Aikamatkailua

Aika ei odota, vaan on. Ajan kulumisen vauhdista olen monta kertaa kirjoittanut. Tänä kesänä on kuitenkin tullut matkustetuksi ajassa taaksepäin, paikoissakin eri suuntiin.  Ensimmäinen aikamatka oli laulullinen. Tuuli hiljaa henkäilee, Arvon mekin ansaitsemme ja muutamat muutamat kansakoulusta ulkomuistiin jääneet laulut sujuivat vielä.

En päivääkään vaihtaisi pois sen sijaan olisi kirvoittanut kyyneleet, jos olisin ollut yksin paikalla. Onneksi vieressä istui samanhenkinen ystävä. Ei tarvinnut kuin vilkaista vieruskaveria, ja yhdessä olimme saada nauruhepulikohtauksen. Taisimme saadakin.

Lapsuusmaisemien koluaminen alkaa muistuttaa geokätköilyä. Paikat ovat tallella jossakin pääkopan koordinaatteina, mutta niiden ilmiasu on muuttunut miltei tuntemattomaksi. Pensaat, puut, pihlajat ovat joko kadonneet tai kasvaneet suuriksi. Kivet ovat kummallisella tavalla kutistuneet. Samoin rakennukset. Äänimaisemat ovat muuttuneet. Polut joko kadonneet tai muuttuneet maisemaan sopimattomiksi teiksi.

On tiettyjä muistin tukipylväitä, johon voi kiinnittää vielä muistamansa asiat. Koulut ja muut opinahjot. Muutot liian liian usein kouluaikana. Valmistumiset, häät, lasten syntymät. Kenellä mitkäkin asiat.

Vasta hiljan olen havahtunut siihen, miten paljoa vaille olen jäänyt siksi, että jouduin vaihtamaan teini-iässä koulua liian monta kertaa. Muistan ponnistelematta kaikki kansakoulukaverit ja lukioaikaiset luokkatoverit. Oppikoulua kävin neljässä eri koulussa. Ei siinä ehtinyt juurtua mihinkään. Ehkä juuri siksi olen nyt juuttunut paikalleni. Nuorena ei uskaltanut, koska tiesi kohta taas joutuvansa lähtemään.

Kuvat ovat tämän oikukkaan kesän niitä aurinkoisimpia hetkiä.

Juna vislas

Kuopion juna-asemalla oli tavanomaista leppoisampi tunnelma kolmoslaiturilla eilen aamulla ennen kymmentä.  Osa museojunan odottajista oli pukeutunut 50-luvun muotia tavoitellen. Oli pliseerattuja hameita, jenkkikassi, tuolloin hankittuja käsilaukkuja, koruja. Eräällä miespuolisella matkustajalla näkyi olevan nahkasaappaat ja vanhanajan kankainen selkäreppu nahkaisine viilekkeineen. Joku näytti pukeutuneen vanhaan harmaaseen sotilaspukuun. Hänen kaltaisiaan minäkin muistan vielä 60-luvun höyryveturijunien olleen täynnä matkatessani opiskelupaikkakunnalta kotiin ja takaisin. Totta puhuen, olisin kyllä odottanut näkeväni enemmänkin historiaan hurahtaneita paikalla. Ehkä toisilla asemilla niin olikin.

Odotettu juna oli hiukan myöhässä aikataulustaan, mutta se ei tuntunut haittaavan lainkaan. Toisilleen entuudesta ventovieraat ihmiset antautuivat juttusille auliisti. Kaikki muistelivat nuoruusajan matkojaan vastaavanlaisella junalla, kuka missäkin päin maata. Paikallisen päivälehden toimittaja joutui tekemään aikamoisen työn  suostutellessaan erään nuoren junabongarin haastateltavaksi.Kaikki eivät halua julkisuutta.

Sen sijaan vanhemmat retkeläiset eväineen kuvauttivat mielellään itseään tunnistettavasti, vaikka pyysin lupaa saada kuvata vain jotakin reksvisiittaa. Oli se monenlaisia muistoja herättävä tuokio asemalaiturilla. Semminkin kun sain kuulla, että matkaliputkin olivat olleet niitä vanhoja pieniä pahvipalasia.

Arvo ja arvot

Eräs omalta kotikylältä lähtöisin oleva edesmennyt kansanedustaja tuli mieleeni kuunnellessani eilistä uutista arvoistamme tällä hetkellä.

Pirstoutunut Suomi. Oletko kettu, pystykorva, leijona vai pandakarhu?  Jotenkin minusta tuli pandakarhu, vaikka "tuoteseloste" ei vastannutkaan tuotetta. Horoskooppimerkiltäni olen sentään edelleen leijona. En tosin usko kumpaankaan.

Jaakko Juteinin Laulu Suomessa alkaa sanoilla "Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa...". Ikäpolveni edustajat osaavat kyseisen laulun varmaankin ulkoa.

Nyt on sitten joulukoristeet koottu samaan pahvilaatikkoon mistä ne otettiin Tuomaan päivänä esille. Pipareita riittänee ainakin Nuutin päivään saakka, ehkä kauemminkin. Kuusia on kannettu muutamien ojien pohjille, koska ei ole edelleenkään hankea mihin ne tökkäisi.

Sään suhteen edellinen postaus on yhä ajankohtainen. Tänäänkin satoi silkkaa vettä. Kallaveden pinta alkaa kai olla korkeimmillaan, koska lähimmän laiturin kansi on jäänyt kokonaan veden alle. Kummallisiksi ovat kelit kääntyneet. En muista tällaista vuodenvaihdetta, että piti sateenvarjon alla ja tuulen suojassa sytyttää tähtisadetikut. Suurempaa taivaalle singottua rahantuhlausta katselimme vain sivusta eikä onneksi pelottanut yhtään. En muista nähneeni myöskään tähän aikaan vuodesta vadelmapensaassa uusia lehtiä. Eikä jänis ole käynyt ennen napsimassa sinivuokon lehtiä ruuakseen. Ja toisaalla on pakkasia ja lunta liiaksi asti.

Tämän päivän piristys oli rantapuussa havaittu isokokoinen käpytikka. Kuvattavaksi lintu ei kunnolla suostunut, kun on niin nopsaliikkeinen. Mutta se lintujen sirkutus ja tikkojen koputus oli kuin kevään enne, vaikka edes talvea emme ole toistaiseksi saaneet. Kai se talveksi kuitenkin kääntyy - lopulta. Eivät ole vuodet veljeksiä.

Edit. 15.43

Olin vallan unohtaa toivottaa oikein alkanutta vuotta 2014 kaikille lukijoilleni! 

Jäniksenkäpälä vai linnunsiipi

Sen verran on satanut lunta tännekin, etä eilen havaitsin jäniksen loikkineen etupihan poikki. Eläinten jälkien tunnistaminen on ammattilaiselle helppoa, kuten eilinen elokuva Hukkamies (YleAreena) osoitti.  Susien kielenkin opetellut hukkamies Seppo Ronkainen vain mittasi lumihangesta suden tassunjäljen mitat ja osasi oitis yhdistää jäljet pannoittamiinsa ja nimeämiinsä susiin. Dokumenttia katsellessa omat tunteet ailahtelivat eri suuntiin. Kaikkea sitä metsistämme löytyy.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kuitenkaan olla kannanotto susikeskusteluun, vaan ajatus näkyy hyppäävän asiasta suoraan kolmanteen. Jäniksen jäljistä tuli mieleeni jäniksenkäpälä. Sanovat jäniksenkäpälää, kuivattua tietenkin, käytetyn ennenvanhaan leivonta-alustan tai -pöydän tai leipälautojen puhdistamiseen jauhoista. En minä ainakaan sellaista muista. Äitini bruukasi käyttää 50-luvulla linnunsiipeä siihen tarkoitukseen. Kanansiipeä kai, koska se oli valkoinen.

Tänään on ensimmäinen ns. kunnon pakkasaamu. Mittarimme näytti aamuvarhaisella peräti kymmenen miinusastetta. Ennusteiden mukaan sää kylmenisi vasta loppuviikolla. Kuinkahan minun jääennusteeni kanssa käy? Toissa-aamuna oli tyyntä ja tämäkin ranta oli hetken riitteessä. Itse en ehtinyt sitä ihmettä edes nähdä, koska nousi tuuli ja tummat raskaat laineet puskevat koko ajan selältä kohti rantaa. Vesi on noussut huomattavasti eikä routaa vielä ole. Eino-myrskyn tuulenkaatojen korjuujäljet Puijolla eivät maisemaa kaunista. Kone on uponnut paikoin syvälle.

Oravat ovat harmaantuneet. Jänistä en ole päässyt vielä näkemään paitsi pihassa vieläkin säästyneet jälkensä.

PS.
Mitä enemmän katselee toisten ottamia kuvia, sitä vähemmän tekee mieli enää julkaista omiaan.

Päikseen

Katsoin tänään 50-luvun mustavalkoista Suomea elokuvassa Kahden ladun poikki. Se kertoi kiertävistä tukkijätkistä, joita asutettiin ennen tukkikämppien aikaa taloissa. Nuoret komeat tukkijätkät saivat monen kylän ja talon sisäiset ihmissuhteet sekaisin. Jollakin sen ajan lentojätkistä saattoi olla soittopeli matkassa ja hetkessä pistettiin tuvan lattialla jalalla koreasti. Tuosta ajasta muistan äitini joskus kertoneen. Tosin hyvin vähän.

Maaseudulla oli ennen tapana järjestää perunannosto aina talkoilla. Olen sitä ikäluokkaa, joka sai ns. perunannostolomaa koulusta. Muistan vain yhden kerran olleeni naapurissa talkoissa. Ruuan siellä sai. Ja hyvän mielen, koska sääkin suosi. On sitä joskus joutunut nostamaan perunaa kädet kohmeessa tai vesisateella.

Tätini kertoi, miten hänen nuoruudessaan taloissa oli ollut tapana perunatalkoiden jälkeen järjestää tupatansseja. Parhaat talkoot hänen mielestään olivat olleet ehdottomasti Penttilässä. Ruokaa oli tarjolla koko yön. Kello viisi aamulla oli aamukahvit ja sen jälkeen talkoolaisten piti poistua. Varmaan ensin hiukan lepäämään ja sitten mahdollisesti seuraaviin talkoisiin. Samat talkoolaiset kiersivät talosta taloon ja loppuviikosta heitä tietenkin väsytti.

Täti kertoo pappani kehaisseen tanssineensa nuorena talkooviikolla viidet virsut puhki. Ja ahkera talkootanssija on tätikin ollut aikanaan. Äitinsä ei oikein hyväksynyt näitä nuortensa yöllisiä reissuja. Hän oli kasvattajana ankarampi kuin miehensä. Jos tädilleni oli sattunut jotakin ikävää, hän kääntyi aina ensin isänsä puoleen. Isä oli taitava sovittelija ja lempeällä huumorillaan sai asiat näyttämään usein paremmilta kuin ne itse asiassa olivat.

Nykyään tavallisimpia talkoita ovat taloyhtiöiden pihatalkoot. Verottajalla on sanansa sanottavana myös talkoista. Verohallinnon ohjeet talkootyön verotuksesta .

Entä onko aikapankkien tovi- vastikkeellinen pienpalveluiden tarjoaminen harmaata taloutta?

"Aikapankki on voittoa tavoittelematon, avoin, sitoutumaton, demokraattinen foorumi, jonka päätavoite on kehittää aikapankkeja, jotka toimivat kansainvälisesti tunnetun Timebanking-liikkeen periaatteiden mukaan. Suomen aikapankit toimivat osana Community Exchange Systems -verkostoa.
Suomen Aikapankkien verkkotorilla vaihdetaan palveluita aikaa vastaan. Periaatteena on, että kaikkien aika, työ ja avun tarve ovat yhtä arvokkaita."

Olisikin.

Vaihdokkaat

Muistan lapsena lukeneeni kotona kirjahyllystä Elvi Sinervon romaanin Viljami Vaihdokas. Tämä palautui mieleeni lukiessani äskettäistä uutista vauvojen vaihtumisesta synnytyssairaalassa. Googlaamalla löysin tämän kuvauksen aikansa merkkiteoksesta. Tuo vanha kansikin näyttää tutulta. Minne on kirja mahtanut joutua? Onko kadonnut samoille teille kuin elämäni  ensimmäinen lahjaksi saamani kirja Pieni runotyttö?

Itse asiassa en muistanut koko kirjasta muuta kuin sen nimen. Ei vaikuttanut varsinaiselta lastenkirjalta. Ei meillä kukaan vahtinut, millaisia kirjoja luimme. Lukemaan opittuani luin kirjahyllystä mitä käteen sattui. Kansakoulussa oli myös pieni lainakirjasto, josta sai muistaakseni lainata kotiin enintään kolme kirjaa kerrallaan.

En muuten ihmettele lainkaan, että vauvat saattavat vaihtua sairaaloissa. Olen itse kerran sairaalassa joutunut "vaihdokkaaksi". Se oli vielä sitä aikaa, jolloin luulin, että voisin saada käsittämättömään kipuuni apua päivystyspolilta. Siellähän on valtava kiire ja potilaita kuljetetaan tutkimuksiin ja takaisin koko ajan. Oikein ilahduin, että kerrankin alkaa jotakin tapahtua, kun minua alettiin kärrätä jonnekin tutkimukseen.

Kyselin hoitajalta, mihin olimme menossa ja  miksiköhän he kuvaavat pääni. Selkäkivun vuoksi olin sairaalaan lähtenyt. Ei tullut mieleenkään, että minua luultiin aivan toiseksi henkilöksi. Vasta kuvauksen jälkeen jossakin vaiheessa lääkäri kertoi, että kuvattavaksi piti viedä yli eräs kahdeksankymppinen potilas ja pyysi anteeksi. En ollut tuolloin vielä kuuttakymmentäkään täyttänyt, joten asia piti ottaa huumorin kannalta. Minähän olin nuori ja nätti. Pappani sanoin:

Ennen minä olin nuori ja nätti. Nuoruus jätti, mutta nätti jäi.

Alakoululainen

Tavaroiden ja papereiden raivaamisessa kuluu paljon aikaa. Milloin mikäkin esine, kortti, kirje, lappunen pysäyttää ja nostaa pintaan vanhoja asioita tunneryöppyineen samalla kuin tämänhetkinen koti muuttaa muotoaan ja väriään remontin jatkuessa. Tavallista tarkempi siivousrevohka tässä on meneillään samanaikaisesti.

***

1927

"Sitten kun tuli kouluaika, olin arka, en tahtonut heti koulua alottaa. En muista kauanko meni, kun lähdin. Velipuoleni teki minulle tuohikontin ja se selässä aloin koulutieni. Oli kurjaa kun ei ollut ketään kavereita matkalla. Kerran tuli vastaan naapurin mustavalkoinen sika, pelästyin ja käännyin takaisin. Sitten tuli naapurin poika,otti risun ja sanoi, että mennään yhdessä ja sian ohi päästiin."

Aitini ensimmäisen luokan todistuksessa ei näy olevan numeroarvostelua, joten nykyinen sanallinen arviointi ei ole mikään uusi keksintö. Numeroarvostelu näkyy olleen 1-10 ja arvosanoja oli silloin vain neljä. Ainakaan vuoteen 1936 mennessä arvosanaa kiitettävä ei käytetty. Heikko arvosana vastasi numeroita 1 - 4, välttävä 5 ja 6, tyydyttävä 7 ja 8, hyvä 9 ja 10.

1954

Samaa koulutietä kuljin kuin äitini. Itse en muista kovasti pelänneeni koulun alkamista, vaikka minäkin kuljin yksin. Portteja matkan varrella oli, mutta hevoset ja lehmät olivat aitauksissaan. Vanhemmat eivät silloin saattaneet lapsiaan kouluun, kuten nykyään on tapana. Ehkä kaupungeissa oli toisin. Kärrytiet olivat turvallisia eikä autoja juuri kulkenut maantielläkään. Eksymisen vaaraa ei ollut. Koulussa oli keittola, mutta oppilaat toivat voileivät ja maidon lasipullossa kotoa. Minulla oli vihreä kangasreppu. Muunlaisia reppuja en muista toisillakaan olleen.

Numeroarvostelu oli otettu käyttöön heti ensimmäisellä luokalla. Siellä se laulusta saamani viitonen loistaa. Arvosana hyvä on jossakin välisssä muuttunut kiitettäväksi ja nelosta pienempää numeroa ei enää annettu todistukseen.

***

Miten niin kouluikäinen? Eilen ensimmäisenä keväisenä päivänä, jolloin pihan sinivuokko avasi ensimmäisen nuppunsa, muistin,  että tämän blogin vuosipäivä oli joskus huhtikuussa. Tarkistin asian ja totesin, että bloggaajana olen jo esikoulun käynyt.

Kiskot veivät etelään

Koska VR juhlii tänään 150-vuotista historiaansa, muistuu mieleeni yksi ensimmäisistä, ellei peräti ensimmäinen oma pidempi junamatkani.

Elettiin 1950-lukua. Minun on täytynyt olla reippaanpuoleinen n.kymmenvuotias, kun isä laittoi minut P:n asemalta pääkaupunkiin matkaavaan yöjunaan enkä muista, että minua olisi lainkaan pelottanut. Monta kertaa aiemmin olin ollut saattamassa siskoa samaan junaan. Nyt olin itse yksin lähdössä käymään hänen luonaan.

Käsittääkseni suomalaisissa junissa ei ole koskaan ollut ns. vaunuhoitajia, jotka tulivat minulle tutuiksi myöhemmin itäisen naapurimaamme junissa. Suomalaisen konduktöörin työnkuvaan varmaankin kuului jonkinasteinen huolehtiminen alaikäisistä matkustajista. Herättäminen ainakin. Nukuin kiskojen kolkkeen keinuttamana niin hyvin, että itse matkasta ei ole jäänyt yhtään elävää muistikuvaa.

Ensimmäinen ja oikeastaan ainoa terävä muistikuva on saapuminen Helsingin rautatieasemalle, jossa minua oltiin vastassa. Tuolloin lapset eivät matkustaneet lappu kaulassa. Asemalaiturilla matkustavaisia odottavien ihmisten paljous hämmensi tovin unenpöpperöistä tyttölasta. Onneksi ei kestänyt kauan, kun sisko saattajineen löysi minut joukosta ja jatkoimme matkaa jollakin muulla kulkuneuvolla.

Kerrossängyt olivat uutta, samoin jossakin rautalankakoukun tapaisessa telineessä  riippuva vessapaperinippu. Irrallisia lehdyköitä. Ihmisen muisti on merkillinen valikoidessaan mieleen syvimmin painuneet muistikuvat. Joskus se on tunnelma, joskus esine.

Legendaariset lättähatut muistan hyvin. Seuraavalla vuosikymmenellä matkustin kaukojunilla opiskelija-alennuksella. Näistä matkoista on jäänyt mieleen lomiltaan palaavat sotilaat harmaissaan. Höyryveturien vislaukset tulivat tutuiksi monilla risteysasemilla.

Kylmäketjut

Muistan sähköttömän ajan ns. ruokahuoneet. Ne vastasivat 70-luvun kotikylmiöitä, sillä niissä riitti tilaa vaikka lipeäkalan liotussaaville sekä toisessa puutiinussa suolavedessä lilluvalle paksuihraiselle joulukinkulle. Hyllyt olivat niin leveät, että soikeat kiisselivaditkin mahtuivat niihin oikein hyvin.

Aitassa säilytettiin lihat, jauhot ja jäätynyt puolukkasurvos. Kesäisin oli hiukan hankalampaa. Kaivoon tai lähteeseen  laskettiin ketjun varassa ämpäri, jossa säilytettiin nopeimmin pilaantuvat ruuat.

Maito vietiin meijeriin joka päivä. Maitolaiturille oli pari kilometriä. Aiemmin suurin osa maidosta separoitiin kermaksi ja kurriksi. Kerma sai sitten hapantua huoneenlämmössä puulaatikon päällä hellan lähellä. Siitä kirnuttiin kullankeltaista voita, ensin pystykirnussa ja sittemmin rahiin kiinnitettävällä veivattavalla metallisella kirnulla. Voi pestiin ja suolattiin sopivaksi. Ylimääräinen lahjoitettiin naapurin kuusilapsiselle perheelle tai sillä ja kermalla maksettiin kansakoulunopettajalle yksityistunneista.

Opiskelija-asuntolassakaan ei ollut jääkaappia, vaan ns. kylmäkaappi ainoan ikkunan vasemmalla puolella. Se jäi verhon taakse kovaäänisen alle. Kaapissa oli reiät ulos enkä muista, että koskaan olisimme heittäneet  ruokaa roskiin. Jos ja kun saimme ruokapaketin kenen tahansa ystävän kotoa, se jaettiin. Muistan vieläkin Jaskan äidin leipomat herkulliset viinerit.

Lapsuus- ja nuoruusajan ruuan niukkuusko kasvatti minusta hamsterin? Pakastimessa on marjoja ja ruokaa yhtä paljon kuin lasten ollessa kotona. Nykyajan kodinkoneet tuppaavat kestävän maksimissaan kymmenen vuotta eikä niiden hajoamiseen osaa mitenkään varautua. Joka kerta se tulee yllätyksenä ja alkaa pakasteiden tai ruokien roudaus jonnekin.

Eilen aamulla kahvimaitoni oli nimittäin huoneenlämpöistä ja levite melkein juoksevaa. Jääkaappi oli sanonut sopimuksensa irti. Onneksi ulkona oli lähes jääkaappilämpötila. Mutta työtä se teetti. Ennen kahta iltapäivällä keittiössämme kuitenkin seisoi uusi jääkaappi. Ensimmäisen kerran elämässäni olin ostanut jääkaapin näkemättä sitä etukäteen. Valitsimme netistä sopivan perusmallin ja yritimme saada puhelimitse yhteyden kauppaan. Automaatti vain kehotti painelemaan numeroita. Liikkeissä ei vastata  puhelimeen, vaan tehdään kauppaa.

Ajoin Giganttiin, jossa oli kai vetäviä tarjouksia, sillä jo parkkipaikkaa joutui jonottamaan. Samoin myyjää. Kun sain varatuksi myyjän, asia hoitui sujuvasti. Koodinumerolla tarkistettiin laitteen saatavuus ja puhelimitse selvitettiin toimitusaika. Enää jonotus kassalla. I did it. Olisi ollutkin aika siivota jääkaappi.

Omaan nilkkaan

Muistan miten lapsena kiersin aitantauspellon takana metsässä seuraamassa, miten miehet mittasivat ja valitsivat puita kaadettaviksi sieltä täältä. Siihen aikaan ei tehty kammottavia avohakkuita, vaan leimakirveen terällä lyötiin puun rungosta kuorta pois ja sitten kirveen hamarapuolella lyötiin leima tai pilkka myytäväksi tarkoitettuihin puihin. Sen perusteella tiedettiin puun omistaja ja ostaja. Leimatut puut olivat merkittyjä ja saivat lähtökäskyn. Työ tehtiin pienimuotoisesti joko itse tai teetettiin jollakin metsätyömiehellä. Tarvittiin tietenkin työkalut ja työhevonen tukkirekineen. Metsuri-sanaa ei varmaankaan ollut vielä keksitty. Puhuttiin tukkijätkistä.

Kulttuurimaisema säilyi sellaisenaan eikä metsän mikroilmasto muuttunut liikaa. Marja- ja sienimaat säilyivat tutuilla paikoilla ja helppokulkuisina. Metsää ei raiskattu.

Saloilla oli useitakin metsäkämppiä. Yhdessä tulin käyneeksi vielä aikana, jolloin se toimi alkuperäisessä tarkoituksessaan. Olin silloin alle kymmenvuotias. Sinne vei onneksi tunnistettava kärrytie halki soiden ja kangasmaiden,  joten ei ollut eksymisen vaaraa. Seurasin myös puhelinlankoja. Muistan kämpän toukokuisen iltahämärän,  kerrossängyt, vihreät selkäreput, työvaatteiden ja saappaiden voimakkaan hajun. Ja tietenkin sen miesjoukon. Pelottikin.

Ajat ovat muuttuneet ja kehitys kehittynyt. Harvesterien (?) pyörät ketjuineen ovat jo miehen korkuisia muista ulottuvuuksista puhumattakaan. Jälki on sen näköistä. Hakkuuaukot ovat viheliäitä marjamaita. Vatukko, lepikko ja horsmikko heinistä puhumattakaan peittävät salakavalan muodottamaksi myllätyn maapohjan. Kesän rehevyys harhautti minut mennäviikolla ja houkutti yhä syvemmälle muka paremmille apajille, kunnes löysin itseni soratien varressa olevan kuusitureikon takaa laakealta kiveltä. Piti pyytää apua. Tiesin kyllä liikkuneeni suorituskykyni riskirajoilla. Saaliskaan ei ollut kummoinen. Tarrakiinnikkeiset nilkkatukilenkkarit olivat myös väärä jalkinevalinta, sillä oksat repivät ne jatkuvasti auki ja olin kompastua lillukanvarsiin.

Samalla kenkiä kiinnitellessä näin kyllä mielenkiintoisia toukkia ja perhosia ja miten kanervakin oli jo täydessä kukassa.  Hevoset eivät muuten näytä tykkäävän siankärsämöistä. Muutoin laidun oli melko tasaiseksi syöty. Hevonhierakatkin saavat kuihtua rauhassa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Tuo armas aika

Siinä oikealla puolellani oli ne kaapit, joista Pirkko-opettajani jakoi ne aapiset, laskuopin, ne sinikantiset vihkot, yhden ihan sitä pienintäkin kokoa, kynät ja kumin. Mustepullolla oli paikka paripulpetin oikeassa reunassa ja sitten siinä vieressä se syvennys mustekynälle. Musteella kirjoitimme vain kaunokirjoitusta. Jokaisella oli oma imupaperi. S-sivusta sain kympin. Pulpetin pohjalle laitettiin pala hyllypaperia. Se oli aivan helppo pitää järjestyksessä, koska tavaroita oli niin vähän.

Liitutaulu oli vihreä ja sen oikealla puolella oli kovaääninen, josta hyvin harvoin kuuntelimme kouluradion ohjelmia. Sen alla oli puinen pieni kaappi, jossa olivat ne valtavat puupuikot ja paksua puuvillalankaa kuin köyttä. Kaikkien piti kai nähdä yhtä aikaa, miten ne silmukat luotiin. Olikohan siinä myös virkkuukoukku?

Ikkunat olivat siellä vasemmalla seinustalla, kolmasluokkalaisten puolelta valo tuli siis oikeaoppisesti.  Urkuharmoni oli myös sillä puolella luokkaa ja sen viereen piti mennä laulamaan ensimmäinen kerran yleisön edessä. Se meni huonosti. Sain joulutodistukseen laulusta viitosen. Minua jännitti paljon vähemmän rokotusjonossa.

Ja jossakin vaiheessa käsivarsissani oli pieniä paiseita. Ja se opettaja oli ihana, kun hän puhdisti ja sitoi ne. Olisiko jo ollut heftaa, sitä en muista. Enkä muista tavaamistakaan aapisesta, koska osasin jo lukea. Sen muistan, miten minun piti kirjoitusharjoituksena siihen pienimpään ruutuvihtoon kirjoittaa kotiläksynä aiheesta: Äiti kertoo. Ja äiti kertoi, miten pääskynen oli kerran siivellään sipaissut häntä, kun hän oli ollut nukkuvinaan heinikössä. Samalla tavalla kuin pääskyset kiusaavat niitä vaanivaa kissaa. Sen minä kirjoitin.

Enkä minä muista, että meitä olisi lainkaan opetettu muussa kuin neulomisessa ja virkkaamisessa . Jotenkin me vain opimme kertotaulutkin kukin tavallamme. Tarkastajakin kävi ja minun piti sillä tunnilla kartalta näyttää ja selostaa Kivijärven reitti. Tarkastaja seisoi niiden kaappien vieressä oikealla puolellani.

Ja koulun pihassa oli jalopuita. Ja vaikka piha oli maantielle viettävä, kaikki koulun oppilaat pelasivat välitunnilla jalkapalloa. Myöhemmin tehtiin tasainen kenttä, jossa pelasimme nelimaalia. Ja keväisin ensimmäisillä sulapaikoilla pelasimme seinäpalloa. Ja meillä tytöillä oli mekot ja esiliinat. Ja minulla oli vihreä villatakki sinä aamuna, kun keväällä ensimmäisellä luokalla olin jostakin syystä kyllästynyt koko kouluun ja käännyin puolimatkasta takaisin kotiin.

Ja nyt minä muistan nämä ajat melko selvästi siksi, että reilusti toistasataa vuotta toiminut kyläkoulu viettää tänä keväänä viimeisen kevätjuhlansa. Ruusut kiitoksena kansakoululleni.

Lapsuus lautasella

Ihminen syö elääkseen eikä päinvastoin, vaikka nykyisiä aikakausilehtiä ja television lukemattomia ruokaohjelmia vilkuillessa tuntuu, että tuokin vanha viisaus on keikahtanut päälaelleen. Sirokon blogista löysin  meemin makumuistoista maailmalta. Matkustaakaan ei tarvitse, koska kaikenmaailman gourmetit löytyvät ihan vaikka omasta kaupungista, jos niikseen haluaa. Muutan nyt kuitenkin meemin mieleisekseni ja luettelen  seitsemän lapsuusajan ruokaa, jotka eivät jättäneet minua kylmäksi. Puoleen tai toiseen. Nämä eivät kaivanneet mitään arominvahvenneita.

1. Veripalttu. Joka kerta kun kotona teurastettiin jokin eläin, kaikki käytettiin hyväksi. Verikin. Veripalttua tehtiin isoilla pelleillä leivinuunissa. Ymmärrän hyvin, että äiti teki sitä palttua eikä verilettuja, koska niiden paistamiseen ei yksinkertaisesti olisi aika riittänyt. Tämä perinneruoka taitaa olla muuttumassa gourmet-ruuaksi, koska ko. hakusanalla löytyy nettikokeilta runsaaasti ennen tuntemattomilla mausteilla ryyditettyjä uusrössöjä. Puolukan kera oikea rautaisannos.

2. Edelliseen liittyy myös tappaiskeitto. Se oli yleensä teurastuspäivän ruoka, koska se valmistettiin nopeasti pilaantuvista sisäelimistä. Savolaisilla on tästä juhlaruokanakin käytetystä keitosta oma versionsa. Meillä ei mykyjä ollut. Jos veripaltun sainkin nieltyä sokerisen puolukkasurvoksen kanssa, tappaiskeiton kaikkia palasia ei luonto ottanut vastaan. Mutta ruuan kanssa ei ronklattu. Piti olla syövinään, vaikka salaa tunkikin niitä vähemmän maistuvia herkkupaloja essunsa taskuun.

3. Siansyltty. Se keitettiin sianpäästä. Muistikuvissani keittäminen kesti melko kauan, se kai maustettiin vain sopivalla määrällä suolaa ja kypsyttyään kaadettiin mataliin astioihin hyytymään. Mitään liivatteita ei tarvittu, vaan se hyytyi ihan itsekseen maukkaaksi leivänpäälliseksi. Juustoja ja makkaroita meillä ei tehty, mutta tätä nykyäänkin myytävää alatoopia kyllä.

4. Uunijuusto. Lehmän poikimisen jälkeen itse asiassa vasikalle tarkoitettu ternimaito käytettiin joko uunijuuston tai pannukakkujen ja lettujen ainesosana. Uunijuusto syntyi ihan hellankin uunissa tuoksuvaksi herkuksi, joka nautittiin kanelin ja sokerin kera. Kätevää, koska kananmunia ei tarvittu. Joskus sitä sai naapureiltakin, joilla oli useampia lehmiä. Tähänkin perinneherkkuun löytyy monta ohjetta netistä.

5. Perunapuuro. Nimikin jo kertoo, että perusainesosana on peruna. Jauhoina meillä käytettiin muistaakseni ohrajauhoja, joiden haudutusaika on ruisjauhoja lyhyempi. Ohjeita tällekin löytyy lukuisia. Itse pidin siitä kovasti. Se nautittiin kylmän maidon ja voisilmän kera, tosin pääruokana. Kylmänä en kyllä muista koskaan syöneeni sitä.

6. Mämmi. Tämä pääsiäisajan perinneherkku on voimissaan edelleen, vaikka tuskin kovinkaan moni enää valmistaa sen itse. Kotonani maltaista ja ruisjauhoista keitetty puuro imeltyi muistini mukaan pitkään puuhellan takanurkassa ennen kuin se jaettiin voipaperilla vuorattuihin tuohiropposiin paistamista varten. Kerman ja sokerin kanssa sitä silloin syötiin. Nyt minulle riittää vain kuorittu maito sen kaveriksi. Maukas mielipiteitä jakava jälkiruoka. Käytetyt mämmiropposten voipaperit silputtiin kananruuaksi.

7. Makaronivelli. Kotona tätä ei keitetty koskaan. Kouluruokana sitä oli mielestäni liian usein, koska en pitänyt siitä. Edelleenkään en pidä makaroniruuista ja uskon sen juontuvan ensitutustumisesta ko. velliin. Myönteiset tai kielteiset makumuistot syntyvät omia aikojaan tilanteiden mukaan. Voihan olla, etten ollut terve syödessäni sitä ensimmäistä kertaa. Kannattaisi ehkä kokeilla nyt uudelleen.

Mieheni on savolais-karjalainen ja lapsuudesta asti tottunut kaikenlaisiin herkkuihin. Itse olen hidas hämäläinen - ruuanlaitossakin. Jotenkin olen kuitenkin aikanani lapset ruokkinut ja saanut maailmalle. Mikä minulle on nostalgiagurmeeta, ei toiselle saata olla edes ruokaakaan. Kuten perunakeitto, talkkunapöperö tai ruispuolukkapuuro. Olen kuitenkin saanut hänet lakkojen ystäväksi. Ja vastaavasti olen joskus leiponut karjalanpiirakoitakin ihan itse.

Kiertokoulut

Pappani kertoi käyneensä kiertokoulua. Wikipedia kertoo Suomen viimeisen kiertokoulun lakkautetun vasta vuonna 1937. Opettaja, joka usein oli lukkari, kiersi opettamassa siellä, missä oppilaat olivat. Nykyään kyläkouluja lakkautetaan kiihtyvällä vauhdilla, vaikka kaikkien tavallisten ihmisten mielestä pienet kouluyksiköt ovat lasten kannalta niitä parhaimpia. Mitä siitä, vaikka lasten koulumatkat ja -päivät pitenevät. Raha ratkaisee tässäkin. Isot oppilasmäärät siirtyvät päivittäin opettajien luo erilaisilla koulukyydeillä.

Kiertokoulun tilalle ja rinnalle tuli myöhemmin kansakoulu. Sen viikko oli kuusipäiväinen. Suurten ikäluokkien aikaan koululaisia kyllä riitti. Kansakoulunopettajat olivat merkkihenkilöitä kylissä. Koulussa uurastettiin paripulpeteissa syyskuun alusta toukokuun loppuun. Kesällä muistan käyneeni sunnuntaisin pyhäkoulua. Ehkä maaseudulla talvipyhäkoulua ei järjestettykään.

Pyhäkoulun opettaja valittiin vuosittain pidetyillä kinkereillä. Pyhäkoulua pidettiin useimmiten valitun opettajan kotona. Se toimi kuitenkin myös kiertokoulun tavoin. Lapset lampsivat kinttupolkuja ja kärryteitä pitkin milloin mihinkin taloon. Talo tarjosi vuorollaan tilat ja varmaankin myös mehua ja pullaa. Jos edellisvuotiset mehut olivat lopussa, tehtiin vaikka simaa.  Sillä tavalla pääsi kyläilemään, mikä muutenkin oli yleisempää kuin nykyisin, ja tutustumaan kristinoppiin eri tavalla kuin koulun uskontotunneilla. Oli oma Pyhäkoululehti. Saiko siihen tarroja vai leimoja, en muista. Ehkä ne ovat myöhempien aikojen täkyjä. Nykyään seurakunnat tarjoavat paljon enemmän toimintaa lapsille ja lapsiperheille.

Itselläni on pyhäkoulusta vain mukavia muistoja. Niitä muistoja, jolloin aurinko paistoi ja oli lämmintä. Miten kummallista onkaan, että lapsuuskesinä ei yleensä koskaan satanut. Joitakin kovia ukkoskuuroja lukuun ottamatta.

Hyvä paha kahvi

Silmäilin Mats-Eric Nilssonin kirjaa Den hemlige kocken (suomeksi Petos lautasella) ensimmäistä kertaa. Olin kyllä kuullut siitä aikaisemmin eräältä tuttavalta. Hän sanoi, ettei kirjan luettuaan ole oikein tiennyt, mitä enää suuhunsa uskaltaisi laittaa.

Pysähdyin sivulle 80, jossa kerrotaan, miten vielä 1800-luvulla kahvi oli tuoretuote. Siksi siihen, koska aamuinen suodatettu kahvi ei todellakaan maistunut hyvälle. Muistan toki, miten hyvältä vastajauhettu kahvi tuoksui vielä 1950-luvullakin tavallisessa osuuskaupassa. Brännärin olen nähnyt tai taisi sellainen mökilläkin olla, mutta en sitä koskaan käyttänyt. Keitimme pulputuspannulla pannujauhatettua kahvia.

Ihana kahvintuoksu tuli vastaani myös Helsingissä tätini kahvilassa. Hän valmisti jokaikisen kupillisen erikseen. Minun mielestäni ihananihanat voileivät syntyivät myös siinä sivussa eikä niistä päällysteitä puuttunut.

Nykyisessä vakuumipakatussa kahvissa, olkoon vaikka predidenttiä,  tuoreudesta ei ole jälkeäkään. Aromi viivähtää ilmassa sen lyhyen hetken, minkä paketin avaaminen kestää. Aromi on piilossa pavun sisällä ja vapautuu paahdettaessa. Kahvin vanheneminen alkaa välittömästi paahtamisen jälkeen ja jouduttuu jauhettaessa. Juuri siksi ihanimmat kahvituoksumuistot liittyvät kotoisiin kahvimyllynpyörityshetkiin tai vaikkapa kauppahallien kahvimyymälöihin.

Kahviloista minulla ei ole paljonkaan kokemuksia. Maustetuista kahveista kylläkin. Em. kirjaa silmäillessäni alan epäillä, maustetaankohan vanha kahvi vain tuoreeksi? Ei tuossa kuvankaan "kahvilaatikossa" varmaan paahdettua kahvia ole koskaan säilytetty, jos edes papuja.

Stereotesti aamukahvilla

Aloitin päivän tavanomaista aikaisemmin. Kroppa vaati jo viideltä liikkeelle enkä ollut suurtakaan meteliä pitävinäni, mutta kohta olimme kumpikin keittiössä. Radio auki, kahvinkeitin roprottamaan ja puurot ja muut aamiaistykötarpeet esille. Radiosta alkoi jossakin vaiheessa kuulua Niilo Tarvajärven Tervetuloa aamukahville-nauhoite 50-luvulta. En muista ennen kuulleeni Hella Wuolijoen ääntä. Hänet oli kutsuttu suositun radio-ohjelman 25-vuotisohjelmaan ja siinä hän suorassa lähetyksessä juhlavan omakätisesti rikkoi vasaralla Hiski Salomaan Lännen lokari-levyn. Minulle tutumpi radioääni Pekka Tiilikainen liittyy samaan tarinaan.(YLEn Elävä arkisto)

Kesti aikansa ennen kuin tajusimme, että ei radiosta mitään vanhan ajan stereotestiä tule, vaan sen niminen ohjelma, jossa lähetetään keskiviikkoaamuisin nimenomaan poimintoja YLEn arkistoista. Näitä kanavia on nykyään niin paljon, että moni hyvä asia menee ohi korvien. Mutta antaa mennä. Sekä telkkarissa että radiossa toistetaan ainakin kerran puolessa tunnissa jokin www-osoite, jonne pitäisi tai voisi mennä tutkimaan tarkemmin milloin mitäkin uutisvirran koko ajan toistamaa pintaraapaisua. Kai näistä taustoista ja lisukkeista on kysyntää, koska niitä sisältöjä tuotetaan. Ihmettelen vain, riittääkö niille seuraajia.

No, tunnustetaan, että uutinen uudenlaisesta bensasta, joka ei sitten kaikkiin automerkkeihin kävisikään, sai klikkaamaan sitä lisätietolinkkiä. Ei sinne päässyt, koska moni muukin autoriippuvainen halusi sen saman tiedon juuri samalla hetkellä. Myöhemmin kyllä saimme selville, että sopii se. Ei syytä huoleen siinä asiassa.

Aamukävelin hämärän sylissä, ihmettelin miten hiipivä valo muutti tummanpuhuvaa maisemaa värikkääksi, nouseva aurinko maalasi pilviä, tervaleppä tiputteli harvakseltaan lehtiä päälleni ja kaisliskosta pyrähti jokin lintupariskusta siivilleen ja toisessa kohtaa aamulenkkeili joko piisami tai jonkin sortin kala. Rantahiekka oli kuurassa. Ehdin takaisin jo ennen auringonnousua.

Vihneitä silmissä

Viikko sitten tämä näytöskäytössä ollut vanha maatalouskone polttomoottoreineen huispautti minut reilusti yli viidenkymmenen vuoden taakse. Meidän puimakoneemme oli samanvärinen, vaan ei Teijo. Oli mikä oli, mutta puinnit ovat piirtyneet muistiini piiruntarkasti. Puimakone oli ladossa, joten silmiin ja keuhkoihin tunkeutuva pöly oli tukahduttavaa. Minun tehtäväni oli siellä viimeisessä nurkassa ottaa vastaan pahnat. Hangolla viskelin niitä kauemmaksi minkä kerkesin. Pienen hengähdystauon sai, jos moottori temppuili. Onneksi se temppuili. Tai sitten remmit irtoilivat.

Pehkujen silppuaminen oli vieläkin pölyisempää. Ei ollut mitään hengityssuojaimia tai suojalaseja, joita nykyään löytyy kai jo jokaisesta kaupunkiasunnostakin. Ei koskaan tiedä, milloin ilma on niin pienhiukkasten saastuttamaa, että ne ovat tarpeen. Pehkujen nosto oli kesäkuumien päivien raskasta työtä. Päivämies kuokki turpeet irti, me kynnelle kykenevät lapset olimme kantamassa niitä kuivumaan haasioille. Muistan hyvin miltä märkä turve tuntui käsissä. Sormet upposivat sen sisään. Kuivat pehkut työnnettiin käsikärryillä tai ajettiin hevoskärryillä pehkulatoon sadesuojaan. Ladon ympäriltä löysi lakkoja. Samoin ojien penkoilta. Hiukan edempänä tien vasemmalla puolella oli lähde, josta sai tuohesta tehdyllä lipolla juoda raikasta vettä.

Enää ei silmien kirvelyyn tarvita pehku- tai pahnapölyä. Vaikka käytän kostutustippoja, tuntuu kuin silmissäni olisi melkein koko ajan roskia, ellei peräti vihneitä. Ja lähdevesi pitää ostaa kaupasta, jos sitä haluaa. Kuivasilmäisyyttä ei aiheuta tukkeutuneet kyynelkanavat, vaan vanheneminen. Silmäni ovat kuivuneet kuten ojitettujen soiden lähteet.

Täällä voit kuunnella Juha Tapion Kaksi puuta. Vanhaa. Hyvää viikonloppua!

Goldi ja Jilk?

Mitä ihmeen Goldia ja Aromatic Jilkiä? Onkohan niillä jotakin tekemistä sokerin kanssa? Leipomisen kuitenkin, koska vanhan Goldi-peltipurkin kannesta löytyy oheiset selkeät ohjeet.

Muistan kun isä kantoi kotiin sokerin sokeritoppana paksuun ruskeaan paperiin kiedottuna. Näin niitä toppia osuuskaupassakin eikä niitä kai olisi tarvinnut kokonaisina ostaa. Topasta sokerisaksilla lohkotut palat olivat epämääräisen muotoisia ja kokoisia. Tuota lohkomista muistan itsekin tehneeni. Sittemmin siirryttiin valmiiksi puristettuihin palasokereihin. Oli hitaammin liukenevan Sirkun ja pehmeämmän Pulmun ystävät.

Kahvipöydissä käytettiin siis sokerikkoa. Siitä miltei jokainen kahvin, miksei teenkin juoja, otti muutaman palan. Joku saattoi sekoittaa sokerin juomaansa, useammin kuitenkin muistan nähneeni miten se sokeripala asetettiin huulten tai hampaiden väliin, kuuma kermalla täytelöity kahvi kaadettiin tassille, josta se sitten ryystettiin suuhun. Oli siis se kermakkokin. Nykyään kermakko/sokerikko-setit näyttävät olevan kirpputori- ja antiikkikamaa. Minullakin on jokin ikivanha Arabian Kolmio-nekka. Aika harva tuntemani ystävä juo enää kahvinsa kerman ja sokerin kanssa. Toisaalta tilalle ovat tulleet erikoiskahvit. Erikoisia nimiä ja makuja. Minulle käy tavallinen suodatettu kahvi tai ihan pannujauhatuksesta hellalla keitetty sumppi, josta jää porot kupin pohjalle. Jälkimmäinen tosin tahtoo polttaa suun.

Tässä huushollissa sokerikossa on kidesokeria ja sekin saa olla ihan niin rauhassa, että joutuu ajan kanssa käytön puutteesta vanhetessaan biojätteisiin. Sinne menivät myös viimeiset kaapistamme löytyneet sokeripalat. Itse juon kahvini ja teeni, maustetutkin, rasvattoman maidon kanssa sokeritta, leikkilattena, sanon. Mieheni juo kahvinsa mustana ilman sokeria. Imelän etsimme muualta. Leivonnaisista, tummasta suklaasta, hunajasta, hedelmistä, makeista marjoista.

Maatiaiskasvi 1999

Lapsenlapset ovat saaneet jostakin sellaisen käsityksen, että tunnen paljon kasveja, kukkia, puita, heiniä. Oppikouluaikana piti kerätä ne vaaditut 120 kasvia ja opetella myös. Jotakin on jäänyt mieleen. Ainakin se, että kasvien kerääminen jäi aina tärkeämpien asioiden vuoksi viime tippaan. Olisi pitänyt ymmärtää ryhtyä työhön jo alkukesästä.

Tärkeämpää oli kuitenkin laittaa kasvimaata, kitkeä porkkana-, nauris-, punajuuri- ja lanttupenkkejä. Sipulipenkkien kitkeminen ja saviheinän ja pillesten nyhtäminen perunamaalta oli helpointa. Sitten heinätyöt ja koko ajan siinä sivussa muut pientilan askareet, kuten lehtikerppujen teko lampaille. Ei sitä silloin maalaistyttö osannut kukkia luonnonihmeinä arvostaakaan. Ne vain olivat ja niin kuuluikin olla. Kasvien kerääminen laskettiin kai ajanvietteeksi, koska se piti hoitaa vapaa-ajalla.

Tänä kesänä on tullut tarkastelluksi lähintä puistoa aiempaa tarkemmin. Aina tuntuu löytyvän uutta. Viikko sitten löysin elämäni ensimmäisen isohirvenjuuren. Illakoita näkyy olevan runsaasti. Aiemmin kesällä ihmettelin keltakukkaista kellukkaa.

Liisan nettikasvio näkyy jo olevan olemassa. Oman kouluaikaisen kasvioni heitin pari vuotta sitten mökillä roskiin, koska kasvien osat varisivat palasina pitkin lattioita. Olen nyt huvikseni laitellut joitakin kasveja painon alle elvyttääkseni kasvituntemustani ja malliksi miten niitä käsiteltiin. Löytyvätkö ne aikanaan parerille liimattuina nimilappuineen? En mene sanomaan, mutta onpa jotakin käsillä näpräämistä, kun on odotettavissa vielä vähemmän kävelemistä.

Maatiainen ei ole sitten mikään lintu. Kai?

Oli kesä, kesä, kesä

Jotenkin utumaisia ovat juhannusmuistoni. Suursiivouksen muistan, permantokin saatettiin maalata juhannukseksi, koivut pystytettiin verannan kahtapuolen, saunottiin. Siis aattona. Kokkoa joskus viriteltiin lammen rannalle ehkä, koska kuivilla säillä ei olisi kaivossa riittänyt sammutusvettä. Hyttysiä hätisteltiin. Ei paistettu makkaraa. Saunakahvit juotiin. Tekiköhän äiti meille lapsille simaa, koska keitetyt mehut olivat todennäköisesti loppuneet juhannukseen mennessä? Vitivalkoinen pöytäliina teki juhlan, vaikka en muista mitään erityisiä juhannusherkkuruokia olleen. Kukkivia pihlajanoksia vietiin nukkuma-aittaan.

Juhannusaamun kiireen muistan. Isällä oli sellainen temperamentti, että lähdön (minne tahansa) piti tapahtua nopeasti. Mutta mutta. Meitähän oli penskoja puoli tusinaa ja kaikki emme tietenkään osanneet pukeutua kyllin nopeasti. Emme kuitenkaan myöhästyneet kertaakaan naapurin kuorma-autokyydistä juhannuskirkkoon. Kirkolla tuntui (lapsellisesti ajatellen) olevan koko pitäjä. Juhlaa ja kesähellettä. Ikäluokat olivat isoja ja vuoden ainoa konfirmaatiopäivä oli juhannus. Oli myös juhannushäitä. Nykyään suosituin konfirmaatiopäivä on viikko ennen juhannusta eikä häitäkään enää tanssita juhannuksena, koska silloin ihmiset kaikkoavat omille tai vuokratuille mökeilleen.

Kunnonkokoiset juhannuskokot olen nähnyt vasta kaupungissa. Nyt ei ole kiire minnekään. Antaa juhlan tulla, vaikka on koleaa ja tuulista. Pihlajatkin ovat pudottaneet kukkansa sateen piiskaamina, syreeni vielä sinnittelee. Kurtturuusu ja juhannusruusu ovat avanneet ensimmäiset kukkansa. Sateen rummutusta kuunnellen toivotan kaikille hyvää juhannusta V.A. Koskenniemen sanoin.

Kesäyössä

Minä kuljen tuttua polkuain,
suopursujen tuoksu niin huumaa, -
sydän, hiljaa hetkinen rinnassain!
Yö henkii kaihoa kuumaa.

Hämy vihreä verhoo hongikon,
suosilmät niin vietellen läikkyy -
en tule, en tule, mun kiire on:
mulle toiset silmät väikkyy.

Vie polkuni järven pohjukkaan
läpi nukkuvan kylän laidan,
siellä harmaa veräjä raollaan
on keskellä harmaan aidan.

Sen veräjän takana odottaa
ilo, onni ja unhon huuma,
sua odottaa, sua odottaa
sinä sydän rauhaton, kuuma.

_____

Edit 19.6.
Vaihdoin kuvan tänä aamuna otettuun.

Tänään 50v

Otsikko ei nyt tarkoita lainkaan, että minä olisin nuorentumaan päin (muuta kuin kuin tulemassa lapseksi jälleen), vaan päivittäistä Ylen ohjelmaa. Radio on auki äänitapettina melkein koko ajan. Välistä sitä komppaa astianpesukoneen surraava ääni, ikkunoiden ollessa auki lintujen siritys, aika harvoin rantatietä kulkevat moottoroidut kulkuneuvot, melko usein kävelysauvojen rytmikäs tikutus jo paljastuneeseen hiekkaan tai naapurin remontin aiheuttamat yllättävätkin äänet.

Kuuntelen mainittua ohjelmaa yleensä aika keskittyneesti. Odotan, milloin sieltä tulisi sellainen 50 vuoden takainen uutinen, jonka ihan oikeasti vielä muistaisin selvästi. Tuolloin uutisvirta ei ollut jatkuvaa eikä päällekkäistä. Toistoa toiston päälle. Nykyäänhän olemme niin lyhytmuistisia, että kesken uutislähetyksiä (ehkei ihan kesken, mutta ainakin lopuksi) kerrataan, mitä tuli sanotuksi. Repetitio mater studiorum. Verkosta lisää samaa asiaa, TV-ohjelmat radioitse... Et voi olla kuulematta. Silti et muista.

Tänään mieleeni jäi maininta Lasse Liemolan kappaleesta Anna pois (kitarahan se oli...) Mainittiin myös säveltäjä Händel. Ja joku lintutauti, jo silloinkin. Sitäkin mielenkiintoisempaa, kun eilen lukaisin läpi Meri ja Untamo Utrion Pois pula, pois puute Kun kansa selviytyi. (Tammi 1994.)
Sotien jälkeen on ollut todella tiukkaa ja puutetta kaikesta. On minulla jokunen sota-ajan jälkeen Amerikan sukulaisen lähettämä kirjekin, jossa luetellaan yksityiskohtaisesti, mitä lähetetyissä paketeissa oli ja kenelle mikäkin tuote (käytetyista rautanauloista alkaen) oli tarkoitettu.

Ikävältä tuntui lukea mustan pörssin keinottelijoista ja vähien ruoka- ym. tykötarpeiden epätasaisesta jakautumisesta tarvitseville. Paperista tehtiin liinavaatteita, puusta ja narusta jalkineita, opetettiin paikkaamaan jo kerran käännettyjä vaatekappaleita, purkamaan sukkia langan uudelleen karstaamista ja kehruuta varten. On sitä ennen osattu penniä venyttää. Venyvätkö sentit? Eräässä TV-mainoksessa niitä tulee ihan itsekseen...