Kesän jatkoaikaa

Vielä(kin) on kesää jäljellä, jos tarkkailee puita, pensaita ja pientareita, kukkapenkeistä puhumattakaan. Viime viikolla satoi vain yhtenä yönä. Silloin vettä tuli kyllä reippaasti, heräsin saderyöppyjen rummutukseen. Vielä eilen kävelyllä suuri osa vastaantulijoista tai minut ohittaneista oli pukeutunut kesävaatteisiin, monet enimmäkseen mustiin urheiluasuihin. Eikä siinä mitään kunhan liikkuminen ei jää tekstiiliurheiluksi. Tänään kävi itselleni sillä tavalla, että omat urheilutekstiilini unohtuivat kylpylän suihkuhuoneen lokerikkoon. Hyvä muistutus näin Muistiviikon kampanjan Välitä muista alkajaisiksi.

Pyöräilijät, rullaluistelijat ja potkulautailijat näyttävät löytäneen uuden hyvän treenitien silloilla. Meitä apostolinkyydillä kulkevia näin eilen itseni lisäksi vain neljä. Siihen on laskettu mukaan yksi kalojen narraaja. Polkupyöräilijöitä näkyi kahta sorttia, hitaammin ajavat silmäilivät maisemia. Olivat ilmeisesti mökkiläisiä matkalla täydentämään ruokavarastojaan. Useimmat kyllä kiisivät kuin viimeistä päivää hienoissa varusteissaan.

Syksyn koputellessa ovella koko viime viikko on ollut hyvää aikaa puuhata ihan vain pihalla. Siirrellä pitkän kuuman kesän runsastuttamia tai ränsistyttämiä kasveja paikasta toiseen. Vuorenkilvistä osa pääsi takapihalle, jossa niitä ennen remonttia oli ollutkin. Tosin uuteen paikkaan. Ystävien pihalta on saatu uusia perennoja molemmille pihoille. Osa vielä kukkivina. Halla ei ole tässä kohtaa vielä käynyt. Sumuisia aamujakin on ollut vain kaksi. Viherkasvit ovat edelleen parvekkeella. Ahkeraliisat ja orvokit ja marketat ovat edelleen täydessä kukassa. Tulilatvakin on innostunut kukkimaan. Pyytää kai jo päästä sisälle.

Polkuja ja pihoja toki värittävät  jo ensimmäiset puista pudonneet lehdet, mutta kaukaa katsoen Puijon rinne on vielä aika vihreä, tulleeko kunnon räiskyvää ruskaa lainkaan. Pientareilla sen sijaan kukkivat niin apilat ja sauniot kuin lupiinit jo toista kierrosta..

Vaikka unohdinkin uimapukuni väärään paikkaan, jotakin vielä muistan. Muistan kirjoittaneeni inkeriläisistä tänne blogiin  postauksen yli 20 vuoden takaisista asioista. Mitä heille nyt kuuluu? 

Ylen Areenassa on katsottavissa vielä 26 päivän ajan mielenkiintoinen Ulkolinjan dokumentti Jää hyvästi, Inkerinmaa.  Koska Areenan ohjelmaa ei voi katsoa muualla kuin Suomessa, samoja asioita voi lukea Inkerin kulttuuriseuran sivustolta. Esim. puheenjohtaja Helena Miettisen kolumnin: Etninen siivous. Sitäkö se olikin?

Alkeet

Kuuntelen kahdenkymmenen vuoden takaista historiaa naapurimaaan hajoamisesta. Onneksi aika ajoin mainitaan, että nämä asiat tapahtuivat  vuonna 1991, sinä vuonna jolloin palasin jatkoajan saaneena töihin. Uusinnat tuntuvat ennen kuuntelemattomilta ohjelmilta ja ovatkin sitä. Oli muuta tekemistä kuin seurata jatkuvaa uutisvirtaa. Työmatkoilla autoradio oli aina kiinni, koska hiljaisuutta ei silloinkaan ollut kylliksi. Muistan toki pääasiat. Yhdet tai kahdet uutiset päivässä riittivät. Ja valtakunnat sortuivat ilman sosiaalista mediaa, joka nykyisin säntäilee lintu- tai kalaparvien tavoin milloin mihinkin suuntaan. Tulee mieleen eräs vanha sananlasku.

Uutisia tulee joka tuutista hiukan eri muodoissa ja jotkut blogit/sivustot näkyvät perustuvan vain toisten kirjoittamien uutisten tai juttujen levittämiseen verkossa. Yhtäläinen piirre tällaisille sivustoille näkyy olevan, että niissä on paljon mainoksia. Ihmettelin kesällä miksi jostakin talofirmasta käydään blogissani säännöllisesti. Uteliaisuuttani menin katsomaan. Ei siellä mitään taloja myyty, vaan wepostalot. Kielitaidosta olisi ollut hyötyä, vaan en hoksannut.

Milloin mainos popuppaa silmille heti sivun auetessa, milloin mainos on sijoitettu niin lähelle kommenttilaatikkoa, että mieluummin peruuttaa pari klikkausta taaksepäin kuin kommentoi vaikka haluaisikin. Mainoksilla rahastaminen taitaa olla melko yleistä, mutta en ole osunut vielä yhteenkään aiheesta avoimesti kertovaan postaukseen. En tosin jaksa seurata kovinkaan monia blogeja.

Siivosin vanhoja mappeja ja löysin sieltä 90-luvun alussa suorittamani INTERNET AJOKORTIN TENTTI-kysymykset. Sen suoritin 90-luvun alussa. Vastauksetkin ovat tallessa. Aamulla tavasin päivälehteä ja huomasin kesäyliopiston tarjoavan nykyään myös kurssia Sosiaalisen median ajokortti. Se kurssi on vielä käymättä, joten huteja saattaa tulla. Kuten tuossa ylhäällä tuo isoilla kirjaimilla huutaminen. Asia tulisi selväksi myös ihan vain normaalikokoisella fontilla.

Varoituksen ja rohkaisun sanoja

Uutisissa kerrottiin, että peltipoliiseissa on sata kameraa. Niiden paikkoja vaihdellaan. Keskinopeuden valvontaa varten olisi olemassa jo tekniikka, mutta se on liian kallis. Sellaisenkin uutisen luin, että saunan lämmittäminen kännykällä voi aiheuttaa tulipalon. Kaikenlaiset etälaitteet lisivät. Kohta kai ikäihmisiä seurataan  tositeeveenä ympärivuorokautisesti. (Meidän savusaunamme paloi kyllä poroksi ihan vain haloilla lämmittämällä vuonna 1995.)

Jo vuosia sitten ihmettelin keskellä saloa hiekkamontun laidalla olevaa varoituskylttiä: Alueella on kameravalvonta. Kai sieltä oli käyty hakemassa soraa tai kiviä luvatta. Marjastaja saattaa nykyään tulla kuvatuksi samaan kameraan karhun tai vaikka koppelon kanssa, jos osuu riistakameran hollille. Kuvankäsittelyohjelmissa on nykyään melko tarkka kasvojen tunnistus. Kuvat vain koneelle ja henkilön tunnistus on helppoa. Ihan kuin niissä ylinopeussakkokuvissa.

Nyt on aika suunnistaa suomalaisen superruuan hankintaan. Mustikat ovat kypsyneet ja bonuksena saattaa löytyä lakkoja. Edellisen postauksen kuvan karhunjäljet entisen suon kohdalla eivät suinkaan olleet tarkoitettu pelotteeksi. Karhu ravitsee itsensä tähän aikaan samalla superuoalla kuin ihminenkin. Silti karhuihin harva törmää. Haaskoilla kuvaamisesta minulla on oma mielipiteeni, joka jääköön salaisuudeksi. Muistan joskus istahtaneeni salolla lammen rannalla kuivan männynkäppyrän juurelle ja ajatelleeni, että parempaa paikkaa ihmislapselle ei voi olla. Rymysimme samoissa marikoissa toisistamme tietämättöminä. Lentoon lehahtavat metsäkanalinnut säikyttivät useammin. Tai nouseva ukkosilma. Nyt kuuntelen tarinoita toisten marjaretkistä.

Kuvassa on tänä aamuna kuvaamani  jättiputki. Kaunis on tämä kukinto, mutta koko kasvi vaarallinen ja hävitettävien listalla. On muuten erikoinen sää: täysin pilvistä, tuulee kovasti ja lämpötila on helteen puolella. Varoitetaan ukkospuuskista 15m/s. Nyt juuri alkoi sataa.

Totista viihdettä

Kun luin hykerryttävän pakinan Kirlahin mukavasta onkireissusta, muistui mieleeni eräs omista kalastamiseen liittyvistä retkistäni. En minäkään mikään kalastaja-eemeli ole koskaan ollut, mutta sopivalla säällä ja sopivaan vuorokaudenaikaan veneestä onkiminen on ollut ihan rattoisaa puuhaa. Varsinkin silloin kun Ahti on ollut antelias ja keskivartalossani oli vielä niin paljon voimaa, että pystyin istumaan veneessä. Soiden ympäröimän erämaajärven ahvenet olivat oudon rusehtavia, mutta porakaivoveteen päästyään kirkastuivat.

Anoppi oli varsinainen kalastaja ja hänen ohjeidensa mukaan särkikaloillekin löytyi todella herkullinen käyttö lähiruokana. Savustus, suolaus kypsentämisen jälkeen suolavedessä, perkaaminen kypsänä ja hiertäminen voin ja öljyn ja mausteiden kanssa maukkaaksi levitteeksi. Tästä ei kuitenkaan ollut tarkoitus kertoa.

Oli tyypillinen sateinen kesäkuun päivä. Olimme sähköttömällä mökillä vähin eväin. Olisiko ollut se sama kevät, jolloin rakensimme vanhan tulipalossa palaneen päärakennuksen uunin liuskekivistä alustaa pihagrillille. Elimme 90-luvun alkua. Oli vielä niin viileää, että kyyt olivat puolikohmeisina sen uunin uumenissa. Suorastaan sävähdin, kun niitä alkoi paljastua kivien raoista.

Kävimme ongella ja saimme muutaman sintin. Tihuutti koko ajan vettä. Savusaunan muuripadan vierellä oli vanhasta tynnyristä rakennettu savustusuuni. Hyttysiä hätistellen odottelimme kalojen kypsymistä ja mietimme, miten työlästä ruuan hankkiminen on aikoinaan ollut. Jos olisi ollut kaunis ilma, olisimme halstranneet kalat nuotiossa tai grillissä. Meitä oli onneksi sillä kertaa vain kaksi. Jos olisi ollut isompi pesue ruokittavana, olisi kyllä tullut äitiä ikävä.

Peruna ja juurikasvit olivat tuskin pinnalla. Suolta löytyi vain muutamia edelliskesän karpaloita, kotieläimiä ei ollut. Eikä kärpäslätkää kummempia ansoja tai aseita. Villivihannekset eivät vielä silloin edes kiinnostaneet. Nyt ehkä tietäisin hiukan paremmin, mitä luonnon vihreää uskaltaisin laittaa suuhuni. Vaikka tämän vuoden yrttiä vuohenputkea, jota löytyy melkein jokaisesta kukkapenkistäkin.

AVAlla on menossa kiinnostava kanadalainen realityohjelma Operaatio Lähiruoka, jossa

paneudutaan tiistaisin lähiruoan saloihin. Voiko perheen ruokkia pelkällä lähiruoalla? Kuusi perhettä ottaa haasteen vastaan. Lähiruokaa suosivat kelpuuttavat lautaselleen vain ruokaa, joka on valmistettu tai kasvatettu omalla lähialueella.Lähiruoan plussiin kuuluvat ruoan tuoreus ja se, että kuluttaja tietää, mistä lautasen sisältö on peräisin. Lisäksi se on ekologista ja tukee paikallista tuotantoa.

Aihe on tänä kesänä todella ajankohtainen. Minua kuitenkin kummastuttaa, että tämä ohjelma on viihdettä. Vakava asia. Olen siis sen sortin tosikko.

Den glider in

Työaikana oli velvoite pitää päivänavauksia tuon tuostakin. Se kuului työhön. Seurakunnasta kävivät perjantaisin, muut viikonpäivät oli sitten jaettu opettajille, joskus oppilaillekin. Itselleni sattui päivänavausvuoro Suomen voitettua sen ainokaisen jääkiekko-MM-kultansa. Päivänavauksen valmistamiseen meni enemmän aikaa kuin tavallisen tunnin suunnittelemiseen, koska se ei ollut omaa alaa. Piti olla sopivat tekstit ja musiikit.

Oli kyllä julkaisuja, joista sai valita tekstejä, mutta aika harvoin ne olivat sellaisia, että olisin tuntenut ne omakseni, siis minunlaiseksi. Jotenkin en osannut sivuuttaa tuota(kaan) työtehtävää lonkalta. Kyselin myös mieluisaa musiikkia lapsiltani, kun olin saanut vihjailevaa palautetta omista valinnoistani. Ja löytyihän meiltä monenlaista musiikkia C-kaseteilta. Minun mielestäni päivänavaukseen kuului ehdottomasti myös musiikki. Joskus nauhoitin koko jutun valmiiksi ja vein sen vahtimestarille. Joskus taas istua törötin siellä lasikopissa mikrofonin edessä ja "saarnani" lopuksi toivotin ne "hyvätkoulupäivät".

Em. päivänavausmusa oli radiosta nauhoittamani Den glider in. Se oli muuten ainoa kerta, kun joku pyysi minulta saada kopsata itselleen sen musiikin. Tulikohan tuossa rikottua jotakin Teosto-sääntöä?

Tämä muisto putkahti pintaan, kun eilen vietin reilun tunnin seuraamassa eskarilais-Oskarin joukkueen ensimmäistä peliä. Siinä sitä oli menoa ja meininkiä, kun summeri soitti kahden minuutin välein vaihdot ja vaahtosammuttimen kokoiset mestarit-in spe liikkuivat kiekon perässä ihmeen taitavasti ja kaikkensa antaen. Ei näkynyt tönimistä eikä korkeita mailoja. Peli oli siistiä ja reilua. Suoranaista liikunnan iloa. Sen valokuvaaminen oli kyllä tosi vaikeaa. Parhaani yritin.

Helppoa kun osaa

En minä jaksanut kuunnella Jari Tervon Myyrää. Se on liian tiheää tekstiä. Se täytyy lukea, jotta voi heti palata, jos/kun putoaa kärryiltä. Nyt minua odottavat Merete Mazzarellan Täti ja krokotiili, kirja ystävyydestä, yksinäisyydestä, surusta, kuvista, muistista, kodista, esineistä, onnesta, keski-iästä ja matkoista, ja Kun kesä kääntyy Vanhenemisen taidosta. Edellisen olen joskus lukenutkin. Pitäisi vain asettautua.

Eilen odottelin virustorjunnan asentajaa. Nortonin aika oli menossa umpeen ja kone oli mielestäni hetken ilman mitään turvaa. Taitajalta uuden asentaminen vei vain 5-10 minuuttia. Ja sain vinkin, ettei hyvästä virusturvasta tarvitse maksaa. Myyjät vedättävät IT-avuttomia asiakkaita myymällä paljon turhaa. Administraattorin hommia ei tarvitse itse osata. Se on jäänne ajalta, jolloin tietokoneopetus aloitettiin ohjelmoinnilla. Käyttäjäystävällisyys oli siitä kaukana. Onneksi koulumme ATK-opettaja osasi tuolloin vääntää rautalangasta, mikä tämä internetti oikein on. Ei se ole itse asiassa mappia kummempi, kunhan tietää miltä välilehdeltä tarvittavan tiedon hakee. Se on sitten jo oma syy, jos eksyy hyppelehtimään linkiltä toiselle.

Ikävää on, että ihminen on roistomaisuudessaan sellainen, että joka paikkaan pitää mennä tekemään kiusaa. Hyvä asia kääntyy uhkaksi. Jokaisella on olemassa myötäsyntyisenä moraali, mutta missä etiikka. Miksi kiusata, tuottaa harmia? Tuo Skypekin mokoma avattuna sieppaa koko koneen ja muuntaa erinäiset postauksissa esiintyvät numerosarjat mukapuhelinnumeroiksi. Katsokaa vaikka. Kirjoitan tähän tämän päivämäärän numerosarjana ja kun julkaisen tekstin, se onkin olevinaan jokin puhelinnumero. (090916) Ei siis ihme, että kyseistä yhteydenpitovälinettä pidetään turvallisuusaukkona. Mietityttää jo laskujenkin maksaminen netitse.

Tämä syyskuu on niin elokuista, että menee kuukaudet sekaisin. Perhoset lentelevät. Ruskaa on vasta hiven. Ja minulla ikävä moneen paikkaan. Mutta tässä olen enkä muuta voi. Kuin pallo jalassa.

Koivu was in the big magazines.

Lukion englanninopettajallani oli tapana koota ns. käännöskukkasia ja lukea niitä sitten meille kokeita palauttaessaan. Se ei ehkä ollut opetusmetodeista parhaimpia. Ajat ovat toivottavasti muuttuneet. Tuo Google-kääntäjä sen sijaan näkyy olevan verraton luomaan niitä. Edellisessä postauksessa kirjoitin "Koivussa oli isot lehdet." Google-kääntäjä käänsi sen otsikon tavoin. Google tuntee varmaankin jääkiekkoilija Saku Koivun paremmin kuin suomalaisista suomalaisimman lehtipuun. Kääntäjää voisi/saisi auttaa eikä vain hauskuuttaa itseään kokeilemalla käännöksiä eri kieliin.

Onko Yahoon kääntäjä Babel Fish parempi, en tiedä. Ehkä laitan (kunhan keksin miten) sen tuohon sivupalkkiin, jotta voi sitten verrata käännöksiä. Sen verran kielenopettajan vikaa minussa vielä on jäljellä kymmenen tk-eläkevuoden jälkeen. Kieli rapistuu, ohenee ja katoaa kokonaan käyttämättömänä. Sen torjumiseksi ostin kirjaston poistolaatikosta vanhoja venäjänkielisiä Аргументы и факты-sanomalehden numeroita 20 senttiä kappale. Lehti tuli työaikana minulle tilattuna, mutta olen heittänyt lehdet pois. Onhan siitä tuo verkkolehti, mutta minä lukisin lehteni mieluiten keittiön pöydän ääressä paperiversiona. Samoin on käynyt Огонёк-aikakauslehdille. Paperinkeräykseen ovat päätyneet. Onneksi minulla on jäljellä edes muutamia Спутник-lehtiä. Yhtä lailla kadun sitä, että olen heittänyt vanhat LIFE-lehdet pois. Kuvat löytyvät kyllä.

Jokunen vuosi sitten vilkaisin em. sanomalehden tilaushintaa. Siinä tilanteessa lopullisesti tajusin, että osamme olivat vaihtuneet. Mikäli pääsisin joskus vielä matkustamaan naapurimaahan, ei todellakaan olisi tarvetta miettiä mitä ruplillaan tekisi. Niitä ei saanut tuoda maahan 90-luvun alussa. Elleivät turistit ennen tullia olleet osanneet tuhlata halpaa valuuttaa, he saattoivat heitellä setelirullia junan tai bussin ikkunoista ulos. Harva kai jätti rahoja tulliin odottamaan uutta matkaa. Itselle mitättömällä summalla saattoi olla suuri merkitys sen vastaanottajalle. Vaati melkoisia psykologin taitoja tietää, päätyivätkö "varat" auttamisintoilussakaan oikeisiin käsiin.

Tämä rönsyilevä muistelu lähti liikkeelle siitä, kun laitoimme ET- ja Tiede-lehtiä naapurikiertoon.
____

Edit. 21.5.

Enpä löytänyt suomea Yahoon kielivalikoimasta.