Minun on nyt kirjoitettava suosta, jotta saan tuon profiilikuvani vaihdettua. Eikä se ole lainkaan vastenmielistä, koska kotikontuja ja mökkimaisemia muistellessa mieleeni tulevat aina suot. Ja toisaalta olen vyötäisiä myöten "suossa" kaikkine tämänhetkisine vaivoineni (sen tietää ken on lukenut edellisiä postauksiani). Eli ajankohtainen aihe. Aivan akuutti.
En ole perehtynyt soihin kirjoista, vaan tallaamalla. Aapasuot, nevat, letot, rimmet ja korvet nimityksinä saavat mennä sekaisin ihan rauhassa. Minulle suo on mielenmaisema ja keinuva suokävely on jäänyt kehon muistiin, koska olen lapsena ja aikuisena niin paljon niitä kolunnut. Marjojen perässä. Lakat, puolukat, karpalot, juolukat ja mustikat. Nyt ovat puolukat muuten jo loppuneet pakastimesta. Piti tehdä vadelmarahkaa.
Erilaisina kesinä sama suo on ihan uudenlainen. Välistä jalka uppoaa niin syvälle hetteikköön, että kumisaapas haukkaa vettä. Silmäkkeet pitää visusti kiertää silloin askelia säästämättä.
Kuivina kesinä vastaavaa suota voi tarpoa lenkkareissa jalkojen kastumatta. Erämaiden suot ovat yllätyksellisiä. Silmät ja sielu lepäävät, kun ympärillä on runsaasti erilaisia kasveja. Aukeilla soilla eläimet näkyvät kauas ja niitä pääsee siellä joskus näkemään. Männynkäppyröiden erikoiset muodot ihmetyttävät ja suopursun tuoksu suorastaan huumaa alkukesästä, suovillan pehmeä keinunta tuulessa suvemmalla. Itse asiassa tulevana kesänä olisi otettava selko, onko kuvan suovillana pitämäni kasvi suovilla lainkaan. Jos se onkin luhtavilla? Nyt sen selvittäminen on mahdotonta.
Sopivan vetisellä suolla tarpominen on kuin itse tämä arvaamaton elämä. Hetken matkaa askel saattaa olla kevytkin (ei koskaan helppo kuitenkaan, urheilijat tietävät sen) ja kohta saattaa kantava pohja karata saappaan alta. Silloin on lisättävä vauhtia, ettei ehdi vajota liian syvään. Joskus käy niinkin, että tarvitaan kaveri kiskomaan jalkaa ylös, koska kumisaapas saattaa jäädä kiinni turpeeseen. Helppo perussääntö on se, että on turvallista mennä sellaisesta paikasta missä vaivaiskoivu kasvaa.
Minäkin viihdyin suolla ennen. Täällä nykyisen kodin lähettyvillä ei ole soita - tai on yksi ja sekin pilalle ojitettu.
VastaaPoistaOjilla pilattiin kotikotiseutunikin suot.
Jaksamista toivottelen. Todella kauniit harmaan sävyt uudessa profiilikuvassasi. Siinä on hitusen itämaistakin mukana.
VastaaPoistaHei, suovilla
VastaaPoistaAinakin Keski-Pohjanmaalla sanotaan näistä, että on mustapäitä valkoisenaan.
Onkohan kukaan koskaan nähnyt virvatulia soilla? Tai siis yleensä virvatulia, sillä nehän ovat vain soilla?
VastaaPoistaSuo on mystinen ja kansallisromanttinen asia. Suon henget, hallatar, joka hiipii soilta syksyllä, virvatulet, haltijat ja suon yllä tanssivat keijut..
Omista maisemistani suot puuttuvat valitettavasti kokonaan lähialueilta, samoin lakkamaastot.
ihana kuvaus !
VastaaPoistaja neuvo...sieltä missä vaivaiskoivu kasvaa..
Obeesia,
VastaaPoistaOlen minäkin ehtinyt nähdä kunnon suon kasvaneen korkeaksi metsäksi ojitusten vuoksi. Rahako se aina ratkaisee?
Onneksi on vielä oikeitakin soita jäljellä (kun vain vielä pääsisi niitä tallaamaan).
Maria,
:) Miten nyt vasta ajattelenkin, että onpa harmaa kuva.
AKH,
Olisiko väännöskäännös valkopäivä mustanaan?
Iines,
Suossa on todella jotakin mystistä vetoa. Pikkuruiset suolammet kuikkineen. Perhoset. Ihana rauha.
Virvatulia en ole nähnyt enkä keijujakaan, mutta paljon paljon muuta. Energiaahan suohon on latautunut valtavasti. Mökkimatkan varrella olemme seuranneet yhden ison suoalueen muuttumista polttoaineeksi.
M.i.elle,
:)
KH,
VastaaPoistaValkopäitä!
Lapsuudesta tutu pohjoispohjanmaan suot eivät unohdu; pitkän niittytaipaleen jälkeinen mutaisen merenrannan tuoksu, hyllyvä suo, johon isosiskoni melkien upposi... ihania kevätretkiä kuovin huutoineen... Kaunis uusi prosfiilikuvasi!!
VastaaPoistaHellivän kaunis kuva! Sen äärellä viihtyy ja ajatukset lähtevät leijailemaan.
VastaaPoistaPidän suopursujen tuoksusta. Ja lakoista. Soista minulla on kuitenkin valitettavan vähän kokemuksia.
Tuleva kesä on kutkuttavan lähellä jo. :) Otathan retkillesi kameran mukaan!
Sivuaskel,
VastaaPoistaOlen vain kuullut pohjoispohjanmaan soista. Minun suoni ovat Keski-Suomessa ja Pohjois-Savossa.
Haavetar,
Ehdottomasti kamera mukaan, jos vain vielä suolle pääsen.
Minulla on aina ollut tapana käydä tarkistamassa juuri suopursut, maariankämmekät, lakankukinta. Poimimiset ovat jo vuosia sitten jääneet toisille.
Mutta edes käymään...se olisi jotakin.
Ne ovat mustapäitä, joilla on valkoinen pehko.
VastaaPoistaVaivaiskoivuja on pitkin ojanvarsia, kun hyvin sattuu, mutta autonikkunasta ne jäävät näkemättä.
Maariankämmekästä on tullut ojanpohjakasvi ja ovat viime vuosina kovasti runsastuneet.
Suopursuja, Liisa, näkee hätäiseen jo Vuorellassa, mutta jos satut ajelemaan Vehmersalmelle Puutossalmen lossin kautta, niin matkan varrella, jossain Levälahden tienoilla, on kituliasta suota, josta muutaman kukkavarren voi käydä poimimassa. Optikko Antti Hiisijärvi jahtasi siellä kouluaikanaan perhosia. Suo on enää muisto entisestä, minunkin aikaisestani.
Siellä ehkä vielä hallatatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin...
Virvatulilla meitä peloteltiin Partaharjun leirillä, jonka ympäristössä oli soita.
Niin ne vuodet vierivät ja virvatulten leiskunnat enää hätäisesti lepattavat.
KH,
VastaaPoistaEi minun pitäisikään mennä merta edemmäksi kalaan.