Buustit

Istuin eilen kuumalla pihalla tovin ja kuuntelin pihakeinussa leikkiviä lapsia. Kuului: "Anna buustit." Kului hetki ennen kuin tajusin, että lapset pyytävät näin(kin) nykyisin lisää vauhtia. Aiemmin viikolla oma vunukka oli ottanut siinä niin kovat vauhdit kuin vanha keinu kesti. Mummoa hiukan hirvitti. Miten saada se leikki loppumaan, ettei vain tapahdu vahinkoa.

Keksin alkaa laskea sekunteja, kuinka kauan kestää keinun pysähtyminen itsestään, kun ei enää buustaa. Ehdin laskea kahteen ja puoleen minuuttiin. Sen pidemmälle ei kummankaan kärsivällisyys riittänyt, vaan otettiin jalat avuksi jarrutukseen. Vaihdettiin maanvalloitusleikkiin. Pienempi voitti, koska hän oli erittäin notkea. Omat maapalamme muistuttivat milloin mitäkin, lopulta ihan suunnitellusti Suomen karttaa. Tuuli riepotti kuivuneita lehtiä pitkin kenttää. Luulin keltaista koivunlehteä perhoseksi.

Porukan lisääntyessä liikunnallisten leikkien lisäksi harrastettiin aivovoimistelua l. pelattiin uutta Uusi Alias-peliä. Ensin omilla säännöillä, koska kukaan ei ollut pelannut juuri tätä pelia aikaisemmin ja ajan rajallisuuden vuoksi emme ehtineet sisäistää ohjeita. Luultavasti lopulta pelasimme kai ihan sääntöjen mukaan.

Sehän on sitä samaa saman aaltopituuden eli keskinäisen kommunikaation onnistumisen etsimistä, mitä kilpahenkilöt harrastavat joskus myös Uutisvuodossa. Toinen yrittää selittää tiimalasin uhkaavan tyhjenemisen aikana niin monta sanaa kuin ehtii. Joukkuekaveri arvuuttelee sanaa parhaan kykynsä mukaan. Jokaisesta oikeasta sanasta saa pisteen ja luvan edetä pelilaudalla.

Tällainen aivojen aktiivinen käyttäminen kävi melkein työstä, koska sanastoa riitti hankalista verbeistä, yhdyssanoihin ja adjektiiveihin. Mukava oli huomata, että joukkueissa alkoi löytyä yhteinen sävel ja selityssanavararastoa riitti. Kaikilla oli hauskaa, kun otettiin liike mukaan. Kilpailuvietiltä ei vältytty, mutta olimme hyviä häviäjiä.  Ehdotin vaarille, että opettelisimme pelin kaikki sanat varastoon tulevia koitoksia varten.

Kuvina kesän ainoat perhoskuvani. Niitä kuivia tuulen lennättämiä koivunlehtiä on näkynyt huomattavasti enemmän.

Päikseen

Katsoin tänään 50-luvun mustavalkoista Suomea elokuvassa Kahden ladun poikki. Se kertoi kiertävistä tukkijätkistä, joita asutettiin ennen tukkikämppien aikaa taloissa. Nuoret komeat tukkijätkät saivat monen kylän ja talon sisäiset ihmissuhteet sekaisin. Jollakin sen ajan lentojätkistä saattoi olla soittopeli matkassa ja hetkessä pistettiin tuvan lattialla jalalla koreasti. Tuosta ajasta muistan äitini joskus kertoneen. Tosin hyvin vähän.

Maaseudulla oli ennen tapana järjestää perunannosto aina talkoilla. Olen sitä ikäluokkaa, joka sai ns. perunannostolomaa koulusta. Muistan vain yhden kerran olleeni naapurissa talkoissa. Ruuan siellä sai. Ja hyvän mielen, koska sääkin suosi. On sitä joskus joutunut nostamaan perunaa kädet kohmeessa tai vesisateella.

Tätini kertoi, miten hänen nuoruudessaan taloissa oli ollut tapana perunatalkoiden jälkeen järjestää tupatansseja. Parhaat talkoot hänen mielestään olivat olleet ehdottomasti Penttilässä. Ruokaa oli tarjolla koko yön. Kello viisi aamulla oli aamukahvit ja sen jälkeen talkoolaisten piti poistua. Varmaan ensin hiukan lepäämään ja sitten mahdollisesti seuraaviin talkoisiin. Samat talkoolaiset kiersivät talosta taloon ja loppuviikosta heitä tietenkin väsytti.

Täti kertoo pappani kehaisseen tanssineensa nuorena talkooviikolla viidet virsut puhki. Ja ahkera talkootanssija on tätikin ollut aikanaan. Äitinsä ei oikein hyväksynyt näitä nuortensa yöllisiä reissuja. Hän oli kasvattajana ankarampi kuin miehensä. Jos tädilleni oli sattunut jotakin ikävää, hän kääntyi aina ensin isänsä puoleen. Isä oli taitava sovittelija ja lempeällä huumorillaan sai asiat näyttämään usein paremmilta kuin ne itse asiassa olivat.

Nykyään tavallisimpia talkoita ovat taloyhtiöiden pihatalkoot. Verottajalla on sanansa sanottavana myös talkoista. Verohallinnon ohjeet talkootyön verotuksesta .

Entä onko aikapankkien tovi- vastikkeellinen pienpalveluiden tarjoaminen harmaata taloutta?

"Aikapankki on voittoa tavoittelematon, avoin, sitoutumaton, demokraattinen foorumi, jonka päätavoite on kehittää aikapankkeja, jotka toimivat kansainvälisesti tunnetun Timebanking-liikkeen periaatteiden mukaan. Suomen aikapankit toimivat osana Community Exchange Systems -verkostoa.
Suomen Aikapankkien verkkotorilla vaihdetaan palveluita aikaa vastaan. Periaatteena on, että kaikkien aika, työ ja avun tarve ovat yhtä arvokkaita."

Olisikin.

Lämpimikseni

Ulkomittari näyttää kahdeksaa ja sisämittari kahtakymmentä astetta. Kumman koleaa heinäkuun säätä. Eukonkannon MM-kisoissa, kesäteattereissa, herättäjäjuhlilla, häissä, sukujuhlissa ja lukemattomissa muissa kesätapahtumissa on varmaankin hytisty vilusta. Totesin juuri, että meillä ei talvellakaan ole näin vilpakkaa täällä sisällä. Kirjoitan nyt jotakin tässä lämpimikseni.

Luettuani Savon Sanomien SU-liitteestä ilmatangosta sain oivan aasinsillan muistella omia tanssikokemuksiani. En muista nähneeni isän ja äidin koskaan tanssineen. Mutta tuo ilmatango, vaikka en sitä siksi vielä lapsena tiennyt, ei kyllä ole mikään uusi keksintö. Olen katsellut sitä pienenä tyttönä kotona ja kirjoittanutkin siitä.

Lukiossa meillä oli hyvä voimistelunopettaja. Tietenkin suoritimme kaikki normaalit yleisurheilujutut, hiihtämiset ja telinevoimistelut permanto-osioineen. Ja kaikki mitattiin ja arvioitiin jollakin skaalalla. Hän opetti myös tansseja. Vanhat tanssit tietenkin, mutta myös esimerkiksi samban askeleet. Nauhuria hän ei käyttänyt eikä levysoitinta, vaan soitti itse kappaleet pianolla.

Ei minulla nuorena ehkä olisi rohkeus riittänyt mennä pyörimään ilmavalssia, -tangoa, -jenkkaa, -polkkaa tai -sambaa itsekseni perunajauhoilla liukastetuille tanssipaikkojen lattioille, mutta niin olisi pitänyt toimia, jos olisin halunnut päästä tanssimaan. 60-luvun alkuvuodet olivat ainakin maaseudulla vielä paritanssien aikaa. Sen verran sain tanssia, että muistan miten kaikki tuntui sujuvan hienosti, jos viejä oli taitava.

Muutama ikävään pettymykseen, siis seinäruusuna istumiseen, päättynyt tanssilavareissu vei sensortin tanssihalut. Eikä kotoa mitenkään kannustettu lähtemään. Mieluummin päinvastoin. Kypsemmällä iällä löysin itämaisen tanssin, josta pidin kovasti. Kävin harjoituksissa säännöllisesti muutaman vuoden, mutta tukirankaongelmani tulivat lopulta senkin esteeksi. Nykyään enää lapsenlapset kyselevät paljettitanssihuivieni perään. Sujuisikohan häävalssikaan enää?

Kuvan perhonen tanssi aikansa ja laskeutui lopulta polulle kuvattavaksi.