Ukkosta ilmassa

Jo toinen helleaalto jatkuu ja jatkuu. Viime yö oli tällä paikalla trooppisista trooppisin ja nukkuminen on tietenkin silloin sitä sun tätä. En ole kuitenkaan vielä jaksanut ryhtyä viilentämään vuodevaatteita esim. pakastimessa. Aamuyön tunnit tuli valvotuksi.Kahdeksan kieppeillä helleraja oli jo ylitetty.

Teippasin nilkkani suihkunpitävällä laastarilla ja päätin mennä veden vilpoisuuteen viikon tauon jälkeen. Pohjoisrannan vesi on onneksi kylmää aamuisin. Virtaumat ja veneetkin tietenkin sekoittavat vettä. Ei tarvinnut olla yksin. Paikalla olleet varsinaiset vesipedot, kouluikäiset, olivat samaa mieltä veden viileydestä. Eilen illalla oli ollut toisin.

Ihastelin ensin aikani rantakivellä istuskelevaa silkkiuikkua. Otin muutaman kuvankin. Miten sitä onkaan niin täpinöissään, kun on mahdollisuus kuvata kaunis luontokappale. Uikku keikisteli ja kiersi kaulaansa eikä heti havainnut minua. Huomasin poikaset vasta, kun lintu alkoi tehdä lähtöä. Mutta akku alkoi näyttää tyhjää, tietenkin. Enkä minä siinä hetkessä taas tajunnut, että kamerallakin olisi voinut yrittää ottaa kuvan.

Nyt päätä särkee siihen malliin, että kannattaa juoda vettä, mennä alakertaan lepäämään ja ennen sitä irrottaa kriittiset töpselit seinästä. Usein ukkosmyrskyt ovat tämän paikan kiertäneet, mutta koskaan ei voi tietää. Itse asiassa odotan, että helpottava ukkoskuuuro viilentäisi sään siedettäväksi. Varjossa mittari näyttää 31 astetta, auringon puolella ei voi olla lainkaan. Sisällä näkyy mittarin elohopeapatsas nousseen yläkerrassa jo kolmea astetta vaille ulkoilmalämpötilan.

Erikoinen kesä, kun mansikatkin kypsyvät käsiin. Uutisista kuultua ja eilen torilla nähtyä. Hyviltä maistuvat.

Onko luvassa lunta

Nukahdin eilen jo kahdeksalta. Uniakin näin pitkästä aikaa. Olin jossakin suuressa katujuhlassa ja tehtävänäni oli kerätä rahaa. Kolehtihaaviksi minulle annettiin ohut servietti, jota järkevänä olin vaihtamassa johonkin kippoon, kun heräsin. Ihmeellisesti unet kuljettavat viikon tai päivän tapahtumat uusiin tilanteisiin.

"On tuvassa lunta ja tavaratalossa taivasten valtakunta" kuului tänä aamuna ensimmäisenä radiosta. En ollut kuullut tätä Juice Leskisen kappaletta koskaan aikaisemmin. Jäin kuuntelemaan sen sanoja.  Olipa erilainen joululaulu, joka jäi korvamadoksi pakollisen kauppareissun ajaksi.

Olen leikkietsinyt vesi- ja räntäsateessa hiipivää tonttua Valokuvatorstaihin, koska omat kotitontut ovat hyvässä tallessa odottamassa alakerran valmistumista.  Asioinut apteekissa ja jonottanut turhauttavan pitkään operaattorimme palvelupisteessä. Siinä sivussa on tullut vilkuiltua täpötäysiä ostoskärryjä ja autojen paljoutta.

Pari postausta sitten kaipailin kännykkäsilmälaseja tai silmälasikännykkää. Eikös vain eilisessä lehdessä löytynyt 37% alennuksella ostettavaksi esineiden paikantaja (Remote Finder). Kyseinen isohkoja korvakoruja muistuttava killutin vain silmälasien sankaan kiinni, niin tilapäisesti 25 metrin säteellä kadoksissa tai siellä "hyvässä tallessa" olevat lasit tai avainnippu löytyvät. Minusta ratkaisu ei ole vedenpitävä, koska se hälyttimen kauko-ohjain on vähintään yhtä suuressa vaarassa hävitä kuin ne lasit.

Oikeastaan tunsin itseni tontuksi siellä operaattoripisteessä, koska keväällä hankittu langaton kotimokkula oli myyjän mielestä jo vanha. Vanhahan se on, kun liikkeestä poistuville asiakkaille sanotaan, että juuri ostetulla tuotteella on kahden viikon tyytyväisyystakuu. Miten tähän on tultu?

 Vanhus lähti kuitenkin huoltohoitoon, koska sillä on takuu. Sain huollon ajaksi Mobile Partnerin, että saan edes laskut maksetuksi.

Jokainen päivä on lahjaa

Aamuisin en enää sarastuksesta pysty päättelemään kellonaikaa. On se aika, jolloin rannassa vyöryy vastaan hidastettu vedenliike. Parina päivänä olen kuunnellut lehtipuhaltinten pörinää. Kaupungilla siivoojat toimivat pareina. Puhaltimen käyttäjälla on kuulosuojaimet, haravahenkilöllä ei. Yritin ottaa lehtikuvia. Ilmassa kieppuvia, iloisia, värikkäitä. Lopputuloksena epätarkkoja urbaaneja luontokuvia autiosta satamasta.

Omassa pihassa kevätesikko nousee mustasta mullasta. Valkosyreeni ei tahdo luopua lehdistään. Viimeiset koivunlehdet ovat kuin kultaa ne hetket, jolloin paksun pilvimassan aukoista satunnaisesti tuikkiva aurinko valaisee koko tienoon. Varaston kupeeseen on kertynyt isohko lehtikeko. Sitä ei arvaa mennä pöyhimään, koska sen alla saattaa olla siilin talvipesä.

Yritän käydä pikaisesti läheisessä kukkakaupassa. Muita asiakkaita ei ole, mutta sentään talitiainen lennähtää sisälle. Se on kuulemma tavallista. Kaipaako lämpöä, kärkkyykö myyjän eväskeksejä vai onko vain eksyksissä? Pohdimme asiaa ja samalla hoituu ostoksetkin. Tuttavapariskunta pysäyttää minut käytävällä. Alkuasukkaiden palaveri vie aikansa. Tiedän mieheni odottavan minua lounaalle. Selkää särkee, mutta särkeköön. Minä kävelen vielä.

Yöllä olin unessa Moskovassa. Heräsin tavanomaisesti aamuyöllä jumppaamaan. Huvittelin siinä ajatuksella, miten Martti Ahtisaarella ja minulle on yksi yhteinen tekijä. Olemme molemmat joutuneet liian nuorina oppikouluun eikä se ollut meistä kummastakaan yhtään mukavaa.

Iloni hyräilee videonpätkässä Vaahteramäen Eemelin tunnusmelodiaa. Ulkona on yhdeksän astetta plussaa varjon puolella. Poimin kauneutta kuviin ja mielikuviin. Oravien kiitorata tolpalta tolpalle toimii edelleen. Hävittäjät halkovat taivaankantta. Elämä on elämää.

Älgar på vägen till Älgbacken

Vi hade beslutit att resa till västkusten. Det är lätt för mig att vakna, men svårt att välja vad jag skulle ta med. Jag skulle ha packat på kvällen. Åtminstone skulle jag ha skrivit en lista. Vi glömde, t.ex. födelsedagskakan i kylskåpet. Det gör ingenting, för den var några dagar gammal.

Jag kunde inte tro på mina ögonen på morgonen. Det var så dimmigt den första körtimmen, att jag aldrig hade sett något likadant. Lyckligtvis startade vi så tidigt, att de inte fanns många andra bilar på vägen. Vi måste stanna och byta chaufför. Två älgar lurade i buskarna. Och två tranor kunde ses på en havreåker. Jag vet inte, om mina foton lyckades. Det skall jag kontrollera hemma.

Äntligen försvann dimman, men solen stannade fortfarande bakom molnen. Det var bara här framme på Älgbacken vi fick se solen och husbondfolket. Kvistarna i svartvinbärbuskarna låg mot marken, bären var mogna och väldigt saftiga. Vad härligt! Det kan bara hända att man blir helt galen när man ser sådan mängd av stora, svarta pärlor som bara väntar på att någon skall komma och plocka dem. Och just detta gjorde vi.

Det tog flera timmar och var så jobbigt. Men nu är saftflaskorna färdiga och jordkällaren väntar. Det som jag väntar på är min egen kudde... Får se om jag drömmer om bärbuskar eller doftande Mehumaija.

Kuvia, mielikuvia, unikuvia

Ulkona paistaa aurinko. Tuuletan. Odotan hetken naapureita päiväkahville. Otin puhtaan kaitaliinan pöydälle ja oikeat kahvikupit. Tavallisesti juomme kahvin ja teen erilaisista mukeista. Kahvi- ja teekupit ovat harvoin käytössä. Kylmässä odottaa marjainen täytekakku, jonka pohja on tehty seuraavan ohjeen mukaan.

Sokerikakku joka onnistuu aina:

5 kananmunaa
5 dl sokeria
5 dl vehnäjauhoja
1,5 tl leivinjauhetta
2,5 dl kiehuvaa vettä

Riko kananmunat yksitellen ja vatkaa niitä 45 sekuntia (minulla on yleiskone). Lisää sokeri ja vatkaa, kunnes saat valkeaa kuohkeaa vaahtoa. Lisää kiehuva vesi vähitellen koko ajan sekoittaen. Pysäytä kone ja lisää yhdellä kertaa kaikki vehnäjauhot, joihin leivinjauhe on sekoitettu, seokseen. Sekoita hitaimmalla nopeudella. Taikinaa voi maustaa raastetulla sitruunan- tai appelsiininkuorella. Annoksesta riittää kahteen n. litraiseen vuokaan. Paistetaan miedossa lämmössä (175-180) n. 40 minuuttia.

Sähäkkä puhuri osuu kummallisesti keittiön tuuletusikkunaan ja on viedä mennessään verhon ja viskelee mainoslehtisiä, leyhyttää jääkaapin oveen magneetein kiinnitetyn kalenterin lehtiä miten tahtoo. Omituinen ilmiö. Ennen kokematon, koska mitään ristivetotuuletusta ei ollut. Naapuri soittaa etteivät kykene tulemaan. Ethän pahastu, kysyy. En todellakaan, koska tiedän oman rajallisuuteni ja sen myötä toisten. Tulee uusia päiviä.

Uneksin viime yönä vanhoista sohvistamme. Siitä Sopenkorven mittatilaussohvasta, joka jätettiin mökille ja punaisesta kulmasohvasta. Miksi ei ensimmäinen yhteiseen kotiin hankkimamme valkoinen pinnapäätyinen levitettävä laveri päässyt samaan uneen? Katselin siitäkin kuvia eilen putsatessani skannaamiani dioja. Minulla on tavoitteita. Ainakin viisi digitoitua diaa on tarkoitus käsitellä joka päivä. Ei se aina mene niin. Tulee mietintätaukoja ja selänlepuutustaukoja. Kirjoittamistakin.

Wanhempia kuwia olen yrittänyt katsoa etäältä, vieraan silmin. Ilmeitä, asentoja. Ketä kukin muistuttaa? - Kukahan tuo henkilö mahtaa olla? - Tuossa kuvassa on iloinen tunnelma. - Tuossa pajan edessä otetussa kuvassa ilmeet ovat vakavat. 20- ja 30-luvulla kylillä ilmeisesti kiersi kulkuvalokuvaajia kulkukauppiaiden tavoin. En tiedä. Ihmettelen vain hiljaa mielessäni. 40-luvultakin on vielä otoksia, mutta 50- ja 60-luku ovat jostakin syystä kameralla kuvittamatta.Valokuvia on vain muutama ja nekin ovat niin pieniä, että suurennuslasilla pitää tutkia enkä tunnista sittenkään juuri muuta kuin maiseman.

Pilates-harjoitukset ovat myös osa arkirutiineja. Minun olisi vain maltettava alentaa "tehoja" 70 prosenttia. Pientä edistymistä on kai tapahtunut ohjaajan mielestä(kin). Voin alentaa niskakorotusta yhdellä sentillä. Ensi kerralla yritän muistaa kysyä, olisiko lepoasentoharjoitusta saatavana äänitteenä. Aivoni tuntuvat tottelevan paremmin vierasta ääntä kuin omia ajatuksiani.

Toiveunia ja -ikkunoita

Kohta sekoan salasanoihini, hukun kuvatulvaani. Öisin suunnittelen suuria, mahdottomia vallan. Näin yöllä unta talosta (senhän sanotaan olevan minä), joka oli olevinaan vanha mökkimme, mutta muistutti kyllä enemmän Halosenniemeä (jonka ikkuna on kuvassa) Tuusulanjärven rannalla. Siellä oli sähköt, mitä meillä ei ollut, mutta paljon tuttuja jättämiämme esineitä ja huonekaluja.

Ikkunalaudat oli olivat aivan täpösen täynnä kippoja ja kuppeja pienenpienine taimineen, elämän alkuineen, ituineen. Olen aiemminkin uneksinut ruukkukukkaloistokkaasta talosta. En saa sentään kaikkia viherkasveja menehtymään. Joitakin olen onnistunut pitämään hengissä reilusti yli kolmekymmentä vuotta.

Tallustelin tiistaina hitaasti saman reitin, jolle luulen kadottaneeni sen sormuksen. Enimmäkseen näin oravanmarjoja ja ketunleipiä kuusikon kätköissä. Pururadalle päästyä valo lisii ja kasvillisuus sen mukana. Apilat, horsmat, pujot, sauniot, ne tavalliset. Harvinaisempi oli yksi peurankelloesiintymä. Puijon montussa olen nähnyt toisen. Vaan enpä kanna kameraa enää koko ajan mukanani, koska kuvia tuntuu kertyvän liikaa. Säästän turhanaikaisiakin. Jotakin uutta kokeillakseni opettelen Wordpressin käyttöä kuvagalleriana. Tarkoitus oli alun alkaen siirtää koko blogirepertuaarini sinne. En ole vielä rohjennut (enkä osaakaan). Ettei tekemisestä tulisi pula, latasin Ifolorin Designer 2.2.:n. Josko sillä saisi digikuvista aikaan jotakin käteenkäypää. Digikuvien selaus ruudulta ei ole mielestäni miellyttävin tapa esitellä kuvia eikä varsinkaan taltioida niitä.