Jäniksenkäpälä vai linnunsiipi

Sen verran on satanut lunta tännekin, etä eilen havaitsin jäniksen loikkineen etupihan poikki. Eläinten jälkien tunnistaminen on ammattilaiselle helppoa, kuten eilinen elokuva Hukkamies (YleAreena) osoitti.  Susien kielenkin opetellut hukkamies Seppo Ronkainen vain mittasi lumihangesta suden tassunjäljen mitat ja osasi oitis yhdistää jäljet pannoittamiinsa ja nimeämiinsä susiin. Dokumenttia katsellessa omat tunteet ailahtelivat eri suuntiin. Kaikkea sitä metsistämme löytyy.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kuitenkaan olla kannanotto susikeskusteluun, vaan ajatus näkyy hyppäävän asiasta suoraan kolmanteen. Jäniksen jäljistä tuli mieleeni jäniksenkäpälä. Sanovat jäniksenkäpälää, kuivattua tietenkin, käytetyn ennenvanhaan leivonta-alustan tai -pöydän tai leipälautojen puhdistamiseen jauhoista. En minä ainakaan sellaista muista. Äitini bruukasi käyttää 50-luvulla linnunsiipeä siihen tarkoitukseen. Kanansiipeä kai, koska se oli valkoinen.

Tänään on ensimmäinen ns. kunnon pakkasaamu. Mittarimme näytti aamuvarhaisella peräti kymmenen miinusastetta. Ennusteiden mukaan sää kylmenisi vasta loppuviikolla. Kuinkahan minun jääennusteeni kanssa käy? Toissa-aamuna oli tyyntä ja tämäkin ranta oli hetken riitteessä. Itse en ehtinyt sitä ihmettä edes nähdä, koska nousi tuuli ja tummat raskaat laineet puskevat koko ajan selältä kohti rantaa. Vesi on noussut huomattavasti eikä routaa vielä ole. Eino-myrskyn tuulenkaatojen korjuujäljet Puijolla eivät maisemaa kaunista. Kone on uponnut paikoin syvälle.

Oravat ovat harmaantuneet. Jänistä en ole päässyt vielä näkemään paitsi pihassa vieläkin säästyneet jälkensä.

PS.
Mitä enemmän katselee toisten ottamia kuvia, sitä vähemmän tekee mieli enää julkaista omiaan.

Talviaikaan

Tänä iltana se taas tehdään. Käännetään kellojen viisareita kohti kesää. Digitaaliset laitteet saattavat osata muuttaa ajan itsekseenkin, kuten viime viikolla uutisoitiin käyneen jonkin älykkään puhelinlaitteen kohdalla etuajassa.

Uusia entistä ehompia älylaitteita, jotka seuraavat askeleitamme väsymättä ja taltioivat henkilökohtaista dataamme kai jonnekin pilvipalvelimiin, putkahtaa maailmaan melkein päivittäin. Miten mahtaa olla yksilön tietosuojan kanssa? Pankit, vakuutusyhtiöt, Kela, sähköiset reseptit, kanta.fi....

Palveluja riittää. Mietityttää vain, onko tästä samojen uutisten linkittämisessä lähteestä toiseen ja kolmanteen mitään kansantaloudellista hyötyä. Siis kertyykö siitä niitä veroeuroja, joilla se sote, koulut ja kaikki muut hyvinvointipalvelut kustannetaan. Tuntuu, että on paljon puhetta, mutta vähän tekoja. Ilmeisesti olen seurannut hiukan liikaa vaalirallia eri kanavilla.

Itselläni ei älylaitetta vielä ole. Vai lasketaanko tämä oikkuileva läppäri sellaiseksi?

Pitkän tien katson näinkin kulkeneeni sähköttömästä korpimökistä nykyaikaan. Bloggaava isoäiti ei ole enää mikään kummajainen. Omana kouluaikana riitti kynä, kumi ja ruutuvihkot. Ja taulu ja liidut. Episkooppi, rainakone ja lopulta diaprojektori olivat jo valtavaa kehitystä. Nauhurin näin vasta lukiossa. Omaa mankkaa tai levysoitinta minulla ei koskaan ollut.

Ajankuva suorine linjoineen näyttää olevan, että nyt hiplataan tabletteja ja  älypuhelimia kotisohvilla, vaikka olisi vieraskin paikalla. Viikon nettipaasto tekisi varmaankin hyvää jokaiselle.   

Lumisateet ovat toistaiseksi kiertäneet Kuopion, mutta pienten lampien rannat ovat jo riitteessä. On aika siirtyä myös talvivaatteisiin. 

****

Katsoin eilen Kansankodin kuokkavieraat 1/8: Sauna vaatekomerossa -uusinnan. Dokumentti on esitetty aiemmin Teemalla, mutta en ollut sitä aiemmin nähnyt. Jos haluaa nähdä tämän ensimmäisen osankin, juuri ja juuri ehtii vielä.  Oli niin tutunoloista tarinaa, vaikka itse en ole Ruotsinkeikkaa tehnytkään. Muutama oman kotikylän poika teki. Suosittelen. Paljon on muuttunut, mutta moni asia on ennallaan. Ihminen on sama.

****

Hyvää alkavaa talviaikaa kaikille lukijoilleni. Ihmeellisesti tuo "lukijaraati" palautui näkyväksi ihan itsekseen.

Alakoululainen

Tavaroiden ja papereiden raivaamisessa kuluu paljon aikaa. Milloin mikäkin esine, kortti, kirje, lappunen pysäyttää ja nostaa pintaan vanhoja asioita tunneryöppyineen samalla kuin tämänhetkinen koti muuttaa muotoaan ja väriään remontin jatkuessa. Tavallista tarkempi siivousrevohka tässä on meneillään samanaikaisesti.

***

1927

"Sitten kun tuli kouluaika, olin arka, en tahtonut heti koulua alottaa. En muista kauanko meni, kun lähdin. Velipuoleni teki minulle tuohikontin ja se selässä aloin koulutieni. Oli kurjaa kun ei ollut ketään kavereita matkalla. Kerran tuli vastaan naapurin mustavalkoinen sika, pelästyin ja käännyin takaisin. Sitten tuli naapurin poika,otti risun ja sanoi, että mennään yhdessä ja sian ohi päästiin."

Aitini ensimmäisen luokan todistuksessa ei näy olevan numeroarvostelua, joten nykyinen sanallinen arviointi ei ole mikään uusi keksintö. Numeroarvostelu näkyy olleen 1-10 ja arvosanoja oli silloin vain neljä. Ainakaan vuoteen 1936 mennessä arvosanaa kiitettävä ei käytetty. Heikko arvosana vastasi numeroita 1 - 4, välttävä 5 ja 6, tyydyttävä 7 ja 8, hyvä 9 ja 10.

1954

Samaa koulutietä kuljin kuin äitini. Itse en muista kovasti pelänneeni koulun alkamista, vaikka minäkin kuljin yksin. Portteja matkan varrella oli, mutta hevoset ja lehmät olivat aitauksissaan. Vanhemmat eivät silloin saattaneet lapsiaan kouluun, kuten nykyään on tapana. Ehkä kaupungeissa oli toisin. Kärrytiet olivat turvallisia eikä autoja juuri kulkenut maantielläkään. Eksymisen vaaraa ei ollut. Koulussa oli keittola, mutta oppilaat toivat voileivät ja maidon lasipullossa kotoa. Minulla oli vihreä kangasreppu. Muunlaisia reppuja en muista toisillakaan olleen.

Numeroarvostelu oli otettu käyttöön heti ensimmäisellä luokalla. Siellä se laulusta saamani viitonen loistaa. Arvosana hyvä on jossakin välisssä muuttunut kiitettäväksi ja nelosta pienempää numeroa ei enää annettu todistukseen.

***

Miten niin kouluikäinen? Eilen ensimmäisenä keväisenä päivänä, jolloin pihan sinivuokko avasi ensimmäisen nuppunsa, muistin,  että tämän blogin vuosipäivä oli joskus huhtikuussa. Tarkistin asian ja totesin, että bloggaajana olen jo esikoulun käynyt.

Kiskot veivät etelään

Koska VR juhlii tänään 150-vuotista historiaansa, muistuu mieleeni yksi ensimmäisistä, ellei peräti ensimmäinen oma pidempi junamatkani.

Elettiin 1950-lukua. Minun on täytynyt olla reippaanpuoleinen n.kymmenvuotias, kun isä laittoi minut P:n asemalta pääkaupunkiin matkaavaan yöjunaan enkä muista, että minua olisi lainkaan pelottanut. Monta kertaa aiemmin olin ollut saattamassa siskoa samaan junaan. Nyt olin itse yksin lähdössä käymään hänen luonaan.

Käsittääkseni suomalaisissa junissa ei ole koskaan ollut ns. vaunuhoitajia, jotka tulivat minulle tutuiksi myöhemmin itäisen naapurimaamme junissa. Suomalaisen konduktöörin työnkuvaan varmaankin kuului jonkinasteinen huolehtiminen alaikäisistä matkustajista. Herättäminen ainakin. Nukuin kiskojen kolkkeen keinuttamana niin hyvin, että itse matkasta ei ole jäänyt yhtään elävää muistikuvaa.

Ensimmäinen ja oikeastaan ainoa terävä muistikuva on saapuminen Helsingin rautatieasemalle, jossa minua oltiin vastassa. Tuolloin lapset eivät matkustaneet lappu kaulassa. Asemalaiturilla matkustavaisia odottavien ihmisten paljous hämmensi tovin unenpöpperöistä tyttölasta. Onneksi ei kestänyt kauan, kun sisko saattajineen löysi minut joukosta ja jatkoimme matkaa jollakin muulla kulkuneuvolla.

Kerrossängyt olivat uutta, samoin jossakin rautalankakoukun tapaisessa telineessä  riippuva vessapaperinippu. Irrallisia lehdyköitä. Ihmisen muisti on merkillinen valikoidessaan mieleen syvimmin painuneet muistikuvat. Joskus se on tunnelma, joskus esine.

Legendaariset lättähatut muistan hyvin. Seuraavalla vuosikymmenellä matkustin kaukojunilla opiskelija-alennuksella. Näistä matkoista on jäänyt mieleen lomiltaan palaavat sotilaat harmaissaan. Höyryveturien vislaukset tulivat tutuiksi monilla risteysasemilla.

Kylmäketjut

Muistan sähköttömän ajan ns. ruokahuoneet. Ne vastasivat 70-luvun kotikylmiöitä, sillä niissä riitti tilaa vaikka lipeäkalan liotussaaville sekä toisessa puutiinussa suolavedessä lilluvalle paksuihraiselle joulukinkulle. Hyllyt olivat niin leveät, että soikeat kiisselivaditkin mahtuivat niihin oikein hyvin.

Aitassa säilytettiin lihat, jauhot ja jäätynyt puolukkasurvos. Kesäisin oli hiukan hankalampaa. Kaivoon tai lähteeseen  laskettiin ketjun varassa ämpäri, jossa säilytettiin nopeimmin pilaantuvat ruuat.

Maito vietiin meijeriin joka päivä. Maitolaiturille oli pari kilometriä. Aiemmin suurin osa maidosta separoitiin kermaksi ja kurriksi. Kerma sai sitten hapantua huoneenlämmössä puulaatikon päällä hellan lähellä. Siitä kirnuttiin kullankeltaista voita, ensin pystykirnussa ja sittemmin rahiin kiinnitettävällä veivattavalla metallisella kirnulla. Voi pestiin ja suolattiin sopivaksi. Ylimääräinen lahjoitettiin naapurin kuusilapsiselle perheelle tai sillä ja kermalla maksettiin kansakoulunopettajalle yksityistunneista.

Opiskelija-asuntolassakaan ei ollut jääkaappia, vaan ns. kylmäkaappi ainoan ikkunan vasemmalla puolella. Se jäi verhon taakse kovaäänisen alle. Kaapissa oli reiät ulos enkä muista, että koskaan olisimme heittäneet  ruokaa roskiin. Jos ja kun saimme ruokapaketin kenen tahansa ystävän kotoa, se jaettiin. Muistan vieläkin Jaskan äidin leipomat herkulliset viinerit.

Lapsuus- ja nuoruusajan ruuan niukkuusko kasvatti minusta hamsterin? Pakastimessa on marjoja ja ruokaa yhtä paljon kuin lasten ollessa kotona. Nykyajan kodinkoneet tuppaavat kestävän maksimissaan kymmenen vuotta eikä niiden hajoamiseen osaa mitenkään varautua. Joka kerta se tulee yllätyksenä ja alkaa pakasteiden tai ruokien roudaus jonnekin.

Eilen aamulla kahvimaitoni oli nimittäin huoneenlämpöistä ja levite melkein juoksevaa. Jääkaappi oli sanonut sopimuksensa irti. Onneksi ulkona oli lähes jääkaappilämpötila. Mutta työtä se teetti. Ennen kahta iltapäivällä keittiössämme kuitenkin seisoi uusi jääkaappi. Ensimmäisen kerran elämässäni olin ostanut jääkaapin näkemättä sitä etukäteen. Valitsimme netistä sopivan perusmallin ja yritimme saada puhelimitse yhteyden kauppaan. Automaatti vain kehotti painelemaan numeroita. Liikkeissä ei vastata  puhelimeen, vaan tehdään kauppaa.

Ajoin Giganttiin, jossa oli kai vetäviä tarjouksia, sillä jo parkkipaikkaa joutui jonottamaan. Samoin myyjää. Kun sain varatuksi myyjän, asia hoitui sujuvasti. Koodinumerolla tarkistettiin laitteen saatavuus ja puhelimitse selvitettiin toimitusaika. Enää jonotus kassalla. I did it. Olisi ollutkin aika siivota jääkaappi.

Omaan nilkkaan

Muistan miten lapsena kiersin aitantauspellon takana metsässä seuraamassa, miten miehet mittasivat ja valitsivat puita kaadettaviksi sieltä täältä. Siihen aikaan ei tehty kammottavia avohakkuita, vaan leimakirveen terällä lyötiin puun rungosta kuorta pois ja sitten kirveen hamarapuolella lyötiin leima tai pilkka myytäväksi tarkoitettuihin puihin. Sen perusteella tiedettiin puun omistaja ja ostaja. Leimatut puut olivat merkittyjä ja saivat lähtökäskyn. Työ tehtiin pienimuotoisesti joko itse tai teetettiin jollakin metsätyömiehellä. Tarvittiin tietenkin työkalut ja työhevonen tukkirekineen. Metsuri-sanaa ei varmaankaan ollut vielä keksitty. Puhuttiin tukkijätkistä.

Kulttuurimaisema säilyi sellaisenaan eikä metsän mikroilmasto muuttunut liikaa. Marja- ja sienimaat säilyivat tutuilla paikoilla ja helppokulkuisina. Metsää ei raiskattu.

Saloilla oli useitakin metsäkämppiä. Yhdessä tulin käyneeksi vielä aikana, jolloin se toimi alkuperäisessä tarkoituksessaan. Olin silloin alle kymmenvuotias. Sinne vei onneksi tunnistettava kärrytie halki soiden ja kangasmaiden,  joten ei ollut eksymisen vaaraa. Seurasin myös puhelinlankoja. Muistan kämpän toukokuisen iltahämärän,  kerrossängyt, vihreät selkäreput, työvaatteiden ja saappaiden voimakkaan hajun. Ja tietenkin sen miesjoukon. Pelottikin.

Ajat ovat muuttuneet ja kehitys kehittynyt. Harvesterien (?) pyörät ketjuineen ovat jo miehen korkuisia muista ulottuvuuksista puhumattakaan. Jälki on sen näköistä. Hakkuuaukot ovat viheliäitä marjamaita. Vatukko, lepikko ja horsmikko heinistä puhumattakaan peittävät salakavalan muodottamaksi myllätyn maapohjan. Kesän rehevyys harhautti minut mennäviikolla ja houkutti yhä syvemmälle muka paremmille apajille, kunnes löysin itseni soratien varressa olevan kuusitureikon takaa laakealta kiveltä. Piti pyytää apua. Tiesin kyllä liikkuneeni suorituskykyni riskirajoilla. Saaliskaan ei ollut kummoinen. Tarrakiinnikkeiset nilkkatukilenkkarit olivat myös väärä jalkinevalinta, sillä oksat repivät ne jatkuvasti auki ja olin kompastua lillukanvarsiin.

Samalla kenkiä kiinnitellessä näin kyllä mielenkiintoisia toukkia ja perhosia ja miten kanervakin oli jo täydessä kukassa.  Hevoset eivät muuten näytä tykkäävän siankärsämöistä. Muutoin laidun oli melko tasaiseksi syöty. Hevonhierakatkin saavat kuihtua rauhassa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Koivubulevardin kohtalo?

Isomäki on jyrkkä. Puuportti kauniinharmaa. Lammashaan portti kahden valtavan ison kuusen välissä. Mutta äidin toivoma koivukuja puuttui. Muistan, miten useana vuonna hän siirsi sellaisia metrisiä koivunalkuja tien molemmin puolin ja pihaankin. Oli unelmana saada kaunis kotiin johtava koivukuja.

Se oli työlästä. Pettymys oli suuri, jos päivämies tai oman talon väki niitti edellisvuotiset taimet matalaksi. Kaivon luoksekin niitä istutettiin useampia. Ymmärrän hyvin hänen tunteensa. Minuakin on suuresti surettanut, kun ruohonleikkuri tai raivaussaha on syönyt harjaneilikkapehkon tai kaukaa tuodut ukonhatut. On niitä ollut muitakin ns. turhaan siirrettyjä kasveja, pensaita ja puita. Vaahtera ja syreeni ainakin.

Muistan miten olin istuttamassa kämpälle johtavan tien varteen ojitetulle suolle puuntaimia. Ainakin melko tasainen kärrytie on kadonnut, pehkuladon paikkaakaan en enää löytäisi. Mutta katoavatko lähteetkin suon kuivuessa? Monen monta kertaa lipoin lähteestä vettä janooni. Sitten jaksoin hyvin nousta sen jyrkimmän mäen.

Miltähän siellä nyt näyttää?

Ruiskukan heleä sini

Vessan peilikaapissa on pieni pussillinen ruiskaunokin siemeniä. Muistaakseni se on ollut jonkun lehtimainoksen liitännäislahja. (Joskus on tullut meikkaussivellin, nimi- ja osoitetarralappuja, kulmakarva- tai ripsiharja, kuulakärkikyniä ja varmaan paljon muutakin yhtä tarpeellista.)

Siniset ruiskukan kuvat siemenpussissa miellyttävät silmää. Tarkoitus olisi tietenkin ollut kylvää ne ajallaan kukkapenkkiin. Nyt pihaamme reunustavat penkit ovat niin täynnä perennoja, ettei voi kylvää mitään uutta, ellei raaski hävittää jotakin entistä. Olisiko pihakoivun aika? 70-luvun lopussa istuttivat liian isoksi kasvavia puita pieniin pihoihin. Valtavan isoksi kasvaneina ne tunkevat juuristoaan kiveyksien alle ja saattavat tunkeutua putkistoihinkin.

Siemenluettelo tuli jo postissa. Se tietää kevättä. Tuo vuosiksi peilikaappiin unohtunut siemenpussi vie ajatukseni hetkessä kotoaitan vieressä olleen ruispellon laitaan. Siellä niitä oli, rukiin seassa siellä täällä, sinisilmiä. Miten kauniita ne olivat. Luonnonkukat. Minun teki mieli varovasti käännellä korkeakasvuista kultaviljaa ja raivata polku ruiskukkien luo, hakea niitä maljakkoon. Ja teinkin niin. Äidilläni oli tapana haetuttaa luonnonkukkia maljakkoon tuvan pöydälle. Kurjenpolvia, puna-ailakkeja, päivänkakkaroita, ruiskukkia. Varsinaisia kukkapenkkejä meillä ei ollutkaan. Pari perennaa kasvoi tuvan päädyssä. Juhannusruusuja ja yksi syreenipensas.

Ennen korjuuaikaa ruispellon reunamat olivat pieniä polkuja täynnä. Luontokappaleet tekivät omia kulkuväyliään myös. Nykyään ruis on jalostettu niin matalakasvuiseksi, että ruiskukkien löytäminen ja poimiminen olisi paljon helpompaa.

Se oli elokuuta. Koulut alkoivat aina vasta syyskuussa. Olin käynyt kirkolla kampaajalla leikkauttamassa kesän kasvattamat ja auringon vaaleiksi kuivattamat puolipitkät hiukseni uuteen singlattuun malliin. Ei silloin kukaan puhunut mitään aurinkovoiteista ja suojakertoimista. Ehkä otsonikerros suojasi meitä silloin. Heinäpellolla paahduimme ruskeiksi. Sanoivat minun muistuttavan Wilma Rudolphia lyhyine hiuksineni. Serkut. Enkä pahastunut siitä lainkaan. "Musta gaselli."

Opiskeluaikana kasvatin pitkät hiukset, koska siten säästin aika paljon rahaa. Latvoista osasin itse leikellä kaksihaaraiset. Niska- ja hartiavaivani saattavat osin johtua siitäkin, että tuli nukuttua useampi yö papiljotit päässä.

Sukelluksia syvemmälle

Mökki-ikävän helpottamiseksi toimme viime syksynä mukanamme menneen maailman muistoesineitä. Klaffittoman klaffipöydän, sivustavedettäviä sänkyjä, yhden kauniin kaapin, pöytiä ja tuoleja. Osa on löytänyt jo paikkansa, kunnostettuina tai sellaisenaan. Tuohesta valmistetut virsut ja laukut olivat jo sen verran huonokuntoisia, että ne raaski jättää uusille omistajille. Nyt se porstuan seinällä ollut vanha tuohivirsu taas muistui mieleen.

On nimittäin rukiinleikkuuaika. Päivälehden takasivulta luin Telkkämäen luonnonsuojelualueen kaskirukiin leikkuusta. Sitten päivemmällä lueskelin Kotiliettä ( nro 13, 2008) ja sielläkin oltiin samassa puuhassa. Sirppi suhahtaa, viikate viuhuu, otsikoi Pirjo Mälkiä mielenkiintoisen artikkelinsa Korteniemen perinnetilasta Tammelan Liesjärvellä. Onneksi näitä paikkoja on vielä jäljellä.

Itselläni on rukiinleikkuusta ikuinen muisto vasemmassa peukalossa. Sirpit ovat teräviä ja unenpöpperöisen tottumattoman pikkutytön käteen annettuna se oli vaarallinen työkalu. Leikkasin peukaloni halki. Haava oli syvä ja sykkivän kipeä. Peukalo pantiin paksuun pakettiin. Luulen, että en saanut enää sinä päivänä leikata ruista, vaan jouduin kasaamaan nippuja lyhteisiin. Pajapellolla.

Muistan hämärästi myös riihen tuoksun, varstaa en ole käyttänyt. Tiedän myös mikä on/oli viskuri. Sadonkorjuutyöt tehtiin ennen talkoilla. Vaikka taloissa oli omastakin takaa paljon väkeä, oli tapana kiertää talosta taloon puintiaikaan. Tätini on kertonut minulle, miten talkoiden päälle saunan jälkeen tanssittiin. Ne muistot ovat edellisen sukupolven muistoja. Kertoi tanssien kestäneen niin myöhään, että talo olisi vielä tarjonnut aamukahvitkin. Isänsä kertoo tokaisseen, että hänkin olisi "viidet virsut viikossa tanssinut" aikoinaan talkoissa kiertäessään. Ehkä hän oli sanonut tuon asian pilke silmäkulmassaan.

Kuka jää kotimieheksi?

Koko ajan saa radiosta kuulla ja lehdistä lukea -mies-päätteisten sanojen sopimattomuudesta nykypäivään. Puhemies, lautamies, edusmies, asiamies, lakimies... niitähän riittää. Lapsena oli tuo kotimies tavallisin kuulemani. Jos perheen oli määrä lähteä jonnekin, jonkun piti jäädä kotimieheksi. Usein se oli isoisä. Mutta ei hänkään aina ollut paikalla. Silloin ei kyllä koskaan tullut kenenkään mieleen, että sukupuolella olisi ko. asiassa mitään merkitystä. Jonkun vain oli jäätävä talonvahdiksi ja huolehtimaan kotieläimistä.

Jos äidin oli lähdettävä käymään jossakin, naapurin lapseton lapsirakas emäntä kutsuttiin tarvittaessa apuun. Toki hän kävi auttamassa muulloinkin. Matkaa oli vajaa pari kilometriä kinttupolkua tai latua pitkin. Eli hän ehti vaikka laittamaan nousseet leivät tai pullapitkot uuniin, ellei äiti kyennyt. Ei heillä puhelinta ollut, mutta meillä lapsilla oli vikkelät jalat.

Navetan taitse juoksimme kaivon ohi kytöpeltojen viertä hevoshaan portille. Haan läpi kulkeminen aina hiukan jännitti, koska hevonen, vaikka tuttu olikin, oli niin iso eläin. Kellon ääni ilmaisi, miten lähellä hevonen laiduntaisi. Veräjän läpi pujahdus kuusikkoon ja selvä polku vei suorinta tietä naapuriin. Polkua kuljettiin melkein päivittäin, koska posti kulki naapuriin meidän kautta. Talvella matka taittui vielä nopeammin. Sinne oli aina mukava mennä. Lapsi otettiin vastaan kuin aikuinen. Ellei ollut kiire, hetkessä kahvipannu porisi puuhellalla ja pöydällä odotti tuore pulla. Jos sattui paikalle puolisen aikaan, sai ruuankin. Se oli tuolloin ainoa naapuri, jossa aterioitiin vielä kolme kertaa päivässä.

Nyt olen melkein aina kotimiehenä, vaikka tämä huusholli kyllä pärjäisi ilmankin jonkin aikaa. Akvaariokaloille löytyy kyllä kestoruokaa. Koti-ihminenkin olen. Ensin mainittu olosuhteiden pakosta, jälkimmäinen vapaaehtoisesti.

Muistatko, kun

ensimmäinen maatakiertävä satelliitti Sputnik laukaistiin kiertoradalleen 50 vuotta sitten? Minulla on jo niin paljon ikää, että muistan aivan selvästi tuon asian. Iltapimeällä tiettynä kellonaikana (aikataulua en toki muista) menimme kotipihalle tuijottamaan tummaa tähtitaivasta. Sputnikin erotti tähdistä siitä, että se liikkui suoraviivaisesti radallaan. Riitti siinä aikuisilla ihmettelemistä. Olin vielä lapsi, joskin jo koulussa, joten asia ei ollut satua kummempaa. Siinä seisoimme tummansinisen taivaan alla ja todistimme tietämättämme suurta historiallista hetkeä.

Yleensä tähdetkin erottuivat erittäin selvästi, koska mitään keinovaloja ei ollut. Myrskylyhty oli navettavalona, tuvassa paloi joko öljylamppu tai Aladdinin taikalamppu. Ehkä meillä oli joku taskulamppukin, ettei tarvinnut yläkerran rappusissa kulkea käsikopelolla. Senkin kyllä osasi. Tunnisti portaikon kulman. En muista siellä pimeässä koskaan kompuroineeni.

Yläkerta oli Papan syytinkivaltakuntaa. Siellä oli sivustavedettävä puusänky, puulämmitteinen uuni, , levitettävä heteka vierassängyksi, puupöytä tuoleineen ja peilipiironki. Sen laatikoissa olivat Papan aarteet: tärkeät asiapaperit, edesmenneen äidinäidin kaulakellon vitjat, muutamia valokuvia. Albumia en muista olleen. Huone oli tavallista matalampi ja kerran kävikin sitten niin, että öljylamppu kuumensi katon ja se syttyi palamaan. Onneksi oli juuri aika siirtyä yöpyylle, kuten Pappa usein sanoi, ja hän pääsi heti hakemaan sammutusapua alakerrasta. Siis vettä! Isänkin vanhemmat olivat juuri tuolloin meillä käymässä. Tuli saatiin tukahdetuksi omin avuin eikä kovin suurta vahinkoa ehtinyt tulla.

Varotoimenpiteenä kattoon kiinnitettiin tulipalon jälkeen lampun kohdalle asbestilevy. Tuolloin sitä pidettiin hyvänä palamattomana materiaalina eikä tiedetty sen vaarallisuudesta yhtään mitään. Samaista asbestilevyä tuli vastaani vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin mökkimme savusaunan uunin takana. Rakennusten saneeraustöissä käsittääkseni vaaditaan tarkoin määritellyt erikoissuojaukset, kun asbestia käsitellään. Ongelmajätteitä on paljon. Todennäköisesti ihminen kehittää niitä koko ajan vielä lisää. Kännyköidenkin haittavaikutuksista on ristiriitaista tietoa.

Eläkkeellä nämäkin

Kuuntelin eilen toisella korvalla radiosta keskustelua heinänteosta. Koska kyseinen toiminta, niin kuin mustikoiden poimintakin, kuului lapsuuteen luonnostaan, mielenkiintoni heräsi. En ole aivan niin iäkäs, että olisin ollut mukana niittymailla heinänteossa. Sinne mentiin päiviksi eväiden kanssa ja isolla joukolla. Se oli sen ajan verkostoitumista ja yhteisöllisyyttä.

Omat heinäntekomuistot ovat kotitilan pelloilta ja peltojen pientareilta. Muistan hevosvetoisen niittokoneen veikeän säksätyksen. Ja sen jäljiltä jalkapohjia nipistelevästä sängestä löytyneet jalkapuolisammakot ja litistyneet hiiren- tai myyränpesät. Jänikset ehtivät useimmiten alta pois. Kaikki kivikkoiset pellonpientareetkin niitettiin. Päivämies kävi niittämässä käyrävartisella viikatteella. Työ eteni vauhdikkaasti, koska viikate kääntyi sulavasti taitavan niittäjän käsissä. Se oli kovaa työtä ja juomista kului. Suoravartinen viikate sopi paremmin tasaisemmille paikoille. Kulttuurimaisema säilyi avoimena ja ahomansikat pääsivät kypsymään. Niitä löytyi niin paljon, että meidän lasten kannatti lähteä tutulle kierrokselle emalimukin kanssa.

Peltoheinät seivästettiin (kotona) tai nostettiin haasioille (mummolassa) kuivumaan, mutta nurmet haravoitiin vain karholle, joita käänneltiin muutaman kerran. Heinäaika kesti aika kauan ja työllisti paljon väkeä ja yhden hevosen. Nykyään yksi ainoa mies pystyy suoriutumaan samasta työstä paljon lyhyemmässä ajassa. Mutta jotakin jää ehkä puuttumaan. Yhteiset ruokailut ja kahvihetket. Huiluuruppeemat. Ehkä nykyisännille ja -emännille riittää se, että he voivat kännykällä olla yhteydessä vaikka minne virtuaalisesti samalla, kun korjaavat heinän joko säilörehuksi tai kuivapaaleiksi.

Muisteleeko seuraava sukupolvi traktoreita ja heinänpaalauskoneita samalla tavalla kuin minä niittokoneita ja heinäseipäitä? Meillä heinäseipäissä oli tapit. Jossakin päin Suomea nappulat.

Matkalla kotiin

Lapsuuskotiin pääsee ainakin viittä reittiä. Joka suunnalla on ylitettävä soita. Tavallisin reitti tulee tietenkin kylältä. Viimeinen pätkä on kärrytietä. Autoilla ei meille ole vielä asiaa. Puroja ylittävät sillat ja kosteikot eivät kanna hevospeliä raskaampaa kulkuneuvoa. Maasto on mäkistä ja alavilla paikoilla on aina suo tai kosteikko.

Aukean suon ylittävä kapulasilta on pitkä. Ohitan vasemmalle jäävän pehkuladon ja lähteen ja alan kavuta jyrkkää kivistä rinnettä kohti kaksiosaista harmaata kotiporttia. Korpikuuset varjostavat mäkeä, mutta portin luona maisema avartuu ja taivas tulee lähelle. Koivukuja johtaa peltotilkkujen viertä aitan, puutarhan, liiterin, tuvan ja navetan ympäröimään kotipihaan. Peltoja kiertää pisteaita, jotta karja pysyisi vallanmetsän puolella.

Toisesta suunnasta kotipihaan pääsee hevoshaan läpi kulkevaa polkua, jonka varvikko kutittelee sääriä. On avattava veräjä tai pujahdettava sen puiden välistä ja kohta jyrkähkössä rinteessä oleva portti. Hevosta ei tarvitse pelätä. Mesiangervontuoksuisessa notkossa on kaivo, jonka pohjalla olen nähnyt lehtosammakoita. Sammaleisilta mesimarjamättäiltä osaan etsiä mehevimmät mesimarjat. Paja jää oikealle. Sen luona olen useimmin törmännyt kyykäärmeisiin. Olen oppinut varomaan niitä.

Riihi ja heinälato jäävät vasemmalle. Riihen takana on kaksi suurta siirtolohkaretta aivan metsän reunassa. Kummankin päälle on helppo nousta luonnon muovaamia portaita pitkin. Tunnen jokaisen kiven muodon ja tiedän, mistä löytyvät ensimmäiset heinälliset ahomansikoita, mustikoita ja vadelmia. Näiden kivien ja hevoshaan vierestä kulkee myös yksi reitti maantielle, soinen sekin.

Neljännestä suunnasta tulee harvoin kukaan. Metsäautotien päästä kulkee kuitenkin vanha kärrytie mutapohjaisen suolammen ohitse. Viides reitti johtaa korkealla mäellä olevalla kotipihalle. Se on kosteikkoja ja pellonpientareita kiertävä metsäkämpiltä tuleva kärrytie, joka on muuttumassa kinttupoluksi kulkijoiden puutteessa. Sitäkin polkua olen noussut tälle mäelle usein lakkasoilta palatessa. Vaikka reitti on jo kasvamassa umpeen, siellä ei eksy, kunhan vain muistaa seurata puhelinlankoja. Jo pihassa tunnen olevani kotona. Pihapihlajat kumartavat tulijalle, tuli hän mistä suunnasta tahansa. Ja kaksi ikikuusta seisoo vartiossa.

Lisää kodistani Nonossa, kodikkuudesta ja kotoisuudesta Valokuvatorstaissa ja Runotorstaissa.

Edit 26.3.
Rajasin kuvaa hiukan pienemmäksi.

Itsenäisyyspäivänä 2006

Rintamalla 12/12 -39

Rakkaat kotiväet!

Terveiset teille kaikille siellä kotona, jos ehkä nämä saatte sinne korven komeroihin. Täällä sitä myös olemme korven suojissa, joskaan ei varmassa turvassa vainolaisemme raketeilta, jotka vähän väliä muistuttavat kuolevaisuudesta, sillä ei tiedä mitä mikin hetki tuo meille. Vaan kaikesta huolimatta seisomme paikallamme isänmaamme, kotiemme ja omaistemme puolesta. Jos jäämme tänne, on se kohtalomme...

...Täytynee lopettaa tähän kun on niin kylmä kirjoittaa. Parhainta teille kaikille toivoen lämpimin terveisin jos vaikka viimeiset toivottaa V.

Tämä teksti on ote enoni kirjeestä sieltä jostakin. Hän sai palata. Sen sijaan hänen sisarensa miehen kohtaloksi tuli kaatua itsenäisyytemme puolesta.