Kun ei sanotuksi saa

Oppilaiden hälistessä minulla oli tapana alkaa puhua hiljaisemmalla äänellä ja lopulta vaieta tyystin. Viimeistään siinä vaiheessa oppilaat hoksasivat, että opettajalla saattoi olla jotakin asiaa heille. Yleensä se toimi hyvin. Ei tosin aina. Ehkä olisin voinut lopulta vaikka poistua luokasta sanomatta sanaakaan. Ei sentään, koska valvontavastuu esti. Huutamaan minusta ei koskaan ollut eikä ole.

Hiljaisella äänellä puhuminen tarttuu ainakin pieniin lapsiin. Isommat lapset hoksaavat aika pian, ettei heidän tarvitse alkaa kuiskailla tai supattaa, jos keskustelukumppani on tilapäisesti puhekyvytön. Puhekipsissä ei saisi edes kuiskata, koska se rasittaa äänihuulia aivan yhtä paljon kuin puhuminen. Joutonomina olen jo kauan käyttänyt ääntäni hyvin vähän ja siksi olin unohtanut, että flunssaisena tulee säästää ääntään.

Ääntä tulisi hoitaa. Onhan se ihmisen ominta minuutta. Viikonloppuna ääneni nimittäin yllättäen katosi.  Toisaalta on ihan terveellistä ja hyödyllistä kokea, millaista seurustelu on ilman puhekykyä. Kynä ja paperi kädessä  pitää pitää vuorovaikutusta yllä, koska itsekeksimäni viittomat eivät oikein mene perille eikä fläppitauluakaaan ole. Jos olen luonnostaankin hiljaisen sorttinen, mykkänä tunsin seurassa kutistuvani entisestään. Ilma tuntui olevan sakeanaan sanoja ilman minuakin. 

Edellisessä postauksessa mainittu talvi on näköjään peruttu. Vain aivan vähäisiä lumilämpäreitä näkyi ojissa ja linja-autopysäkkien kohdalla niillä seuduilla, jossa lumentulo oli ollut runsainta. On tullut istutuksi auton ratissa ja pelkääjän paikalla satoja kilometrejä. Ja vastapainoksi tanssituksi villasukkasillaan innokkaiden ikiliikkujien kanssa. Lumentulo pakkasineen sai joutsenet liikkeelle. Varsinaisina joutsenbongauspäivinä en niitä nähnyt, mutta perjantaina kyllä. Kymmenien joutsenten näkeminen pellolla einehtimässä on aina sykähdyttävä näky. Ja talvea tietää myös harsokorennon ilmaantuminen sisätiloihin. Lehtipuut ovat täällä jo  miltei alastomia. Viimeisinä värivaloa talviajan hämärään tuovat lehtikuuset siellä täällä.

Joutsenbongaus BirdLife Suomi

Maailman STROKE-päivä 29.10.

Kevään värejä ja ääniä

Eilisellä kävelyretkellä kuulin käen kukkuvan ensimmäisen kerran täällä. On se joka kerran niin sykähdyttävä kesän merkki, että kukuntaa täytyi ihan pysähtyä kuuntelemaan. Löysin tänään 8v-syntymäpäiväänsä viettävästä YouTubesta tuon linkin takana olevan videon. Kutakuinkin tuolla tavalla rantapuisto raikaa aamuisin, kun suodattaa pois liikenteen melun. Harvennushakattu Puijon pohjoisrinne ei niinkään. Lintuset etsiä entisiä laulupuitaan. Mustikka kukkii, samoin käenkaali, rentukka, orvokki ja moni muu. Myös lemmikki. Vanhat vaahterat ovat täydessä kukassa, tuomi vasta nupulla.

Melkein helle kävi kaupungissa helluntaiviikonvaihteessa. Toivottavasti ei käy kuten viime kesänä. Helatorstain, joka oli vuosi sitten suunnilleen samaan aikaan kuin helluntai nyt, helle jäi kesän miltei ainoaksi lämpimäksi päiväksi. Vasta elokuun alussa oli toinen lämmin jakso.

Puutarhamyymälät pursuavat puita, pensaita, kukkia ja taimia ja tietenkin kaikkea muuta oheistuotetta. Olisi aika harkita, mitä kuumalle etupihalle oikein hankkisi kesäkukiksi. Varmaankin jotakin välimerellistä, jos vain vielä löytyy. Portulakka? Pelargoniat tietenkin. Pohjoisparvekkeen mikroilmasto muuttui koivun kadotessa niin, että huonekasvit eivät ole siellä enää turvassa auringon poltteelta. Eli tarvittaisiin paremmalla  viherpeukalolla varustettu ihminen valitsemaan kukat sinnekin.

Porokeitto, tosin kaapista löytyvin raaka-ainein sovellettu (= riisuttu) versio, porisee parast´aikaa hellalla. Ei nyt satu olemaan kirsikkatomaatteja eikä jaksa lähteä hakemaan. Ja koska lipstikka työntää jo yli puolimetristä versoa, tuli mieleen lisätä sitäkin hiukan mausteeksi.

Rauhallista jouluaikaa

Toisenlainen joulu. Toisenlaiset lahjat. Toisenlaiset jouluvalot. Jokainen joulu on omanlaisensa. Jouluun tiivistyvät kaikki lapsuuteen ja perhe-elämään liittyvät odotukset ja täyttymykset - ja varsinkin ne täyttymättä jäämiset. Omat ja viereltä katsotut.

Mustaa joulua ei mielestäni ole, vaikka sitä lupaavat. Tällä hetkellä odotetaan valkoista joulua. Ehkä turhaan.

Varmaankin joulun väreistä löytyy koko väriskaala. Havun- tai sammalenvihreä ovat myös joulun värejä. Näillä säillä ikimetsässä on vihreänä suojana "kahden puolen kuusiseinä, latvat sumuun häipyneinä".

Keltaoranssiakin kynttilän hennosti lepattavassa liekissä, takkatulessa. Sinisenkin joulun olen nähnyt, tosin vasta sen jälkeen kun aloin käyttää digikameraa.

Vai onko joulu punainen? Joulukukat, ruusut ja tulppaanit, omenat, tonttulakit, lasten jännityksestä hehkuvat posket, jouluastiat, joita tiedän joillakin olevan. Puolukat ja karpalot.

Harmaatakin löytyy naavaparroista, mummojen neulomista villasukista ja suomalaisten vaateparsista, hirsimökkien ulkoseinistä, hiuksista.

Kenellä kultaa ja  hopeaa, kenellä oljenkeltaista. Himmelit. Hyasinttien lila. Tummaa harmaata vanhan saunan seinissä. Ei toivottavasti mustaa.

Toivotan  jokaiselle sellaista jouluaikaa, jota itse kukin kaipaa. Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille kuluneesta vuodesta. Annetaan joulun tulla ajallaan ja tavallaan. Väreineen ja väreilyineen.

PS. Kuvat ovat viime vuodelta. Nyt vuorenkilvet ovat "elossa" ja aiemmin syksyn viimeisenä sisälle poimimani orvokki kukkii edelleen. Vuosi sitten oli lunta ja kipakka pakkanen.