Mustaa ja valkoista

 

Sain viime yönä sähköpostia f-securelta käsittääkseni ihan rapakon takaa. Vastasivat chattiini ihan meilitse aikaerosta johtuen. Tuli yllättävä ongelma nimenomaan tähän blogiin liittyen. En päässyt kännykällä edes lukemaan omaa blogiani, saatikka kirjoittamaan sinne mitään. En selaimen enkä googlenkaan kautta. Etusivu vain vilahti sekunnin sadasosan aikaa ja päälle lävähti ihan äidinkielinen teksti, mikä varoitti minua siirtymästä tähän osoitteeseen. Oletin että näin kävisi jokaisen lukijan kohdalla. Blogi on toki hiljainen, mutta sattumoisin sitä nettiä selatessa saattaa joutua vaikka Ihan pihalle. Miksi niin kaukaa kyselin, onhan Suomessakin vastaava palvelu. Meillä oli kuitenkin tietty työaika jolloin neuvoja voi kysellä. Toisaalla tarjottiin sama palvelu 24/7. 

Olin jostakin syystä joutunut mustalle listalle, koska F-securen viimeisen  meilin mukaan  blogini oli tarkistettu tai jotain vastaavaa (your blog was whitelisted). Itse asiassa olin kysynyt miksi näin tapahtuu ja mitä minun pitää muuttaa blogin asetuksissa. Helpompi tietenkin näin, että hoitivat asian kuntoon, vaikka ilman selityksiä ja vastauksia kysymyksiini. Varmaan tiesivät minusta ikäni ja paljon muuta. Itse en kyllä vetänyt mummokorttia esiin saadakseni nopean ja helpon ratkaisun ongelmaan. 

Onkohan kenellekään toiselle bloggaajalle käynyt näin?

Kuva ei liity aiheeseen muuten kuin siksi että siinäkin on jotakin epätavallista. Kuukauden verran kesästä on mennyt katsellessa tuota nyt tyhjää mustarastaan pesää linnunpöntön katolla. Se siirrettiin tuohon poikasten lähdettyä maailmalle. Pesintä tapahtui noin metrin päässä olohuoneen ikkunasta ja parin metrin päässä lasiterassista. Toki osin piippuköynnöksen alla katseilta suojassa. 

Lähiruokaa

Mieheni käy kansalaisopistossa seniorimiesten kokkikerhossa. Siellä on joka kerran vallan erikoisia gourmet-aterioita monine ruokalajeineen. Aika usein saan tuliaisina pieniä annoksia. Leipomukset ovat olleet herkullisia.

Kyse ei ole mistään terveysruuista. Kermassa ja voissa eikä mausteissa säästellä. Eikä sokerissa.  Kaikki ruokaohjeet ja leivontaohjeet löytyvät kotoa kauniisti mapitettuina. Muutamia olemme kyllä sitten kokeilleet, tosin aika harvoin, koska raakaaineluettelossa on melkein aina jotakin sellaista, mitä ruokataloudessamme ei yleensä käytetä.

Minä olen yksinkertaisten makujen ystävä monestakin syystä. Lapsuus lautasella  oli yksinkertainen. Nyt ruokakaupassa on seurattava sydänmerkkilinjaa, vaikka kaikki suositusten mukaiset tuotteiden valmistajat eivät ole katsoneet tarpeelliseksi hankkia tuota ostosten tekemistä helpottavaa merkkiä pakkauksiinsa. Kipu tai mikä lie vaivoistani on herkistänyt makuaistinkin sellaiseksi, että kaikki tuppaa maistumaan liian suolaiselta, mausteiselta, kirpeältä tai imelältä.

Viime viikolla ovikellomme soi yllättävään aikaan. Olin yksin kotona. Ehdin jo miettiä, uskallanko ollenkaan avata ovea, koska kukaan ei ollut ilmoittanut tulostaan. Oven takana oli kalastava naapuri, joka oli verkoillaan saanut kyllästymiseen saakka haukia. Kysyi, ottaisinko yhden. Veret oli laskettu pois. Laitoin kalan joksikin aikaa jääkaappiin, vaikka parvekkeellakaan ei kylmäkeltju olisi katkennut.

En ollut aikoihin käsitellyt niin isoa tuoretta = elävää kalaa. Mietin mitä siitä valmistaisi. Aloin ottamaan sitä muosikassista pois. Liukas hauki ponkaisi itsensä tiskialtaaseen. Tuossa vaiheessa vaari palasi lounaaltaan ja pääsi näyttämään kalankäsittelytaitojaan. Täyttäisimme kalan ja kypsentäisimme sen uunissa paistopussissa. Pää piti katkaista, jotta saisimme sen jotenkin mahdutettua pussiin. Sitä ennen mokoma hauki säikäytti minut toisenkin kerran.

Olin juuri saanut sipulit, juureksia, juustoa ja mausteita yms. aseteltua sen sisuksiin. Haukipa päätti vielä kerran ponkaista itsensä oikoseksi ja kaikki täytteet levisivät uunipellille. Ei muuta kuin ala alusta. Olisiko sittenkin ollut helpompi keittää se kokonaisena tai fileoida tai jauhaa lihamyllyllä, ehdin jo ajatella.

Lopputulos oli kuitenkin maultaan lähes täydellinen, siis omaan makumaailmaan sopiva. Hauki on kala. Ihan hyvä ruokakala.

PS. Kuvan merellä pilkkijät eivät liity tähän tositarinaan muuten kuin että kalastamisessa siinäkin on kyse.

Svenska dagen

Det var den första gången för mig att besöka min massör på Svenska dagen. Flaggan nästan rörde mitt huvud, när jag steg på den tredje trappan för att sträcka mitt finger på knoppen. Det måste man göra varje gång, när man anmälar sig att vara bakom tre dörrar. Fem trappor och tre dörrar.

Du kan gissa, om du vill, vad vi diskuterade om.  Vi började som vanligen att tala om vädret. Det har varit så vackert så länge, att lindrigt regn var en nyhet i dag. Regeringskrisen kunde vi inte förstå. Naturligtvis yttrade vi sina opinioner, som var nära varandra. Någonting måste göras och så snart som möjligt. Jag tycker, att de personer som arbetar med och för de sjuka och invalidiserade mänskorna i vårt land hoppas detsamma.

När talar man mera och mera om självskötande och roboter på radio och tv och i alla aviser man tittar på väntande på sin tur i vårdcentralar och sjukhus, blir man mera och mera irriterad. Man skriver mera om friska mänskors välmående än dom som skulle behöva hjälp just nu. En sådan liten sak som att få en mottagningstid i hälsocentralen har blivit så svårt, att de sjuka måste ha mycket sisu för att lyckas att göra det. En gång måste jag själv gå på stället efter jag hade försökt att boka tid via telefon två dagar.

Kära politiker! Stig bort från era bubblorna och kom och se vad händer överallt i Finland. Kom ihåg att det kan vara du som behöver vården i morgon. Ni kan visionera er själva, jag hoppas,  (utan stora pengar) på stället av en stor procenthet av mänskorna.

Denna Svenska dagen skall jag komma ihåg för länge, tycker jag. Det är också Näsdagens kampanjsdag. Medel skaffas på olika sätt för att hjälpa barnen i utvecklingsländerna. Man talar om mänskovärdigt liv. Ock det är bra! Jag hoppas, att röda näsor skulle få mig skratta också. Man säger, att det lindrar smärta. Det är tillräckligt för mig!

****


PS. Ruotsalaisuuden päivän perinteinen aivotreenipostaus! Hyvää viikonloppua erityisesti kaikille isille!

Siihen aikaan kun markka euroksi muuttui

Vuoden vaihtuessa katsotaan taakse päin ja jotkut saattavat ennustaa tulevaa. Jälkimmäinen on tietenkin vaikeampaa. Muisti kyllä huononee tätä menoa. Kaikki ns. triviaalitieto, joka ennen oli muistin varassa, löytyy verkosta. Vastaukset ao. kysymyksiinkin. Enää ei olekaan televisisossa Haluatko miljonääriksi -ohjelmaa.

Radiossa kyselevät parhaillaan, muistaako kukaan kuinka kauan ns. jarrutuskeskustelu kesti eduskunnassa. En muista. Entä mitä muistoja tuo mieleen EU:niin liittyminen? Ei kovin tarkkoja, mutta euroon siirtyminen on jäänyt elävästi mieleen. Oli se kuuden kertotaulun sääntö. Pyöristäen.

Muistan miten pankista sai matkalle mukaansa valuutanvaihtotaulukot. Kun en ollut vielä ehtinyt sisäistää markkahintoja euroiksi ja siihen sotkettiin kolmas valuutta, peseta, niin aika vaikeaksi kävi hintavertailu. Ei ollut silloin vielä digikameraa enkä ollut kuullut blogi - sanaakaan. Internetin ajokortin olin kyllä ajanut, mutta ei siitä ollut apua. Lyijykynä ja paperia ja päässälaskua. Niitä tarvittiin. Kolmella valuutalla pelattiin.Kun maksoi yhdellä, saattoi saada vaihtorahana kahta muuta. Tänään on liettualaisten vuoro kerrata kertolaskua.

Toisaalta se olisi nykyisin helpompaa, kun on nämä älyttömän älykkäät kännykät, joita ei sitten kuitenkaan uskalla ulkomailla tyhmempi ihminen käyttää valtaisten tiedonsiirtolaskujen pelossa. Viime reissulla kävin etukäteen henkilökohtaisesti DNA:n toimipisteessä kysymässä ohjeet. Lopputulema oli se, että perillä vasta toisena tai kolmantena päivänä huomasin, että puhelimella ei voinut edes soittaa. Onneksi en ollut yksin matkalla. Tuli tenkkapoo. Sitten keksin että onhan minulla toinen älylaite mukana ja siellä se feisbuukki. Sen kautta sain puhelimeen perustoiminnot. Siis tavallaan tärkeät oppaiden tekstiviestit.

Tuolta ensimmäiseltä Teneriffan matkalta on matkamuistona edelleen toimiva sykemittari. Patterit vain puuttuvat. Laite kuuluu sarjaan digitaalisia härpäkkeitä, joille olisi järkevää käyttöä, kun vain joskus joku muistaisi pukea sen päälleen. Ei ole hintaansa tienannut se. Helposti puettavissa, ei kiristävissä älyvaatteissa taitaa sittenkin olla ideaa.

Tuolloin otettiin vielä oikeita valokuvia. Muistan miten kehitytimme siellä pari rullaa ja saimme toisessa kuvakuoressa väärät kuvat. Onneksi matkaa ei ollut monta kilometriä eikä ko. kuvien omistaja ollut yrittänyt lunastaa omiaan, niin ehdimme löytää omamme.

Oikein suotuisaa uutta vuotta itse kullekin! Terveyttä ja pitkää ikää!

Kuvien kertomaa

En enää jaksa kovin pitkään keskittyä lukemaan juuri mitään tekstiä. Johtuuko se liian runsaasta netin selaamisesta l. linkkiloikinnasta , mikä kuulemma tyhmentää? Lukeminen on muuttunut silmäilyksi. Jos linkin takaa avautuva teksti näyttää pitkältä, saatan jättää sen kokonaan lukematta. Kuvia jaksaa katsella paremmin.

Tavaan toki aamuisin vielä sanomalehteä aika kauan, vaikka sen uutiset ovat eilisiä. Saa siinä sentään paperin tunnun sormiinsa ja painomusteen tuoksun, ellei ole juuri nuha. Savon Sanomat on vielä entisen kokoinen, siis riittävän iso, jotta siitä voi myöhemmin taitella sen biojätepussin tänä aikana, jolloin jopa biohajoavista muovipusseista on tullut melkein kiellettyjä. Miltei päivittäin yleisön osastossa vaaditaan lehden muuttamista tabloidiksi. Kai siihenkin tottuisi.

On sitten tekstejä, kuten henkilökohtaiset kirjeet, joista luen kaikki rivien välitkin. Ja luin ihan jokaisen sanan Sirpa Kähkösen Hietakehdosta. Kipein silmin. Samalla ihmettelin, miten erilaista on kaupunkilaisten ja maalta kotoisin olevien lasten elämä. Ainakin joskus ollut. Eräässä vertaispiirissä olimme aiemmin ihmetelleet samaa asiaa.

Muistelimme itsellemme merkittävän kuvan tai esineen kautta menneitä. Merkillistä, miten toisen ikioma kokemus tai tunnemuisto kirvoittaa sielun sykkyröistä uuden oman muiston. Merkillinen kovalevy on nämä ihmisen aivot. Linkkejä ja kytköksiä eri suuntiin. Suurin ihme oli, että eri puolilta ryhmään tulleista ihmisistä kahdella oli mukanaan täsmälleen sama ikivanha kuva. Sellainen seepia, pahville "tulostettu",  Victor Barsokevitschin ottama. Ihailtavan kaunis konkreettinen studiokuva, joita näinä digikuvien kuvatulvan aikana alkaa arvostaa entistä enemmän.

Kaupunkilaislapsista ja ehkä kirkonkyläläisistä ikätovereista löytyy valokuvia. Toivoisin että niitä olisi omastakin lapsuudesta. Ei juuri ole. Nyt on kone ja kovalevy pullollaan valokuvia, joista haluaisi tehdä kuvakirjoja. Yhtä kirjaa äskettäin yritin koostaa, mutta en muistanut tallentaa joka välissä ja koko aherrus meni hukkaan. Jään odottamaan uutta kipinää.

Kuvat ovat tätä marraskuuta, miltei lumetonta. Keskimmäisessä on menneen talven lumista tehty ensilumenlatu Puijon montussa.

Uusvanhaa

Pari vuotta sitten kutsuin sisustussuunnittelijan käymään. Meillä oli menossa isohko remontti siinäkin mielessä, että remontti vei myös puolisoni polviremonttiin. Olin itsekin aika huterassa kunnossa. En juuri jaksanut tavarataivaita kierrellä ja olin jo aiemmin kantapään kautta oppinut, että verkkokauppojen tuotteet eivät ainakaan väreiltään ole sitä mitä tilaa. Syy ei tietenkään ole niissä kaupoissa, vaan oman tietokoneen näytön värien säädöissä.

Mainitsemani sisustussuunnittelija oli perustanut yrityksen ja tarjosi palveluaan tutustumishintaan. Ison laskupinon päällä hänen muistaakseni n. 300 euron laskunsa ei siinä elämäntilanteessa tuntunut liian suurelta. Sisustusliikkeiden maaliliuskojen valtava kirjo, samoin tapettien, vallan huimasi. Oli helpottavaa saada ammattilaisen mielipide. Toteutuivatko hänen ehdotuksensa missään määrin onkin jo ihan eri juttu. Ehdotetut tuotteet olivat nimittäin melko hinnakkaita.

Värimaailman lisäksi ammattilainen silmäili myös (pyynnöstäni) vuosikymmenten saatossa kertyneitä huonekalujamme.  Kuuntelin ja myötäilin. Lopputulema oli se, että kaikkein vanhimmat, kokopuiset ja jo ns. kulahtaneet ja maalipinnaltaan rapistuneet lipastot, tuolit ja pöydät olivat trendikkäimmät. Antiikkia kodissani ei ole. Harvoin olen edes antiikkisohvalla istunut missään muuallakaan. Lähinnä tässä alkaa itse olla antiikkia.

Kampaajan kanssa aina päivitämme tilanteen. Tuohon oikealla ohimolle ja vähän muihinkin kohtiin hiusvarustusta on vuoden sisällä ilmaantunut jotakin vaaleaa. Jos en nyt ihan vielä vanha ole, mutta sitten vaikkapa uusvanha luonnon raidoittamin hiuksin. Ainakin aikuinen edes.

Kuvan artikkeli on ilmestynyt Savon Sanomien Sunnuntailiitteessä elokuussa.

Poikkeuksellisen normaalia

Aika näkyy hupenevan entistä rivakammin enkä tunnu saavan enää juuri mitään aikaan. Aikoinaan kirjoitin olevani "a human doing" mieluummin kuin "a human being". Nyt alkaa olo taipua jälkimmäiseen, siksi että liikkuminen sattuu joka askeleella kiireestä kantapäähän. Mitä sitä kieltämään.

Toivo liikuntakyvyn säilymisestä pakottaa aamuisin ylös ja liikkeelle, tosin kaikki sujuu kuin hidastetussa filmissä. Unissanikaan en enää juokse. Aika on tehnyt tehtävänsä. Syksyn haikeus täyttää mielen, vaikka sään suhteen  tällä erää voisi puhua melkein intiaanikesästä. On kansalaisopistoa ja kaikenlaisia mahdollisuuksia. Oman paikan löytäminen liikelääketarjonnasta on vaikeaa.

Pienimmästäkin ponnistuksesta, siis myös jokaisesta aamukävelylenkistä tulee hiki pintaan. Rantaviivalta pakenevan veden lämpötilasta minulla ei ole mitään muuta käsitystä kuin että kylmää on. Sinne astelen puunjuuria ja liukastumista varoen aina kävelyn jälkeen. Kylmä karkottaa kivun aistimuksen tyystin. Hetkeksi.

Radio pitää ajan tasalla aamuisin. Tarvitsen nykyisin jo erikoisen pontimen, joka saa minut lähtemään kameran kanssa liikkeelle. Eilisaamun usvasta siihen ei ollut. Tänä aamuna kuulin, että vuosia seuraamani siltatyömaa on päättymässä. Uuden kevyemmän liikenteen väylän varrella paljastetaan johonkin aikaantänään vanhojen läppäsiltojen muistomerkki. Kävin katsomassa vielä pressun alla olevaa taideteosta.

Monta mielenkiintoista kohtaamista liittyy tämän työmaan muutosten seuraamiseen, koska en tietenkään ole ollut ainoa kameran kanssa kulkeva.

Aikamatkailua

Aika ei odota, vaan on. Ajan kulumisen vauhdista olen monta kertaa kirjoittanut. Tänä kesänä on kuitenkin tullut matkustetuksi ajassa taaksepäin, paikoissakin eri suuntiin.  Ensimmäinen aikamatka oli laulullinen. Tuuli hiljaa henkäilee, Arvon mekin ansaitsemme ja muutamat muutamat kansakoulusta ulkomuistiin jääneet laulut sujuivat vielä.

En päivääkään vaihtaisi pois sen sijaan olisi kirvoittanut kyyneleet, jos olisin ollut yksin paikalla. Onneksi vieressä istui samanhenkinen ystävä. Ei tarvinnut kuin vilkaista vieruskaveria, ja yhdessä olimme saada nauruhepulikohtauksen. Taisimme saadakin.

Lapsuusmaisemien koluaminen alkaa muistuttaa geokätköilyä. Paikat ovat tallella jossakin pääkopan koordinaatteina, mutta niiden ilmiasu on muuttunut miltei tuntemattomaksi. Pensaat, puut, pihlajat ovat joko kadonneet tai kasvaneet suuriksi. Kivet ovat kummallisella tavalla kutistuneet. Samoin rakennukset. Äänimaisemat ovat muuttuneet. Polut joko kadonneet tai muuttuneet maisemaan sopimattomiksi teiksi.

On tiettyjä muistin tukipylväitä, johon voi kiinnittää vielä muistamansa asiat. Koulut ja muut opinahjot. Muutot liian liian usein kouluaikana. Valmistumiset, häät, lasten syntymät. Kenellä mitkäkin asiat.

Vasta hiljan olen havahtunut siihen, miten paljoa vaille olen jäänyt siksi, että jouduin vaihtamaan teini-iässä koulua liian monta kertaa. Muistan ponnistelematta kaikki kansakoulukaverit ja lukioaikaiset luokkatoverit. Oppikoulua kävin neljässä eri koulussa. Ei siinä ehtinyt juurtua mihinkään. Ehkä juuri siksi olen nyt juuttunut paikalleni. Nuorena ei uskaltanut, koska tiesi kohta taas joutuvansa lähtemään.

Kuvat ovat tämän oikukkaan kesän niitä aurinkoisimpia hetkiä.

Kesää kukin

 

Useana päivänä Puijo on ollut pilvien peitossa. Rinne on kuivaa polkua ja hidasta kulkea, mutta notkelmissa on isoja lammikoita. Purot solisevat ja täyttävät jo normaalikorkeudessa olevaa Kallavettä.

Erikoisen talven jälkeen on ollut merkillisen pitkä ja kolea hiirenkorvakevät, joka vaihtui yhdessä vuorokaudessa helteeksi. On tässä ollut ikäihmisillä, ainakin minulla, sopeutumista. Jos ei aurinko ole porottanut kirkkaalta taivaalta, niin sitten ykskaks lämpötila on pudonnut lähes kaksikymmentä astetta yhdessä yössä. Vuoristorataa mennään.  Riittää ihmettelemistä.

Ilmankosteus on railakkaiden sateiden vuoksi pysynyt yli 80 prosentissa ulkona. Kesäinen mattojen pesu saa odottaa. Eihän niitä saisi mitenkään kuiviksi. Ellei ilmasto ole todella muuttunut, minä en enää muista mitään. Pikakesä. Melkein kaikki luonnonkukat, pensaat ja puut ovat kukkineet jo ennen juhannusta. Alkukesän hento vihreä on vaihtunut jo syvempään, vahvempaan. Sateet huuhtoivat tuomenkukat pois, syreenikin sai jo osansa. Pihlajat kukoistavat parhaillaan. 

Puutarhat ovat  kesäkukkia täynnä. Tarjontaa riittää, mm. monena keväänä loppunutta portulakkaa näkyi olevan nyt runsaasti tarjolla. Tänä aamuna hain pelargoniat, lobeliat, gerberan, ahkeraliisat ja jotakin muutakin. Kaikki nimet eivät jääneet mieleen. Istutin niitä laatikoihin ja tulin siinä ylittäneeksi kipurajani. Sää muuttui helteiseksi ja lopulta taas sateeksi. Sataa sataa ropisee. Maa on entuudestaan upottavan märkää tuolla metsä- ja rantapoluilla.

Lapsena ja vielä nuorena kesät tuntuivat pitkiltä.  Ja olivathan lomat pitkiä suhteessa silloiseen omaan ikään. Nyt ajantaju on aivan erilainen. Päivät ja viikot kuluvat nopeasti. Enimmäkseen ihmetellessä. Aikoinaan sitä sai sentään jotakin aikaiseksi.

PS. Vaihdoin kuvat. Saapa nähdä, miten nyt onnistui. Anteeeksi turhat päivitykset ja päivittelyt!

Juna vislas

Kuopion juna-asemalla oli tavanomaista leppoisampi tunnelma kolmoslaiturilla eilen aamulla ennen kymmentä.  Osa museojunan odottajista oli pukeutunut 50-luvun muotia tavoitellen. Oli pliseerattuja hameita, jenkkikassi, tuolloin hankittuja käsilaukkuja, koruja. Eräällä miespuolisella matkustajalla näkyi olevan nahkasaappaat ja vanhanajan kankainen selkäreppu nahkaisine viilekkeineen. Joku näytti pukeutuneen vanhaan harmaaseen sotilaspukuun. Hänen kaltaisiaan minäkin muistan vielä 60-luvun höyryveturijunien olleen täynnä matkatessani opiskelupaikkakunnalta kotiin ja takaisin. Totta puhuen, olisin kyllä odottanut näkeväni enemmänkin historiaan hurahtaneita paikalla. Ehkä toisilla asemilla niin olikin.

Odotettu juna oli hiukan myöhässä aikataulustaan, mutta se ei tuntunut haittaavan lainkaan. Toisilleen entuudesta ventovieraat ihmiset antautuivat juttusille auliisti. Kaikki muistelivat nuoruusajan matkojaan vastaavanlaisella junalla, kuka missäkin päin maata. Paikallisen päivälehden toimittaja joutui tekemään aikamoisen työn  suostutellessaan erään nuoren junabongarin haastateltavaksi.Kaikki eivät halua julkisuutta.

Sen sijaan vanhemmat retkeläiset eväineen kuvauttivat mielellään itseään tunnistettavasti, vaikka pyysin lupaa saada kuvata vain jotakin reksvisiittaa. Oli se monenlaisia muistoja herättävä tuokio asemalaiturilla. Semminkin kun sain kuulla, että matkaliputkin olivat olleet niitä vanhoja pieniä pahvipalasia.

Rompetta kerrakseen

Reilu viikko sitten Kuopiossa oli antiikkimessut, viime viikonloppuna muiden tapahtumien lisäksi Rompetori. Tulevana viikonloppuna on vuorossa mm. elonkorjuujuhlat. Vuodenkiertovauhti tuntuu nopealta ja tapahtumista ei ole puutetta. Itselle riittää useimmiten, kun saa vaikka seurata oravan touhuja ikkunasta. Näin syksyllä se näyttää hamstraavan ruokaa talveksi. Nämä semiurbaanit oravat ovat ympäristöönsä sopeutuneita. Lauantaisten talkoiden aikana sama puuha nimittäin jatkui. Ne pysähtyivät vain hetkeksi ihmettelemään moottorisahan ja halkaisukoneen meteliä. Kuivattaakohan orava omenanpalasia talvipiiloihinsa? Jotakin valkoista niiden hampaissa aina on, kun ne kipittävät kaapelia pitkin takaisin omakotitaloalueelta.  Rusakko näkyy myös hiippailevan ylös rannasta juuri ennen auringonlaskua.

Oman kaupungin kulttuuritarjonta on niin laaja-alaista ja runsasta, että jo päivälehden Tänään-osaston lukeminen nostattaa  hien pintaan. Kannattaa siis jättää lukematta, ellei etsi jotakin tiettyä tietoa. Reilun viikon olemme pitäneet omaa "rompetoria" kotipihassa varaston siivoamisen seurauksena. Puskaradio on tehokas. Banaanilaatikot ovat melkein tyhjät. Jäljellä olisi vielä esim. yhdet länget ja hierin. Rompetorilla en muuten sunnuntaiaamuna nähnyt yhtään länkiparia. Muita tunnetavaroita kyllä, joitä näkyy kuvissa.

Separaattori, enemmän ja vähemmän kolhiintuneita oranssinpunaisia kattiloita, posliinisia seinälle kiinnitettäviä kahvimyllyjä, maitotonkkia, puhelimia, astioita, lasitavaraa, todella paljon tuhkakuppeja, kirjevaa´an punnukset, vanhoja lehtiä, levyjä, kirjojakin. Vanhan pyhäkoululaulukirjan olisi ehkä voinut ostaakin.  Mopoja, polkupyöriä, traktoreita ja autoja. Jotenkin metrilakun ja uusien tuotteiden myyjät eivät sopineet kuvaan.

Kävijöitä riitti. Olin joukossa ensimmäistä kertaa. Myyjähenkilöistä enemmistö näytti olevan nykyajan nomadeja, asuntoautoilla markkinoilta toisille siirtyviä uuden tai vanhan ja vähän vanhemman tavaran kaupitsijoita. Kiireettömiä, harmaantuneita, ystävällisiä. Luultavasti eläkeläisiä. Asiakkaat näkyivät suurelta osin olevan samaa sorttia. Eräs Torniosta saakka tullut vanhan posliinin myyjä kertoi, että täkäläiset eivät osaa arvostaa vanhaa ruotsalaista posliinia.

Tukalaa

Harvemmin meillä Suomessa on näitä säitä, jolloin pihakiveys polttaa jalan alla. Ohut pilvipeite ei tunnu vaikuttavan lämpötilaan juuri lainkaan. Viime yö oli trooppisen yön rajoilla, koska lämpötila ulkona ei laskenut kuin pari astetta alle kahdenkymmenen.  Joillekin se sopii, minulle taas ei.

Jollakin konstilla pitäisi saada päivittäinen minimiliikunta-annos. Ja kesäaikaan mieluiten tietenkin ulkona. Koska kuumuuden ja kivun vuoksi yö jäi vajaaksi, päätin lähteä viiden maissa ulos. On nimittäin parin viime vuoden aikana opittu, kantapäänkin kautta, että riskiryhmien säävaroitukset kannattaa ottaa todesta. 

En enää yrittänytkään metsän siimekseen, koska edellinen varhaisaamukävely latupohjalla päättyi lyhyeen itkoiden hyökkäyksen vuoksi. Olin kyllä pukeutunut suojaavasti, mutta olisin tarvinnut vielä hirvikärpästakin. Sen käytöstä on niin ikävät kokemukset, että olen aktiivisesti unohtanut koko vaatekappaleen.

Kävelin kuitenkin itikoita huiskien melkein sillalle asti. Päivällä sinne ei ole asiaa, koska työmaan kivipöly täyttää ilman. Aurinko oli jo korkealla, linnut liversivät. Suurin meteli kuului toisen kuvan puun pesäkoloista.Valitettavasti en tunnista äänestä, mitkä poikaset siellä melskaavat nälissään. Kaukana polulla taisi loikkia rusakko.

Koiranputket ja sireenit tuoksuivat tänä aamuna voimakkaimmin. Pihojen rodot ovat parhaimmillaan. Lupiinikin näytti avanneen kukkansa. Keltaiset kellukat olivat jo riisumassa kesämekkojaan. Juhannusruusu on melkein kukassa. Palatessa otin lehden postilaatikosta. Etusivulta luin, että ohrasato on vaarassa kuivuuden takia. Luonto huutaa jo vettä. Vettä juon minäkin. Koko ajan on vesikannu keittiön pöydällä, ettei vain pääse unohtumaan. Ja vanhanajan piimävelli on hyvää hellepäivän ruokaa.

.

Vaihdokkaat

Muistan lapsena lukeneeni kotona kirjahyllystä Elvi Sinervon romaanin Viljami Vaihdokas. Tämä palautui mieleeni lukiessani äskettäistä uutista vauvojen vaihtumisesta synnytyssairaalassa. Googlaamalla löysin tämän kuvauksen aikansa merkkiteoksesta. Tuo vanha kansikin näyttää tutulta. Minne on kirja mahtanut joutua? Onko kadonnut samoille teille kuin elämäni  ensimmäinen lahjaksi saamani kirja Pieni runotyttö?

Itse asiassa en muistanut koko kirjasta muuta kuin sen nimen. Ei vaikuttanut varsinaiselta lastenkirjalta. Ei meillä kukaan vahtinut, millaisia kirjoja luimme. Lukemaan opittuani luin kirjahyllystä mitä käteen sattui. Kansakoulussa oli myös pieni lainakirjasto, josta sai muistaakseni lainata kotiin enintään kolme kirjaa kerrallaan.

En muuten ihmettele lainkaan, että vauvat saattavat vaihtua sairaaloissa. Olen itse kerran sairaalassa joutunut "vaihdokkaaksi". Se oli vielä sitä aikaa, jolloin luulin, että voisin saada käsittämättömään kipuuni apua päivystyspolilta. Siellähän on valtava kiire ja potilaita kuljetetaan tutkimuksiin ja takaisin koko ajan. Oikein ilahduin, että kerrankin alkaa jotakin tapahtua, kun minua alettiin kärrätä jonnekin tutkimukseen.

Kyselin hoitajalta, mihin olimme menossa ja  miksiköhän he kuvaavat pääni. Selkäkivun vuoksi olin sairaalaan lähtenyt. Ei tullut mieleenkään, että minua luultiin aivan toiseksi henkilöksi. Vasta kuvauksen jälkeen jossakin vaiheessa lääkäri kertoi, että kuvattavaksi piti viedä yli eräs kahdeksankymppinen potilas ja pyysi anteeksi. En ollut tuolloin vielä kuuttakymmentäkään täyttänyt, joten asia piti ottaa huumorin kannalta. Minähän olin nuori ja nätti. Pappani sanoin:

Ennen minä olin nuori ja nätti. Nuoruus jätti, mutta nätti jäi.

Aattoaatoksissa

Wikipedia kertoo Sylvester-nimen tulevan latinasta ja tarkoittavan metsittynyttä. Sehän sopii mainiosti kuvaamaan tätä vuoden viimeistä päivää. Vanha vuosi, harmaahapseksi usein kuvattu, on vääjäämättä väistymässä. Se on jäänyt huollotta ja hoidotta jo pitkään ja päässyt siis metsittymään. Onko meillä aikaa saatella vanha vuosi kunnialla lepoon? Ja mikä on päällimmäinen muistomme vuodesta 2012?

Vuoden vaihtumista odotetaan vähintään kahdenlaisissa mietteissä. Kirjoituspöydillä ja jääkaappien ovissa on vielä vanhat kalenterit merkintöineen. Selasin omaa pöytäkalenteriani eilen. Pienetkin merkinnät kalenterin marginaalissa palauttivat mieleen merkittäviä tapahtumia vuoden varrelta: juhlia, yllättäviä tapahtumia ja tapaamisia. Pettymyksiäkin.

Uuden kalenterin sivut ovat tyhjät paria merkintää lukuun ottamatta. Pienokaiseksi kuvattu uusi vuosi -lapsi ottaa ehkä muutaman peruutusaskeleen, ennen kuin hän tottuu vauhdikkaaseen ja meluisaan nykyaikaan vuoden vaihtuessa ilotulitteiden räiskeessä, vaikka periaatteessa hän  katselee tätä pirstaloitunutta maailmaa säteilevin ja uteliain silmin. Kaikenlaisen syötteiden ja virikkeiden joukosta meidän jokaisen on löydettävä oma polkumme. Ikääntyminen ei ole trendikästä hidastamista, vaan hidastumista.

Nykylapset eivät enää pidä Pelle Hermannista, koska ohjelma on liian hidastempoinen. Kirjoitetusta tekstistä siirrytään entistä enemmän kuvalliseen ilmaisuun. Liikkumaton kuva ei kiinnosta pitkään, ellei sitä saa edes suurennetuksi tai liikkeelle näytöllä sormiotteella. Se mikä ikäiselleni on ihmeellistä ja välillä turhauttavaakin on diginatiivinaperoille itsestään selvää, normaalia. Sellaista elämä on...

Hyvää Uutta Vuotta 2013 kaikille lukijoille!

Ajatella

Cogito, ergo sum Ajattelen, siis olen olemassa. ( eri kielillä). Miksi? Eilen kuulin radiosta, että tällä viikolla vietetään kansallista ajattelun viikkoa. Viime viikko oli  miesten viikko, joka huipentui sunnuntaiseen isänpäivään. Onko muuten olemassa miestenpäivä? Onhan olemassa kansainvälinen naistenpäivä. Parasta olisi kyllä, ettei erityisiä teemapäiviä tarvittaisi lainkaan, vaan ihmiset osaisivat olla ihmisiksi toisilleen aivan kaikkina päivinä.

Yöllä valvoessa ajattelin (siis olin olemassa, eksisteerasin) , että ajattelun viikon kunniaksi yrittäisin vaivata aivojani niin paljon, että kirjoittaisin viime viikolta pois jääneen toisella kotimaisella kielellä kirjoitetun postauksen. Olihan viikko sitten ruotsalaisuuden päivä. Liputuspäivä sekin. Nyt kuitenkin tahmoo niin paljon, että pinnaan. Ajattelen vain ihan tavallisia arkisia ajatuksiani ja ulkoistan ajattelemisen ja annan kerrankin koneen kääntää tämän tekstin. Ajatelkoon se puolestani, koska kohta minun on oltava jossakin muualla.

Käännös sellaisenaan:

"Jag tänker, alltså finns jag. (avdelning översatt till olika språk). Varför? I går hörde jag på radion att denna vecka firade de nationella tänkande veckor. Förra veckan viikkohan var män, som kulminerade i en söndag Fars dag. Finns det andra män dag? När allt, det finns så många som Internationella kvinnodagen. Jämlikhetens namn borde vara. Det bästa skulle vara ja, behövde inga speciella temadagar alls, men folk vet hur man beter sig mot varandra höger på varje dag.

På natten, tänkte jag vaksamhet (Så där var jag, eksisteerasin) och tänkte att till ära av veckan försöker bry min hjärna så mycket att jag skrev förra veckan ha varit av de två nationella språk skrivna inlägg. När allt för en vecka sedan svenskarna dag. Flagga medvetenhet också. Nu är dock tahmoo så mycket att en eker. Jag tror precis som vanliga vardagliga tankar och jag, för en gångs skull att maskinen översätta denna text. Kanske tycker att det är för mig, eftersom punkten är jag någon annanstans."

Olisi ehkä kannattanut ajatella itse. ;)

Muistamisella on myös väliä, kirjoittaa Postin joululehti ja neuvoo ulkoistamaan muistamisetkin verkkopalveluun. Posti lupaa tehdä melkein kaiken puolestasi. On nimittäin tarjolla Muistajan osoitekirja. En ole ottanut sitä käyttöön, koska kannatan kyllä ajattelemista ja muistiharjoituksia, jotta aivoilla riittää töitä. Viimeksi testasin muistiani yrittämällä palauttaa mieleeni aikuisten lasteni sotu-tunnukset. Kaksi muistin oitis, kolmannen seuraavana yönä. Toinen muistutus vuodenkierrosta on postilaatikkoon ilmestynyt tuttu punainen kirjekuori joulukortteja varten. Vuosi sitten remontin keskellä joulukortit taisivat jäädä lähettämättä.

Sään puolesta tänään on harvinainen marraskuun päivä. Aurinko paistaa eivätkä tietkään ole liukkaat, koska kaikki lumentapainenkin on sulanut pois. Toivottavasti muuallakin on yhtä aurinkoista.

Arjen haasteita

Jokin aika sitten tämä 6-7 vuotta vanha läppärini ei suostunut avautumaan käytettäväkseni. Ei se sitten Ctrl+Alt+Del -komennolla suostunut sammumaankaan. Kysyi vain, että sammutetaanko kone, vaikka on muita käyttäjiä. En nyt osaa olla varma, oliko näin. Katkaisin virran. Jonkin ajan kuluttua sain kuin sainkin koneen auki normaalisti ja ajoin virusohjelman läpi. One serious threat. Oliko kone ollut kaapattuna vai ei?

Yksi postaus tässä blogissa kerää roskaposteja päivittäin, vaikka Bloggerin roskapostisuojaus on ollut hyvä pitkään. Edellä mainituista ja allaolevista syistä bloggaaminen on ollut retuperällä. Onneksi on vanhoja omia postauksia, jotka tuntuvat edelleen melko ajankohtaisilta.

Ja siksi  kierrätän  nyt vanhoja juttujani ja toivon, että ne eivät ole jokaiselle lukijalle tuttuja.

.

****

Sairaan hyvä potilas.

Kurssiseloste: Kurssilla opitaan kantapään kautta, miten selviytyä yliopistollisten keskussairaaloiden polilta-polille-kierrätyksessä. Käydään läpi FAQ (Frequently Asked Questions = usein kysytyt kysymykset) sopivine vastauksineen. Pukeutumis- ja elekoodisto. Runsaasti itsenäistä opiskelua. Kurssimateriaali: osallistujat tuovat mukanaan omat epikriisikopiomappinsa, joiden pohjalta laadin jokaiselle PSK:n (Personal Survival Kit = henkilökohtainen selviytymisstrategia). Kurssimaksu määräytyy mapin paksuuden mukaan 10 euroa/sentti. Osallistujamäärä rajoitettu. Pidä kiirettä.

****

Lisäksi minulta on pyydetty Pidä pääsi-kurssia, joka sopisi edellisen kurssin oheiskurssiksi, koska kurssilla opetellaan kommunikaatiotaitoja. Esimerkkitilanne: Sinulla on selkeä ja varma käsitys omaa elämääsi koskevasta asiasta (vaivasta). Menet lääkärin vastaanotolle ja hän saa sinut uskomaan, ettei ko. vaivaa ole. Kyse on mielipiteiden vaihtamisesta. Ei ole tarkoitus jättää omaa mielipidettä ja ottaa mukaan esim. lääkärin mielipidettä. Pidä pääsi-kurssi auttaa sinua pysymään kannassasi, olkoonkin vaikka väärä. Onpahan oma. Kunhan pysyt topakkana etkä suostu manipuloitavaksi. En lupautunut tähän, koska oma tormakkuus on vielä hiukan hakusessa l. oma jämäkkyys- l. assertiivisuuskurssini on vielä kesken.

(Kuvat ovat uusia. Vitostietä ajetaan pohjoiseen jo uuden laivaväylän kohdalle nousseen sillan yli. Liikenne etelään kulkee vielä alhaalla väistötiellä. Yläkuvassa kiinnitettiin viime viikolla laiturilauttaa Tikkalansaaren kupeeseen.)

Enemmän synttäreitä: Edu Kettunen: Kiitos

Hjärngymnastik

Ibland försöker jag skriva på det andra inhemska språket eller på ryska. Kanske skulle jag försöka att göra detsamma på tyska eller på franska. Man befrämjar sin hjärnhälsa så där. Så har jag läst och hört. Denna gång är det litet mera krävande för mig att skapa text.  Varför? Nästan alla våra böcker och bokhyllor och -skåp evakuerades senaste hösten. Jag har ingen ordentlig ordbok hemma. Ju, jag vet, att det finns ordböcker på nätet och denna Google-översättningsservice. Jag vill försöka att handla denna situation att skriva min text utan dem.

Några delar av Lundia-hyllan har redan hämtats tillbaka, men jag vet inte vad jag skall göra med alla de böckerna, som jag har inte behövt för ett år. Jag kände mig trygg med alla mina gamla böckerna tidigare. Nu måste jag besluta, om de alla böcker kommer tillbaka eller inte. Det är svårt för mig. Nästan varje bok har sin historia: en gåva, ett loppisfynd, annorlunda betydelseful eller kär... Det skulle vara lättare att städa hemmet utan dem.

Barn tar efter de vuxna i allt. De läser böcker, de tittar på teevee, spelar maskspel eller de mera komplicerade spel med  sina mobiltelefonar, om he har en möjlighet och de vuxna omkring gör likadana saker.

Barnen cyklar, springer, hoppar,  kollar kottar, växter, tittar på små insekter och blommor, spelar kantele, sjunger, spelar ishockey, fotboll, boboll, vandrar i skogarna med en lampa på pannan. Det gör ingenting, om det finns mest hatade små insekter överallt. Och det finns tusentals av dem. Åtminstone här.  Det har regnat så mycket under våren. Luften är full av deras "irriterande" röst.

På trots av min svårighet att besluta lever vi den vackraste och rikaste årstiden med blommorna och insekterna. Midsommaren är här, fastän blomstertiden av rönnen är nästan förbi. Det händer snabbare och snabbare varje år.

Härlig midsommarfest för alla!

Älä vedä henkeä

On toisaalta kummastuttavaa kuunnella radiosta ohjeita, miten talvella tulee pukeutua. Kuuntelevatko niitä ne, joilta tarvittava tieto puuttuu? Ehkä heillä  ei ole aikaa. Minulla on ja vasta nyt ymmärrän, miten vaarallista pakkanen on. Pakkanen nostaa verenpainetta, raa´an ilman suun kautta hengittäminen vaurioittaa keuhkojen limakalvoja ja mitä muita ohjeita niitä nyt on tullutkaan. Riskiryhmät, olkaa varuillanne. Olen siis kuulolla.

Pakkasvaroituson siis paljon muutakin kuin pukeutumisen ohjeistamista. Aamulla herätessä kotimittari näytti pyöreät kolmekymmentä. Kun aurinko alkoi hyväillä pohjoisrinteen puiden latvoja, päätin lähteä ulos. Tuntui, että verenpaineeni laskisi, jos pääsisin parin sisäpäivän jälkeen ulos. Puin kommandopipon päähäni, kiedoin kaulaliinan suuni eteen, nostin toppatakin hupun ylös. Testasin pakkaskestävyyteni viemällä ensin lehdet keräyslaatikkoon.

Toin postin sisälle ja lisäsin yhden kaulaliinan kasvojen suojaksi. Näin hengittäminen onnistui myös suun kautta. Ainoa hankaluus oli silmälasien huurtuminen. Jouduin ottamaan lasit vasempaan käteen. Oikealla käytin muutaman kerran kameraa. No, täytyy myöntää, että oli kylmää. Vaikka aika meni ihastellessa kuulaan kirkasta kuuramaisemaa, aivoissani raksutti vasta opittu tieto. Kun käsiä alkaa palella, niiden lämpötila on laskenut jo viiteentoista asteeseen. Se tuntuu minusta jo vaarallisen kylmältä. Niinpä enemmät kuurakuvat saivat minun puolestani jäädä ottamatta.

En viitsi ostaa akkulämmitteisiä jalkineita, joita kyllä näkyy olevan kaupan. Käytän vanhoja villasukkia kesälenkkareissa, puen toiset isommat lenkkarien päälle. Varpaat tykkäävät. Viime viikolla eräs nuori neito pysäytti minut kävelytiellä ja kysyi, miksi minulla ei ole kenkiä jalassa. Olen jo monta vuotta pakkasilla tallustellut em. kotikutoisilla feikkitöppösillä eikä kukaan ole ihmetellyt. Tosin aika usein olen itse ehtinyt selittää tapani kierrättää venähtäneitä villasukkia tällä tavalla. Olin ilahtunut tämän nuoren käytöksestä. Onneksi täällä kanssaihmiset välittävät vielä lähimmäisistään.


Ei henkeä muuten tarvitse vetää muulloinkaan. Uloshengityksen jälkeen keuhkot täyttyvät ihan itsestään. Silti välillä kehotetaan vetämään henkeä, mutta se onkin jo ihan toinen juttu.

Sattuu ja tapahtuu

Olen pyörällä päästäni. Tiistaina menin allasjumppaan ja vasta sairaalan ovella tajusin, ettei minulla ole edes uimapukua ja pyyhettä mukanani. Ohjaaja ei voinut auttaa, vara- tai lainavarusteita ei ollut. Hän kehotti minua menemään nauttimaan kesäisestä päivästä ulos. Kävelin vanhojen tawaroiden kauppaan ja ihmettelin, miten uusia astioita siellä oli myynnissä. Vanha on hyvin suhteellinen käsite. Nykyisten lyhyiden avioliittojen aikana häälahja-astiastot joutuvat äkkiä antiikkiliikkeen hyllylle, minulle kerrottiin. En ollut tullut ajatelleeksi sellaista.

Olen unohdellut asioita ja osoitteita. Kadotin kampaamonkin kesällä, vaikka olin käynyt osoitteessa jo ainakin kaksi kertaa. Ajelin risteillen pitkin keskustan autioita katuja eräänä helleaamuna. Minulla ei ollut tietenkään osoitetta mukanani. Ei edes puhelinnumeroa kännykässä, vaan ainoastaan pelkkä muistikuva rakennuksesta. Pieni paniikinpoikanen alkoi jo hiipiä mieleeni kellon näyttäessä sovitun ajan lähestymistä. Lopulta osuin onneksi oikealle kadulle. En viitsinyt kertoa harhailuistani mitään. Hävetti. Ei olisi ollut mitään kiirettäkään, sillä kampaaja oli hiukan myöhässä aikataulussaan.

Sattuu näitä unohduksia toisillekin. Kaupan kassalla tänään eräs herrasmies maksoi ostoksensa ja lähti reippaasti kävelemään. Kassaneiti huusi hänen peräänsä. Mies kääntyi takaisin pakkaamaan ostoksensa ja  harmitteli hajamielisyyttään. En usko, että nälkäiselle ja huono-osaiselle kävisi koskaan tuolla tavalla. Vastaavaa tapahtuu kassan kertoman mukaan aika usein. Kardemummatuubin ja hiivan unohtamisen jotenkin ymmärrän, mutta en oikein usko, että hevin unohtaisin kaikki ostokset hihnalle. Sanat kyllä tuppaavat unohtumaan. Tänä aamuna meni ainakin puoli tuntia, että pinnistelemällä sain palautetuksi mieleeni sanan ´vatupassi´. Tein kuvaristikkoa ja vihjeenä oli ´vesivaaka´.

Eremitaasin kissat

Kun ikäihminen sairastuu, hän pääsee tai joutuu hyvinvointiyhteiskuntamme julkisen sairaanhoidon piiriin.Valitettavasti hänelle käy usein huonommin kuin Eremitaasin kissoille tai liito-oraville. Pietarin taidemuseon kellarissa asustaa kymmeniä kissoja, joista jokaisella on nimi ja ne ruokitaan, lääkitään ja hoidetaan hyvin. Ne saavat ulkoilla ja liikkua vapaasti taidemuseon kellarissa. Niillä on ollut parin vuosisadan ajan tärkeä tehtävä estää hiirten ja rottien aiheuttamat vauriot mittaamattoman arvokkaille taideteoksille. Jos ja kun kissat lisääntyvät liiaksi, niille etsitään hyvä kodit.

Liito-oravien lukumäärästä ei ole tarkkaa tietoa. Ne ovat tärkeä osa luontomme monimuotoisuutta ja uhanalainen laji. Suomi on direktiivein velvoitettu suojelemaan tätä taigametsän asukkia. Aika usein liito-oravat pääsevät uutisaiheeksi.Niistä muka pidetään huolta sen jälkeen kun niiden reviirit on ensin avohakkuin ja tielinjauksin revitty ja pirstaloitu. Pystytetään esimerkiksi liitotolppia.

Meitä ikäihmisiä alkaa olla liikaa. Kuvaannollisia liitotolppia ei tarvitse pystyttää, koska emme ole uhanalainen laji. Emme ole korvaamattomia. Vaivaisella seniorikansalaisella  ei ole enää tehtävää yhteiskunnassamme. Hän tuntuu olevan euroissa laskettava kuluerä. Onhan sitä paljon puhetta ja kauniita sanoja ihmisyydestä arvona sinällään, mutta monet mummot ja papat saavat unohtua omiin oloihinsa tai jauhautua yhteensopimattomien hoitoketjujen sirkkelinterävissä rattaissa. Ellei itse enää osaa tai jaksa soittaa, suorastaan vaatia hoitoa ja jatkuvasti kysellä omien lähetteidensä perään, saattaa jäädä vallan hoidotta. Monelle on käynyt niin.

Kun minulla ei nyt sattunut olemaan kuvia Eremitaasin kissoista, kävin ihan varta vasten kuvaamassa nuo liitotolpat.