Ultrakevyet kalapyörykät

Maalaismarkkinoilla oli lauantaina tunnelmaa, kun lähes 5000 osallistujaa ahtautui koulukeskusaukiolle seuraamaan työnäytöksiä, tutkimaan paikalle kuljetettuja vanhoja varstoja, silppureita, puimakoneita, pienkoneita, yhtä ponia, vasikkaa, kolmea lammasta, kahta kissanpentua ja kolmea pystykorvan pentua.

Paikallisten käsityöläisten tuotteet olivat ihan oivallisia, mutta tavanomaisesta markkinarihkamatarjonnasta en saata olla ihmettelemättä kymmenen euroa maksavaa saippuakuplapyssyä. Eivät muuten tehneet kauppaansa. Lapset saivat onkia eurolla, kasvomaalauksen parilla eurolla. Pääsymaksuun sisältyi osallistuminen yhden palkinnon arvontaan. Kuvan kuhat taas sai se, joka arvasi niiden painon oikein. Minä tunnistin lasipurkeissa olevat jyvät, mutta arpaonni ei suosinut. Oli muuten ihan mukava retki.

Koska kuhat menivät muualle, piti onkia syömäkalat kotirannasta. Kaikki säret ja ahvenet tarttuivat vaarin onkeen, joten Oskari kyllästyi siihen puuhaan. Mielenkiintoista oli kuitenkin päästä pyörittämään lihamyllyä, koska saalista (14 pientä onkikalaa) ei taaskaan sopinut heittää hukkaan. Etsin pari vanhinta keittokirjaa esille ja löysin helpon kalapyörykkäohjeen.

Kalapyörykät

annos kalamureketta
vettä
1 rkl suolaa vesilitraa kohden

kalamureke:
500 g kalanseläkkeitä
2,5 tl suolaa
1 kananmuna
2 rkl perunajauhoja
5 dl maitoa (kermaa)
(muskottipähkinää)

Kalanseläkkeet huuhdotaan nopeasti ja jauhetaan lihamyllyssä suolan ja perunajauhon kanssa. Jauhamisen jälkeen lisätään kakanmuna ja seosta vaivataan voimakkaasti hetken ajan ja sitten ohennetaan vähitellen maidolla tai kermamaidolla kiisselimäiseksi. (Lisätään hippusellinen muskottipähkinää.)

Suolattu vesi kiehautetaan. Murekenokareita sellaisenaan tai pyöreiksi muotoiltuna keitetään noin 10 minuuttia. (Älä laita liian monta kerrallaan, koska yllätyksekseni pyöryköiden koko ainakin kaksinkertaistui keitettäessä. Samalla ne nousivat kypsyessään pintaan kuten rasvassa keitettävät munkit.)

Ohjeen mukaan pyörykät voi tarjota vaikkapa keitettyjen perunoiden, papujen tai herneiden ja sieni- tai katkarapukastikkeen kanssa. Minä höyrytin kukkakaalin, tein kermaviilikastikkeen ja salaatin. Voisula maustoi pyörykät maistuviksi. Tämä nyt oli taas tällaista luovaa ruuanlaittoa. Emme me mitään seläkkeitä jauhaneet, vaan ne peratut onkikalat ruotoineen päivineen. Jauhettiin neljään kertaan, jotta ruodot eivät tuntuisi. Varsinaista dieettiruokaa. Annoksesta riitti hyvin neljälle.

Edit. 7.9.2025

Kuvan perusteella ties milloin julkaistu postaus on nyt kierrätyksessä. Vanha teksti oli jollakin älylaitteen sormen painalluksella muuttunut luonnokseksi. Ajattelin julkaista sen takaisin paikalleen. Äkisti huomasin, että se taitaa tulla uusimmaksi postaukseksi. Siksi tätä tekstin pätkää naputtelen tähän loppuun. Missään Varpaisjärvellä en ole nyt tietenkään käynyt, mutta muuten asiat piyävät paikkansa. Ja tuo kuva on omasta mielestäni aika kiva. Hyvää kesäisen lämmintä syyskuun sunnuntaita! 

Koronatalvea 2021

 

Väsyttävä pimeys on vaihtunut vitivalkeisiin päiviin, jotka rasittavat valonarkoja silmiäni. Enää ei väsytä pimeys eikä varsinaisesti nilkkavammakaan. Käyn jo päivittäin harjoittelemassa  kävelemistä tasaisilla teillä. Huomaan kyllä itseeni iskostuneen pelon uusista lankeamisista. Tässä iässä reilun kuukauden tauko liikunnasta ei tee hyvää. 

Olen katsellut erikokoisten laitteiden ruutuja liikaa ajallisesti. Sisällöt ovat toki olleet melkein itse valitsemiani. Elokuvia, dokumentteja, sarjoja ja välistä aivan selkeää hömppää. Jaksamisen ja mielialan mukaan.  Radiota toki kuuntelen, eniten musiikkia, mutta en vieläkään olen saanut itseäni koukutettua podcastien ihmeelliseen maailmaan, mikä johtuu siitä että äänikirjojen kuunteleminen on aikoinaan tyssännyt siihen, että nukahdan aina kesken kappaleen. Menee "kelaamiseksi". 

Digikirjasto on ollut pelastus pitkinä päivinä. Ja ystävien lainaamat oikeat paperiset kirjat. Vaikuttavimpia lukukokemuksia viime aikoina ovat olleet Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa ja Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät. Näitä ennen luin Paula Nivukosken romaanit Nopeasti piirretyt pilvet ja Mainingin varjo. Olin aivan unohtaa. Kaikissa näissä teoksissa minua kiinnosti, kiehtoi ja vei mukanaan sekä romaanien tarina että kieli. Jos olenkin elokuvia katsonut enemmän kuin aiemmin, niin tänä koronatalvena luetut tekstit, lauseet joihin olen voinut palata, ovat puhutelleet elävää kuvaa syvemmin. 

Kaikki yllä kertomani on  ollut eskapismia tästä pandemia-arjesta, jolle ei loppua oikein näy. Toki rokotteet ovat luvassa jossakin lähitulevaisuudessa. Mitä sitten tapahtuu, kun rokotteet on saatu? Käsidesit, maskit ja eristäytyminen on jo arkea. Jokainen aivastus ja nuhanpoikanen tuo mieleen koronapeikon. Koronatestit. Hallituksen, STM:n ja THL:n infot. Kaupunkien infot. Naapurien infot. Puskaradio. 

Akuuttisairaanhoito on turvattu, mutta vuosikontrollit ovat siirtyneet kerta kerran jälkeen kuukausia ja vuosi eteenpäin. Minulla piti eilen olla omalääkärin vastaanottoaika pitkästä aikaa. Toissapäivänä soitettiin monen kommervenkin kautta, että aikaa joudutaan siirtämään kuukausi eteenpäin, koska koko terveysasema on jouduttu sulkemaan loppukuuksi. Kahden peruutuksen jälkeen pääsin kuitenkin hammaslääkäriin tänään. Hiukan lohduttaa.

Huomenna kyllä aion ainakin kokeilla hiihtämistä. Hiihtoloma alkoi tänään ja lunta ja latuja on. Jos se toteutuu ja onnistuu, niin se riittää iloksi nyt.

 

Vuoden vaihtuessa

 

Koronan luomat arkirutiinit eivät juuri muuttuneet jouluaikana. Pimeys viipyy vielä, vaikka muutamat lumisateet ja lumen maassa pitävä pikkupakkanen alkoivat. Lunta olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Olihan edellinen talvi täällä lumeton. Kävelylenkkien oli määrä vaihtua tasamaahiihtelyyn heti kun se olisi mahdollista. Kaikkea sitä voi ihminen mielessään ja toiveissaan päättää, mutta elämä ei mene niin. On monenlaisia reunaehtoja. Pienet vastoinkäymiset eivät ole koronakurimuksessa tuntuneet juuri miltään, mutta kun jalat kirjaimellisesti katoavat alta, odottamatta, ollaan takaisin lähtöruudussa taas kerran.

Minä siis liukastuin ihan tavallisella aamulenkillä. Yöllä oli satanut lunta eikä kaikkia jalkakäytäviä ja kävelyteitä ollut vielä aurattu. Olin jo melko lähellä kotia, kun hetkessä löysin itseni kyljelläni maassa. Tunsin liukuvani mäkeä alas. Olisin jotenkin ymmärtänyt tapahtuneen, jos olisin ollut edes ladulla. Kävelin nastakengät jalassa ja kävelysauvat kädessä kävelytietä! No, vahinko ei tule koskaan kello kaulassa. Lumen alla oli jääkerros. Sitä ei voinut ennakoida.

Päivystykseen pääsi nopeasti. Saattajaa ei tosin korona-aikaan päästetä sairaalaan. Käytävät tuntuivat todella pitkiltä, koska kipuun ei ollut riittävää apua. Harmitus varmaan vielä lisäsi kipua ja se, että rasitin jalkaa liikaa. Itse piti yrittää. 

Nyt tuntuu jo paremmalta. Kipu on hellittänyt. Kysytään vielä viikkojen kärsivällisyyttä. Se ei ole uutta. Olen kokenut saman aikaisemminkin.  Sinisiä hetkiä voi katsella ikkunastakin. Luettavaa ja katseltavaa riittää nykyään.

Vähän tiesin

Edellisen postauksen aloitin ihmettelemällä väsyttävää jatkuvaa muutosta. Vähän tiesin silloin jatkuvasta muutoksesta, tulevaisuuden epävarmuudesta, sopeutumisesta elämän yllätyksiin.

Olen siis toisten lailla puolipakollisessa kotikaranteenissa ikäni ja terveydentilani vuoksi. Korona puhuttaa ja pelottaa. Myönnän seuranneeni melko tarkkaan tilannetta jo ennen kuin tänä koronatauti määriteltiin pandemiaksi. Koska olen jo seniori-ikäinen ja olen kokenut influenssa-aaltoja eri vuosikymmenillä, osasin aavistaa että tämäkin saavuttaisi kotomaamme. Jokin minussa ei kuitenkaan halunnut uskoa sitä todeksi.

Jollakin tavalla on samanlainen epämääräinen olo kuin Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden paljastuttua. Näkymätön vihollinen. Tosin nykymedian online-uutisointi muutti tämän hetkessä näkyväksi. Päivästä saa helposti kulumaan puolet selaamalla nettiä ja kuuntelermalla uutisia. Nyt kahden viikon eristyksen jälkeen alkaa hiukan ahdistaa. Toisaalta on hetkiä, jolloin huomaan etten itse asiassa jaksa kantaa huolta tulevasta.

Kumpi vaihtoehto olisi parempi? Seurata uutisia vai olla seuraamatta?

Tärkeimmät ohjeet tulee tietää, koska valmiustila päällä.

Så mycket som möjligt

Det är den traditionella Svenska dagen igen och jag måste göra vad jag har lovat for mig: att skriva en kort text på svenska. Redan i fjol och även tidigare har jag förstått, att detta blir svårare och svårare med tiden, om jag slutar att göra så. Det hindrar inte mig att försöka igen.

Det har hänt så många saker in mitt liv under senaste år. Jag har flyttat. Det menar att många många saker, möblar, böcker, gamla kläder, mattor och skräp, aviser, papperlappor, foto o.s.v. måste ha funnit en ny plats. Ofta var det i roskis. Det tog tiden och var mer krävande som jag kunde ana. På någon nivå kände jag att jag dykte djupare i min familjhistoria än någonsin tidigare.

Barnen och barnbarnen och min make gjorde mera än jag, men trots det att lämna en större och vacker och renoverad bostad med många oförglömliga saker var psykiskt tungt för mig. Man säger att flyttande till en ny ort kan upplevas som en svårighet eller som en utmaning eller som en möjlighet. Jag måste säga, att det har varit allt detta.

En mindre bostad med för stora möblar och för många lådor fulla av kära minne väntar arrangering, men det påkallar fysiska och psykiska krafter som saknas nu. ICT-teknologi syns inte ha hjälpt i hälsovården. Man trodde, att i världens bästa landets ICT-systemer skulle ha varit färdiga att "diskutera" med varandra. Men nej! Det tog månader att bli inskrivits i hälsovården här. Det har varit många timmar väntande med luren öppen på bordet, väntande på telefonsamtal, ofta förgäves.

Jag vet och hoppas, att allt skall ordnas med tiden i en bostad utan trappor. Det finns inget liv utan hopp. Utan hopp att spatsera igen utan hjälpmedel. Jag vill inte ge upp, fastän det gör så ont i kroppen...och i mitt hjärta. Tänk positivt och rör sig så mycket som möjligt. Jag är inte ensam i denna situation.

Ha det bra alla mina kärä och vänner!

****

Det snöar nu. Foto är en minne av ett kärt och så mångårigt landskap i Kuopio. (30.11.2006)

Second Or Third Life or Whatever

Alla on kopio eräästä postauksestani blogipolkuni alkutaipaleelta. Julkaisen sen uudelleen itselleni muistutukseksi siitä, mikä on tärkeää, hetkellä, jolloin olen päättänyt sulkea tämän viikon kuluttua kymmenvuotiaaksi ehtivän vuodatukseni. Paljon on maailma muuttunut vuosikymmenessä. Vaalit ovat ovella ja tulevaisuus melko arvaamaton monella tapaa. Nyt elämme jo vlogien valta-aikaa ja bloggaaja on ammatti ammattien joukossa.

Aiemmin tuolla jo kerran pohdinkin, olenko oma itseni täällä virtuaalissa. Mitä koko virtuaali itse asiassa tarkoittaa? Olenko virtuaalissa, kun luen tai kirjoitan sähköpostia? Entä laskujen maksaminen verkkopalveluna? Skypellä soittaessani?

Omana reaalina itsenäni omin käsin näppäilen numeroita ja aakkosia ruudulle, painelen enteriä, leikkaan, liimaan, lisään kuvan ja otan pois. Julkaisen. Huomaan virheen. Korjaan. Etsin linkin. Päivitän. Kommentoin kirjoittamalla. Eihän tämä ole reaalia kummempaa. Helpompaa kuin tavallisella kirjoituskoneella kirjoittaminen. En tarvitse korjausteippiä tai -lakkaa. Vuorovaikutusta verkossa. Miljoonia mahdollisuuksia odottamassa löytäjäänsä. Hyvää ja huonoa ja kaikkea siltä väliltä. Piiri pieni pyörii.

Löytyy sopivaa mediakasvatusta lapsille, joiden tulisikin ensisijaisesti oppia tämän uuden sosiaalisen verkottumisvälineen turvallinen käyttö. Me aikuiset opimme siinä sivussa, mihin kannattaa mennä ja mistä pysyä kaukana. Paljon puhuttu Facebook kuuluu olevan kova koukuttaja. On ollut jo tarpeen perustaa vieroitusryhmiä. Blogiriippuvuus saattaa olla kohta oma syndroomansa. Ikäisilleni olisi tarjolla Faceliftbook, mutta ihania kasvojenkohottajia riittää tutuiksi tulleissa blogiystävissä.

En halua muovata itsestäni uutta avatarta, vaikka se tarjoaisi minulle koko maailman. Voisin stailata (vai tuunata) itseni unelmieni mukaiseksi. Voisin ostaa maata, rakentaa sen unelmieni kartanon, voisin lentää ja hetkessä käväistä maan äärissä. Ehkä eri planeetoillakin. Uuden selkärangan kyllä ottaisin, mutta sitähän Second Life ei anna, koska Liisa-avattaren takana olisin kuitenkin minä itse tällaisenani. Vastuullisena yksilönä omista tekemisistäni ja sanomisistani. Face of the Future-kokeilut olivat tikahduttaa minut nauruun. Monet Web 2.0 sisällöt tuntuvat turhanaikaisilta, mutta minulla onkin olematon mielikuvitus.

Mutta hohhoijaa! Minähän olen jo syvällä upoksissa täällä. Vastedes kurkistaessani uutta palvelua, harkitsen (ainakin lupaan yrittää) , onko se tarpeellista. Onko siitä todella hyötyä jollakin muulla tasolla kuin ajankuluna, mitä ei sovi tietenkään väheksyä. Monenmoista siis olisi tarjolla, mutta minä katselen maailmaa aika kapeasta näkövinkkelistä. Ja aidan takaa.(kirj.v.2007 otsikolla Vahoingossa verkottunut. Linkit poistettu, koska eivät enää toimineet.)

Kiitän teitä lukijoita jokaisesta kommentista. Teistä on tullut minulle blogiystäviä. Muutaman olen teistä tavannutkin. Kiitän myös sinua lukijani, joka olet eksynyt tänne jonkin hakukoneen kautta.  Bloggaamiseni alkaminen ei ollut harkittua eikä suunniteltua. Eikä koskaan tuloshakuista. Pikemmin terapeuttista. Arjesta avautumista ehkä jopa liikaa.

Kaiken hyvän olen saanut ilmaiseksi. Ystäviä eri puolella maata ja maailmaa. Tämä blogi on ollut pieni osanen gradututkielmaa, minulta on pyydetty muutaman kerran haastatteluja lehtiin. Tulin tyhmyyttäni suostuneeksi yhteen niistä.  Henkilöyden paljastuminen sitoi käteni. Kadun sitä.

Yhden valokuvan olen myynyt ammattilaisvalokuvaajien mielestä pilkkahinnalla. Ostaja toimi blogin ohjeistuksen mukaan. Kuva tuli kaupalliseen julkaisuun postimerkin kokoisena. Minulta on haluttu ostaa vanhoja puisia kirjainpalikoitakin. Kysytty vanhan vällyn kudontaohjetta jne. Monta monta hauskaakin tarinaa. Niitä on mukava muistella. Kiitos!

K(i)erroksia

Kaksi päivää sitten tunsin ensi kertaa tämän kevään lämmön, kun kosketin peltistä postilaatikkoamme kämmenselällä. Tuli kesäinen olo. Kävelin tuossa jäällä. Mies oli pilkillä sen aikaa. Pilkkiminen ei ole minua koskaan kiehtonut. Aurinkoihottuman pelossa olin suojautunut pankkirosvoa muistuttavaksi. Oli tyyntä, vihdoin yksi päivä.

Moottoritieltä kuului jatkuva liikenteen melu. Suuntasin niemen nokkaa kohti, peräti sen taakse kuullakseni kunnolla jään ääntelyn. Jääkentän kutsun vai vaikerruksen? Raikasta ilmaa etsin.

Siellä täällä kelkkojen ja latujen ja jalanjälkien korkeammalle nousseiden alueiden välissä jään pinta on luistelijan unelma. Tai potkukelkkailijan. Sauvoista oli tukea huonosta tukirangasta kärsivälle. En tosin ollut varautunut railoihin. Jouduin punnertamaan välillä luvattomista kohdin vieraille tonteille. Selitys valmiina, tietenkin.

Tolppasaaresta löytyi ehjiä kaisloja. Rannan kaislat olivat murtuneet jään liikkeistä. Juuri muita ei tällä kohtaa enää liikkunut jäällä. Pidin itseäni oikeastaan rohkelikkona.

Tänään oli se auringonpimennys. Minulla kävi sikäli huono tuuri, että istuin TK:n odotusaulassa ja kuuntelin sen radiosta. Säästyivätpä kevätkirkkauden kipeyttänyt silmäni. Olimme toki aamulla suunnitelleet vipstaakia, millä seurata ja ehkä myös kuvata sitä. Lääkärin päivystysaikaa ei voi valita.

Kumppani sai kuvatuksi neulanreiästä heijastuksena jonkinlaisen otoksen.  Tämä päivä palautti  mieleeni edellisen vastaavan ilmiön. Vanhempani olivat käymässä meillä. Se oli se kesä, joka käänsi kertaheitolla tavallisen entisen elämäni päälaelleen. Luulin menehtyväni muutamassa kuukaudessa. Uskomatonta, että olen vielä täällä.

Edit 21.3.

Joku lukija on saattanut havaita, tämä postaus oli vasta luonnos. Se on niin tätä, siis nämä hipaisunäytöt. Ja kun minulla ei ole niitä sormenjälkiäkään. 

Siihen aikaan kun markka euroksi muuttui

Vuoden vaihtuessa katsotaan taakse päin ja jotkut saattavat ennustaa tulevaa. Jälkimmäinen on tietenkin vaikeampaa. Muisti kyllä huononee tätä menoa. Kaikki ns. triviaalitieto, joka ennen oli muistin varassa, löytyy verkosta. Vastaukset ao. kysymyksiinkin. Enää ei olekaan televisisossa Haluatko miljonääriksi -ohjelmaa.

Radiossa kyselevät parhaillaan, muistaako kukaan kuinka kauan ns. jarrutuskeskustelu kesti eduskunnassa. En muista. Entä mitä muistoja tuo mieleen EU:niin liittyminen? Ei kovin tarkkoja, mutta euroon siirtyminen on jäänyt elävästi mieleen. Oli se kuuden kertotaulun sääntö. Pyöristäen.

Muistan miten pankista sai matkalle mukaansa valuutanvaihtotaulukot. Kun en ollut vielä ehtinyt sisäistää markkahintoja euroiksi ja siihen sotkettiin kolmas valuutta, peseta, niin aika vaikeaksi kävi hintavertailu. Ei ollut silloin vielä digikameraa enkä ollut kuullut blogi - sanaakaan. Internetin ajokortin olin kyllä ajanut, mutta ei siitä ollut apua. Lyijykynä ja paperia ja päässälaskua. Niitä tarvittiin. Kolmella valuutalla pelattiin.Kun maksoi yhdellä, saattoi saada vaihtorahana kahta muuta. Tänään on liettualaisten vuoro kerrata kertolaskua.

Toisaalta se olisi nykyisin helpompaa, kun on nämä älyttömän älykkäät kännykät, joita ei sitten kuitenkaan uskalla ulkomailla tyhmempi ihminen käyttää valtaisten tiedonsiirtolaskujen pelossa. Viime reissulla kävin etukäteen henkilökohtaisesti DNA:n toimipisteessä kysymässä ohjeet. Lopputulema oli se, että perillä vasta toisena tai kolmantena päivänä huomasin, että puhelimella ei voinut edes soittaa. Onneksi en ollut yksin matkalla. Tuli tenkkapoo. Sitten keksin että onhan minulla toinen älylaite mukana ja siellä se feisbuukki. Sen kautta sain puhelimeen perustoiminnot. Siis tavallaan tärkeät oppaiden tekstiviestit.

Tuolta ensimmäiseltä Teneriffan matkalta on matkamuistona edelleen toimiva sykemittari. Patterit vain puuttuvat. Laite kuuluu sarjaan digitaalisia härpäkkeitä, joille olisi järkevää käyttöä, kun vain joskus joku muistaisi pukea sen päälleen. Ei ole hintaansa tienannut se. Helposti puettavissa, ei kiristävissä älyvaatteissa taitaa sittenkin olla ideaa.

Tuolloin otettiin vielä oikeita valokuvia. Muistan miten kehitytimme siellä pari rullaa ja saimme toisessa kuvakuoressa väärät kuvat. Onneksi matkaa ei ollut monta kilometriä eikä ko. kuvien omistaja ollut yrittänyt lunastaa omiaan, niin ehdimme löytää omamme.

Oikein suotuisaa uutta vuotta itse kullekin! Terveyttä ja pitkää ikää!

Aleksis Kiven päivänä

Viikkojen viikko. Näitä teemaviikkoja ja -päiviä riittää. Tänään liputetaan, koska on Aleksis Kiven päivä ja tästä päivästä on tullut myös Suomalaisen kirjallisuuden päivä alkaen jostakin, mitä en nyt jaksa tarkistaa. Tänään vietetään myös Maailman Mielenterveyspäivää. Kansalliseen epäonnistumisen päiväänkin on vain kolme päivää jäljellä.

Vanhusten ja eläinten viikkoa vietetään yhtäaikaa. Olin ajan tasalla siinä, että lokakuun ensimmäisestä sunnuntaista alkaa vanhusten viikko, johon mielestäni hyvin sopii viikolle sattuva Hiljan päivänä vietettävä Hiljaisuuden päivä. Tuolloin olisi tarkoitus tai tavoite välttää melu- ja kuvasaastetta.

Itse lähdin kokeilemaan hiljaista pyöräretkeä tuonne pohjoisen suuntaan. Miksi sinne moottoritien äänisaasteen vaikutusalueelle? Siksi että siellä on tasaisimmat pyörätiet. Kävi kuitenkin niin, että tuuli idästä l. suoraan tehtaalta. Moottoritien liikennemelu ei haitannut lainkaan, kun tehtaan melu porautui aivoihini. En ollut koskaan ennen kokenut vastaavaa.

Keskiviikkona ja torstaina oli sitten syysmarkkinat. Kuljin torin poikki molempina päivinä, koska oli  muuta asiaa keskustaan. Etsin karpaloita. Minulle tyrkytettiin metrilakua joka nurkalla ja niitä pakollisia viipurinrinkeleitä. Eniten väkeä näytti olevan ravintolateltalla, jossa oli tapahtuma Odottamattomia kouluruokia. Siellä tarjottiin tuunattua kouluruokaa kymmenen euron hintaan, josta puolet meni Kirkon Ulkomaanavulle. Koska isäntä oli omalla gourmet-lounaalla toisaalla, päätin mennä telttaan minäkin.

Yllätyin, kun tarjottimelle lastattiin haukimurekepihvit tillikermaviilikastikkella juureslisäkkeineen ja kaaliporkkanaraasteineen, siis prikulleen samanlaista ruokaa, mitä olemme syöneet kotona viime päivinä. Itse asiassa ainoa ero oli se, että käyttämässämme haukimassassa on mukana myös ruodot, heillä ei.

Annos oli runsas ja sen ohessa tarjottiin pikkuruisessa kulhossa mautonta maissipuuroa muistutukseksi siitä, miten huonosti asiat ovat monessa muussa maassa. Huonolla omallatunnolla vein ylijäämäruuan roskiin paperilautasineen, koska minulle ei ollut mukana mitään rasiaa, johon olisin voinut sen laittaa kotiin tuotavaksi. Eihän nyt ruokaa roskiin.

Lopulta löysin niitä karpaloitakin ja näin miten savolaiset harrastavat rahanpesua. Torin kulmalla oli nosturiauto ja sen korista suihkutettiin vettä pankin seinässä olevaan taideteokseen Pennejä taivaasta.  Puhdasta tuli. Uudempi kävelykeskustan kiihkeääkin polemiikkia aiheuttanut patsas Oksapoika oli yöllisen sateen puhdistama.

Huomenna on sitten Kansainvälinen tyttöjen päivä. Ehkä päivät pitää nimetä ja ihmiset lokeroida milloin minkin otsakkeen alle nykyään. Nyt tämä teemapäivien muidenkin harrastama päivittely saa kohdaltani loppua.

Hyvää viikonloppua!

Syystuumauksia

 
On jo lokakuu.  Aika tuntuu laukkaavan. Uutisten seuraamiseen menee liian paljon aikaa eikä niistä tule hyvä mieli, mieluummin huoli. Postilaatikko on pari kertaa viikossa täynnä toinen toistaan suurempia mainoslehtiä. Kilpailu on armotonta. Jokohan sitä lakkaisi maksamasta paperilehdestä? Sen uutiset kun tuppaavat olemaan eilisiä. On se aika kallis biojätepusseiksi taiteltavaksi.

Aamut aukeavat pehmeään usvaan kietoutuneina. Postilaatikkoreissulla pihlajien ja syreenin alla on kuin sataisi kastepisaroiden luopuessa lehdistä. Laituri ei enää ehdi kuivua päivän aikana, vaikka usva ja pilvet karkaavat kauas. Aurinko porottaa matalalta, mutta ikkunatuntuma narraa. On jo pukeuduttava kunnon vaatteisiin. Sitten tuleekin liian kuuma aika pienestä liikkumisesta. Siitä pääsee helposti tuossa järvessä. Tänään vielä uskalsin käydä kastautumassa.

Ruska on huikaisevan kaunis. Vasta muutama puu on puoliksi lehdetön, joten syksyn siveltimen sävyjä riittää. Kirkkaimmin ne hehkuvat vasten kuusikon vihreää. Jättipalsamit kukkivat edelleen, joten pakkasta ei ole vielä ollut. Se yksittäinen lumikuuro jäi Puijon laelle ja sen eteläpuolelle ja suli melkein heti. Tässä kohden lumihiutaleet ja ruskalehdet kieppuivat kilpaa ilmassa, mutta maahan ei jäänyt mitään valkoiseen viittavaa.

Ei tuosta lankapuhelimestakaan osaa päästää irti. Ja miten tämä yhteiskunta sitten pyörii, kun palvelimet takkuavat ja sähkökatkot toistuvat? Viimeksi eilen olin yhdessä puodissa, jossa kassa ei toiminut. Olisi pitänyt olla käteistä ja tasaraha, jos halusi jotakin ostaa. Jäi ostamatta. Samoin aiemmin kesällä torin alla.

Ikävämpiä digiongelmia ovat olleet kadonneet sähköiset lähetteet. Asiakas menee puoli vuorokautta paastottuaan laboratorioon eikä sieltä löydykään tietoa, mitä kokeita pitäisi ottaa. Kello on aamuseitsemän eikä lähettävää lääkäriä tavoiteta. Kahvihammasta pakottaa. Kotiin siis.  Asiaa selvitään puhelimitse, osapuolet syyttävät toisiaan. Lopulta tunnustetaan, että jonkin päivityksen yhteydessä lähetteitä on kadonnut.  Aloitetaan sama asia alusta.

Aurinkoista syksyä!

Poikkeuksellisen normaalia

Aika näkyy hupenevan entistä rivakammin enkä tunnu saavan enää juuri mitään aikaan. Aikoinaan kirjoitin olevani "a human doing" mieluummin kuin "a human being". Nyt alkaa olo taipua jälkimmäiseen, siksi että liikkuminen sattuu joka askeleella kiireestä kantapäähän. Mitä sitä kieltämään.

Toivo liikuntakyvyn säilymisestä pakottaa aamuisin ylös ja liikkeelle, tosin kaikki sujuu kuin hidastetussa filmissä. Unissanikaan en enää juokse. Aika on tehnyt tehtävänsä. Syksyn haikeus täyttää mielen, vaikka sään suhteen  tällä erää voisi puhua melkein intiaanikesästä. On kansalaisopistoa ja kaikenlaisia mahdollisuuksia. Oman paikan löytäminen liikelääketarjonnasta on vaikeaa.

Pienimmästäkin ponnistuksesta, siis myös jokaisesta aamukävelylenkistä tulee hiki pintaan. Rantaviivalta pakenevan veden lämpötilasta minulla ei ole mitään muuta käsitystä kuin että kylmää on. Sinne astelen puunjuuria ja liukastumista varoen aina kävelyn jälkeen. Kylmä karkottaa kivun aistimuksen tyystin. Hetkeksi.

Radio pitää ajan tasalla aamuisin. Tarvitsen nykyisin jo erikoisen pontimen, joka saa minut lähtemään kameran kanssa liikkeelle. Eilisaamun usvasta siihen ei ollut. Tänä aamuna kuulin, että vuosia seuraamani siltatyömaa on päättymässä. Uuden kevyemmän liikenteen väylän varrella paljastetaan johonkin aikaantänään vanhojen läppäsiltojen muistomerkki. Kävin katsomassa vielä pressun alla olevaa taideteosta.

Monta mielenkiintoista kohtaamista liittyy tämän työmaan muutosten seuraamiseen, koska en tietenkään ole ollut ainoa kameran kanssa kulkeva.

Huh hellettä!

Harvoin on tämä pohjoisrannan vesi ollut niin lämmintä kuin tämänvuotisen Jaakonpäivän jälkeen. Vaikka laituri onkin väsähtänyt vinksalleen vuosien myötä ja portaista puuttuu yksi astinlauta edelleen, olen aika monta kertaa hakenut viilennystä joko tyvenestä tai aaltoilevasta vedestä. Jos kesäkuussa lasten uimakoulut piti pitää pääsääntöisesti maalla, heinäkuun helteiden vuoksi lämmennyt vesi ei juuri virkistä. Palatessa jo puolivälissä polkua hiostaa niin, että voisi kääntyä takaisin, jos jaksaisi.

Lokit ovat ottaneet laiturin hallintaansa. Eilen sävähdin jonkun uimarin laiturille kiinni naulaamaa lelukäärmettä. Sen oli määrä karkottaa lokit. Jo neljältä aamulla ajattelin mennä katsomaan, olisiko laituri tällä kertaa vapaa. Eikä mitä! Lokinpoikanen se siinä torkkui edelleen eikä kumikäärmeestä ollut jälkeäkään. En oikein jaksa uskoa, että joku lintu olisi sen saanut irrotetuksi.

Eilen lähdin seuraksi mustikkaretkelle. Samasta paikasta on joskus löytynyt lakkojakin. Suo oli niin kuivaa, ettei kumisaappaita tarvinnut. Mustikoita löytyi jonkin verran, samoin juolukoita, lakkoja vain muutama. Vanhasta muistista kyykistelin liikaa, vaikka tiedän kyllä seuraukset. Onneksi ukkospilvet alkoivat nousta, niin tuli lähdetyksi ajoissa pois. Sitten sitä jyrinää ja lyhyitä ukkoskuuroja riitti useita tunteja. Mitäpä näistä säistä ja sateista kirjoittamaan, kun nykyään kaikilla on mahdollisuus tutkia vaikka minkä paikkakunnan täsmäsäät.

Viisi litraa mustikoita on aivan hyvä saalis ja ne muutamat lakat. Ainoa miinuspuoli retkessä oli, että kadotin vesipullon. Ei kannattaisi kanniskella kameraa joka paikkaan. Pullo oli toisessa kädessä ja kamera toisessa. Ja sitten otin jonkin kuvan...  En mitenkään löytänyt miltei väritöntä vesipulloa varvikosta, vaikka kuinka etsin. Piti jättää se sinne ja palata autolle, jossa tiesin olevan vettä.

Neljä vuotta sitten oli vielä helteisempää. Laitoin tuon linkin tuohon, koska kuvissa näkyy vielä vanha moottoriliikennettie. Nyt maisema on aivan toinen.

Ei lämmin luita riko, kunhan muistaa juoda tarpeeksi ja pitää huolen suolatasapainosta.

Kannettava tabletin kuorissa

Otsikko on mainos. Mainosten iskevyys ja osuvuus on tärkeää. Mutta onko se aina järkevää? En osaa sanoa, johtuuko aivojeni vastaanottokyvyn alenemisesta vai tiukoista suodattimista, että aina ei sanoma mene perille. Eli mainoksen nähtyäni en aina ymmärrä, mistä siinä olikaan kysymys. Ilmeisesti en muista, koska en pidä sitä tärkeänä. Tosin joskus ihan tärkeätkin asiat unohtuvat.

Tabletti sanana tarkoittaa nykyään kai useammin jotakin muuta kuin sitä mitä dosettiin laitetaan.

Tapahtui tosielämässä: Keittiön korkealla tasolla on xylitolpastillipurkki. Siitä otetaan illalla ja aamulla yksi pastilli sen jälkeen kun hampaat on harjattu. Nämä pastillit muistuttavat minun mielestäni tiettyjä lääkkeitä. Laittelimme aamupalaa. Pienin vunukka sanoi: "Mummu, saisinko tabletin? " Minä: "Ensin syödään aamupala ja pestään hampaat." Sama kysymys ja vastaus toistui muutaman kerran, kunnes tajusin, että ei hän mitään xylitolpastillia vailla ollutkaan, vaan mummun tabletilla eli iPadilla olisi mukava tehdä niitä Pikku kakkosen juttuja.

Sanoilla on mukava leikkiä. Tabletti ja tabletti ovat kaksi eri asiaa eri ihmiselle. Itse asiassa on ihmeellistä, että kommunikaatio yleensä onnistuu, koska jokaisella sanalla on "oma" merkityksensä meille jokaiselle. Jos nyt jättää pois partikkelit eli apusanat. Vieraista kielistä puhumattakaan.

Kieli kehittyy: rikastuu tai köyhtyy. Jokin aika sitten tuskin kovinkaan moni olisi tiennyt mikä on #selfie, #shelfie, puhumattakaan #fjelliestä.  Yrittäkäämme pysyä mukana.

Polkuja

Venlojen kirmailua katsellessa äsken tuli mieleen, miten valtava kasvuvoima luonnossa on. Aukkohakkuiden ja myrskykaatojen jäljet peittyvät alkukesästä melko pian sakeaan vihreään. Kaikki näyttää kauniilta, mutta valitettavasti istutuskuopat ovat ikäviä loukkuja. Olen niihin "pudonnut" useammin kuin kerran.

Kaksi kulkijaa ei vielä tee polkua. Kolmas sen jo tekee. Suunnistajat saivat hetkessä aikaan mustat polut maastoon. Kostea maa tietenkin vielä edisti asiaa. Jotta jokin vanha karttapolku säilyy, se vaatii kulkijoita. Ihmisiä ja eläimiä. Kaksikin ihmistä riittää, jos he kulkevat samaa reittiä säännöllisesti. Ikäpolveni muistaa aitta- ja navettapolut maaseudulla. Ja oikopolut naapureihin.

Huomenna on luonnonkukkien päivä. Kotoisten ja kai se saa olla tulokkaidenkin. Jostakin ne alkuperäisetkin kukat ovat aikoinaan tulleet näille leveysasteille. Ymmärrän toki, että valtaisia lupiinikasvustoja täytyy rajoittaa, etteivät kissankäpälämme ja kissankellomme vallan kuole. Sama koskee jättipalsamia.

Tämänvuotinen teemalaji on valkolehdokki. Olen vain yhden kerran elämässäni törmännyt siihen luonnossa - sen kaksin auki pidetyn polun varrella. Mitähän sille esiintymälle mahtaa kuulua?

Kuopio on kesäisin tapahtumia täynnä. Varmaankin koko Suomi tietää, että täällä tanssii ja soi. Ja juostaan Jukolassa. On viinijuhlat ja taitavat Kalevan kisatkin olla tänä vuonna täällä. Toissapäivänä kävelin tuolla mäellä. Laavulla näkyi sateisesta säästä huolimatta elämää.  Jalkasen patsaalla oli peräti kolme linja-autoa odottamassa Viherympäristöliiton päivien osanottajia laavukahveilta.  Ihan tavalliset nuotiokahvit ne eivät olleet, kuten kuvista näkyy.

Olisi minullekin maistunut, mutta minulta puuttui se osallistujarintamerkki. Pullaviipaleet oli varmaankin laskettu.

Kesää kukin

 

Useana päivänä Puijo on ollut pilvien peitossa. Rinne on kuivaa polkua ja hidasta kulkea, mutta notkelmissa on isoja lammikoita. Purot solisevat ja täyttävät jo normaalikorkeudessa olevaa Kallavettä.

Erikoisen talven jälkeen on ollut merkillisen pitkä ja kolea hiirenkorvakevät, joka vaihtui yhdessä vuorokaudessa helteeksi. On tässä ollut ikäihmisillä, ainakin minulla, sopeutumista. Jos ei aurinko ole porottanut kirkkaalta taivaalta, niin sitten ykskaks lämpötila on pudonnut lähes kaksikymmentä astetta yhdessä yössä. Vuoristorataa mennään.  Riittää ihmettelemistä.

Ilmankosteus on railakkaiden sateiden vuoksi pysynyt yli 80 prosentissa ulkona. Kesäinen mattojen pesu saa odottaa. Eihän niitä saisi mitenkään kuiviksi. Ellei ilmasto ole todella muuttunut, minä en enää muista mitään. Pikakesä. Melkein kaikki luonnonkukat, pensaat ja puut ovat kukkineet jo ennen juhannusta. Alkukesän hento vihreä on vaihtunut jo syvempään, vahvempaan. Sateet huuhtoivat tuomenkukat pois, syreenikin sai jo osansa. Pihlajat kukoistavat parhaillaan. 

Puutarhat ovat  kesäkukkia täynnä. Tarjontaa riittää, mm. monena keväänä loppunutta portulakkaa näkyi olevan nyt runsaasti tarjolla. Tänä aamuna hain pelargoniat, lobeliat, gerberan, ahkeraliisat ja jotakin muutakin. Kaikki nimet eivät jääneet mieleen. Istutin niitä laatikoihin ja tulin siinä ylittäneeksi kipurajani. Sää muuttui helteiseksi ja lopulta taas sateeksi. Sataa sataa ropisee. Maa on entuudestaan upottavan märkää tuolla metsä- ja rantapoluilla.

Lapsena ja vielä nuorena kesät tuntuivat pitkiltä.  Ja olivathan lomat pitkiä suhteessa silloiseen omaan ikään. Nyt ajantaju on aivan erilainen. Päivät ja viikot kuluvat nopeasti. Enimmäkseen ihmetellessä. Aikoinaan sitä sai sentään jotakin aikaiseksi.

PS. Vaihdoin kuvat. Saapa nähdä, miten nyt onnistui. Anteeeksi turhat päivitykset ja päivittelyt!

Suoraan vai mutkan kautta

Istuin aamulla noin puoli tuntia sairaalan aulassa odottamassa pääsyä laboratoriokokeisiin. Olin toki varannut ajan etukäteen, koska sellainen mahdollisuus on olemassa. Kovin moni ns. varausaika tuntui menevän ohi. Järjestelmässä on sellainen aukko, että jotkut asiakkaat ottavat jonotusnumeron jo varatun ajan lisäksi. Sitten kokeillaan, kumpaa reittiä pääsee nopeammin sisälle. Tämä jojoilu hidastaa palvelua selvästi.

Varsinaisesti tarkkailin, miten ihmiset kuluttavat odotusaikansa. Hiljaista oli, mikä on toisaalta ymmärrettävää. Kukaan ei oikeastaan selaillut edes lehtiä. Sen sijaan noin joka kymmenes asiakas hiplasi älypuhelintaan. Samaa näkyivät tekevät bussipysäkillä linjakasta odottavat. Useat jopa kuulokkeet korvissa. Tunnustan, että itsekin avasin kerran puhelimen, koska piti varmaankin seitsemännen kerran tarkistaa se varausnumero. Onneksi toimenpidehuoneessa on vielä vastassa ihan oikea ihminen tässä digitalisoituvassa ja robotisoituvassa maailmassa.

Luin juuri uudesta Suomen Kuvalehdestä Veera Jussilan artikkelin Tykkää tästä, jos olet yksin. Se herätti minussa monenlaisia ajatuksia.  MIT:n professori Sherry Turklen mukaan sosiaalinen media saa meidät odottamaan ihmissuhteilta vähemmän, tekniikka etäännyttää meitä toisistamme: puhelu alkaa tuntua jo liian intiimiltä ja arvaamattomalta verrattuna Facebook-viestiin. Olisiko lyhyt suora reitti sittenkin pitkää reittiä parempi? Puhelin soi nykyään niin harvoin, että sen ääntä melkein säikähtää.

Ylin kuva on ladattu ns.suoraan kamerasta (sic), kaksi alempaa olen onnistunut pienentämään blogiin sopivan kokoisiksi. Itse asiassa ne taitavatkin olla liian pieniä.

Edit. 3.6.

Kirjoitin uuden postauksen ja kokeilin kuvien liittämistä iPadin kautta. Jostakin syystä kuvat pienenevät matkalla minulle vielä käsittämättömällä tavalla. Eli en osaa säätää kuvien kokoa siellä. Päätin poistaa koko postauksen, kunnes saan kuvat esiin haluamallani tavalla. Tai sitten minulta loppuu kärsivällisyys uuden opettelemiseen...

Hyvää äitienpäivää!

LOHTU - Live Aid Uusi Lastensairaala   (YouTube)

Hauskaa Vappua!

Kirkkaiden mutta tuulisten huhtikuisten päivien aikana kevätkukat ovat kilvan nousseet kukkimaan. Hämmästyin todella, kun eilen havaitsin rantapuiston valkoisen valkovuokkomaton. Eihän nämä yleensä ole kukkineet edes äitienpäivänä. Eteläpihoihin siirretyt vuokot ovat ihan eri juttu. Sinivuokot ovat jo melkein ohikukkineet.

Nyt on scillojen ja kevätkaihonkukkien aika. Näsiä on täydessä kukassa.Krookuksista on osin tehnyt selvää rusakko, epäilen. Niitä on kovin harvassa siihen nähden. kuinka monta sipulia maahan tuli laitetuksi. Ilmeisesti myös nousevat tulppaanit ovat syötävän hyviä.

Tämä aamu on harmaa ja kolea, mutta kenties se siitä vielä kirkkaammaksi muuttuu. Tuulenpitävät vaatteet ovat vielä todella tarpeen, jos lähtee rantoja tutkimaan. Eilen löysin tyyntä vain lampien rannoilta. Bongasin siellä sinisorsa- ja haapanapariskunnan. Olisi kuvatkin kuten myös näsiästä, mutta Blogger/Firefox ei nyt suostu yhteistyöhön. Ei toimi.

Edit 5.5.

Tuossapa nyt ovat mainitsemani kuvat. Testailen ensimmäistä kertaa uutta konetta. Tuntuu todella oudolta ja täytyy sanoa, että yrittämisen ja erehtymisen kautta vihdoin löysin polun kuvien luokse.

Ja tämän kaiken pitäisi siis olla niin helppoa.

Nextlevelille vaikka twaarnoilla

Asioin eilen aamupäivällä keskustassa. Kovin oli hiljaista ja parkkipaikka löytyi vaikeuksitta. Mihin aikaan keskusta oikein herää?  Ehdin kiertää Kauppahallin pullaputiikit ja kahvilat ennen sovittua tapaamista. Oli tarkoitus ostaa jotakin vastaleivottua hyvää. Oma jauhopeukaloni alkaa selvästi ruostua käytön puutteessa.

Löysin karpalorahkahyydykekakun. Olin jo ostamaisillani sen, vaikka se oli liian iso neljälle hengelle. Onneksi tulin kysyneeksi, voisiko ylimääräisen kakun pakastaa. Siinä sitten paljastuikin, että koko ihanuus olikin jo kerran pakastettu.  Kannattaa siis kysyä.

Vaihdoin puotia ja sain tuoreet tuotteet. Veljmiehen kulmaus on edelleen työn alla. Viime päivien isohko paikallinen uutinen onkin ollut kyseisen patsaan "tuhoaminen". Päivälehden kuvat ruostuneista muttereista jalossa metallissa vilistivät ajatuksissani kävellessäni torin laitaa. Vastuuhenkilöitä ei tahdo löytyä mihinkään mokaan, mutta kiitokset otetaan aina ilolla ja näyttävästi vastaan. Sellaisia me ihmiset olemme.

Vilkaisin Anttilan edessä olevaa mainospylvään mainosta. Siinä oli mainos, jossa luki jotakin astumisesta nextlevelille (oikeinkirjoituksesta en mene takuuseen, koska vain vilkaisin, enkä hoksannut ottaa kuvaa muistin tueksi ). On tässä pitänyt siirtyä askel johonkin suuntaan, koska Windows XP:n päivitystuen lopettamisesta niin kovasti peloteltiin uutisissa. Näppäilen kokeeksi tätä postausta iPadilla. Tämä laite ei ole ollenkaan sopiva kirjoittamiseen minun mielestäni.

Älypuhelimeni kanssa olen myös vielä ihan pihalla. Olisi ehkä kannattanut pitäytyä mummomalleissa. Kielikorvaani ja -silmääni pakottavat sekä nämä nextlevelit että twaarnat ja muut vastaavat. Twaarna-sanan opin eilen. 

Kevät etenee käsijarru päällä. Tutut purot eivät vieläkään solise, vaan sen minkä päivä hiukan sulattaa, yöpakkanen taas jäädyttää. Harakat hakevat pesäpaikkoja, yhden ainoan leskenlehden olen toistaiseksi nähnyt. Rannoilla jää paukkaa, kumisee ja soi. Talvivaatteiden käyttöaika jatkuu edelleen. Nuo kylmät tuulet!

PS. Myös kuvien liittäminen on vielä ongelma. Ja kirjoitusvirheiden korjaaminen. Kyllä kyllä olen ottanut muutamia kuviakin, mutta en saa tähän liitetyksi kuin yhden vanhan. Jos senkään.

Sotshi, Sotji, Sochi, Сочи

Vielä näkyy löytyvän ainakin yksi suomalaisia yhdistävä asia, talviolympialaiset. En tiedä tarkalleen, miten katsojamääriä lasketaan. Jos puhutaan yli kahdesta miljoonasta katsojasta, puhutaanko silloin avoinna olevista vastaanottimista vai jostakin keskiarvomäärästä katsojia yhtä televisiovastaanotinta kohti. Ja lasketaanko mukaan mobiilit katselulaitteet?

Myötätuntoni on valtavien odotuspaineiden jälkeen epäonnistuneiden urheijoiden puolella. Oikein tekee pahaa, kun toimittajat piirittävät heitä kysymyksillään. Ovatko huippu-urheilijat samalla tavalla koko kansan edustajia kuin poliitikot? Vastuussa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään meille jokaiselle?

Tänään on kai se kaikkein jännittävin päivä penkkiurheilijoille. Miten käy Suomen miesten jääkiekkojoukkueelle? Entä jatkuuko naishiihtäjien menestys parisprintissä? Onhan siellä toki muutakin ohjelmaa. Eilen illalla katselin, miten Antti-Jussi ländäsi huippuranin jossakin lumikourussa. Lumisateessa vielä. Olen pudonnut ihan pihalle näistä uusista lajeista. En ymmärrä selostustakaan. Pitäisi olla sanakirja lähellä.

Edellisessä postauksessa oli kuvia lumitykeistä. Koska luomulunta ei satanut, laitettiin Puijon montussa tykit jauhamaan tekolunta. Tykkejä olisi kai ollut useampikin, mutta läheisen sairaalan vedensaanti olisi ollut vaarassa, jos kaikki olisivat olleet käytössä yhtäaikaa. Edelleenkään täällä ei ole lunta kuin n. kymmenen senttiä, metsässä ei sitäkään. Tänään on kuitenkin pakkasta sentään 3,5 astetta, joten jäämaraton onnistunee. Laturetket on jouduttu perumaan.

Kaksi kertaa olen käynyt kokeilemassa hiihtämistä jääladulla. Sitten tulikin tämä lauha jakso ja vesi nousi jäälle. Toivon, että sataisi vielä edes muutaman sentin lunta, vaikka talitintit jo laulavatkin kilvan titityytään. Kunnon latu pitäisi saada, sillä pelkkä tampattu luistelubaana tai moottorikelkan jälki ei sovi helposti kovinkin kipeäksi ärtyvälle selälleni. Ja ikävä flunssakin pitäisi päihittää ensin.

PS. Jos Sotshi kiinnostaa muutenkin kuin olympiakaupunkina, Ylen Areenasta voi kuunnella sarjan Amatöörioppaat Sotshissa.