Muistot

Olen kirjoittanut näköjään jo vuosia jatkuvasta muutoksesta. Viimeksi päättymättömältä vaikuttavasta koronasta rokotteineen ja rajoitteineen ja varsinkin nykyisestä maailmantilasta. Sodasta. Kiovasta josta minulla on omakohtaiset muistot yli 50 vuoden takaa. Oli myös haave vielä kerran matkustaa sinne. Nyt se kuvasto mielessäni on vaihtunut uudeksi uutisseurannan vuoksi.

Viimeisin muistojen muokkaus on paljon lähempää. Yllättäen poikani löysi kirpparilta entisen mökkipaikkamme nimellä olevan visakoivuisen avaimenperän. Sain sen muistoksi. Paikka oli monella tavoin minulle ja meille merkittävä. Olen  kirjoittanut useita postauksia  siitä tänne blogiin . Mökki on myyty vuosia sitten. Meni kovasti tunteisiin tuo avamenperä ja sen tuomat muistot luopumisesta. 

Teimme nettihaun ko. paikannimellä. Osumia ei juuri ole ollut. Olin ajatellut, että uusi omistaja on osannut hyvin rajata korpimökin näkyvyyttä. Tällä kertaa tuli muutama osuma, sillä jo pari vuotta sitten kesäpaikan  päärakennus oli poltettu hallitusti opetuskohteena. Tietenkin artikkelit olivat lehdistä, joita ei päässyt lukemaan ilmaiseksi. Sen verran asia kiinnosti, että Black Friday -tarjoushinnalla tilasin paikallislehden määräajaksi. Niin pääsin näkemään myös kuvat. Kyllä se oli totta. Talo oli sytytetty huone kerrallaan, koska opiskelijat harjoittelivat savusukellusta yms. On se ollut iso roihu korkealla mäellä.

Koko tapahtuma on mitätön asia suuressa kuvassa, mutta se, miten minä sen koin,  kertoo paljon  suhteestani historiaani, perheemme tarinaan. Onneksi asumme nyt niin kaukana, etten ensi tilassa lähteneyt katsomaan miltä mäki nyt näyttää. Onneksi on muistot.

 

Koronasta vielä

On ollut kyllä tarkoitus kirjata muistiin jotakin kroronatalvesta 2022 jo aimemmin, mutta jotenkin ei ole osannut enää tarttua siihen aiheeseen. On tullut muut seurattavat uutisaiheet. Korona siirtyi sivuun uusine variantteineen. Taas on tulossa uusia. Koronarokotteita on saatu jo neljä kappaletta. Toki viimesíen saamiseksi tarvittiin rohkeus mennä jonottamaan rokotuspisteelle ilman ajanvarausta kysymään, riittävätkö diagnoosit, koska ikä ei ihan vielä riittänyt perusteluksi. Silti tartunta pelottaa, koska taudin vakavuus on kovin yksilöllinen. Ei vielkään tohdi oikein mennä ilmisjoukkoihin. Toki pienemmissä tilaisuuksissa ja juhlissa on jo käyty.

Talven toki muistaa hyvin  valtavasta lumimäärästä. Ensimmäinen luimipyry tammikuussa vielä ilahdutti kaltaistani hiihdon harrastajaa. Lumityöt ovatkin jo ihan toinen juttu kuin Kuopion vuosina. Jo ensimmäisen polun kolaaminen edes postilaatikoille tuntui olevan liikaa. Meni lapioimiseksi, koska lunta tuli kerralla kymmeniä senttejä. Lumen kasaaminen on hankalaa pieneillä tonteilla.  Korona vähensi osaltaan talkootyövoimaa, mutta pihat oli putsattava aina jollakin porukalla. Jos pyryjen toistuessa tuli toipilaana lunta kolaamaan, seuraukset olivat ikäviä. Pahin pyrylumi muuttui äkkiä loskalumeksi ja se vasta painavaa siirreltävää oli. Yritin olla rikkana rokassa l. auttamassa minkä kykenin. Oikea ranne vain napsahti ja tuli lääkärireissu. Jänteen paraneminen kesti n. kolme viikkoa, Seuraavana talvena saatan muistaa olla varovaisempi. Tai sitten en.

Uutiset täytti Ukrainan sota ja korona ikään kuin väistyi. Sota tuntuu jatkuvan ties kuinka pitkään. Suomi asemoituu uudella tavalla maailmassa.  On pitänyt sopeutua yhä enemmän epävarmuuteen ja arvaamattomuuteen tulevaisuudesta. Korona olisi riittänyt.  Tavallinen arki kotona on toki parasta enkä ole paljon matkustanut aiemminkaan.  Nyt olemme todella uuden edessä. 

On onneksi jotakin tuttua ja turvallista. Metsät ja suot. Korona-aikan on tullut käveltyä enstistä enemmän. Ja talvella hiihdettyä aina kun mahdollista. Ei mitään pitkiä taipaleita enää. Nyt elämme marjastusaikaa. Luonto ottaa syliinsä ja hoitaa. Luonto antaa paitsi mielenrauhaa myös antimiaan. Mustikkamättäät sinertävät. Suolle on suomalaisen mieli. Mieluiten jo pitkospuille.  

Koronatalvea 2021

 

Väsyttävä pimeys on vaihtunut vitivalkeisiin päiviin, jotka rasittavat valonarkoja silmiäni. Enää ei väsytä pimeys eikä varsinaisesti nilkkavammakaan. Käyn jo päivittäin harjoittelemassa  kävelemistä tasaisilla teillä. Huomaan kyllä itseeni iskostuneen pelon uusista lankeamisista. Tässä iässä reilun kuukauden tauko liikunnasta ei tee hyvää. 

Olen katsellut erikokoisten laitteiden ruutuja liikaa ajallisesti. Sisällöt ovat toki olleet melkein itse valitsemiani. Elokuvia, dokumentteja, sarjoja ja välistä aivan selkeää hömppää. Jaksamisen ja mielialan mukaan.  Radiota toki kuuntelen, eniten musiikkia, mutta en vieläkään olen saanut itseäni koukutettua podcastien ihmeelliseen maailmaan, mikä johtuu siitä että äänikirjojen kuunteleminen on aikoinaan tyssännyt siihen, että nukahdan aina kesken kappaleen. Menee "kelaamiseksi". 

Digikirjasto on ollut pelastus pitkinä päivinä. Ja ystävien lainaamat oikeat paperiset kirjat. Vaikuttavimpia lukukokemuksia viime aikoina ovat olleet Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa ja Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät. Näitä ennen luin Paula Nivukosken romaanit Nopeasti piirretyt pilvet ja Mainingin varjo. Olin aivan unohtaa. Kaikissa näissä teoksissa minua kiinnosti, kiehtoi ja vei mukanaan sekä romaanien tarina että kieli. Jos olenkin elokuvia katsonut enemmän kuin aiemmin, niin tänä koronatalvena luetut tekstit, lauseet joihin olen voinut palata, ovat puhutelleet elävää kuvaa syvemmin. 

Kaikki yllä kertomani on  ollut eskapismia tästä pandemia-arjesta, jolle ei loppua oikein näy. Toki rokotteet ovat luvassa jossakin lähitulevaisuudessa. Mitä sitten tapahtuu, kun rokotteet on saatu? Käsidesit, maskit ja eristäytyminen on jo arkea. Jokainen aivastus ja nuhanpoikanen tuo mieleen koronapeikon. Koronatestit. Hallituksen, STM:n ja THL:n infot. Kaupunkien infot. Naapurien infot. Puskaradio. 

Akuuttisairaanhoito on turvattu, mutta vuosikontrollit ovat siirtyneet kerta kerran jälkeen kuukausia ja vuosi eteenpäin. Minulla piti eilen olla omalääkärin vastaanottoaika pitkästä aikaa. Toissapäivänä soitettiin monen kommervenkin kautta, että aikaa joudutaan siirtämään kuukausi eteenpäin, koska koko terveysasema on jouduttu sulkemaan loppukuuksi. Kahden peruutuksen jälkeen pääsin kuitenkin hammaslääkäriin tänään. Hiukan lohduttaa.

Huomenna kyllä aion ainakin kokeilla hiihtämistä. Hiihtoloma alkoi tänään ja lunta ja latuja on. Jos se toteutuu ja onnistuu, niin se riittää iloksi nyt.

 

Ikää lisää

 

 Ikää karttuu koko ajan. Toimintakyky ja palautuminen vaativat aikaisempaa enemmän ponnistelua. valitettavasti mikään ei ole ennustettavissa. Liika varominen saattaa kostautua. Näin ajattelen itselleni käyneen liukastuessani. Olin varustaunut kaikilla mahdollisilla varusteilla. Huomiokyky otti vain hetken loman.

Nilkkavamman vuoksi olen joutunut tekemään kolme reissua läheiselle murtumaklinikalle. Viimeisellä käynnillä sain kuulla suorasanaisesti, ettäö yli 65-vuotiailla nilkkavammoja ei tutkita rtg-kuvaa tarkemmin. Omaehtoisen kuntouttamisen pitää riittää. Kaikki on kiinni asiakkaasta, siis minusta. On kuluttava kuukausia, ehkä vuosia ennen kuin voidaan sanoa oikeastaan mitään tarkempaa. Voi siellä olla pieni murtuma, nivelsiteet ja jänteet ovat rikki, mutta ei niitä muu paranna kuin aika.

Joskus vain on niin, että aiakkaille sanotaan "olisi pitänyt tulla aikaisemmin" tms. Kukaan ei puhu puolestani, sen olen havainnut. Välillä jaksaa paremmin, välillä huonommin. Liikelääke on tauolla. Se on ikävää, koska se on oikeasti ollut SE ainoa lääke. Netflix, kirjat, musiikki ovat myös, mutta ei samalla tavalla. 

En ole ollut ainoa päivystyksessä aikaansa kuluttanut. Eikä se ole kenenkään syy. Olen siis ollut täysin riippuvainen koronakävelyistäni. Nyt olen todennut, että jos aloittaa jonkin televisiosarjan katselemisen, siihenkin näkyy äkkiä koukkuuntuvan. Viimeksi Ivaloon. Ei se edes ollut miellyttävintä katsottavaa minun makuuni, mutta piti kuitenkin katsoa kaikki jaksot muutamassa päivässä Areenasta.

Vuoden vaihtuessa

 

Koronan luomat arkirutiinit eivät juuri muuttuneet jouluaikana. Pimeys viipyy vielä, vaikka muutamat lumisateet ja lumen maassa pitävä pikkupakkanen alkoivat. Lunta olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Olihan edellinen talvi täällä lumeton. Kävelylenkkien oli määrä vaihtua tasamaahiihtelyyn heti kun se olisi mahdollista. Kaikkea sitä voi ihminen mielessään ja toiveissaan päättää, mutta elämä ei mene niin. On monenlaisia reunaehtoja. Pienet vastoinkäymiset eivät ole koronakurimuksessa tuntuneet juuri miltään, mutta kun jalat kirjaimellisesti katoavat alta, odottamatta, ollaan takaisin lähtöruudussa taas kerran.

Minä siis liukastuin ihan tavallisella aamulenkillä. Yöllä oli satanut lunta eikä kaikkia jalkakäytäviä ja kävelyteitä ollut vielä aurattu. Olin jo melko lähellä kotia, kun hetkessä löysin itseni kyljelläni maassa. Tunsin liukuvani mäkeä alas. Olisin jotenkin ymmärtänyt tapahtuneen, jos olisin ollut edes ladulla. Kävelin nastakengät jalassa ja kävelysauvat kädessä kävelytietä! No, vahinko ei tule koskaan kello kaulassa. Lumen alla oli jääkerros. Sitä ei voinut ennakoida.

Päivystykseen pääsi nopeasti. Saattajaa ei tosin korona-aikaan päästetä sairaalaan. Käytävät tuntuivat todella pitkiltä, koska kipuun ei ollut riittävää apua. Harmitus varmaan vielä lisäsi kipua ja se, että rasitin jalkaa liikaa. Itse piti yrittää. 

Nyt tuntuu jo paremmalta. Kipu on hellittänyt. Kysytään vielä viikkojen kärsivällisyyttä. Se ei ole uutta. Olen kokenut saman aikaisemminkin.  Sinisiä hetkiä voi katsella ikkunastakin. Luettavaa ja katseltavaa riittää nykyään.

Kokeilu

 

Blogger näyttää muuttuneen, mikä vahvistaa edellisten blogipostausten toistuvaa aihetta. Jatkuva muutos. Kokeilen nyt, näyttääkö uusi kuvan ja tekstin sisältävä postaus samantyyliseltä kuin aiemmat luomukset. Kuva on toki vanha, mutta sentään ajankohtaan kovinkin sopiva väreiltään. On juuri tuollainen auringon valaiseva syyspäivä. Tosin poikkeuksellinen lämmin. En muista kokeneeni näin kesäisiä lämpötiloja lokakuussa. Tässä kuussahan on määrä sataa ensilumi. 

Korona voimistaa otettaan syksyn edetessä. Elämme taas sellaista vaihetta, että tulee seuratuksi uutisia aivan liikaa. Ikäkaranteenia ei ole enää suositeltu, mutta ymmärtää sen ihan itsekin.  On pysyttävä omissa oloissaan. Kotona siis. Ulkoillessa väistäminen on jo luontaista, kun sitä on harjoitellut reilut puoli vuotta. Siksi aamuisin anivarhain on mukava ulkoilla. Pimeys ei haittaa liiaksi. Se pieni haitta kompensoituu sillä, että on tilaa liikkua tyhjillä kaduilla. Aurinkolasejakaan ei tarvitse.

Julkisilla paikoilla maski on välttämätön varuste. Onneksi niistä ei ole enää samanlainen pula kuin pandemian alkaessa. Toki hengittäminen maski kasvoilla on raskaampaa, mutta lyhyehköt pakolliset piipahdukset jaksaa niitä käyttää. Monet tapaamiset on siirretty verkkoon, mikä on koronan leviämisen kannalta hyvä. Toisaalta se on valitettavan hankalaa. Omalääkäri antaa vain puhelinaikoja. Ellei ole yhteistä vahvaa kieltä, homma käy hankalaksi ja vie enemmän aikaa kuin käynti vastaanotolla.

Tänään on Kansainvälinen opettajien päivä. Sen verran opettajuutta kauan sitten eläköityneestä minusta vielä löytyy, että näen sen mainitsemisen arvoiseksi. Samalla toivon koko sydämestäni voimia kaikille opettajille tänä vaikeana aikana. Normaalin opettajan työn lisäksi aika vaatii jatkuvaa luovuutta ja kekseliäisyyttä enemmän kuin koskaan. Pitäkää itsestänne huolta!

Vähän tiesin

Edellisen postauksen aloitin ihmettelemällä väsyttävää jatkuvaa muutosta. Vähän tiesin silloin jatkuvasta muutoksesta, tulevaisuuden epävarmuudesta, sopeutumisesta elämän yllätyksiin.

Olen siis toisten lailla puolipakollisessa kotikaranteenissa ikäni ja terveydentilani vuoksi. Korona puhuttaa ja pelottaa. Myönnän seuranneeni melko tarkkaan tilannetta jo ennen kuin tänä koronatauti määriteltiin pandemiaksi. Koska olen jo seniori-ikäinen ja olen kokenut influenssa-aaltoja eri vuosikymmenillä, osasin aavistaa että tämäkin saavuttaisi kotomaamme. Jokin minussa ei kuitenkaan halunnut uskoa sitä todeksi.

Jollakin tavalla on samanlainen epämääräinen olo kuin Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden paljastuttua. Näkymätön vihollinen. Tosin nykymedian online-uutisointi muutti tämän hetkessä näkyväksi. Päivästä saa helposti kulumaan puolet selaamalla nettiä ja kuuntelermalla uutisia. Nyt kahden viikon eristyksen jälkeen alkaa hiukan ahdistaa. Toisaalta on hetkiä, jolloin huomaan etten itse asiassa jaksa kantaa huolta tulevasta.

Kumpi vaihtoehto olisi parempi? Seurata uutisia vai olla seuraamatta?

Tärkeimmät ohjeet tulee tietää, koska valmiustila päällä.

Pyynnöstä

Jatkuvan muutoksen sietämätön paino ahdistaa. Kuukkeli muistuttaa sähköpostitse tämän hiljaiseloa viettävän blogin asetuksista sivunleveyksineen jo kolmatta kertaa. Lupaa apuja ohjaamalla linkein ohjekeskuksen sivuille. Oliko tästä apua? kyselee. En osaa vastata, koska en ymmärrä kaikkea.

Kärsivällisyys on kai itsellänikin vähentynyt ikävuosien karttuessa. Toisaalta ei. Riippuu asioista. Someajan suomalainen, niin nuori kuin vanha, ei enää jaksa lukea pitkiä manuaaleja ja ohjeistuksia. Pyykinpesukoneenkin käyttöohje tuntuu liian hankalalta ymmärtää. Yhtä säätämistä näiden laitteiden kanssa. Pitääkö tällainen aivojumppa edes muistia yllä? Huomaan sanojen alkavan unohtua käyttämättömyyttään. Ristikoita, ristikoita, sudokuja. Lukemista.

Elämme kuvien aikaa. Itsekin tulen kuvanneeksi liikaa. Muistin tueksi. Toki muistoiksi myös. Johtuuko se siitä että itsestä ei ole valokuvia kuin muutama, kyselen itseltäni. Yhden albumin muutamat sivut riittävät dokumentoimaan 40-luvulla syntyneen lapsuuden.

Syyllinen on tämä älylaite, jota puhelimeksi nykyään kutsutaan, vaikka puhelimena sitä kai vähiten käytetään kaikkien muiden toimintojen rinnalla. Syyllinen kuvatulvaan. Tosin ei sekään kuvia ota, ellen itse hipaise tai napauta jotakin. Ajattelen kuvaamista harrastuksena enkä addiktiona.

Mobiili. Google pyysi minua korjaamaan blogiasetukset niin, että sitä voi lukea myös mobiilisti. Tai jotakin sinne päin. Eilen illalla muutin joitakin asetuksia. En muista mitä. Jokohan nyt kelpaa? Vieläkö tulee sähköpostia? Kolmas kerta toden sanoo, toivottavasti.

P.S. Luulenpa, ettei kukaan ole valittanut luettavuusogelmasta  Googlelle. Sen omat robotit ne siellä vain työtään tekevät.

Så mycket som möjligt

Det är den traditionella Svenska dagen igen och jag måste göra vad jag har lovat for mig: att skriva en kort text på svenska. Redan i fjol och även tidigare har jag förstått, att detta blir svårare och svårare med tiden, om jag slutar att göra så. Det hindrar inte mig att försöka igen.

Det har hänt så många saker in mitt liv under senaste år. Jag har flyttat. Det menar att många många saker, möblar, böcker, gamla kläder, mattor och skräp, aviser, papperlappor, foto o.s.v. måste ha funnit en ny plats. Ofta var det i roskis. Det tog tiden och var mer krävande som jag kunde ana. På någon nivå kände jag att jag dykte djupare i min familjhistoria än någonsin tidigare.

Barnen och barnbarnen och min make gjorde mera än jag, men trots det att lämna en större och vacker och renoverad bostad med många oförglömliga saker var psykiskt tungt för mig. Man säger att flyttande till en ny ort kan upplevas som en svårighet eller som en utmaning eller som en möjlighet. Jag måste säga, att det har varit allt detta.

En mindre bostad med för stora möblar och för många lådor fulla av kära minne väntar arrangering, men det påkallar fysiska och psykiska krafter som saknas nu. ICT-teknologi syns inte ha hjälpt i hälsovården. Man trodde, att i världens bästa landets ICT-systemer skulle ha varit färdiga att "diskutera" med varandra. Men nej! Det tog månader att bli inskrivits i hälsovården här. Det har varit många timmar väntande med luren öppen på bordet, väntande på telefonsamtal, ofta förgäves.

Jag vet och hoppas, att allt skall ordnas med tiden i en bostad utan trappor. Det finns inget liv utan hopp. Utan hopp att spatsera igen utan hjälpmedel. Jag vill inte ge upp, fastän det gör så ont i kroppen...och i mitt hjärta. Tänk positivt och rör sig så mycket som möjligt. Jag är inte ensam i denna situation.

Ha det bra alla mina kärä och vänner!

****

Det snöar nu. Foto är en minne av ett kärt och så mångårigt landskap i Kuopio. (30.11.2006)

Lähiruokaa

Mieheni käy kansalaisopistossa seniorimiesten kokkikerhossa. Siellä on joka kerran vallan erikoisia gourmet-aterioita monine ruokalajeineen. Aika usein saan tuliaisina pieniä annoksia. Leipomukset ovat olleet herkullisia.

Kyse ei ole mistään terveysruuista. Kermassa ja voissa eikä mausteissa säästellä. Eikä sokerissa.  Kaikki ruokaohjeet ja leivontaohjeet löytyvät kotoa kauniisti mapitettuina. Muutamia olemme kyllä sitten kokeilleet, tosin aika harvoin, koska raakaaineluettelossa on melkein aina jotakin sellaista, mitä ruokataloudessamme ei yleensä käytetä.

Minä olen yksinkertaisten makujen ystävä monestakin syystä. Lapsuus lautasella  oli yksinkertainen. Nyt ruokakaupassa on seurattava sydänmerkkilinjaa, vaikka kaikki suositusten mukaiset tuotteiden valmistajat eivät ole katsoneet tarpeelliseksi hankkia tuota ostosten tekemistä helpottavaa merkkiä pakkauksiinsa. Kipu tai mikä lie vaivoistani on herkistänyt makuaistinkin sellaiseksi, että kaikki tuppaa maistumaan liian suolaiselta, mausteiselta, kirpeältä tai imelältä.

Viime viikolla ovikellomme soi yllättävään aikaan. Olin yksin kotona. Ehdin jo miettiä, uskallanko ollenkaan avata ovea, koska kukaan ei ollut ilmoittanut tulostaan. Oven takana oli kalastava naapuri, joka oli verkoillaan saanut kyllästymiseen saakka haukia. Kysyi, ottaisinko yhden. Veret oli laskettu pois. Laitoin kalan joksikin aikaa jääkaappiin, vaikka parvekkeellakaan ei kylmäkeltju olisi katkennut.

En ollut aikoihin käsitellyt niin isoa tuoretta = elävää kalaa. Mietin mitä siitä valmistaisi. Aloin ottamaan sitä muosikassista pois. Liukas hauki ponkaisi itsensä tiskialtaaseen. Tuossa vaiheessa vaari palasi lounaaltaan ja pääsi näyttämään kalankäsittelytaitojaan. Täyttäisimme kalan ja kypsentäisimme sen uunissa paistopussissa. Pää piti katkaista, jotta saisimme sen jotenkin mahdutettua pussiin. Sitä ennen mokoma hauki säikäytti minut toisenkin kerran.

Olin juuri saanut sipulit, juureksia, juustoa ja mausteita yms. aseteltua sen sisuksiin. Haukipa päätti vielä kerran ponkaista itsensä oikoseksi ja kaikki täytteet levisivät uunipellille. Ei muuta kuin ala alusta. Olisiko sittenkin ollut helpompi keittää se kokonaisena tai fileoida tai jauhaa lihamyllyllä, ehdin jo ajatella.

Lopputulos oli kuitenkin maultaan lähes täydellinen, siis omaan makumaailmaan sopiva. Hauki on kala. Ihan hyvä ruokakala.

PS. Kuvan merellä pilkkijät eivät liity tähän tositarinaan muuten kuin että kalastamisessa siinäkin on kyse.