Tavaroiden ja papereiden raivaamisessa kuluu paljon aikaa. Milloin mikäkin esine, kortti, kirje, lappunen pysäyttää ja nostaa pintaan vanhoja asioita tunneryöppyineen samalla kuin tämänhetkinen koti muuttaa muotoaan ja väriään remontin jatkuessa. Tavallista tarkempi siivousrevohka tässä on meneillään samanaikaisesti.
***
1927
"Sitten kun tuli kouluaika, olin arka, en tahtonut heti koulua alottaa. En muista kauanko meni, kun lähdin. Velipuoleni teki minulle tuohikontin ja se selässä aloin koulutieni. Oli kurjaa kun ei ollut ketään kavereita matkalla. Kerran tuli vastaan naapurin mustavalkoinen sika, pelästyin ja käännyin takaisin. Sitten tuli naapurin poika,otti risun ja sanoi, että mennään yhdessä ja sian ohi päästiin."
Aitini ensimmäisen luokan todistuksessa ei näy olevan numeroarvostelua, joten nykyinen sanallinen arviointi ei ole mikään uusi keksintö. Numeroarvostelu näkyy olleen 1-10 ja arvosanoja oli silloin vain neljä. Ainakaan vuoteen 1936 mennessä arvosanaa kiitettävä ei käytetty. Heikko arvosana vastasi numeroita 1 - 4, välttävä 5 ja 6, tyydyttävä 7 ja 8, hyvä 9 ja 10.
1954
Samaa koulutietä kuljin kuin äitini. Itse en muista kovasti pelänneeni koulun alkamista, vaikka minäkin kuljin yksin. Portteja matkan varrella oli, mutta hevoset ja lehmät olivat aitauksissaan. Vanhemmat eivät silloin saattaneet lapsiaan kouluun, kuten nykyään on tapana. Ehkä kaupungeissa oli toisin. Kärrytiet olivat turvallisia eikä autoja juuri kulkenut maantielläkään. Eksymisen vaaraa ei ollut. Koulussa oli keittola, mutta oppilaat toivat voileivät ja maidon lasipullossa kotoa. Minulla oli vihreä kangasreppu. Muunlaisia reppuja en muista toisillakaan olleen.
Numeroarvostelu oli otettu käyttöön heti ensimmäisellä luokalla. Siellä se laulusta saamani viitonen loistaa. Arvosana hyvä on jossakin välisssä muuttunut kiitettäväksi ja nelosta pienempää numeroa ei enää annettu todistukseen.
***
Miten niin kouluikäinen? Eilen ensimmäisenä keväisenä päivänä, jolloin pihan sinivuokko avasi ensimmäisen nuppunsa, muistin, että tämän blogin vuosipäivä oli joskus huhtikuussa. Tarkistin asian ja totesin, että bloggaajana olen jo esikoulun käynyt.
Tämän muistan kuin eilisen päivän:
VastaaPoista- Kalevin vuoro!
- En laula!
- Laulat!
- En laula, on luvattu viitonen, jos edes lausuu laulun sanat.
- Soita!
- En soita!
- Saat viitosen, mutta jos kuulen sinun kerrankin laulavan, tulee nelonen.
Vitska tuli.
a-kh,
PoistaLasten laulukokeella kiusaaminen oli ennen julmaa. Ei ollut idolseja nähty eikä kuultu, eikä ollut musiikkileikkikouluista kuultukaan. Nyt näytää siltä, että lapsi kuin lapsi haluaa esiintyä. Oma ikäluokkani opetettiin olemaan suu kiinni ruokapöydässäkin. "Miten sitä sitten voi syödä, kun pitää pitää suu kiinni?"
Joko nyt laulat?
Paljon iloa olemme blogisi kuvien ja sanojen kautta saaneet. Kiitän.
VastaaPoistaKovin erilainen on ollut koulutiesi kuin minulla, joka taapersi Vuorikatua pitkin Snellmaninkouluun (nykyisin Maria Jotunin kouluun). -Onko koulurakennuksesi yhä pystyssä?
Itse kävin Kuopiossa kolmea eri koulua ja ne kaikki ovat olleet puurakennuksia 1800-luvulta. Rakennukset ovat olemassa, mutta toiminta muuttunut. Snellmaninkoulun jo mainitsin. Asemakoulu on tänään Steinerkoulu ja Kuopion yhteiskoulua ei enää ole. Niin muuttuu maailma, Kuopiokin.
Miten tärkeitä ovatkaan muistojen laput. Kuin avaimia portteihin.
Lastu,
PoistaKiitos. Vuosi sitten 1800-luvulta asti toiminut kansakouluni lakkautettiin. En tiedä sen nykyistä käyttöä, mutta kyllä se edelleen on pystyssä.
Viime kesänä ajoin siitä ohi ja näin miten salama oli iskenyt suuren puun säleiksi koulun tontilta. Pihapiiriin en tontinut enää mennä, koska tiesin, ettei se ollut enää koulukäytössä.
Juuri äsken radiossa selviteltiin professional organiser-ammattikuntaa. Ammattijärjestäjä auttamassa ei taida olla ratkaisu, koska itse kuitenkin haluaa tehdä päätökset, mitä säilyttää ja mitä hävittää.
Ihania muistoja löydätkin! Varmasti silloin 1927 (silloin myös minun äitini oli aloittanut koulunsa!) oli koulutie kovin erilainen kuin nykyisin. Mutta yhtä kaikki, vaaroja koulutiellä kuitenkin.
VastaaPoistaAnja,
PoistaÄitini opettajaa ainakin pidettiin erittäin ankarana. Ei hän itse siitä kertonut, mutta olen lukenut toisten ikäistensä koulumuistoja.
Koulukiusaaminen ja kiusaaminen yleensä on kestouutisaihe nykyään.
Kun menin kouluun v. 1949, asuimme koulun vieressä, joten ylä- ja alakoulu olivat tuttuja. Minulla oli 50 metrin koulumatka kun monet oppilaat joutuivat kävelemään 5 km kouluun ja saman verran kotiin. Opettajatkin olivat tuttuja, koska toinen asui naapurissa ja toinen oli kavereiden äiti. Kun menin toiselle luokallae, olimme muuttaneet ja jouduin kävelemään 700 metriä. Eväät olivat samat kuin muilla, eli maitopullo ja voileivät. 1950-luvulla alakouluopettajan Edit-sisko keitti meille velliä tai kaurapuuroa.
VastaaPoistaLaulusta sain muistaakseni viivan ensimmäisessä todistuksessa, sitten se muuttui kuutoseksi, joka kai oli laulun alin arvosana. Oppikoulussa en saanut laulaa jossakin vaiheessa, vaikka opettaja lupasi nostaa arvosanan seiskaksi kokeen perusteella. Hänen lupauksensa unohtui, mutta en ole kärsinyt siitä.
On hienoa, että olet kirjoittanut blogiisi monta vuotta. Onnittelut ahkeralle Liisalle ja Liisan blogille.
Olivia,
PoistaKaupunkilaislapsilla koulumatkat eivät olleet pitkiä. Maalla saattoi olla viisikin kilometriä ilman järjestettyä kuljetusta. Kauimpana asuvat joutuivat koulukortteeriin jonnekin sukulaisiin tai sitten vanhemmat antoivat kotiopetusta, jos siihen oli edellytykset.
En minä ole tuosta lauluvitosesta kärsinyt. Nousi se numero myöhemmin. Ja jokainen saa laulaa äänellään.
Koululaitoksemme kai kehittyy liian hitaasti l. jälkijunassa nykyisen kiivastahtisen teknologiakehityksen mukaan. Ammattikoulutus varsinkin.
YouTubesta löytyy montakin videota aiheena Did You Know?, joissa selvitetään, miten opiskellut tiedot ja taidot vanhenevat hetkessä. Olen kuienkin sitä mieltä, että jonkinlainen yhteinen luja perustus koko ajan pirstaloituvalle maailmankuvalle auttaisi nuoria jaksamaan näinä markkinavetoisina kovina aikoina.
Onnea ja kiitos, Liisa! On ollut antoisaa lukea ja katsella blogiasi, ja joskus kuunnellakin! Tarinointisi nostaa usein mieleen omiakin muistoja. Laulunlahjaa olen kaihonnut itselleni. En muista, mitä kansakoulun alaluokilla todistuksessa laulussa oli, mutta muistan laulaneeni mielelläni ja kovalla äänellä. Oppikoulussa sain laulusta seitsemän ja musiikinteoriassa kahdeksan. Silloin jo ymmärsin hävetä epämusikaalisuuttani, eikä ääneni erottunut muiden joukosta. Onneksi se, ettei itse osaa laulaa, ei ole este musiikista ja laulusta nauttimiselle.
VastaaPoistaLaila,
PoistaKiitos! Laulaminen ja musikaalisuus ovat kaksi eri asiaa. Toisilla on laulu syntymälahjana, toiset hankkivat sen harjoittelemalla.
Minä taas pelkäsin (tai häpesin) sitä, että ääneni erottuisi muista. Ehkä se vitonen kummitteli alitajunnassani kuitenkin. Enkä ole vieläkään opetellut lukemaan nuotteja, korvakuulolta opettelen ja opin, jos opin, jonkin uuden laulun.
Vihreä kangasreppu, se se tosiaan oli! Viime kesänä kävin katsomassa entistä kansakouluani ja silloista kotimökkiä, pystyssä ja toimivia kumpikin vielä. Pihan suuret kalliot tosin olivat kummasti kutistuneet.
VastaaPoistaPaperisiivous on aikaa vievää hommaa, kun pitää elää niin monta muistoa uusiksi. Sinulla on vielä tallella äitisikin kirjoittamia muistoja, hienoa!
Sirokko,
PoistaSilloin ei ollut vaikea valita siä ensimmäistä koulureppua.
Juuri nyt en pysty muuhun kuin paperisiivoukseen, kun remontin liitännäisvaikutuksena oikea pottuvarvas on mustana ja liimasiteessä koko varpaisto. Ja parhaillaan sahaavat keittiön seinään aukkoa. Olisi ihan mukava, jos voisi lähteä vaikka kävelemään tuonne vesisateeseen.
Äiti kirjoitteli pyynnöstäni joitakin lapsuusmuistojaan viimeisinä vuosinaan. Lyhyitä päiväkirjamerkintöjä on kyllä paljon kolmelta vuosikymmeneltä.