Aikamatkailua

Aika ei odota, vaan on. Ajan kulumisen vauhdista olen monta kertaa kirjoittanut. Tänä kesänä on kuitenkin tullut matkustetuksi ajassa taaksepäin, paikoissakin eri suuntiin.  Ensimmäinen aikamatka oli laulullinen. Tuuli hiljaa henkäilee, Arvon mekin ansaitsemme ja muutamat muutamat kansakoulusta ulkomuistiin jääneet laulut sujuivat vielä.

En päivääkään vaihtaisi pois sen sijaan olisi kirvoittanut kyyneleet, jos olisin ollut yksin paikalla. Onneksi vieressä istui samanhenkinen ystävä. Ei tarvinnut kuin vilkaista vieruskaveria, ja yhdessä olimme saada nauruhepulikohtauksen. Taisimme saadakin.

Lapsuusmaisemien koluaminen alkaa muistuttaa geokätköilyä. Paikat ovat tallella jossakin pääkopan koordinaatteina, mutta niiden ilmiasu on muuttunut miltei tuntemattomaksi. Pensaat, puut, pihlajat ovat joko kadonneet tai kasvaneet suuriksi. Kivet ovat kummallisella tavalla kutistuneet. Samoin rakennukset. Äänimaisemat ovat muuttuneet. Polut joko kadonneet tai muuttuneet maisemaan sopimattomiksi teiksi.

On tiettyjä muistin tukipylväitä, johon voi kiinnittää vielä muistamansa asiat. Koulut ja muut opinahjot. Muutot liian liian usein kouluaikana. Valmistumiset, häät, lasten syntymät. Kenellä mitkäkin asiat.

Vasta hiljan olen havahtunut siihen, miten paljoa vaille olen jäänyt siksi, että jouduin vaihtamaan teini-iässä koulua liian monta kertaa. Muistan ponnistelematta kaikki kansakoulukaverit ja lukioaikaiset luokkatoverit. Oppikoulua kävin neljässä eri koulussa. Ei siinä ehtinyt juurtua mihinkään. Ehkä juuri siksi olen nyt juuttunut paikalleni. Nuorena ei uskaltanut, koska tiesi kohta taas joutuvansa lähtemään.

Kuvat ovat tämän oikukkaan kesän niitä aurinkoisimpia hetkiä.

Elokuun MM - marjoja ja mestareita

Aika kuluu nopeasti ihmetellessä kesän vaihtelevia säitä. Täytyy myöntää, että syksy on saapunut näille leveysasteille. Pihapihlaja on jo punastunut latvastaan. Sen marjoista suurin osa on jo kadonnut, tänä vuonna, kumma kyllä, räkättirastaiden suihin. Olisikovatkohan jo toista poikuetta?

Eilisiltana ilmeisesti viherpeipot einehtivät kesäkukkien siemenillä takapihalla. Olin jo huolissani saponariasta, siis etteivät veisi ihan kaikkia siemeniä. Varikset ja harakat ovat ilmaantuneet takaisin. Pikkuorava taiteilee edelleen tolpalta toiselle. Meno sujuu jo vauhdikkaasti. Närhikin on näyttäytynyt. Kaikki tämä on nähty ikkunalasin takaa.

Puoli vuotta on myös katseltu talvella väärään paikkaan purettua puupinoa. Viikon päästä lauantaina on luvassa talkoot. Jospa tukit muuttuisivat polttopuiksi ja maisema siistiytyisi. Alkukesästä näytti, ettei takapihan nurmikko pääse kasvun alkuun lainkaan. Sitten kun taivas ensimmäisen kerran repesi, on vettä riittänyt. Ihan liiaksi asti. On saanut olla tarkkana, missä välissä on tohtinut marjapensaisiin mennä. Minusta ei siihen juuri ole ollut. Olenpa vain vanhasta muistista aina hetken nyprännyt herukoita tai vadelmia pikkuastiaan. Ja tiennyt mitä siitä seuraa. Samaa kuin pitkään kävelemisestä, seisomisesta, istumisesta tai näppäilemisestä. Kiristystä ja kipua.

Kerran olen kävellyt uuden sillan näkoalapaikalle, josta ensimmäinen uskalikko on jo lehtiuutisen mukaan hypännyt alas laivaväylään. Onneksi hänelle ei ollut käynyt kuinkaan. Sillat tuntuvat olevan lemmenlukkojen ja miehuuskokeiden paikkoja. Tuli mieleeni Mostarin silta. 
Saviheinä näkyy kurottavan korkeimalle tänä kesänä istutettujen koivujen juurella. Maitohorsma ei ehtinyt vielä tänä kesänä.

Loppuviikosta on tullut hiukan seuratuksi myös Moskovan iltoja. Minun silmiini stadion näyttää sinisine kukkakoristeineen kummalliselta. Onhan perinteinen venäläinen koristevärimaailma ennen ollut  punaista, valkoista ja mustaa. Ei siellä myöskään juuri näy kyrillisiä kirjaimia. Etäällä kuitenkin häämöttää tuttu yliopistorakennus. Muuten kisat voisivat olla ihan missä tahansa. Nuorena tuli paljonkin kuunneltua Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostuksia radiosta. Nyt television kisakatsomossa homma tahtoo mennä urheilijoiden asujen, kampausten ja meikkien ja korujen ja kynsien seuraamiseksi.

Talviaikaan

Tänä iltana se taas tehdään. Käännetään kellojen viisareita kohti kesää. Digitaaliset laitteet saattavat osata muuttaa ajan itsekseenkin, kuten viime viikolla uutisoitiin käyneen jonkin älykkään puhelinlaitteen kohdalla etuajassa.

Uusia entistä ehompia älylaitteita, jotka seuraavat askeleitamme väsymättä ja taltioivat henkilökohtaista dataamme kai jonnekin pilvipalvelimiin, putkahtaa maailmaan melkein päivittäin. Miten mahtaa olla yksilön tietosuojan kanssa? Pankit, vakuutusyhtiöt, Kela, sähköiset reseptit, kanta.fi....

Palveluja riittää. Mietityttää vain, onko tästä samojen uutisten linkittämisessä lähteestä toiseen ja kolmanteen mitään kansantaloudellista hyötyä. Siis kertyykö siitä niitä veroeuroja, joilla se sote, koulut ja kaikki muut hyvinvointipalvelut kustannetaan. Tuntuu, että on paljon puhetta, mutta vähän tekoja. Ilmeisesti olen seurannut hiukan liikaa vaalirallia eri kanavilla.

Itselläni ei älylaitetta vielä ole. Vai lasketaanko tämä oikkuileva läppäri sellaiseksi?

Pitkän tien katson näinkin kulkeneeni sähköttömästä korpimökistä nykyaikaan. Bloggaava isoäiti ei ole enää mikään kummajainen. Omana kouluaikana riitti kynä, kumi ja ruutuvihkot. Ja taulu ja liidut. Episkooppi, rainakone ja lopulta diaprojektori olivat jo valtavaa kehitystä. Nauhurin näin vasta lukiossa. Omaa mankkaa tai levysoitinta minulla ei koskaan ollut.

Ajankuva suorine linjoineen näyttää olevan, että nyt hiplataan tabletteja ja  älypuhelimia kotisohvilla, vaikka olisi vieraskin paikalla. Viikon nettipaasto tekisi varmaankin hyvää jokaiselle.   

Lumisateet ovat toistaiseksi kiertäneet Kuopion, mutta pienten lampien rannat ovat jo riitteessä. On aika siirtyä myös talvivaatteisiin. 

****

Katsoin eilen Kansankodin kuokkavieraat 1/8: Sauna vaatekomerossa -uusinnan. Dokumentti on esitetty aiemmin Teemalla, mutta en ollut sitä aiemmin nähnyt. Jos haluaa nähdä tämän ensimmäisen osankin, juuri ja juuri ehtii vielä.  Oli niin tutunoloista tarinaa, vaikka itse en ole Ruotsinkeikkaa tehnytkään. Muutama oman kotikylän poika teki. Suosittelen. Paljon on muuttunut, mutta moni asia on ennallaan. Ihminen on sama.

****

Hyvää alkavaa talviaikaa kaikille lukijoilleni. Ihmeellisesti tuo "lukijaraati" palautui näkyväksi ihan itsekseen.

Puhelin tietää

Mitä  voi päätellä siitä, että käyttämästäni läppäristä A- ja S-näppäimissä on melko syvät kuopat? E-näppäin on kulunut F:ksi. N, R ja K ovat myös erittäin kuluneet. Luultavasti asia kertoo jotakin tiettyjen kirjainten taajemmasta esiintyvyydestä kirjoituksissani. Tai siittä että en kirjoita kymmensormijärjestelmällä. Tai että kone on jo vanha. Tai että en istu ergonomiseti oikein.

Avoimuutta ja läpinäkyvyyttä hehkuttavan somettuvan kansalaiskyhteiskunnan tunnetilat ja mielialat tullaan tulevaisuudessa ehkä päättelemään tällaisistakin vihjeistä. Tai tavasta, jolla hipaisunäyttöjä käsitellään. Itse kirjoitetut tilapäivitykset muuttuvat tarpeettomiksi. Miksi vaivautua, antaa tekniikan hoitaa.

"For example, it monitors certain inputs, such as the speed at which a user types, how often the "backspace" or "special symbol" buttons are pressed, and how much the device shakes. These measures let the phone postulate whether the user is happy, sad, surprised, fearful, angry, or disgusted, says Hosub Lee, a researcher with Samsung Electronics and the Samsung Advanced Institute of Technology's Intelligence Group, in South Korea. Lee led the work on the new system. He says that such inputs may seem to have little to do with emotions, but there are subtle correlations between these behaviors and one's mental state, which the software's machine-learning algorithms can detect with an accuracy of 67.5 percent."  (Lähde: technology review, published by MIT)

On toki turvallista tietää, että puhelimen avulla minut voidaan jäljittää, jos olen eksynyt. Jotenkin en silti pidä  ajatuksesta, että kantaisin mukanani jotakin piisirua (?),  joka piirtää kokoaikaista reittiä ja käyrää kulkemisistani, tekemisistäni, tunteistani ja mielialastani jonnekin kyberavaruuden tietokantoihin. Silti olen havainnut itsessäni jo pelon mahdollisesta nettimottiuhkasta.

Joko olen pudonnut kärryiltä? Ja haluaako yhteiskuntamme kaltaiseni ihmiset takaisin enää samoille rattaille lainkaan? Tällaisia asioita tuli mieleeni presidenttivaalikeskusteluja kuunnellessa, kun teeveeruudulla siirryttiin käden hipaisulla screenillä milloin facebookiin, milloin twitteriin. Ihanko totta sitä pitäisi joka paikassa olla yhtä aikaa?

Edit klo 17.30

Vaihdoin kielistudiokuvan toiseen, koska siihen liittyvä teksti oli kadonnut. Oikean käden alla on varmaan jokin mystinen näppäin, joka päättää puolestani ja sensuroi turhat jutut pois.  Rentouttavaa vaaliviikonloppua kaikille!

Sininen huivi (Souvarit)  ja sama alkukielellä Пoдари мне платок.

Kylmäketjut

Muistan sähköttömän ajan ns. ruokahuoneet. Ne vastasivat 70-luvun kotikylmiöitä, sillä niissä riitti tilaa vaikka lipeäkalan liotussaaville sekä toisessa puutiinussa suolavedessä lilluvalle paksuihraiselle joulukinkulle. Hyllyt olivat niin leveät, että soikeat kiisselivaditkin mahtuivat niihin oikein hyvin.

Aitassa säilytettiin lihat, jauhot ja jäätynyt puolukkasurvos. Kesäisin oli hiukan hankalampaa. Kaivoon tai lähteeseen  laskettiin ketjun varassa ämpäri, jossa säilytettiin nopeimmin pilaantuvat ruuat.

Maito vietiin meijeriin joka päivä. Maitolaiturille oli pari kilometriä. Aiemmin suurin osa maidosta separoitiin kermaksi ja kurriksi. Kerma sai sitten hapantua huoneenlämmössä puulaatikon päällä hellan lähellä. Siitä kirnuttiin kullankeltaista voita, ensin pystykirnussa ja sittemmin rahiin kiinnitettävällä veivattavalla metallisella kirnulla. Voi pestiin ja suolattiin sopivaksi. Ylimääräinen lahjoitettiin naapurin kuusilapsiselle perheelle tai sillä ja kermalla maksettiin kansakoulunopettajalle yksityistunneista.

Opiskelija-asuntolassakaan ei ollut jääkaappia, vaan ns. kylmäkaappi ainoan ikkunan vasemmalla puolella. Se jäi verhon taakse kovaäänisen alle. Kaapissa oli reiät ulos enkä muista, että koskaan olisimme heittäneet  ruokaa roskiin. Jos ja kun saimme ruokapaketin kenen tahansa ystävän kotoa, se jaettiin. Muistan vieläkin Jaskan äidin leipomat herkulliset viinerit.

Lapsuus- ja nuoruusajan ruuan niukkuusko kasvatti minusta hamsterin? Pakastimessa on marjoja ja ruokaa yhtä paljon kuin lasten ollessa kotona. Nykyajan kodinkoneet tuppaavat kestävän maksimissaan kymmenen vuotta eikä niiden hajoamiseen osaa mitenkään varautua. Joka kerta se tulee yllätyksenä ja alkaa pakasteiden tai ruokien roudaus jonnekin.

Eilen aamulla kahvimaitoni oli nimittäin huoneenlämpöistä ja levite melkein juoksevaa. Jääkaappi oli sanonut sopimuksensa irti. Onneksi ulkona oli lähes jääkaappilämpötila. Mutta työtä se teetti. Ennen kahta iltapäivällä keittiössämme kuitenkin seisoi uusi jääkaappi. Ensimmäisen kerran elämässäni olin ostanut jääkaapin näkemättä sitä etukäteen. Valitsimme netistä sopivan perusmallin ja yritimme saada puhelimitse yhteyden kauppaan. Automaatti vain kehotti painelemaan numeroita. Liikkeissä ei vastata  puhelimeen, vaan tehdään kauppaa.

Ajoin Giganttiin, jossa oli kai vetäviä tarjouksia, sillä jo parkkipaikkaa joutui jonottamaan. Samoin myyjää. Kun sain varatuksi myyjän, asia hoitui sujuvasti. Koodinumerolla tarkistettiin laitteen saatavuus ja puhelimitse selvitettiin toimitusaika. Enää jonotus kassalla. I did it. Olisi ollutkin aika siivota jääkaappi.

Saunahattu

Jääkaapin alimmassa lokerossa on muovipussissa vanhaa hoitoturvetta. Olen vuosia sitten ollut oikeaoppisessa turvesaunahoidossa. Kokemus oli sen verran miellyttävä, että turve luomuhoitoaineena "myytiin" minulle. Mutta tavaksi turpeen käyttö ei ole tullut. Nyt ehkä taas jaksaisin kokeilla, vaikka turpeen kanssa läträäminen tavallisessa saunassa on melko suttaista ja työlästä. Lopputulos ja -tuntuma iholla ja hiuksissa on kyllä hyvä, mutta saunan ja pesuhuoneen pesemisessä on suuri työ. Turvesotkua löytyy seiniltä ja lattialta vielä seuraavanakin päivänä, vaikka kuinka yrittää suojata paikat ja välttää turpeen kuivumisen. Ei nyt viitsi ihan muoviakaan asetella lattialle liukastumisvaaran vuoksi.

Turvesauna ei kuitenkaan ole erikoisin saunamuistoni. Se on saunominen muovisaunassa. Saunahan ei ole oikeastaan muuta kuin katettu kivikasa. Kuumien lähteiden alueilla riittää pelkkä kate. Ko. muovisauna sijaitsi tiettömän taipaleen päässä suolammen rannalla. Rakennelma oli pysyvä ja kesäkäyttöön tarkoitettu. Ko. kokemuksesta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. Se oli varsinaista muovin aikakautta.

Itse telttasaunaidea on varmaankin yhtä vanha kuin koko saunomistraditio eikä se ole mikään suomalaisten keksintö, vaikka ´sauna´ onkin ehkä laajimmin eri kieliin lainattu suomenkielinen sana. Mieheni on tuonut minulle tuliaisena huovasta ommellun saunahatun. Sekin on vielä testaamatta, koska kipuileva kroppa oikeastaan pitää joko kylmähoidosta tai sitten kuivasta lämmöstä. Sauna ei ole kumpaakaan.

Onko suolampien vedessä mahdollisesti samoja terveysvaikutuksia kuin syvältä suosta nostetulla turpeella, en osaa sanoa. Minä en pidä hetteisistä upottavista rannoista enkä siitä, että jalkani uppoaa mutaiseen rantaan. Tarvitsen tukevan laiturin porraspuineen. Onneksi kuvassa näkyvä irronnut alin porras on jo korjattu.

Erikoinen saunamuisto on myös tämä. Onko sinulla erikoisia saunamuistoja?

Yhdeksäs aalto

Kuvalähde.

Wikileaks on tarttunut uutisvirrassa korvaani useammin kuin kuin kerran viime päivinä. Pyysin äsken Googlelta kuvan minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen tehneestä maalauksesta. Jouduin oikeaan wikiverkkoon klikkaillessani sivulta toiselle. Asioihin vihkiytyneille Wikimedia Commons on tietenkin tuttu juttu, mutta minä tunsin oikeastaan vain tuon Wikipedian, jolla tuntuu olevan vastaus melkein kaikkeen mahdolliseen kuten Veikolla Savon Sanomissa.

On meta-wiki, wikisanakirja, wikikirjasto, wikiarkisto, wikisitaatit, wikiuutiset, wikispecies ja wikiversity. Onkohan tämä kaikki valtava bittipaljous sitä somea? Vieläköhän keksisin tähän jonkin käsittämättömämmän sanan. Joka kotiin jaettavissa ruokaohjelehtisissäkin on joskus tavantalliaiselle häkellyttävää hilpeyttä aiheuttavaa teksti-iloittelua, varsinkin viineistä puhuttaessa. Eräskin argentiinalainen viini, jonka jätän nimettömäksi tarkoituksella, vaatii medium-pihvin ja täytetäisen kantarellimuhennoksen taltuttamaan mukavasti rodukkaan tanniinisuutensa. Taidatkos sen selvemmin sanoa?

Jos jaksoit lukea tänne saakka, saatan päästä itse asiaan. Kuvan maalauksestahan minun piti kirjoittaa joitakin muistumia. Sen on muuten tuo em. Wikimedia Commons valinnut viime vuoden elokuun 18. päivän kuvaksi. Ivan Aivazovski, kuuluisa venäläinen marinisti, maalasi taulun vuonna 1850. Minun on täytynyt tutustua Venäläisen taiteen museoon ensivisiitilläni silloiseen Leningradiin, koska kyseinen maalaus on ikäänkuin etsautunut silmieni verkkokalvoille. Opettaja Tamara Nikolaevna osasi kuljettaa meitä toinen toistaan koskettavamman maalauksen äärelle eikä kyseisen museon oppaita voi muuta kuin kiittää kiinnostavista esittelyistä. Minä olin heti myyty enkä usko olleeni ainoa.

Kiistakapulakin tästä maalauksesta on tullut. Monesko aalto se onkaan voimakkain? Yhdeksäs? Seitsemäs? Olkoon kumpi hyvänsä, mutta tätä maalausta ei maakrapukaan pystynyt ohittamaan olankohautuksella. Melkoinen rahasampo se taitaa olla edelleeen, koska sen sanotaan olevan eniten kopioitu venäläinen maalaus. Eihän siinä mitään, jos vain rahkeet riittävät. Ei kai vai kukaan nykydigiwikiaikana ole kuvannut sitä paikan päällä. 70-luvulla ainakin kamerat piti museoissa jättää kamera hranenijaan.

Lisätietoa tämän mestarimarinistin elämästä ja tämän taulun historiasta löytyy esimerkiksi täältä.

Yhdeksäs aalto on minun lempitauluni edelleen. Elämä on ollut kovinkin myrskyävää välillä. Jopa siinä määrin, etten pysty kirjoittamaan useissa blogeissa kiertävää retrospektiivistä blogipostausta, sillä toivoisin pystyväni sanomaan aidosti En päivääkään vaihtaisi pois.

On harvoja lempi-lysymyksiä, joihin pystyn vastaamaan oikopäätä. Lempitaulu-kysymykseen  pystyn. Onko sinulla lempitaulua?

Kuninkaallisia korkeuksia

Naapurimaan ainutkertaisia kruununprinsessa Victorian ja hänen valittunsa Danielin tänäisiä häitä ei pääse helposti sivuuttamaan. Eilen illalla katselin ja kuuntelin juhlakonserttia, johon käsittääkseni pääsivät osallistumaan kutsutut. Aika moni siis. Konsertti vaikutti melko rennolta tilaisuudelta. Huonosti tunnistin häävieraita, tunnustan.

Tuli siinä sivussa muisteltua kruununprinsessan vanhempien häät 34 vuotta sitten. Sekin alkukesä oli sateinen ja kolea täällä kotomaassa. Muistan sen ajan hyvin, koska tuona kesänä kotikotona oli työn alla saunan ja sisävessan rakentaminen. Se tiesi mm. likakaivojen kaivamista ihan lapiopelillä, vanhan ruokahuoneen ja vintinportaiden purkamista, kaivonrenkaiden hankkimista, hiekanajoa. Vanhan rakennuksen purkutyö oli pölyistä työtä, mutta silmä- ja hengityssuojia ei tuolloin ymmärretty käyttää. Saunassa päälliset pölyt sai pestyksi, mutta hengitetty puupöly aiheutti miehelleni peräti kuumeen. Näin jälkiviisaana voi sanoa, että ehkä olisi kannattanut käydä edes lääkärissä.

Kesälomaihmiset, siis minäkin perheineni, elimme tavanomaista maalaisarkea siinä sivussa. Juurikasvi- ja mansikkamaan kitkemistä, puutarhahommia, kalastamista, pyykinpesua, silittämistä. Kalansaaliit ongella eivät olleet aina isoja. Kunhan kissalle, jonka neljä pentua löytyi seuraavalla viikolla navetanparvelta.

Varsinaista juhlapäivää edeltävänä yönä oli satanut. Päivälläkin satoi silloin tällöin. Vanhempani kävivät kaupassa. Telkkari oli jo olemassa ja päivällä äidin päiväkirjamerkinnän mukaan "katsottiin telkkarista Ruotsin kuninkaan vihkiäiset. P. tuli linja-autossa, meni hakemaan hiekkakuorman. Saunottiin.". Itsekään en ehtinyt istuen niitä katsella kuin ohimennen, koska esikoinen ja keskimmäinen olivat parhaassa vipellysiässä.

Mitä näiden tämänpäiväisten tuhottoman kalliiden häiden avoimuus, ja ennen kaikkea kalleus, tulee maksamaan monarkialle, jää nähtäväksi. Mikäpä siinä, rahalla saa ja hevosella pääsee. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista. Ihanaa! EVVK. Vuvuzelat soikoon! Jalkapallo vai häät? Monelle ei kumpikaan.

On kesäkukkien aika. Grattis, Victoria & Daniel!

Kazanin katedraalin portailla

Edellispostauksessa mainitsemani Hotakaisen Iisakin kirkko imaisi lukijan, siis minut, naapurimaamuistojen rannattomalle merelle. Oli luvassa romaani kolmesta tuntemattomasta: vanhuudesta, Venäjästä ja uskosta.

Kaikista kolmesta on omakohtaisia tuntemuksia, kokemuksia ja ajatuksia. Paikkakoordinaatitkin aivan kohdallaan. Päähenkilö lähtee Pietariin liian huonokuntoisena ojentamaan viimeisen kerran uskon asioihin hurahtanutta poikaansa, joka on kultaamassa Iisakin kirkon kupolia. Enempää en paljasta, koska joku teistä ehkä haluaa tutustua teokseen omin ennakko-odotuksin.

Isän ja pojan oli määrä tavata Iisakin kirkon portailla. Itselläni oli 70-luvun alussa salainen tapaaminen Kazanin katedraalin, silloisen Ateismin ja uskonnon historian museon, portailla. Olin tullut junalla kaupunkiin ja jo Suomi-asemalla pelkäsin paljastuvani, kun laiturilla sattui olemaan tuttu opiskelijakaveri vastassa lomalle tullutta vaimoaan. Yrittivät sopia tapaamisesta kanssani, ehdottaa yhteisiä menoja. Asuimme samassa hotellissa, kävelymatkan päässä Nevskistä ja Kesäpuistosta. Selvisin tilanteesta sopimatta mitään, koska en tiennyt mitä tuleman piti.

Kuriirimatkani oli huolella valmisteltu. Hankittu tunnistettava, mutta neuvostotyylistä erottumaton, asu ja painettu mieleen tunnussanat. Liikaa en saanut tietää. Ensimmäinen yritys tavata yhteyshenkilö museon portailla kellon alla tiettyyn aikaan ei onnistunut. Varasuunnitelman mukaan seuraavana päivänä meidän ventovieraiden oli määrä tavata Kesäpuiston tietyllä penkillä. Valtavassa ihmisvilinässä helteisenä alkukesän päivänä näin kahden tutun ruotsalaisnuorukaisen kiiruhtavan ohitseni ja nopeasti varoittavan minua, sillä heitä seurattiin.

Näin jälkeenpäin ajatellen olisi luullut paniikin iskevän tuossa vaiheessa. Ehkä se osin iskikin, koska istahdin penkille enkä hoksannut olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mistäkö tiesin? Minulta kysyttiin kelloa. Vastasin sanomalla pari kertaa oikean kellonajan. Ihmettelin miksi tämä mieshenkilö toistaa ja toistaa kysymystään. Jos muut sovitut tuntomerkit täsmäsivät, minun oli määrä vastata "vartin yli kuusi". Oli kello siis mitä tahansa.

Pääsin eroon papereista, joista en koskaan oikein tiennyt mitä ne olivat. Olin nuori, kielitaitoinen, tyhmänrohkea ja helposti manipuloitavissa. Enää en ole. Kuin unta näkisi. Näistä olleista ja menneistä on kirjoitettu kirjoja ja väiteltykin. Neuvostoliitto on hajonnut ja Kazanin katedraali on nykyään Pietarin pääkirkko. Niin muuttuu maailma.

Ruletti pyörii

Eilen tuli telkkarista ykkösdokumentti Venäjän asuntoruletti, joka kertoi miten Pietarissa edelleen juuri joukko ihmisiä asuu kommunalkoissa, joista eroon pääseminen on mitä turhauttavinta puuhaa. Tietäähän sen ihmisen luonteen. Monta omistajaa. Yksi ei sovi toiselle, toinen vaihtoehto kolmannelle ja rahaa pitäisi saada, niin asukkaiden kuin välittäjien. Ihailin nuorten naisten pitkää pinnaa ratkaisun etsinnässä. Ja taas näin miten kännykkäkausi antaa itse kullekin tilaisuuden valkoisiin(?) valheisiin. Lankapuhelimella kun soitti, tiesi missä vastataan.

Pimeä yhden keittiön ja kylppärin iso huonokuntoinen monihuoneinen arvoasunto saatiin lopulta myydyksi, vaikka vihonviimeiseksi esteeksi oli tulla yhden myyjän passissa nimen kohdalla oleva pieni mustetahra. Sattuuhan sitä kohdalle falskaavia kuulakärkikyniä, saatikka mustekyniä. Porukka ei poistunut pankista, vaikka aikaa kului tunteja.

Dokumentin lopuksi näytettiin, miten ko. tila oli remontoitu valoisaksi toimistotilaksi luksuskankaiden esittelyä ja myyntiä varten. Tilaa ei ollut samaksi tuntea. Asuntojen etsintäkiemuroita katsellessa muistelin vierailujani 70-luvun kommunalkoissa ja asuntoloissa. Nuorena itselläni ei ollut minkäänlaista hankaluutta jakaa huone koko opiskeluajan, naapurimaassa jopa neljän kesken. Mutta nyt katsoin asiaa aikuisen ja perheiden kannalta. Pakko on ollut sopeutua ja pitkään. Eipä tule hankituksi liikaa huonekaluja, kun kaiken pitää mahtua yhteen huoneeseen.

Aikoinaan sähköstä ja vedestä ei tarvinnut maksaa erikseen. Nyt näimme mielenkiintoisia viritelmiä esim. erillisistä omista lampuista vessassa. Kuka vahtii kenen sähkömittari pyörii milloinkin, kun vessan ovi on lukossa? Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Ohjelma löytyy Areenasta, jos kiinnostaa.

"Kiertokoululaisena"

Ihmiset, tavarat ja taudit liikkuvat entistä nopeammin. Kun avaa lehden, radion, television, ensimmäisenä silmiin ja korviin kiirii tällä erää viimeisintä tietoa sikainfluenssasta. Ei syytä paniikkiin. Suomi on hyvin varautunut mahdolliseen pandemiaan. Nämä uutiset ja viikonlopun kiertoajelu ja -kuljeskelu vanhoilla asuinsijoilla toivat mieleeni asioita kymmenien vuosien takaa.

Muistikuviini verrattuna vuoden 72 kesän Keravan asunto näyttikin ulkoa katseltuna paljon isommalta kuin muistin. Olipa kaunis ja hyvin huollettu rakennus puiston laidalla. Koko talossa on vain yksi parveke. Sinne mentiin keittiöstä, jossa muistan olleen pyöreän pöydän ja ns. kylmäkaapin. Omia tavaroita oli muistaakseni vain edelleen käytössä oleva Lundia-hyllykkö, pöytä, pari selkänojallista puutuolia ja laverisängyt. Laverit ja punainen pöytä jäivät mökille, hylly ja tuolit ovat kodissamme edelleen.

Koska olimme oikealla puolella rataa, jatkoimme (tosin ajassa taaksepäin) katsomaan seuraavaa "kotia" ja koulua. Jokela oli yllättävän lähellä Tuusulajärven rantateitä. Niin lähellä, että ihmetytti miksei meitä koulusta viety sinne koskaan. Tai vanhemmat vieneet. Ehkä meillä ei ollut tarpeeksi monta polkupyörää. Surullisen kuuluisaksi tullut koulu oli kasvanut kokoa lukiosiiven verran. Kaksi joutsenta uiskenteli lammella koulun takana, jota en muistanut olleen olemassakaan.

"Koti" sen sijaan oli kutistunut ihan mitättömän kokoiseksi. Junalla kulkiessa olen aina vilkuillut nähdäkseni paikan. Nyt ajoimme autolla vanhan koulutieni. Piennar oli kaventunut rautateiden sähköistyksen myötä. 60-luvun alussa siihen mahtui latu. Kävelyteitä ei ollut, vaan tuolloin käveltiin vielä tien oikeaa reunaa. Viimeinen oppikoulutalvi oli influenssatalvi. Sairastuin kesken koulupäivän. Kuume hehkutti poskia ja vilu värisytti. Joku opettajista tajusi lähettää minut kotiin. Mutta hiihtäen! Se oli hankalin koulumatka mitä muistan. Ilmeisesti koko perhe oli taudin kourissa, koska meillä kävi lääkäri kotona.

Ruokamuisto

Sattumalta USA:n predidentinvaalien tulosanalyysien lomassa katsoin televisiosta osan ohjelmasta Tinan keittiössä. Tavallisesti näkymätön osallinen kertoi siinä mielenkiintoisen ruokamuistonsa. Siitä palautui mieleeni oma ruokamuistoni 70-luvun alusta. Se on ajalta, jolloin riisi oli minulle tuttua vain joulupuurossa. Niin, ja naapurin evakkoemännän piirakoista.

Olin päättelemässä opintojani Kiovassa. Suomessa lainarahalla ja pienillä stipendeillä opiskelevalla ei ollut minkäänlaisia painonhallintaongelmia, koska ruokaan ei yksinkertaisesti ollut määräänsä enempää rahaa. Se taas, että edelleenkään painonhallinta ei ole ongelma, johtuu huonosta ruokahalusta, joka on luultavasti jäänne solunsalpaajahoitojen aikana tuputetusta ruuasta. Syön elääkseni ja riittävästi, vaikka terve näläntunne on harvinainen vieras. Nykyisistä ravintola-annoksista minulle riittäisi ainakin kolmeen ateriaan. Pula-ajan elänyt kun ei mielellään jättäisi ruokaa lautaselle.

Siihen ruokamuistoon. Opiskelija-asuntolassamme oli tietenkin yhteiskeittiö. Meitä oli eri puolilta maailmaa. Samalla käytävällä yhdessä solussa asui egyptiläinen perhe, jossa oli kaksi suloista kiharatukkaista lasta. Olimme juuri tulleet ja vasta asettumassa. Ystävällinen perhe kutsui minut ja huonetoverini päivälliselle. Rouva oli valmistanut herkullista, suorastaan taivaalliselta tuoksuvaa currykanaa ja riisiä.

Opiskelijaruokaloista muistan oikeastaan vain pitkät jonot, alumiiniastioiden kolinan, kompotit ja rahkan (sekin uusi tuttavuus tuolloin). Itse pääruokalajit eivät ole jääneet tarkkaan mieleeni. Mutta tuon taiten ja rakkaudella valmistetun kana-aterian muistan aina. Varmasti myös siksi, että kulttuurieromme kulminoituivat aterioidessamme. Etelämaalainen vilkkaus, äänekkyys kontra meidän suomalainen vaitonaisuutemme. Silloin ei vielä järjestetty minkäänlaista valmennusta vaihto-opiskelijoille. Piti vain luovia omin avuin. Koska meistä ei ollut vastaavanlaisten herkkujen valmistajiksi, jäimme ikuiseen kiitollisuudenvelkaan tuolle perheelle.

Tänään muuten haudutin uunissa sitruunapippurilla, tillillä, suolalla, ketsupilla ja Danonen Activia-jogurtilla maustettuja silakkafileitä. Hyvää oli, kun pääsee itse kehumaan. Makea jogurtti sopii siis vallan hyvin ruokakerman tilalle.

Ruokamuistoja-meemi on näköjään kiertänyt joskus blogeissa. Olkoon tämä sitten vaikka myöhäsyntyinen osa sitä.