Vempeleestä ja AIV:stä

Olen hellin käsin selannut ja hiukan lueskellut ajan haprastamia sanomalehtiä viime vuosisadan alkupuoliskolta. Ehkä eniten hätkähdin, kun luin Kuluttajain lehdestä (33/1941) artikkelin, jossa neuvottiin sokeripulassa säilömään marjat A.I.V.-säilömisliuoksella. Mieleeni palautuivat suuret AIV-liuospullot, varoitukset kyseisen nesteen syövyttävästä luonteesta ja pistävästä tuoksusta. Muistan kyllä tuorerehunvalmistuksen tuoksinassa reikiintyneet vaatteetkin. Noinkohan on kyse ihan samasta aineesta? Tuli jotenkin huono olo. Käpsä näyttää törmänneen samaan aihepiiriin.

***

Kuvassa on käsittääkseni melkein jokaisen vanhan aitan hirsissä olevat reiät, joihin tapein kiinnitettyä paininpuuta on tarvittu luokkien ja reenjalasten valmistamiseen. Pienviljelijän Pääsiäisnumerossa (1937) Lauri Saarinen neuvoo, miten valmistetaan luokki eli vempele. Konstit on monet.

Luokkien valmistaminen.

Olen valmistanut itselleni luokkia kotona hyvällä menestyksellä. Siinä olen käyttänyt valmistusmenetelmää, jota voin suositella toisillekin ammattitovereille.

Olen hautonut luokkipuut ennen painamista uloslämpiävän saunan savupiipussa, jossa ne tulevat niin pehmeiksi, että painaminen käy erinomaisesti ja saadaan eheä luokka huonommastakin puusta.

Ensin lämmitetään sauna kohtalaisen lämpimäksi. Sitten viedään luokkipuut savupiippuun ja ja peitetään savupiipun pää mahdollisimman tiiviisti. Sitten täytetään jokin vuotava astia vedellä ja pannaan se saunan kiukaalle, jotta veden siitä hiljalleen valuessa lämmin höyry jatkuvasti tunkeutuu savupiippuun. Suljemme sitten kiukaasta saunaan johtavan luukun ja jätämme luokkipuut savutorveen. Parin tunnin kuluttua ne ovat valmiit painettavaksi.

Tämä menetelmä on osoittautunut erinomaisen hyväksi.

En aiemmin tiennytkään mitä sana ´vemmel´ tarkoittaa. L-loppuisia sanoja ei kai ole kovinkaan paljon. Miten Jänis Vemmelsääri liittyy joukkoon, onkin jo eri juttu.

Goldi ja Jilk?

Mitä ihmeen Goldia ja Aromatic Jilkiä? Onkohan niillä jotakin tekemistä sokerin kanssa? Leipomisen kuitenkin, koska vanhan Goldi-peltipurkin kannesta löytyy oheiset selkeät ohjeet.

Muistan kun isä kantoi kotiin sokerin sokeritoppana paksuun ruskeaan paperiin kiedottuna. Näin niitä toppia osuuskaupassakin eikä niitä kai olisi tarvinnut kokonaisina ostaa. Topasta sokerisaksilla lohkotut palat olivat epämääräisen muotoisia ja kokoisia. Tuota lohkomista muistan itsekin tehneeni. Sittemmin siirryttiin valmiiksi puristettuihin palasokereihin. Oli hitaammin liukenevan Sirkun ja pehmeämmän Pulmun ystävät.

Kahvipöydissä käytettiin siis sokerikkoa. Siitä miltei jokainen kahvin, miksei teenkin juoja, otti muutaman palan. Joku saattoi sekoittaa sokerin juomaansa, useammin kuitenkin muistan nähneeni miten se sokeripala asetettiin huulten tai hampaiden väliin, kuuma kermalla täytelöity kahvi kaadettiin tassille, josta se sitten ryystettiin suuhun. Oli siis se kermakkokin. Nykyään kermakko/sokerikko-setit näyttävät olevan kirpputori- ja antiikkikamaa. Minullakin on jokin ikivanha Arabian Kolmio-nekka. Aika harva tuntemani ystävä juo enää kahvinsa kerman ja sokerin kanssa. Toisaalta tilalle ovat tulleet erikoiskahvit. Erikoisia nimiä ja makuja. Minulle käy tavallinen suodatettu kahvi tai ihan pannujauhatuksesta hellalla keitetty sumppi, josta jää porot kupin pohjalle. Jälkimmäinen tosin tahtoo polttaa suun.

Tässä huushollissa sokerikossa on kidesokeria ja sekin saa olla ihan niin rauhassa, että joutuu ajan kanssa käytön puutteesta vanhetessaan biojätteisiin. Sinne menivät myös viimeiset kaapistamme löytyneet sokeripalat. Itse juon kahvini ja teeni, maustetutkin, rasvattoman maidon kanssa sokeritta, leikkilattena, sanon. Mieheni juo kahvinsa mustana ilman sokeria. Imelän etsimme muualta. Leivonnaisista, tummasta suklaasta, hunajasta, hedelmistä, makeista marjoista.

Syötiin särkeä

Lapsuudesta tuttu sananparsi ´Syö särkeä, se kasvattaa järkeä´ ajankohtaistui, kun pohjoisranta tarjosi mato-onkijoille eniten särkiä. Vain yhden ahvenen. Olimme jo aikeissa avata netin hyvän ohjeen toivossa, mutta vanha koulukirjani Alli Oksasen ja Lilli Harmion Maija keittää koulussa (Gummerus 1959) pelasti tilanteen. Ohessa ohje, jota modernisoimme sen verran, että jauhoimme peratut onkikalat käsinveivattavalla lihamyllyllä pariin kertaan. Kannattaa jauhaa kalat kolmannenkin kerran, jos aikoo kokeilla reseptiä.

Jokainen halukas sai vuorollaan kokeilla voimiaan lihamyllyn pyörittämisessä. Olipa mielenkiintoista puuhaa. Matomainen kalamassa ei tuoksunut parhaimmalta, mutta kullanruskeiksi paistetut pyörykät tekivät kauppansa. Saimme rohkaisua jatkaa samalla linjalla, siis ilmaisen liikeidean: "Onkikaa lisää kaloja, valmistakaa pyöryköitä ja alkakaa myydä niitä. Ilmaista ruokaa itsellekin!" Hyvin päätelty.

Kalapyörykät

1/2 l tähteeksi jäänyttä kalaa
5-6 perunaa
1 muna
2-3 rkl korppujauhoja
suolaa
hiukan hienonnettua valkopippuria

Paistamiseen: voita t. rasvaa
Ruskea kastike, ks. sivu 16 (emme tehneet)
Tähteeksi jääneestä kalasta poistetaan ruodot ja nahka. Kala hienonnetaan puulaudalla veitsellä. Kuoritut perunat hienonnetaan haarukalla. Hienonnettu kala, peruna, korppujauhot ja hiukan vatkattu muna sekoitetaan kulhossa puukauhalla. Seos maustetaan.

Puhtain jauhotetuin käsin muodostetaan seoksesta pieniä pyöryköitä. Ne paistetaan kuumassa pannussa ruskistetussa voissa t. rasvassa kauniin kullanruskeiksi. Tarjotaan sinänsä tai perunain ja ruskean kastikkeen kera. (Emt. s. 84)

Söimme ne sinänsä. Hyvin tekivät kauppansa. Antiikkisen ruuanlaiton lomassa mm. järjestimme taidenäyttelyn olohuoneeseen, pelasimme Othelloa, Heitä sikaa-peliä. Eläinpyramidin hahmot saivat tällä kertaa olla oppilaina parissa luokassa. Keräsimme myös kasveja muovikassin pohjalle, asettelimme ne kuivumaan sanomalehtien väliin puupuristinten puristukseen. Valitettavasti kaikki kasvit eivät ehtineet kuivua. Sentään yksi lauha (en muista mikä), pikkuinen valkoapila ja pari muuta kukkaa malliksi. Toisaalla otettiin haavilla kiinni hyönteisiä ja tutkittiin niitä suurennuslasilla. Aika kiirettä on pitänyt. Jäi kuvatkin ottamatta.

Eilen alkoi jo tuntua liian karkkipäiväiseltä, kun aamulla oli saatu muumikarkkirasiat ja jälkiruuaksi jotakin makupalaa. Oli mielenkiintoista seurata missä tahdissa itse kunkin karkkirasia tyhjeni.

Pikkuvieraat veivät näköjään helteen matkassaan. Mehumaija on tänään ollut aamuvuorossa, koska mansikoille pitää saada tilaa pakastimeen.

Eniro XXX... Miten voin auttaa?

On kulunut vuosia siitä, kun olen aurinkoaikaa aamukahdeksalta lähtenyt autolla liikkeelle 24 asteen lämmössä. Se tapahtui lauantaiaamuna. Ihana ilmastointi! Kaikki tavarat kasassa, eniron ohjeet printattuina ihan kartan kera. Varmasti löytäisimme perille. Ja löysimmehän me. Eväänä meillä oli kaksi litraa vettä, koska määränpäässä olisi ruokaa tarjolla.

Kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan. Minä olin ratissa, koska kuskin penkki on selälleni parempi ja itse ajaessa tulee vähemmän ylimääräisiä nykäisyjä, liian kovaa ajettuja kaarteita. Ajamiseen keskittyminen työntää kipua pois, varsinkin jos ei juuri puhu. Melkein tuppisuuna sitä sitten matkustettiin. Jossakin vaiheessa kysäisin kuitenkin, kannattaisiko tankata. Nykyautoissa on sellainen outo ominaisuus, että ne muka tietävät etukäteen miten pitkälle milläkin polttoainemäärällä pääsee. Ei tarvitse, reilusti riittää.

Reissumme osoitti kuitenkin, ettei mittareihin ole luottamista. Eniron printti ohjasi meidät suorinta tietä (?) määränpäähän. Tie alkoi kapeutua, oli kuoppainen ja mutkikas. Kun näin liikennemerkin, jossa luki Piha!, huolestuin ihan pikkuisen. Huutomerkistä en ole varma, mutta jossakin vaiheessa kyllä päädyimme jonkin autiotalon pihaan. Portailla oli kuitenkin kumisaappaat, kertoivat. Siitä vain läpi, jos tie vaikka jatkuisi. Minähän en niitä saappaita nähnyt, koska tien keskellä kasvoi vajaa puolimetristä heinää ja oli varottava, jos vaikka kiviä siinä.

Yleinen tie päättyy-merkki ohitettiin myös, tuli puomikin vastaan ja ohje kehotti ajanmaan suoraan. Käännyimme vasempaan, jonne ei ollut puomia. Seuraavaksi maasto muuttui yhä jyrkkäpiirteisemmäksi, jyrkkiä laskuja ja nousuja, pehmeitä ojanreunoja, olipa puupinokin. Seurasin bensan hupenemista. Pääsisimme enää 20 kilometriä. Siis ilman lisäbensaa emme pääsisi takaisin, jos sittenkin löytäisimme määränpään.

Ehdotin jossakin vaiheessa takaisin kääntymistä. Ei, me ajaisimme niin pitkälle kuin polttoainetta riittäisi. Ja olihan meillä kännykät, joilla voisimme ehkämahdollisestitarvittaessa kysyä vaikka neuvoa ja lopulta apua. Ihme ja kumma, kapea ajoväylänen, jossa ykkönenkin oli liian iso vaihde, alkoi levetä. Olimme sittenkin oikealla tiellä. Muutama muukin oli "joutunut" samalle reitille navigaattoreineen. Karttaohjelmat ovat varmaankin joskus ihan ookoo, mutta ne voisivat varoittaa tien kunnosta. Onneksi ei kukaan tullut vastaan. (sic!)

Paluumatka oli kuin leikkiä edelliseen verrattuna. Saimme muutaman litran polttoainetta ja pääsimme, voi niin paljon helpommin, pois toista reittiä. Jyrkkiä kaarteita ja mäkiä sielläkin, mutta sentään jatkuvassa käytössä oleva tie. Ukkossaderintama vei helteen mennessään. Paluumatkalla sää selkeni ja kotona helteisen päivän päätteeksi mittari näytti jo kahtakymmentä astetta. Ja yö oli kaunis! Vasta eilen ukkonen huispautti puita tällä kohtaa, Ylä-Savossa todella pahasti.

___

PS. Aloitin kirjoittamisen eilen, mutta jatkoin nyt maanantaiaamuna. En nyt osaa muuttaa tuota julkaisupäivää, mutta haitanneeko tuo mittää?

Ruokamuisto

Sattumalta USA:n predidentinvaalien tulosanalyysien lomassa katsoin televisiosta osan ohjelmasta Tinan keittiössä. Tavallisesti näkymätön osallinen kertoi siinä mielenkiintoisen ruokamuistonsa. Siitä palautui mieleeni oma ruokamuistoni 70-luvun alusta. Se on ajalta, jolloin riisi oli minulle tuttua vain joulupuurossa. Niin, ja naapurin evakkoemännän piirakoista.

Olin päättelemässä opintojani Kiovassa. Suomessa lainarahalla ja pienillä stipendeillä opiskelevalla ei ollut minkäänlaisia painonhallintaongelmia, koska ruokaan ei yksinkertaisesti ollut määräänsä enempää rahaa. Se taas, että edelleenkään painonhallinta ei ole ongelma, johtuu huonosta ruokahalusta, joka on luultavasti jäänne solunsalpaajahoitojen aikana tuputetusta ruuasta. Syön elääkseni ja riittävästi, vaikka terve näläntunne on harvinainen vieras. Nykyisistä ravintola-annoksista minulle riittäisi ainakin kolmeen ateriaan. Pula-ajan elänyt kun ei mielellään jättäisi ruokaa lautaselle.

Siihen ruokamuistoon. Opiskelija-asuntolassamme oli tietenkin yhteiskeittiö. Meitä oli eri puolilta maailmaa. Samalla käytävällä yhdessä solussa asui egyptiläinen perhe, jossa oli kaksi suloista kiharatukkaista lasta. Olimme juuri tulleet ja vasta asettumassa. Ystävällinen perhe kutsui minut ja huonetoverini päivälliselle. Rouva oli valmistanut herkullista, suorastaan taivaalliselta tuoksuvaa currykanaa ja riisiä.

Opiskelijaruokaloista muistan oikeastaan vain pitkät jonot, alumiiniastioiden kolinan, kompotit ja rahkan (sekin uusi tuttavuus tuolloin). Itse pääruokalajit eivät ole jääneet tarkkaan mieleeni. Mutta tuon taiten ja rakkaudella valmistetun kana-aterian muistan aina. Varmasti myös siksi, että kulttuurieromme kulminoituivat aterioidessamme. Etelämaalainen vilkkaus, äänekkyys kontra meidän suomalainen vaitonaisuutemme. Silloin ei vielä järjestetty minkäänlaista valmennusta vaihto-opiskelijoille. Piti vain luovia omin avuin. Koska meistä ei ollut vastaavanlaisten herkkujen valmistajiksi, jäimme ikuiseen kiitollisuudenvelkaan tuolle perheelle.

Tänään muuten haudutin uunissa sitruunapippurilla, tillillä, suolalla, ketsupilla ja Danonen Activia-jogurtilla maustettuja silakkafileitä. Hyvää oli, kun pääsee itse kehumaan. Makea jogurtti sopii siis vallan hyvin ruokakerman tilalle.

Ruokamuistoja-meemi on näköjään kiertänyt joskus blogeissa. Olkoon tämä sitten vaikka myöhäsyntyinen osa sitä.

Sitäsuntätä

Pitkästä aikaa tuli tehdyksi raparperihyvää. On siinä liikaa kaikkea eikä Kiekun orsikanalan munien runsas omega 3-pitoisuus ole kummoinenkaan puolustus. Pienen laskutoimituksen jälkeen tein neljän munan annoksen. Sekin riittää aivan hyvin kokonaiseen uunipellilliseen.

Sitäsuntätä valmistetaan taas tavallisesta sokerikakkutaikinasta paistetusta kääretortun pohjasta tai miksi ei myös sokerikakusta. Kakku pilkotaan sentti-kertaa-sentti-kuutioiksi, jotka laitetaan lasiseen kulhoon ja lisätään kuivia tuoreita sesonkimarjoja joukkoon ja sekoitetaan varovasti nostellen (ellei malta asetella kauniisti jo alkuaan). Tarjotaan kermavaahdon, vaniljakastikkeen tai sopivaksi sulaneen jäätelön kera täytekakun korvikkeena. Koristelu ei siis ole kovin haastava. Entinen kollega tarjosi kyseistä herkkua työpaikalla. Siellä se sai nimen komposti. Tuon sitäsuntätän keksin ihan itse. Se saattaa tarkoittaa vallan muuta. Pyttipannua esimerkiksi.

Selkävaivan kanssa menen vuoristorataa. Jonakin päivänä se antaa kävellä mäkiäkin. Viimeisen vuorokauden olen ollut kuin rautapanssarissa. Yö meni osaksi kävellen ja venytellen. Näin pimeimmän hetken kello yksi, kolmelta vaihdoin sänkyä peitto kainalossa, silittelin kylmägeeliä minne yletin, otin särkylääkettä ja yritin avata lukkoja. Sain onneksi hetkeksi nukahtaa.

Selkähelppojen hetkien suuret suunnitelmat lähtemisistä ja kirjoittamisista (lukemisistakin) murenevat sellaisina öinä. Silti minulla on jo nimi omalle "kirjalle". Alkuakin. Kannattaisi ehkä laatia jonkinlainen runko, sisällysluettelo. Aineistoa on liikaa, materiaali rönsyilee kuin mansikka. Tämä on sellainen savolainen projekti: aloittamista vaille valmis. Saattaa siksi jäädäkin, jos alkaa stressiä pukkaamaan. Jokin kytö uloskirjoittamiseen ikään kuin olisi. Tai sitten luen itseäni väärin. Kuva on eilisaamuiselta uintireissulta kello viisi. Mykistävää kesäkauneutta hiljaisuudessa. Mieheni nukkuu niin sikeästi, ettei tietäisi näistä salavaelluksistani mitään, ellen ottaisi kuvia ja jättäisi märkää uimapukua näkyviin.

Kahvikermalle käyttöä

Olen kahvinjuoja. Ei nyt aitoa lattea, mutta puoliksi maitoa ja kahvia. Maidon on oltava rasvatonta. Jo ykkösmaito kahviin lisättynä maistuu rasvaiselta. Jos kahvipöydässä on vain kermaa, juon kahvin mustana.

Meille jäi eräästä kahvitustilanteesta kolmen desin kahvikermapullo. Siitä oli kulunut vain hiukan. Koska mitään ruokaa en edelleenkään osaa heittää pois, mietimme mihin voisimme käyttää ylijäämäkerman. Se ei ollut vispattavaa. Kermavaahdolle jouluna olisi ehkä käyttöä. Ja nyt ajatellen olisi se säilynyt huomiseen asti, jolloin aion tehdä sen ainoan pakollisen perinneruuan l. tuuvingin. Monesta perinteestä on vuosien saatossa tingitty, mutta ei sentään vielä imelletystä perunalaatikosta. Olisin voinut käyttää sen siihen. Mutta tehty mikä tehty. Tänään.

Ei tarvinnut ostaa muuta kuin yksi purkki maitorahkaa. Kaikki muut tarveaineet löytyivät kotoa rahka-ananastorttuun, jonka ohje on muuten ko. kermapullon kyljessä.

Muuten kaikki meni oivallisesti, mutta ananaslohkojen sijaan purkissa olikin ananasmurskaa. Samaa ainettahan se on. Siis annoin mennä. Järjestelmällisesti. Ja uuniin. Pitihän sitä tietysti heti hiukan maistaa. Ei ollut liian makeaa. Oikeastaan kaipasi hiukan enemmän makeutta. Muistin oitis, että viimeinen 1 dl sokeria oli jäänyt pois. Näin helposti saimme uuden kevyemmän joululeivonnaisversion, koska taatelikakku on menettänyt suosiotaan.

Rahka-ananastorttu

100 g voita/margariinia
1/2 dl sokeria
1 muna
2 1/2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Täyte:
1 pieni tölkki ananaspaloja
1 prk maitorahkaa
2 dl kahvikermaa
2 munaa
1 dl kookoshiutaleita
1 dl sokeria

Vatkaa pehmeä voi ja sokeri. Sekoita joukkoon muna. Lisää lopuksi jauholeivinjauheseos. Taputtele taikina uunivuoan (halkaisija 28 cm) pohjalle ja reunoille. Valuta ananaspalat siivilässä. Sekoita muut täytteen ainekset ja kaada ne vuokaan. Lisää pinnalle ananaspalat. Paista 200 asteessa n. 30 min.