Lemmikki

Anna Emilia voitelee ryppyisiä käsiään pimeässä makuukamarissaan. Tuntiessaan tutun arven hän muistaa kuin eileisen päivän, miltä valkoinen karitsa näytti kuolleena vasten ruskeiden kuusenneulasten peittävää maata.    Maapohjanavetan aikaan talossa pidettiin aina lampaita kuten miltei jokaisessa torpassa. Lampaat ja pässi olivat irrallaan navetassa. Navetta oli ladon, hevostallin ja saunan takana. Takimmaisena rakennuksena, mutta onneksi lähinnä kaivoa.

Lampaat laidunsivat kesällä tietenkin ulkona lammashaassa, jonka erotti vallanmetsästä tiheä riukuaita. Viheliäinen piikkilanka-aita erotti aitauksen peltotilkuista. Piikkilanka oli nimensä veroinen.

Eräänä kesänä yksi lampaista jostakin syystä hylkäsi karitsansa. Mitään silminnähtävää poikkeavuutta karitsassa ei päälle päin näkynyt, joten sen sysimiselle ei keksitty mitään järkevää selitystä. Ehkä emolla ei riittänyt sille maitoa. Anna Emilian piti ottaa se kiinni ruokittavaksi. Kiinniotossa kävi sitten köpelösti. Anna Emilia sai sormeensa pitkän haavan siinä hommassa.

Pienestä koostaan huolimatta karitsa oli kuitenkin melko voimakas. Aidan piikki miltei halkaisi alle kouluikäisen tyttölapsen etusormen, koska hän ei ymmärtänyt päästää ajoissa irti karitsan  turkista. Kahden piikkilangan välistä nopealiikkeisen karitsan kiinniotto ei onnistunut, mutta lammashakaan ei Anna Emilia ei uskaltanut mennä sen pässin takia.

Anna Emilia luki onnettomuuden omaksi syykseen. Aina kun hänelle oli sattunut jokin vahinko, hän oli saanut siitä moitteet. Sormi oli vereslihalla ja olisi vaatinut muutaman tikin tai edes laastarin, mutta äidilleen ei Anna Emilia uskaltanut kertoa mitään. Onneksi hän löysi ruutukankaisen esiliinansa taskusta nenäliinan. Siihen hän  kietaisi verta vuotavan ja tykyttävästi särkevän sormensa. Kädet tukevasti nyrkissä essun taskussa Anna Emilia meni tuvalle ja yritti esittää reipasta ja alkoi tehdä muita hommia.. Joku muu sen karitsan sitten otti kiinni.

Jotta karitsa jäisi henkiin, sitä oli ruokittava pullomaidolla. Se leimautui ihmisiin ja ryhtyi sisälampaaksi. . Päiväsaikaan se köpötteli tuvan lankkulattialla. Iltaisin se tapasi piiloutua tuvan pitkän penkin alle, koska ei halunnut lähteä yöksi ulos toisten lampaiden syrjittäväksi. Eikä se mennytkään aitaukseen, vaan viereisten korkeiden kuusten alle. Erään heinäkuisen ukkosyön jälkeisenä aamuna karitsa ei sitten enää ilmaantunutkaan tuvalle.
____

Pakinaperjantai 129: Lemmikki

Kuvan korvamerkityillä tummilla lampailla ei ole mitään tekemistä tarinan kanssa ja toivottavasti piikkilangatkin ovat jo historiaa.

Internetti hyötykäytössä

Laittoivat Pakinaperjantain aiheeksi sanan härrävärkki. Minä en tiedä mikä se sellainen on. Se on varmaankin substantiivi. Jokin laite, vekotin. Päätin ottaa asiasta selvää. Minulla on tietokone edessäni. Varmaankin sanan merkitys aukeaa tuossa tuokiossa harrastamalla hiukan nörtin kliktivismiä. Sitten kirjoittaisin sen pakinan.

Klikkasin synonyymisanakirjan sivulle ja hain sieltä kyseistä sanaa. Ei tullut vastausta. Se tarkisti kysymystäni: Tarkoititko sanaa harrastus? Ei, härrävärkkiä minä etsin. Neuvoi etsimään toista sanaa. Niin minäkin tekisin, jos en tietäisi. Sanoisin vain päästäkseni pälkähästä, että hyvä on kysymys.

Piti seuraavaksi siirtyä etsimään sanaa sivistyssanakirjasta. Jotenkin tuo härrävärkki ei muistuta lainkaan muinoin koulussa ulkoa opeteltuja sivistysanoja. Vaihtoehdot olivat kuitenkin vähissä. Klikkasin siis sivistyssanakirjaan.

Taas sama tarkistuskysymys: Tarkoititko härskare tai härskarinna? En tarkoittanut. Ei ole sivistyssana. Niin arvelinkin. Hyppäsi ihan selvästi ihan toisen kotimaisen kielen puolelle. Jatkoin seurustelua koneeni kanssa. Se kysyi: Etkö löytänyt etsimääsi? En löytänyt. Konekaverini ei luovuttanut vielä, vaan neuvoi: Lähetä kysymys VastausWiki-yhteisölle.

Lähetin kysymyksen eteenpäin. Seuraavaksi olisi pitänyt vastata itse tähän lähettämääni kysymykseen tai lähettää kysymys edelleen Facebookiin. Siihen torppasi klikkailuni. En ihan härrävärkin takia viitsi liittyä naamakirjaan.

En kuitenkaan menetä toivoani, koska Pakinaperjantain viikkohaasteeseen näkyy tulleen jo useita vastauksia. Aion myös kysyä asiaa lapsilta, koska he tietävät nykyään paljon enemmän kuin aikuiset. Sitä paitsi odotan innolla vastausta sinne VastausWiki-yhteisöön. Siellä näkyy jo entuudestaan olevan kymmeniä ellei satoja (en jaksanut skrollata) kysymyksiä jonossa.

Ei taaskaan syntynyt sitä pakinaa.

Sanoja:
internet = verkko, web, webbi, www, netti, tietoverkko
nörtti = (engl. nerd) on arkikielessä innokas tietotekniikan harrastaja. Stereotyyppisessä merkityksessä nörtti on harrastukseensa tai tieteeseensä syventynyt, sosiaalisesta elämästä hieman syrjäytynyt. (wikitietoa)
kliktivismi = (engl. clicktivism) tehoton asioihin vaikuttaminen internetin (keskustelu) sivuja klikkailemalla (Suomen Kuvalehden vuoden 2010 sanoja. Sulut minun)
substantiivi = nimisana
synonyymi = samaa tarkoittava, samamerkityksinen sana
härskare = on ruotsia ja tarkoittaa valtias, hallitsija
härskarinna = em. sanasta johdettu naista tarkoittava sana, valtiatar
härrävärkki ?
skrollata = vierittää

_____

Pakinaperjantain 215. haaste

Vuosi 2011

Sää

Koko Suomen taas kerran yllättänyt lumipeite paksuuntuu edelleen. Siperialaistyylinen viima nietostaa lunta ihmisen kannalta vääriin paikkoihin. Aurauskalusto saa kerrankin olla tuottavassa työssä ympärivuorokautisesti. Ei kirsku hiekka eikä sepeli kuten useina vähälumisina talvia aura-autojen jyrsiessä pari kertaa viikossa melkein lumetonta maata. Netin sääsivutkin tukkeutuvat lumeen. Sammakko tietää.

Juhannukseen mennessä lumi sulaa ja jäät lähtevät eteläisemmässä Suomessa. Kesällä saattaa olla kuusikymmentä celsiusastetta lämpimämpää kuin talvella. Syksyn ruska ehtii ennen ensilunta. Marraskuussa lumitykit aloittavat joka tapauksessa kuumeisen tykityksensä hiihtokeskuksissa, koska lumille on päästävä silloin kun ihminen päättää.

Vaalit

Kansa seuraa alkuvuoden vaaligallupeja ja pörssikursseja nenä netissä kiinni. Postistaan luopuvat kansanedustajat etsiskelevät uutta työtä. Jatkoon haluavat vaalirumbaavat vankistamalla omaa brändiään. Pään on pysyttävä pinnalla ja äänen kuuluvilla 24/7 ja fotoshopattujen kuvien näkyvissä mieluusti joka viestimessä. Vaalikoneet surraavat kysellessään, onko alamainen täysin samaa, melkein samaa, hiukan eri tai täysin eri mieltä vai onko yleensä mitään mieltä mistään.

Ehdokkaiden aikaa kuluu omilla YouTube-kanavilla, skypessä, mesessä tai chatissä. Blogeja syntyy ja sammuu. Facebook-kaverikutsuja satelee. Twitter visertää. Tupaillat ja torikokoukset muuttuvat somettamiseen, koska sitä vartenhan löytyy laajaa valokaapelikaistaa tuhansia kilometrejä. Naamakirjaan ilmestyy useita profiileja samoille ehdokkaille. Tuolloin näkyvyys on suurempi, tosin vain naamakirjalaisille. Vaaleissa ei sitten kuitenkaan juuri mikään muutu.

Palvelut

Muussakin asioinnissa kaikki kynnelle kykenevät pakotetaan verkkoon ja hoitamaan ennen kasvokkain saadut palvelut itse. Postitoimistot ja kyläkoulut vähenevät. Peeceet väistyvät ja kännyköillä surffaillaan, ostetaan tavarat, matkat, liput, autonpesut, cocacolat, lainataan rahat. Toisaalta kännykät pienenevät, toisaalta kasvavat kokoa. Kirjan kokoisen laitteen käyttö puhelimena vaatii aluksi totuttelua sekä soittajalta että katsojalta. Käteinen raha ei enää kelpaa joka paikassa. Se on vähintäänkin pestävä ennen käyttöä.

Vaaditaan taitoa näprätä ja alituisesti päivittää ja siinä sivussa päivitellä, ellei peräti sadatella, kaatuilevia alati uusiutuvia teknologiainnovaatioita kuten digitelevisioita, teräväpiirtotelevisioita, ipadeja, navigaattoreita, tabletteja. Onhan se globaali uutinen, jos tietyn puhelimeksi tarkoitetun laitteen toimimattomuuden vuoksi ei herää ajoissa töihin tai matkalle.

Elämän- ja tavaranhallinta

Kiire ja kulutus lisääntyvät. Paperin, maamme talouden entisen kivijalan, kulutus sekä kasvaa että vähenee. Paikallinen päivälehti esimerkiksi aloitti paperin säästämisen ostamalla vain toispuolisesti pintakäsiteltyä painopaperia. Lehti kääntää sivut itsekseen rullalle välittömästi, kun sen avaa aamukahvipöydässä. Ennustan, että tämä toimenpide nopeuttaa lehden muuttumista elektroniseksi.

Suomalainen kotidatan vakuutusinnovaatio myydään hyvällä hinnalla maailmalle. Aikaa säästyy, kun ei tarvitse enää ottaa varmuuskopioita tiedostoistaan. Minullakin on niin kiire, etten ehdi kirjautua edes nettipankkiin maksamaan laskujani. Aika ei vähene, mutta kiire lisääntyy. Niinpä kansalaisilla oletetaan olevan aikaa vaikka kuinka, koska melkein jokaisen kaupasta ostettavan tuotteen kylkeen ja televisiouutisen loppuun liitetään vähintään yksi www-mantra. Kuinka moni kiirehtii heti nettiin tutkimaan taustoja, mahdollisesti kommentoimaan ja tykkäämään, jota voisi välistä kyttäämiseksikin luulla. Ne jotka ovat koko ajan online, langoilla joita ei enää juuri näy missään. Yleensä siis langattomalla. Moni kuitenkin edelleenkin tulostaa salaa tärkeimmät asiakirjansa, koska kotivakuutustenkaan korvausasioissa ei aina päästä yhteisymmärrykseen.

Osa kansasta uusii taas tänäkin vuonna olohuoneensa kaluston ja vaatevarastonsa, osa kiipeää vintille etsimään sinne mahdollisesti unohtuneita 60-luvun kalusteita ja vaatteita. Tai pärjää ilman niitäkin. Kirpputorihinnat noussevat korkeammiksi kuin globaalijättitavarataloketjujen hinnat. Vintage, vihreys ja luomu muuttuvat luksukseksi ja siitähän on aina haluttu maksaa. Aikakauslehtien tilaajilleen tarjoamat tilaajalahjat kallistuvat edelleen. Jo alkuvuodesta näkyy saavan naistenlehden viideksi kuukaudeksi alle 50 eurolla ja samalla lahjaksi 137 euroa maksavan hopeisen kaulakorun.

Hohhoijaa. Siinäpä aluksi. Palataan asiaan vaikka vaalien jälkeen...

____

Pakinaperjantai No 214

Maaäitimme yhteinen

Ilmastonmuutos puhuttaa. Vuosittain alan vaikuttajat kokoontuvat pohtimaan ilmakehämme tilaa. Lentävät mantereelta toiselle visioimaan, innovoimaan, asettamaan tavoitteita, tekemään yhteisiä päätöksiä. Hikoilevat kokouksissaan pääsemättä yksimielisyyteen.

Ihminen jättää isoja jalanjälkiä. Tekojärvet, kuivatut suot, käännetyt jokien kulkusuunnat, tuhoutuvat sademetsät, avohakkuut, viljely- ja asuinsijojen varastaminen jatkuvan kasvun vaatiman energiantuotannon tarpeisiin. Kaivokset. Ydinjätteet. Luonnon monimuotoisuus on katoamassa. Sairastumme. Kansainvaellukset alkavat. Nälkä pakottaa osattomat liikkeelle.

Äiti Maa kärsii kuumista ja kylmistä aalloista. Vuoroin puhuroivat kuumat tuulet metsäpaloineen, vuoroin vinkuu hyytävä viima paukkupakkasineen. On kuin maa olisi kyllästynyt kiihtyvän kaupungistumisen kivikahleisiin. Etsii vapautta sementin ja asfaltin alta esiin puskevana voikukkana, puna-ailakkina, villivadelman taimena.

Annetaan Äiti Maalle puheenvuoro. Ollaan edes hetki puhumatta päälle. Kuunnellaan. Suojellaan Äiti Maata, ettei sen tarvitsisi repiä mekkojaan ja viittojaan polttavina helteinä, tsunameina, tulivuorenpurkauksina, syöksyvirtauksina, tulvina.

___

Pakinaperjantai No 210: Seuraava suojelukohde.

Vähitellen

On kuuma kesäpäivä. Malviina katselee kerrostalon toisen kerroksen keittiön ikkunasta vinosti oikealle. Sillä kohtaa kaavassa on vielä tyhjä metsäinen tontti. Malviina on päästänyt poikansa (Kuudenikäinen, Timo Turunen ja Katri-Helena) ensimmäisen kerran keskenään ulos ja pyytänyt heitä pysymään omalla pihalla. Aikansa pysyivätkin, kun äiti säntäili ikkunasta toiseen seuraten heidän liikkeitään. Varttitunnissa äidin ohjeet näkyivät unohtuneen. Metsäseikkailun kutsu oli voimakkaampi. Äiti-Malviinan sydänalaa kouraisee oudolla tavalla. Pitäisi vähitellen löysätä napanuoraa, antaa tilaa oppia itse, mutta samalla valvoa. Lähtee perään ja hakee pienet seikkailijat takaisin. Kaappaa kainaloonsa, silittää silkohapsia ja on hyvillään, että lapset ovat siinä silmien alla.

***

On pakkasta. Malviinan varpaita paleltaa, mutta tämän hän haluaa nähdä ja kuulla. Poikansa sotilasvalatilaisuuden ohjelmineen. Olkoonkin pakkasta ja matka pitkä. Ainakin kaksi nuorukaista pyörtyy kesken tilaisuuden. Auttajat ovat lähellä. Malviinan silmäkulmasta vierähtää kyynel kuin postimerkkinä ylös lähetetylle huokaukselle. Hän kuunteli tarkkaan, mihin nämä nuorukaiset sitoutuivat. Mahdottomaan hänen mielestään. Hernekeitto ja pannari maistuvat sentään tutulta ja äiti lukitsi omat pelkonsa ja ajatuksensa sydämensä takimmaiseen sopukkaan.

***

Kevään korvalla Malviina on ollut kaksi viikkoa pois kotoa. Poika on muuttanut sillä aikaa ensimmäiseen omaan asuntoonsa. Ei ole puhelinta, on onneksi sentään osoite. Miten tässä nyt näin kävi? Pari kertaa Malviina nousee portaat yksiön oven taakse mukanaan kassillinen ruokaa. Soittaa ovikelloa. Ei vastausta. Huolenpoikanen kipristää taas kerran sydänalaa, ihan kuin silloin kuumana kesäpäivänä viisitoista vuotta sitten. Hän nojautuu hetkeksi vasten viileää seinää, mutta alkaa kohta askeltaa kantamuksineen alas ja naurahtaen hupsuudelleen käskee itseään päästämään irti, lähettämään lapsensa lentoon. Kantakoon elämä.

______

Pakinaperjantai No 209.

iit ja eet

Kuvalähde.

Ihminen on suunniteltu niin vajavaisesti, että nykymaailman tavallisen kodin hilavitkutinarsenaalin käyttöön ei riitä kertakaikkiaan kädet. Siis kaksi kättä. Ja sitten kun jompikumpi käsi on vielä poissa pelistä hartia- ja olkapääseutua tai kyynärpäätä nakertaneen hiiren myyräntyöstä, tilanne senkun hankaloituu. Mutta kun hätä on suuri on apukin lähellä.

On se niin verratonta, että henkilökohtaista (siis vihdoinkin tajusin, että etuliite i- sanojen edessä saattaa tarkoittaa henkilökohtaista, ikiomaa, e-etuliite taas tarkoittanee elektronista) mobiililaitetta, siis sitä iPhonea mainostetaan kertomalla, että sillä voi muuten soittaa. Digitaalisuuden esiinmarssi alkoi minun kohdallani siitä, että lapsille hankittiin digitaaliset rannekellot, siis iWatchit heidän ollessaan muistaakseni siinä alun toisella kymmenellä. Niistäkin aikoinaan kysyttiin, näyttävätkö ne kellonajan muiden ominaisuuksiensa ohella.

Oli mukava, kun niillä pystyi leikkimään sellaista kehittävää peliä, jossa arvioitiin, kuinka kauan vaikka viisi sekuntia kestää. Sehän kestää yleensä about viisi sekuntia, mutta se piti arvioida katsomatta kelloa. Toinen hauska peli oli testata reaktionopeutta. Siinä painettiin ajanottonappulaa start/ stop mahdollisimman nopeasti. En ollut hyvä kummassakaan. Ajanotto urheilukentän reunalla oli hiukan helpompaa, kun juoksivat vaikka edes sata metriä. Kohdallani virhemarginaali jäi näissäkin aika suureksi. (vrt. reaktionopeus)

Ensimmäisen iPuhelimen osti isolla rahalla miehelleni syntymäpäivälahjaksi. Se oli sellainen NMT-450, iso painava mötikkä, ei sentään niitä ns. kenkiä. Jossakin vaiheessa, GSM-vaiheessa, minäkin ostin kauniin punaisen antennilla varustetun iPuhelimen, jota pidin suurimman osan ajasta mykkänä lukitussa iKaapissa opettajainhuoneessa. Eihän sitä luokkaan arvannut viedä. Nyt taitaa jo eskarilaisilla olla iPuhelimet ja sitä nuoremmat tekevät omansa vaikka puupalikasta tai legoista, elleivät ole saaneet leikkeihinsä yhtä miljoonista ihan puhelu- ja tekstiviestikelpoisista vaihdossa ylimääräisiksi jääneistä laitteista.

Seuraava e-laite tuli ostetuksi eräällä matkalla. Kun on ikänsä liikkunut ihan omien tuntemuksiensa mukaan ilman mitään mittareita, sitä ajatteli elämän helpottuvan, jos hankkii eHeartRateMonitorin l. sykemittarin. On se ollut niin rintakehää puristava ja sitä tieten keuhkojen tilavuutta kuristava laite, että on jäänyt melkein käyttämättömäksi. Siinäkin aika ajoi ohitse. eScales kannattaa jättää omaan arvoonsa. Miten nyt jokin vaaka voi analyseerata lihakset ja rasvat tuosta noin vain. En jaksa luottaa, kun kerran kokeilin jossakin terveysbussissa.

iPodin yli olen hypännyt eikä minulla ole iPadiakaan. Ja tuo edellä mainittu iPhonen edullinen tarjous oli vain yrityksille, joten ensin pitäisi perustaa yritys. Ei sekään kai ilmaista ole. On minulla kuitenkin iGoogle-sivu asetettuna tässä koneessa. Tänäisessä lehdessä oli juttua tuosta kuvan iArmista, joka ikäänkuin antaisi lisäkäden. Puuttuu minulta kyllä vielä se eReaderikin eikä minun yleensä tarvitse hallita kaukosäätimiäkään muulloin kuin illalla painaa yhtä punaista nappia, että digilitteeveen ruutu pimenee. Vain yksi pieni punainen silmä jää tuijottamaan kohti sammuakseen kello 23.30. Siihen loppuu viimeistään telkkarin katsominen, jos nyt joskus jaksaisi sinne asti valvoa. Aamuihminen.

En nyt jaksa miettiä mitä muuta iitä ja eetä meillä on tai on vähintäänkin tarjottu tai liitännäislahjoina kirjekuorissa ja pahvilaatikoissa lähetetty. iTunes jos vielä olisi, päässäni soisi ja tinnittäisi vielä nykyistä enemmän. Vaan kun tässä digihilavitkuttimien piippauksien kakofoniassa ei soi sama levy, vaan mikä milloinkin. Kyllä minä niin mieleni pahoitin tuosta aiheesta, että pitäisi olla sama levy. Nämä kaikki digidigittimet soittelevat omia erilaisia piippauksiaan. Olen niin pahoillani.

_____

202. Pakinaperjantai: Sama levy soi

Unohtumaton maalaus

Kuvalähde.

Wikileaks on tarttunut uutisvirrassa korvaani useammin kuin kuin kerran viime päivinä. Pyysin äsken Googlelta kuvan minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen tehneestä maalauksesta. Jouduin oikeaan wikiverkkoon klikkaillessani sivulta toiselle. Asioihin vihkiytyneille Wikimedia Commons on tietenkin tuttu juttu, mutta minä tunsin oikeastaan vain tuon Wikipedian, jolla tuntuu olevan vastaus melkein kaikkeen mahdolliseen kuten Veikolla Savon Sanomissa.

On meta-wiki, wikisanakirja, wikikirjasto, wikiarkisto, wikisitaatit, wikiuutiset, wikispecies ja wikiversity. Onkohan tämä kaikki valtava bittipaljous sitä somea? Vieläköhän keksisin tähän jonkin käsittämättömämmän sanan. Joka kotiin jaettavissa ruokaohjelehtisissäkin on joskus tavantalliaiselle häkellyttävää hilpeyttä aiheuttavaa teksti-iloittelua, varsinkin viineistä puhuttaessa. Eräskin argentiinalainen viini, jonka jätän nimettömäksi tarkoituksella, vaatii medium-pihvin ja täytetäisen kantarellimuhennoksen taltuttamaan mukavasti rodukkaan tanniinisuutensa. Taidatkos sen selvemmin sanoa?

Jos jaksoit lukea tänne saakka, saatan päästä itse asiaan. Kuvan maalauksestahan minun piti kirjoittaa joitakin muistumia. Sen on muuten tuo em. Wikimedia Commons valinnut tämän vuoden elokuun 18. päivän kuvaksi. Ivan Aivazovski, kuuluisa venäläinen marinisti, maalasi taulun vuonna 1850. Minun on täytynyt tutustuaVenäläisen taiteen museoon ensivisiitilläni silloiseen Leningradiin, koska kyseinen maalaus on ikäänkuin etsautunut silmieni verkkokalvoille. Opettaja Tamara Nikolaevna osasi kuljettaa meitä toinen toistaan koskettavamman maalauksen äärelle eikä kyseisen museon oppaita voi muuta kuin kiittää kiinnostavista esittelyistä. Minä olin heti myyty enkä usko olleeni ainoa.

Kiistakapulakin tästä maalauksesta on tullut. Monesko aalto se onkaan voimakkain? Yhdeksäs? Seitsemäs? Olkoon kumpi hyvänsä, mutta tätä maalausta ei maakrapukaan pystynyt ohittamaan olankohautuksella. Melkoinen rahasampo se taitaa olla edelleeen , koska sen sanotaan olevan eniten kopioitu venäläinen maalaus. Eihän siinä mitään, kun vain rahkeet riittävät. Ei kai vai kukaan nykydigiwikiaikana ole kuvannut sitä paikan päällä. 70-luvulla kamerat piti jättää kamera hranenijaan.

Lisätietoa ja kuvia merimaalarin valtavasta tuotannosta löytyy esimerkiksi täältä.

____

Pakinaperjantain 195. aihe: Maalaus

Salaisuus

- Hei mummu, onko tää sun uusi puhelin? Paljonko se makso? Onko siinä bluutuutti?

- Se makso semmoset 40 euroa, kun mummulla oli vuoden ajalta kertynyt etuseteli ja mummu lupasi pysyä entisen operaattorin asiakkaana.

- Niin halpa. Mummu, minä haluaisin semmosen bluutuutkännykän?

- Ei nämä puhelimet mitään halpoja ole. Ajattele nyt, että perheessä on vaikka neljä lasta ja jokaisella on oma kännykkä. On pakko laittaa saldorajoitukset, ettei laskut pääse karkaamaan käsistä. Mikä se semmonen bluutuut muuten on?

- En tiijä, mutta mun kaikilla kavereilla on semmoset ja ne voi lähettää toisillee jotakin, vaikka erilaisii soittoääniä vaikka. Minusta on kurja vaan seistä vieressä ja katsella, kun ne lähettelevät toisilleen niitä, mitä ne nyt on. No ainakin soittiksia.

- Onhan näissä näitä valmiita soittoääniä ja voi vaikka laulaa tai soittaa omanlaisensa sinne. Minä kokeilin sitä kerran. Katotaas vaikka, mitä musiikkia täältä löytyy.

- Galleria, kaikki sisältö, tuolla näkyy lukevan musiikki, mitähän siellä on? Tuossa on jokin Stones.aac. Arvaisikohan tuosta painaa?

- Paina vaan. Etkö sinä, mummu, osaa käyttää omaa puhelintasi?

- No, en osaa, ainakaan vielä. Tässä on ihan liikaa näitä valikoita ja ominaisuuksia. No, painan nyt kuitenkin.

- Onpa ihan kiva kappale. Onko siellä muita kappaleita? Lopeta se.

- Miten tämän saa loppumaan? Taitetaanpa koko laite kiinni. Puhelu loppuu ainakin niin. Hei, tämä vaan soittaa. Apua, miten tämän saa nyt lopettamaan?

- Etkö sinä, mummu, ihan oikeesti osaa käyttää omaa puhelintasi?

- No, osaan minä soittaa ja vastata ja lähettää tekstiviestin. (Puhisee itsekseen.) Ei olisi pitänyt mennä kokeilemaan sellaista mitä ei osaa. Mitä me nyt tehdään? Tästähän kuluu koko akku, jos se soittaa tätä samaa kappaletta loputtomiin. Yritetään vielä kerran. Takaisin samaan valikkoon. Onhan tuossa vasemmalla alhaalla valinnat. Yksi on Mykistäminen. Mykistyykö tämä koko puhelin, jos painan siitä?

- En tiedä. Kokeile. Ei kerrota kenellekään.

- No, ainakin soitto lakkasi. Hyvä. Ei kerrota. Tämä on sitten meidän salaisuus.

Vaari astuu huoneeseen hetken kuluttua.

- Hei vaari, mummun piti mykistää puhelimensa, kun se vaan soi ja soi. Kun se on nyt mykistetty, niin soittaako se enää puhelujakaan?
_____

Pakinaperjantai #191.

Lemmikki

Olen lehmäfani, mutta urbaaniympäristössä en voi ajatella ottavani lehmää lemmikiksi. Pehmolehmiä, lehmäsaaleja, lehmämukeja ynnä muuta lehmärekvisiittaa separaattorin osia myöten kyllä löytyy. Hevosesta voisi käsittääkseni omistaa osan kaupunkilainenkin. Vastaavaa lehmänosituspalvelua en tiedä olevan. Ei ole kissaa eikä koiraa ja akvaariostakin on luovuttu. Joudun nyt kertomaan kuvan lemmikistä, joka ei siis ole omani. Valitsin Ossin, koska se ei ole ihan jokamiehen eikä jokanaisen lemmikki.

Eräässä tutussa talossa on siis lemmikkinä oheisen kuvan Ossi. Ossi on iguaani ja lötköilee isossa terraariossaan silloin, kun talossa on vieraita. Normaalioloissa Ossi liikkuu vapaana muun perheen joukossa. Se kulkee portaita ylös ja alas liukumäkeä laskien, kiipeää ketterästi hellan luukkuja pitkin liedelle ja keittiön työtasolle syömään siihen mahdolliseti jääneet yrtit. Ei voi koskaan tietää, mistä sen löytää. Ossi tarvitsee kuvan lämpölampun. Siis terraarion ulkopuolellakin sitä kannattaa etsiä lämpimistä paikoista. Tietokoneen näyttöpääte, ei siis mikään nykymallinen litteevee, esimerkiksi on hyvä paikka. Ossia varten kannattaa olla vaihtamatta läppäriin.

Se että Ossin selkäpiikit olivat selvästi näkyvissä ei johdu mistään mielenilmaisusta,vaan Ossilla oli kuvanottohetkellä menossa nahanluonti. Pyysin omistajaa kuvaamaan lemmikkinsä luonnetta yhdellä adjektiivilla. Nälkäinen. Pelokas. Kiltti. Sain kolme. Onneksi Ossi on kasvisyöjä.

Kuvatessa Ossi oli lasiseinän takana. Minulle tarjottiin kyllä mahdollisuus avata lasi ja ottaa tarkempia kuvia, vaikka makroja. Sen verran kavahdin noin metrin mittaista piikkiselkäistä liskoa, että kieltäydyin kunniasta. Tarkan kuvan saamisen vaihtoehdot olivat: A. Ossi ei lähtisi terraariosta minnekään eli pelkäisi minua B. Ossi liukkaasti vilistäisi ulos terraariosta eli minä pelkäisin sitä entistä enemmän. Miksiköhän? Äskettäin maalla käydessäni ja kävellessäni helteen paahtamaa heinikkopolkua oikein toivoin, että näkisin pitkästä aikaa kyyn. Iguaanihan on kiltti ja pelokas kasvissyöjä. Ei kyykäärmekään pahuuttaan puraise, ainoastaan puolustautuakseen.

Pakinaperjantai #189.

Elämäni siilit

Siili ei kuulu kotipaikkani luontaiseen lajistoon. Kerran sitä yritettiin tulokkaana kotouttaa, mutta huonolla menestyksellä. Tässä kaupunginosassa siilejä näkee paljon. Valitettavasti eniten ajoväylällä auton alle ruhjoutuneina aamuisin ennen kuin varikset ovat ehtineet suorittaa heille luonnostaan lankeavan jälkipyykin.

Olen runsashiuksista sukua. Niinpä lastenkin hiukset kasvoivat nopeaan tahtiin. Koska jokaisesta mahdollisesta ja mahdottomasta asiasta piti asunto- ja autovelkaisena säästää, aloin itse muotoilla lasteni hiukset. Ostin oikein jonkin kotiparturiphilipsin. Tässä asiassa ei into korvannut taidon puutetta, joten poikien pahasti lovetut pellavapäät piti eräänkin kerran leikkauttaa oikealla parturilla siilitukiksi. Kyllä se kesällä menetteli.

Muutama vuosi sitten viereiselle tyynylle ilmaantui uusi siilitukka. Kuusitoista milliä on kuulemma sopiva mitta. On minulle taas tarjottu konetta käteen, jotta leikkaisin sen ilmaiseksi. Nyt olen jo sen verran viisastunut, etten ryhdy moiseen. Onhan asunto maksettu ja lapset jo omillaan. Mielelläni suon ansion alveineen parturille, jotta minun ei tarvitse harmitella muotopuolta hiusmallia.

Itsekin voisin ajatella leikkauttavani hiukseni siilitukaksi. Kampaaja on eri mieltä asiasta. Otsalle tulisi kuulemma räystäs ja pyörteisten aiheuttamia jakauksia omituisiin paikkoihin.

____

Pakinaperjantai: siili

Sikahyvää kanaa?

porsas, parikin
keväisin
säkissä kotiin kannettiin
paljon ruokaa annettiin
ja rapsutusta ja nimet tietenkin
Mooses muistaakseni viimeisin

syksyksi kesä kääntyi
lasten ilmeet ikävästi vääntyi
kun Vihtori ilmestyi taloon

ruokkijat ja rapsuttajat tiesivät
miksi lahtipenkki ulos kannettiin
ja padantäysi kiehuvaa vettä keitettiin

kanat saivat rauhassa kulkea
niiden reittejä ei ennen tarvinnut sulkea
jos vain munia riitti
äiti kiitti

vasta vuosikymmeniä myöhemmin

sika pääsi telkkariin
(vuoksi Juicen, luulen niin)
saiko armon, tiedä en
kun kulki ohitsemme joka ilta hokien:
syökää kanaa, syökää kanaa, syökää kanaa

joskus harvoin katkesi myös kanan kaula
iskuun vesomen
lensi hetken, vaan ei enää laula(nut)

nyt ovat sellofaanissa molemmat
(ilokokaasuussa)
melkein samalta myös maistuvat

Pakinaperjantain eläinaiheet 184: sika ja 185: kana

Ensin ostetaan porsas

Oli kesä alullaan. Loikkasen Selma tavasi ohutta aviisia. Ilmoituksia-palstalta hän löysi etsimänsä. Eläinauto kulkisi tiistaina tuosta kolmen kilometrin päästä. Ei muuta kuin lyijykynällä allakkaan merkki ja ukko laitettaisiin asialle. Joulu käväisi mielessä. Eikä se siihen jäisi. Kevääseen asti niillä lihoilla pitäisi katras pitää ruuassa. Kärrytiellä ei polkupyörästä yleensä ollut kuin haittaa, mutta porsaanhakureissulle se kuitenkin otettiin esiin. Selma etsi aitasta säkinkin Volmarille valmiiksi.

Ikävästi porsas teutaroi ja vinkui, kun sitä retuutettiin kivistä tietä kotiin. Liukasliikkeinen se oli. Livahti karkuun ja navetan ovesta ulos heti kun säkinsuu avattiin. Kaikki kynnelle kykenevät perään. Kului tovi ja toinenkin ennen kuin hikeentynyt ja äkeentynyt Volmari kantoi karkuretkellä uuvahtaneen possun kullankeltaisilla oljilla somaksi siistittyyn karsinaan. Lapset ihailivat ruusunpunaista possua aidan rakosista, silittelivät, rapsuttelivat, nimeä miettivät. Olisi Ruusan vuoro saada antaa se nimi. Possusta tuli Mooses. Navetan taakse oli tehty aitauskin sille. Vesiheinää se rakasti. Kosteana kesänä sitä riitti perunapellolta ja kasvimaalta kantaa. Ja kaikki ruuantähteet kelpasivat myös.

Äkkiä meni kesä. Porsaasta oli kasvanut iso sianrotjake. Lapsetkin tiesivät, mitä olisi odotettavissa. Vihtori tulisi pakkaskelillä lumien aikaan ja tekisi siitä selvää ennen lyhyen päivän illaksi sinertymistä. Ei se hyvältä tuntunut, mutta jokavuotinen perinne se oli. Illalla ja seuraavana päivänä lapset kävivät ihmettelemässä liha-aitassa riippuvaa ruhoa. Tuvassa tuoksui tappaiskeitto ja veripalttu oli uunissa paistumassa. Sylttykin oli isossa kattilassa kiehumassa. Joskus sianpuolikas rahanpuutteessa saatettiin viedä kauppaan. Toisinaan se paloiteltiin aitan lihatiinuun merisuolan sekaan.

Samalla aikaa kun lipeäkaloja liotettiin tapaninpäivän perinneruuaksi, kinkku lillui suolavedessä odottamassa paistamistaan. Ruiskuoreen se kiedottiin ja annettiin olla uunissa yön yli. Niin se paistui sopivan mureaksi. Joka jouluksi, kunnes Itikan auto haki lehmät. Sen koommin ei possujakaan enää kasvatettu. Perinteet alkoivat rapista yksi kerrallaan. Nyt Selma asuu leskenä kirkonkylässä. Ohuita erilaisia kinkkuviipaleleikkeleitä saa kaupasta ympäri vuoden. Pienessä huushollissa voi joulun perinneherkkuja syödä aina halutessaan. Kinkut ja syltyt löytyvät helposti.

Vain yhtä hän on jäänyt kaipaamaan nykyisen ylenpalttisen ruokapaljouden keskellä.
Tappaiskeittoa ei markettien ja siwojen valikoimissa ole näkynyt. Kyllä ne senkin vielä uudelleen keksivät, kun kerran pettuleivänkin. Elleivät direktiivit kiellä.

----

Pakinaperjantain 58. haaste on Perinne.

Sukelluksissa

helle alkaa viikossa jo uuvuttaa
pääkoppa ei synnytä nyt pakinaa

vaikka



luonto puhuu, kukoistaa
laulaa kesää metsä, maa

sanoin en osaa sitä kuvittaa
siis käytän digitaskukameraa
taas kerran
(päivässä)

mihin uudet kukkakuvat upottaa
(kovalevy vanhoistakin ylipursuaa)
en nyt keksi ratkaisua parempaa

laitan tänne paketin
kun aihekin on mitä sopivin:

ykskaks kävi kesään sukellus
piisamista näkyy kaislikossa aamuisin
vain pieni vilahdus
ja jonkun vene koko ajan sukeltaa

ellet usko tarinaa
sen kuvista voit tarkistaa :)


182. Pakinaperjantai

Mitä tänään elämässä opin

Herättyäni etsitytin miehelläni uimatossut. Oli niin nihkeä yö eilisen ukkostavan ilmanalan vuoksi, että päätin heittää talviturkin. Lampsin rantaan, jossa laituri oli osin veden alla. Tuuli. Laskeuduin jalat edellä hetkeksi kaksi viikkoa sitten jäistä vapautuneeseen veteen. Mennäkeväänä olin tehnyt saman heti jäiden lähdettyä. Nyt olin siirtänyt ja siirtänyt asiaa. Opin, että kahdessa viikossa vesi oli lämmennyt niin, ettei tuttua hengensalpausilmiötä (lue: verenpaineen äkkinousua) tapahtunutkaan.

Päivemmällä mies haki viikko sitten tilatut passit. Otsikosta hiukan poiketakseni kerron, että passin hankintapäivänä opin, että passikuvaaminen on kovasti muuttunut kymmenessä vuodessa. Ei saanut pitää edes silmälaseja. Kuvaaja suuntasi kameransa kuin tarkk´ampuja juuri kohdalleen. Ei saanut ilmeillä. Eikä valittaa lopputuloksesta. Minä siis näytän oikeasti passikuvaltani, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Yleensä katson peilikuvaani, joka ei näytä oikealta. En ymmärrä. Siinä menee oppimiseni raja.

Poliisilaitoksella skannasivat kuvani ainakin kolmesti ennen kuin se kelpasi. Ehkä skannerikin vieroi sitä. Olivat unohtaa toisen silmän pois. Esimerkiksi. Sitten alsoi varsinainen leikki. Piti ottaa sormenjäljet. Niitä ei saatu millään aikaseksi. Kokeiltiin kaikista muista sormista paitsi pikkurilleistä. Molemmista käsistä. Myös peukalot. Vasemmassa olisikin ollut hyvä sirpin jättämä arpi. Mutta kun ei, niin sitten ei. Ei auttanut kosteuspyyhe, ei rasva. Kirjoihin laitettiin merkintä, että olen pysyvästi sormenjäljetön. Sekös lapsenlapsia nauratti. Keksivät jo, mitä kaikkea voisin tehdä, koska jälkiä ei jää... Opin myös, että poliisilaitoksellakin voi nauraa ihan vapaasti.

Passien mukana annettiin aavitosen verran ohjeita passin käyttöön. (Passilaki 671/2006, 31 §). Uutta sekin. Niitä en vielä ole ehtinyt oppia. Sitä paitsi tuli tämä helle. Olen vallan läkähtyä. Tulinkin jo maininneeksi, että taisi tulla passit hankituksi turhaan. Olin ajatellut lähteä kevätkylmiä pakoon jonnekin lämpimään.

181. Pakinaperjantai.

Oho!

Hilpi nojaa ison jumppasalin tiiliseinään. Häntä väsyttää. On maaliskuu. Sitä paitsi hän on raskaana ja vasta reilun vuoden ikäisen poikalapsen äiti. Kaksivuorotyö vaatii veronsa. Raukeus yllättää hitauden hetkinä. Voi kunpa saisi edes kävellä tai istahtaa eikä tervitsisi vahtia haukan lailla.

Salin seinällä on kaksikin kelloa. Hilpi seuraa kellon viisareita. Kaksi valvontatuntia on pitkä aika. Hän mittaa pulssiaankin aikansa kuluksi ja pysyäkseen hereillä. Mutta väsy valitettavasti ottaa omansa hetkeksi…

Hilpi havahtuu tuolin kolahdukseen ja näkee salin edessä huitovan Margan, kollegansa. Joku kokelaista on noussut seisomaan. Hilpin alueella. Hetken hänen aivonsä lyövät tyhjää. Mikä, kuka, missä, miksi, mitä?

- Oho! Taisinpa torkahtaa.

Hilpin pää selkiää oitis ja hän palaa henkisestikin sinne missä hänen vihreään pystyraitaiseen äitiysmekkoonsa piilotettu kauniisti pyöristynyt kroppansa on koko ajan ollut. Hän hipsuttelee sukkasillaan oppilaan luo. Heidäthän palvellaan viimeisen päälle. Nostetaan pudonneet kynät ja kumit. Haetaan nenäliinoja, viedään vessaan. Tämä kyseinen tapaus haluaa lisää konseptipaperia. Hilpi hiippailee hakemaan muutaman arkin isoruutuista leimallista aanelosta salin pöydältä. Pyytää Marga-kollegalta anteeksi, ettei reagoinut heti.

- Kestikö muuten kauan ennen kuin huomasin, että "herättelit" minua?, kysyy samalla muina naisina pyytäessään paperia.

- Miten niin? Marga kuiskaa ihmeissään.

- Ei sitten mitään. Hilpi huokaa helpottuneena ja palaa asemapaikalleen.

Salissa kuuluu vain ilmastoinnin humina ja tuolien natina. Kokelaat vaihtavat asentoa, pureskelevat kyniään, syövät eväitään. Muutama antaa kynänsä sauhuta. Aika alkaa kulkea nopeammin kun alkaa seurata kokelaiden käyttäytymistä koetilanteesta. Jokaisella on omat tapansa. Vaatetustakin voi tilastoida mielessään. Hilpi keskittyy näihin sekkoihin, kunnes hiljaisuuden rikkoo kunnon kolahdus, kirkaisu ja koko salillinen työhönsä keskittyneitä kokelaita kohottaa katseensa.

Kateederilla nostetulla tuolilla istuneen kolmosvalvojan tuoli keikahtaa taaksepäin ja on pudota lattialle asti. Onneksi tämä Hilkka saa pöydän kulmasta kiinni ja selviää pelkällä säikähdyksellä. Ei kai hänkin torkahtanut, käväisee Hilpin mielessä.

Pakinaperjantai.

Edit 16.3. Kommenttien moderointi poistettu. Toivottavasti pysyvästi.

Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää

Helvi ja Hermanni olivat kesälomamatkalla keskisen Suomen ja Ruotsin poikki Norjaan. Meren äärelle. Elettiin 70-luvun puoliväliä, jolloin teltta tykötarpeineen ei ollut vielä menettänyt suosiotaan yöpymispaikkana leirintäalueilla. Retkikeitin, astiat, taittuvat pöydät ja tuolit, kahden aikuisen ja kahden alle kolmevuotiaan lapsen vaatteet, kaikki mahtuivat Simca tuhatsatasen peräkonttiin.

Ensiksi loppui sprii. Se sininen neste, jolla keitin toimi. Itse ne perunatkin keitettiin, vaikka otti se kyllä aikansa. Löydettiin kauppa ja kierrettiin hyllyjä useampaan kertaan. Tai Hermanni kiersi. Oli vain punaista vastaavan näköistä nestettä. Avun pyytäminen ei tullut kuuloonkaan. Suomalainen mies pärjää itse. Helvi kävi kuitenkin tarkistamassa kauppiaalta, että kyse oli samasta aineesta. Väliäkös värillä.

Jo rinnasta vieroitettu nuorimmainen joi pullomaitoa. Piti ostaa tuoretta, koska kotimainen oli jo loppunut. Sen ei pitänyt olla hankalaa. Kierreltiin maitohyllyn luo, joka ei lainkaan muistuttanut nykyisiä sadan metrin mittaisia maitotaloustuotenäyttelyitä värikkäine ja kuviollisine purkkeineen, laulavine ja tanssivine lehmänkuvineen. Tuote nimettiin selvällä tekstillä "Melk". Joo, "mjölk" on ruåtsiksi maitoa ja norja on sukulaiskieli. Sanat samaa kantaa. Ostettiin se purkki ja jatkettiin ajoa yöpymisleirintäalueelle jonkin tunturin kupeeseen.

Kunhan teltta saatiin pykättyä pystyyn ja asettauduttua vaakatasoon, avattiin se melkkipurkki ja piti kaataman sitä tuttipulloon. Poika oli iltapulloaan vailla. Mutta, hertsileijaa, purkista valui piimää. Selvää piimää. Tunsi siinä suomalainen maitotyttö ja maitopoika itsensä huijatuksi. Eikä sen puoleen, samoin varmaankin tunsi se allevuotinen Miikael. Ilmeensä kertoi kaiken. Ei ole hän sen koommin piimästä pitänyt.

Edit kello 12.22.
Purkissa luki ehkä " surmelk", joka viittaisi hapatettuun tuotteeseen. Lisäys tuli reissussa mukana olleelta. Hätäpäissään sitä tulee ostetuksi vaikka mitä. :)

Pakinaperjantain 171. haaste on "Maitopoikana/tyttönä maailmalla".

Tarinamaanantain 75. aihe on "Vahinko".

Olen valitettavasti joutunut laittamaan kommenttien moderoinnin päälle, koska roskakommentit ovat olleet kiusana kaksi päivää.

Ekoherätys

(Kuva siepattu Wikipediasta)

Ekologinen egoisti. Onpa epälooginen sanapari. Loogisesti ajatellen ekologisti käyttää esim. joukkoliikennevälineitä egonsa siirtämisessä pisteestä A pisteeseen B. Näin tehdessään hänen ekologinen jalanjälkensä pienenee, vaikka jälkien luulisi lisivän, jos hän taittaa taipaleita apostolin kyydillä autolla ajamisen asemasta. Samalla kevenee myös ekologinen selkäreppu. Se reppu ja jalanjälki olivat lapsena minullakin pienempiä kuin nyt. Jalka on kasvanut ja jalanjäljet sen myötä. Egoisti taas on vain omaa itseään ajatteleva ja omaa hyötyään hakeva ihminen. Luulen, että meissä jokaisessa asuu egoisti. Egoisti olen tässä selkäreppuasiassa, koska en itse pysty kantamaan mitään, edes reppua.

Entisajan ekologiseksi luultua logistiikkaa ”vie mennessäs, tuo tullessas” on tullut harjoitetuksi siinä määrin, että voisin puhua peräti hamstrauksesta. Vasta nyt olen tullut ymmärrykseen, että tuo vanha viisaus pitää kääntää päälaelleen. Jos hankit jotakin uutta, vaikka egoistisista syistä, luovu samalla jostakin vanhasta. Mitään vanhaa kun ei raatsisi heittää pois. Kaikki käytetään loppuun. Vaatteista lähtien. Ovat niin lujaa tekoa, etteivät kulu puhki edes taitoksistaan kaapissa. Silkki söisi itsensä, mutta niin uusiutuvaa materiaalia kuin silkki onkin, sen rahtaaminen vaatetusliikkeisiimme jättää valtaisan hiilivanan jälkeensä. Sanovat nimittäin, että kuulennon hiilijalanjälki on pienempi kuin nykyisen silkkitien.

Sitten tuo ekolokero. Se on tämä koti tietenkin. Samoilla uuninlämmöillä yritetään laittaa ruokaa isoja annoksia, jotka sitten pakastetaan. Pakastin syö sitten sen saman energian, minkä ensin mainitussa asiassa säästää. Kestävää ja pestävää ostetaan. Lajitellaan jätteet, kierrätetään lehdet. Sammutellaan liiat valot. Yritetään sovittaa menoja niin, että pääsisi kumppanin kanssa samalla kyydillä, vaikka joutuisi hiukan odottelemaankin. Ollaan olevinaan niin ekologisia että. Lipsumisia sattuu melkein joka päivä. Toisaalta pitäähän sitä kuluttaa, että yhteiskunnan pyörät pyörisivät. Ei oikein tunnu milloinkaan olevan balanssissa tämä ekoilu ja egoilu. Sellaista sekoilua. Niiden välissä on kuilu, jonka yli itse kukin rakentaa itselleen sopivan sillan, huojuvan tai jämäkän.

Jälkimmäisestä tulee kuitenkin nykyään vähintäänkin huono omatunto, koska ihmisen osuus ympäristön tuhoutumisessa on jatkuva aihe mediassa. Sen verran on eko-etuliite erinäisissä sanoissa saanut aikaan. Egoistisuutemme kasvattaa ekovelkaa, jonka maksajia ovat tulevat sukupolvet. Mitä tummempi alue on kartalla, sitä epäekologisempi maa. Meiltä loppuvat maapallot, jos elämä jatkuu entiseen malliin.

Tuli taas poikettua Tiimarissa ja jäi katsomatta missä ne ostamani tuotteet olikaan valmistettu, mutta kun sain sen 15%:n alennuksen...

Pakinaperjantai No 167 "Ekologinen egoisti"

Paperin kantajia

Pakinaperjain aihe hajauttaa ajatuksia sinne tänne, varsinkin jos pitäytyy tuohon anagrammiin paperin kantajia. Paperinkeräys, lukemattomat erilaiset paperilaadut, paperin teollinen valmistaminen ja siitä valmistetut tuotteet vaativat kantajansa. Mutta pitäydyn nyt yhteen paperinkantajaryhmään ja yhteen nuoruusvuosieni tositarinaan.

Olin nimittäin opiskeluaikana yhden kesän töissä paperitehtaan laboratoriossa. Tutkin massaa ja sitten valmista tuotetta l. paperia, jonka valmistaminen tämän päivän Suomessa alkaa olla liian kallista, mikä tuntuu uskomattomalta. Vihreän kullan maa on muuttumassa kai joksikin IT-alan sisällöntuottajamaaksi. Siis laitetaan ykkösiä ja nollia riveihin tai jonoihin. Tai ne laittavat, jotka osaavat.

Mutta aiheeseen palatakseni. Työ oli kolmivuorotyötä. Työvaatteena oli valkoinen itsetuntoa kummasti kohottava työtakki. Se piti muistaakseni itse hankkia, koska minulla on tallella yksi sellainen vieläkin. Tai ainakin oli viime kesänä. Saattoi se mennä Kontin säkkiin. En pitänyt lainkaan massan analysoinnista, koska en omasta mielestäni oikein hallinnut sitä. Jo itse näytteen hakeminen oli pelottavaa. Tehdassalissa oli valtavasti desibelejä, mutta jostakin syystä 60-luvulla ei käytetty kuulonsuojaimia. Ei edes korvatulppia. Tai me laborantit emme ainakaan käyttäneet.

Sen sijaan valmiin tuotteen tutkiminen oli mukavaa työtä, vaikkakin kiireistä. Paperipojat kantoivat työkseen vihertävissä putkiloissa useita paperinäytteitä vuoron aikana. Näyte oli paperikoneen levyinen (siis useita metrejä) ainakin puolimetriä pitkä paperisuikale rullattuna korkilliseen putkiloon. Entinen piti aina saada alta pois ennen seuraavaa. Leikata, punnita, ottaa lujuudet, sileydet, painot yms. Kaikki kirjattiin muistiin lomakkeille. Paljon siinä sai pyörittää käsin veivattavaa laskukonetta. Paperin piti pysyä tasalaatuisena, joten labratulokset olivat vuoropäällikölle tärkeitä. Kerran koko homma kohdallani meni kyllä työpaikkakiusaamisen puolelle.

Palopukit ovat minulle tuttuja ötököitä. Niitähän on aina siellä missä on vastasahattua puuta, esim. lautataapeleissa. Yksi palopukki kerrallaan ei haittaa maalaistyttöä lainkaan, vaikka se tarraisi napakasti ihoon kiinni. Eräs paperipojista (tai ehkä se oli koko porukan jäynä) toi paperirullakotelossa paperirullan lisäksi tuliaisiksi työpöydälleni kymmeniä palopukkeja. Koska työ oli hektistä jo muutenkin, oli iskeä paniikki. Miten hävittää ne hetkessä? Muistaakseni sain apua työtovereilta ja paperi tuli tutkituksi ajallaan. Ja maailma sai paperinsa laadukkaana.

____

Pakinaperjantain 161. aihe on anagrammi ja jokin anagrammi sanasta pakinaperjantai.

Vastaan kun kysytään

Pakinaperjantai No 155 kysyy:

Mikä on pakinaperjantain merkitys?

Aluksi minua pelotti linkittää omia juttujani pakinaperjantaihin, koska pakinan määritelmä tuntui tekevän omista jyvistä niitä akanoita. Ajan myötä olen kuitenkin havainnut, että täällä on katto korkealla ja kaistaleveyttä riittää erilaisille mielentyhjennysharjoitteille. Yhtään tuotosta ei ole diskattu eikä kyseenalaistettu, vaan kanssapakisijat ovat ottaneet tämänkin Kelvottomien kirjailijoiden seuran jäsenen tekstitekeleet avosylin vastaan. Saan puhista rauhassa toisten joukossa. Tämän haasteblogin kautta olen tutustunut verrattomiin sanataitureihin ja juonenkuljettajiin.

Millä avuilla pakinaperjantai kilpailee muiden haasteblogien kanssa?

Haastesanat ovat olleet ihan käypiä. Hyväksyvä ja kannustava virtuaali-ilmapiiri on ollut kimmoke minussa asuvalle pienelle kirjailijalle. Vierastan tuota kilpailla-sanaa kysymyksessä. Emme kai kilpaile täällä, vaikka virtuaaliympäristö kaikkine salattuinekin mittareineen olisi siihen mitä otollisin paikka. Osallistujien ja kommenttien määrä, esimerkiksi.

Sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin sata, vai tuhatko se oli, sanaa. Se puhuisi kuvahaasteblogien puolesta, mutta mielestäni tämä pakinoitseminen on huomattavasti vaativampi laji. Pakinanne ovat piristäneet minua ja luoneet minulle tietynlaisen mielikuvan kirjoittajista. Käyn täällä joka viikko, vaikka itse olen vain harvoin ehtinyt mukaan.

Millaisen pakinaperjantain haluamme?

Minusta tämä nykyinen on hyvä tällaisenaan. Miksi muuttaa hyväksi havaittua? Mr Linky on toivottavasti helpottanut moderaattorien/moderoijien/modejen(?) työtä.

Miksi tuotan sisältöä pakinaperjantaille?

Arjesta avautuminen on monen blogin varsinainen sisältö. On sitä tutkittukin väitöskirjoiksi asti. Pakinaperjantai sen sijaan antaa ihan luvallisen mahdollisuuden heittäytyä fiktion puolelle, vaikka aihe faktisesti tangeeraisi omaa elämää. En oikeastaan tiedä, onko yksikään kirjoitukseni ollut pakina, mutta kirjoitan mitä kirjoitan. Kevennän kuormaani, jaan ajatuksiani. Kunhan höpäjän omiani. Siis siksi. Vain siksi. Ja yritän olla vertailematta itseäni toisiin.
_______

Ja vielä: Ajauduin bloggaajana haasteansaan. Kun valokuvauksen ihmeellinen maailma avautui digikuvauksen helppouden myötä, liityin Valokuvatorstaihin. Kuvasin aluksi paljon mm. pilvimuodostelmia ja löytämäni Sky Watch Friday tuntui sopivan minulle kuin nenä päähän. Laitoin muutaman kuvan sinne, mutta satojen osallistujien kuvien kommentoiminen itseäni toistamatta kävi tuota pikaa ylivoimaiseksi. Numerokuvahaasteeseen en sitten enää haksahtanut. Vastavuoroisuus vaatii aikaa ja voimia.

Runotorstaissa viivyin aikani, kunnes tajusin, että runoilija en ainakaan ole. Tarinamaanantai ja pakinaperjantai löysivät minut jotakin kautta, etsimättä ja pyytämättä. Kirjoittaessani haastan tavallaan itseni. En ole koskaan pitänyt itseäni ns. luovana ihmisenä ja minulta puuttuu mielikuvitus. Työssä jouduin arvioimaan tuhansia kirjoitelmia. Oli mielenkiintoista asettua oppijan asemaan. Ei tämä ihan helppoa ole - aina. Onneksi sentään vapaaehtoista.

Joku otsikko avautuu heti, joskus taas aihe askarruttaa ahdistukseen asti kokonaisen viikon ja silti teksti jää jalostumatta. Onneksi pakinaperjantaissa ei ole nykyajalle niin tyypillistä pudotuspeliä. Ahkerin lukijani on Kuukkeli. Valistunut arvaukseni on, että opettajat etsivät nykyään täältä netistä sopivia päivänavauksia, koska ko. hakusana eri variaatioina on ollut ylivoimaisesti suosituin tässä Mapissa. Toisella sijalla on ´lasten satu´. Niille olisi siis kysyntää.

(Älä) vertaa

Katkismuksensa lukeneelle ja kinkereillä istuneelle tämänkertainen Pakinaperjantain aihe ´käsky´tuo tietenkin mieleen kymmenen käskyä. Niitä ei toinna alkaa maallikon repostella, koska ne on valmiiksi selitetyt. Vaan harvapa taitaa ne enää ulkomuistista luetella. Ja yksikkömuotohan tuo aihe on.

Tietokilpailuissa ja sanaristikoissa kysytään usein imperatiivi- l. käskymuodossa olevia suomalaisia paikannimiä. Äkkiseltään tulee mieleen Kisko, Kaavi ja Sauvo. Käskyjä mitä käskyjä. Kalenterin sivuja plaratessa ei aina hoksaakaan, että monet etunimistämme ovat myös käskyjä. Jos antaa tyttärelleen nimen Anna, Emmi, Helli, Marjo tai Salli, tulee samalla vahingossa käskeneeksi häntä. Ellei peräti ennalta ohjanneeksi elämän valintatilanteissa.

Miespuolisten nimien kohdalla käskynimirepertuaari on kutakuinkin yhtä laaja, mutta teonsanojen merkityksistä saattaisivat feministit löytää arveluttavia sulupuolittuneita eroja, siis syvä- ja piilomerkityksiä. Vaikka selvää suomeahan seuraavat nimet ovat: Arvo, Ano, Sauvo, Toimi, Toivo ja Usko. Kukin päätelköön itse.

Vastaavia nimiä saattaa olla enemmänkin, mutta niiden saamiseksi nimipäiväkalenteriin pitää alkaa toimia ja anoa. Ao. lautakunta sitten ilmeisesti vuosittain arpoo kalenteriin pääsevät uudet nimet. Uskotaan ja toivotaan, että arvon lautakunta antaa empimättä sallituille etunimille ikiomat päivänsä.

Pahin kaikista käskyistä on vertaa. Siihen kun laittaa pisteen ja maatunnisteen perään, aukeaa oma sivusto. Se sivusto on toki ihan tarpeellinen kuluttajille. Sen sijaan ei pidä verrata omaa elämäänsä keskiarvoonnellisuudessa eikä onnettomuuksissa eikä missään saavutuksissa ja suorituksissa toisiin ihmisiin. Ei täällä blogimaailmassakaan. Olemme kaikki uniikkeja, siis erilaisia. Silti tilastonikkarit ja kaikenlaiset kyselyt, hyvässäkin tarkoituksessa, minkä tulisi pyhittää keinot, vertauttavat meitä onnettomia ja onnellisia toisiinsa. Se on melkein kuin kaivaisi verta nenästään, sillä vertailu on lyhin tie helvettiin. Top tykkänään. Ja tuostahan saa sitten oivan aasinsillan takaisin katkismukseen...

_____

Pakinaperjantain 152. haastesana on käsky.