Näytetään tekstit, joissa on tunniste Musiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Musiikki. Näytä kaikki tekstit

9. maaliskuuta 2014

Auvo K.


Tänään on Auvon nimipäivä. Olen tuntenut vain yhden Auvon. Luulin tapaavani miehen, mutta hän olikin nainen.

Mikään ei pelottanut maalaistyttöä enempää kuin yliopiston ensimmäiset suulliset tentit vieraalla kielellä. Abikevään suulliset tentit eivät pelottaneet, koska tiesi lukeneensa niihin kaiken tarvittavan ja muistikin oli tuolloin aivan toista luokkaa kuin nyt. Valinnan vapautta ei ollut, kaikki lukuaineet piti tenttiä. Luokanvalvoja piti historiasta ainakin kaksi, jollei peräti kolme eri tenttiä. Suomen historian tentti oli kohdallani viimeinen.

Professori Auvo Kurvinen tuli tutuksi yliopistossa. Olin hänen suullisessa tentissään kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli traumatisoiva tapaus. Meitä oli muutaman opiskelijan ryhmä approbaturin suullisessa tentissä. Ymmärtäminen oli helppoa, mutta kielen tuottaminen vaikeaa. Vielä 60-luvulla vieraan kielen opettaminen oli kielioppia ja kääntämistä. Ne kyllä sujuivat. Muistan kuin eilisen päivän, miten arvoisa professori kuulutti koko ryhmälle, että Miss S. doesn´t really know, kuunneltuaan lähinnä änkytystä muistuttavan vastaukseni. Miksi hän ei kuitenkaan reputtanut minua?

Hän oli myös toinen graduohjaajistani, toinen oli KGU:ssa, Kiovassa. Sen myötä laudaturin suullinen tentti piti suorittaa myös hänelle. Tuolloin Helsingin yliopiston professoreilla, ainakin joillakin, oli tapana kutsua opiskelijansa suulliseen tenttiin omaan kotiinsa. En muista hänen katuosoitettaan, mutta asunnon siisteys ja kalusteiden tahraton kiilto ovat jääneet mieleeni. Läpi meni sekin tentti, vaikka yksi kysymys oli tenttivaatimusten ulkopuolelta.

En osaa sanoa, miten toiset kokivat hänen persoonansa ja tapansa ohjata ja kuulustella. Hymynhäivääkään en muista nähneeni hänen kasvoillaan ennen viimeistä kädenpuristustamme. Siksi(kin) se, että hänen jäämistöstään löytyi 41 laulun sanoitukset serkkunsa Toivo Kärjen sävellyksiin, paljasti, ettemme itse asiassa koskaan tunne ketään toista ihmistä todella. Itseäni kiehtoo suuresti ajatus, että hänen väitöskirjansa ohjaanana toimi itse  J. R. R. Tolkien.

YouTubesta löytyi vain muutama hänen sanoittamansa kappale.

Kuvassa on teeruusu. Olkoon se kunnianosoitukseni ikimuistoisen opettajani muistolle. Mustanmerenruusun kävyt ovat jo siirtyneet uuteen multaan. Muuten vähäluminen ja enimmäkseen harmaa talvi vaikuttaa jatkuvan samanlaisena keväänä. Lämpöasteita on jokunen, mutta hyytävä tuuli saa sään tuntumaan kylmältä ja öiset pikkupakkaset jatkuvat.

4. heinäkuuta 2012

Kuljetuspelit


Jonkin radiokanavan puheohjelmasta kuuntelin, miten lapsille annettiin ihan tavallisia kodin tarvekaluja ja hyötyjätettä, kuten talouspaperi- ja vessapaperihylsyjä, ja heitä pyydettiin keksimään niistä jokin leikki. Kului hetki innokkaan puheensorinan täyttämää visiointia ja innovointia. Lapset keksivät oitis montakin erilaista leikkiä. Leikittäväksi valittiin kuljetuspeli.

Ihmisen luontaisen kilpailuvietin vuoksi lasten keksimä leikki päätyi kuitenkin kuljetuspelikilpailuksi. Siinä piti siis kuljettaa eri ruumiinosilla em. tarvekaluja paikasta toiseen. Taisin ostaa ihan turhaan uusia hiekkaleluja. Keittiön kaapeista löytyvät puiset ja muoviset ruuanvalmistusvälineet olisivat ehkä olleet mieluisampia.

Tyttö istuu lätäkössä, hiekkaa hiuksissaan, se hakkaa muovilapiolla kylmää maailmaa/ älä tule paha kakku...  (Tuure Kilpeläinen)

Pelaaminen ja kilpaileminenkin on ihan mukavaa. Ainoa vaikea asia tuntuu olevan häviäminen. On pelattava ja kilpailtava, että oppii häviämään. Aina ei voi voittaa. Kyllä minäkin tunsin itseni vallan surkeaksi, kun kokeilin viime viikolla ensimmäisen kerran pelata vihaisia lintuja. Siinä piti osata käyttää virtuaaliritsaa. On se merkillistä, miten yksinkertaisesta ideasta saadaan aikaan miljardibisnes. Miten niin surkeaksi? No, sain varmaankin lähes satatuhatta pistettä, mutta en läpäissyt edes alinta tasoa.


Sain onneksi heti revanssin. Olin ostanut tavalliset pahviset Angry Birds -kortit. Siinä voitin yhden pelin. Ihan vahingossa tietenkin.

Parast´aikaa ympäristössä kolisee ja pörisee. Tietyömaan maankuljetusoperaatiot taitavat olla suurelta osin ohi. Nyt saa lähiympäristö muodonmuutoksen. Naapuritontin vanhat koivut ovat vuorostaan tulleet tiensä päähän. Oranssipukuiset kypäräpäät kiipeilevät katkomassa oksat, sitten pudottelevat latvasta alkaen  rungonpätkät. Lopuksi jyrsitään kannot ja kaikki kuljetetaan jonnekin pois. Ja sillä siisti. Siistiä? Siitä ollaan tasan kahta mieltä.


Luulin, että rauduskoivuista olisi saanut edes yhden kunnon vastan. Koko seutu nimittäin tuoksuu vastaksilta. Lehvät ja riipat ovat niin rennonnotkeita ja täynnä norkkoja, ettei niistä ole edes siihen. Tosin oksia traktorin lavalle nostolaitteella keräävä mukava mieshenkilö tuumasi: "Kyllä niistä eukolle hyvän vastan saisi!"  En saanut vastaa.

10. helmikuuta 2012

Pilkkomista ja jakamista


Koulujen sanomalehtiviikon päätteeksi täällä on tapana järjestää koululaisille sanomalehtien lukemiseen innostava tietovisailu. Kuuntelin sitä testatakseni omia tietojani. En olisi osannut vastata kaikkiin kysymyksiin, vaikka olen median uutisvyörytyksen kohteena ihan liikaa. Uutisviisaat koululaiset tiesivät todella hyvin missä mennään.

Tarvitsen omaa aikaa. Otan sitä lähtemällä michelintopattuna mummona pakkaskävelyille lähipoluille. Kaupungilla käväisen vain pakosta kuten tänä aamuna. Paluumatkalla poikkesin apteekissa hakemassa muovikassillisen lääkkeitä ja lääkkeenomaisia tuotteita. Olin ensimmäinen asiakas oven edessä. Viereinen valtava ostoskolossi kumisi tyhjyyttään, vaikka onkin perjantai.

Ostin muistaessani pussillisen kukkamultaa, koska mustanmerenruusut näkyivät jo tietävän kevättä hennonvaaleanvihreine versoineen. Teeruusu näytti menetetyltä, mutta juurista nousee yksi uusi verso ja kaksi vedessä levännyttä pistokasta oli alkanut työntää lehteä. Laitoin nekin ruukkuihin.

Pilkoin myös ikivanhan sainpauliani lehdistä kloonatut uudet yksilöt omiin ruukkuihinsa. Saa nähdä, suuttuivatko. Samalla saksin passiflorat melkein alas. Passiflora citrinasta sain syksyn aikana kolme siementä (?), jotka visusti talletin. Luin kuitenkin netistä, että siitä voisi ottaa pistokkaitakin. Taidan kaivaa biojätteeseen laittamistani osista vielä muutaman juurtumaan. Oli tuo kärsimyskukka viime vuonna ihana päivieni piristäjä keltaisine kukkineen.


Kuvat ovat toissapäiväisiä. Onko keinolumi parempaa kuin luomulumi?

Viikon biisi olkoon Tällaisina aikoina. (Yö)  Hyvää viikonloppua kaikille "vanhoille" ja uusille lukijoilleni!

13. joulukuuta 2011

Kaunista

Revontulet

Ihan vain ja ainoastaan tällaisen luonnonilmiön vuoksi haluaisin joskus päästä Lappiin myös talvella. En ole koskaan nähnyt ns. kunnon revontulia muutoin kuin videoina. En kuitenkaan, usko että tätä näytelmää pääsisi katsomaan tilauksesta.

Tästä puhutaan nyt. Tällä myydään Suomea turisteille. Jotenkin tämä sopii jouluunkin, vaikka revontulilla ja joululla ei ole kai yhtään yhteistä tekijää.
____

Edit 14.12. klo 18.07


Kommenteissa Sokea kana antoi mielenkiintoisen linkin Ilmatieteenlaitoksen sivuille. Siellä on paljon luettavaa aiheesta kiinnostuneille. Taivaan ihmeellisiä loimuja on selitetty monin tavoin. Tuolla kommenteissa epäilin, ettei niitä voisi ennustaa. Se ei pidä paikkaansa, vaan voi vaikka tilata itselleen sähköpostiin revontulihälytyksen.

3. syyskuuta 2011

Eremitaasin kissat


Kun ikäihminen sairastuu, hän pääsee tai joutuu hyvinvointiyhteiskuntamme julkisen sairaanhoidon piiriin.Valitettavasti hänelle käy usein huonommin kuin Eremitaasin kissoille tai liito-oraville. Pietarin taidemuseon kellarissa asustaa kymmeniä kissoja, joista jokaisella on nimi ja ne ruokitaan, lääkitään ja hoidetaan hyvin. Ne saavat ulkoilla ja liikkua vapaasti taidemuseon kellarissa. Niillä on ollut parin vuosisadan ajan tärkeä tehtävä estää hiirten ja rottien aiheuttamat vauriot mittaamattoman arvokkaille taideteoksille. Jos ja kun kissat lisääntyvät liiaksi, niille etsitään hyvä kodit.

Liito-oravien lukumäärästä ei ole tarkkaa tietoa. Ne ovat tärkeä osa luontomme monimuotoisuutta ja uhanalainen laji. Suomi on direktiivein velvoitettu suojelemaan tätä taigametsän asukkia. Aika usein liito-oravat pääsevät uutisaiheeksi.Niistä muka pidetään huolta sen jälkeen kun niiden reviirit on ensin avohakkuin ja tielinjauksin revitty ja pirstaloitu. Pystytetään esimerkiksi liitotolppia.

Meitä ikäihmisiä alkaa olla liikaa. Kuvaannollisia liitotolppia ei tarvitse pystyttää, koska emme ole uhanalainen laji. Emme ole korvaamattomia. Vaivaisella seniorikansalaisella  ei ole enää tehtävää yhteiskunnassamme. Hän tuntuu olevan euroissa laskettava kuluerä. Onhan sitä paljon puhetta ja kauniita sanoja ihmisyydestä arvona sinällään, mutta monet mummot ja papat saavat unohtua omiin oloihinsa tai jauhautua yhteensopimattomien hoitoketjujen sirkkelinterävissä rattaissa. Ellei itse enää osaa tai jaksa soittaa, suorastaan vaatia hoitoa ja jatkuvasti kysellä omien lähetteidensä perään, saattaa jäädä vallan hoidotta. Monelle on käynyt niin.

Kun minulla ei nyt sattunut olemaan kuvia Eremitaasin kissoista, kävin ihan varta vasten kuvaamassa nuo liitotolpat.

15. tammikuuta 2011

Nenäliina solmuun


Silloin kun lyijykynätkin olivat kalliita ja harvinaisia korpikylien kodeissa, ei ollut erillisiä seinä-, pöytä-, kuva-, tasku-, koululais- ym kalentereita. Oli se ainainen ja luotettava Yliopiston Almanakka, jonka kulmaan tehtiin nyörin mentävä reikä ja se ripustettiin tuvan isoimman ikkunan oikeaan ylänurkkaan. Ja se oli ihan riittävä ajantieto. Sitten suraavaksi muistan kirjakaupassa ihailleeni teinikalentereita. Oliko minulla varaa ostaa sellainen, en muista, koska ainoataan ei ole ainakaan tallella.

Nyt on kalentereita joka huoneessa, jossakin useampikin. Kännykässä myös olisi, jos haluaisin ottaa sen käyttöön. Ehkä kannattaakin siirtyä siihen, opetella se toiminto. Ei riitä vanha muistikonsti, solmu nenäliinan nurkassa. Paperinenäliina on kyllä hankala solmittava. Ja taskuun unohtuneesta nenänniistimestä jää todella ikävät jäljet tummaan pyykkiin. En siis voi suositella. Eikä muistikorttikaan ole tarkoitettu muistin tueksi.

On kysymys arjen ajanhallinnasta. Aikaa on, hallittavaa siis. Hiukan harmittaa, kun päivän ainoa kellomääräisesti sovittu hoidettava asia unohtuu, vaikka siitä on selvä merkintä pöytäkalenterissa. Jääkaapin ovi olisi parempi paikka, koska pöytäkalenteri hautautuu luettavan sanomalehden alle kriittisellä hetkellä, siis aamulla.

Muutama unohtaminen opettaa keskittämään kaikki merkittävät menot yhteen ja samaan paikkaan. Pientähän tämä on verrattuna aamun uutiseen siitä, miten painetusta ja joissakin maissa oppimateriaaliksi jaetusta uudesta Eurooppa Kalenterista olivat jääneet pois kaikki kristilliset pyhäpäivät. Etteikö joulu olisikaan enää joka vuosi?

Aamulla kuulin radiosta laulun Vanha mustalainen Kauko Käyhkön laulamana. Etsin linkkiä siihen versioon, mutta en löytänyt. Laitoin selaimen kirjanmerkeiksi tämän (Vesa-Matti Loiri suomeksi) ja tämän (Solti Karóly unkariksi). Muistorikasta viikonloppua!

30. marraskuuta 2010

Liikutuksia


Olisin luullut, että sota-ajan laulujen kuunteleminen ja laulaminen ei olisi niin koskettavaa. En ole sotaa nähnytkään, sodanjälkiä kyllä kotimaassa ja muualla. Syvimpien tunnejälkien täytyy olla lapsuudesta. Ei niinkään sanoina kuin sanattomina vihjeinä. Äitinä ja isoäitinä eläydyn nyt tietenkin eri tavalla lapsuudesta tuttuihin sanotuksiin ja melodioihin. Ymmärsin siis sanatkin. Paitsi yhtä. Mikä on pajunetti? Netti jo silloinkin?

Juontaja Jaakko Salonojan hauskat vitsit ja tahalliset tai tahattomat kommellukset tekivät konsertista kotoisan lämpimän. Oli hyvä olla suurimmaksi osaksi itseäni vanhemmassa seurassa. Sovin sinne kyllä hyvin, koska olen ollut iso jo pienenä. Kuuntelin ja lauloin mukana mm. Kynttilöiden syttyessä, Anna arpisten haavojen olla, Eldanka-järven jää ja sitten niitä lauluja, joiden lyriikoita hakiessa löytyy varoitus, että sanat saattavat sisältää jotakin kansaa loukkaavaa aineistoa.

Mielenkiintoinen oli Vartiossa-laulun syntytarina.
'Vartiossa'-laulun sävellyksen syntymisestä on olemassa seuraava tieto (Helsingin Kaupunginkirjasto, 2010):Elli Tuomisto kirjoitti talvisodan alkupäivinä runon vartiossa seisovasta sotilaasta, jolla on seuranaan vain kirkas tähti. Vuonna 2004 Elli Tuomisto-Pajukanta (82) kertoi lehtihaastattelussa näin: "Eräänä tähtikirkkaana iltana katselin yksin ulkona harvinaisen suurta tähteä ja ajattelin, että siellä jossain vartiomies näkee saman tähden ja katseemme yhtyvät tähden kautta." Siitä lähti runo syntymään. Tuomisto-Pajukanta oli runon kirjoittaessaan 16-vuotias. Hänen mukaansa aika oli sellainen, että ajatukset hakeutuivat väkisin rintamalle.Lassi Utsjoki sai runon käsiinsä lähtiessään Jyväskylästä Petäjävedelle pakoon kaupungin pommituksia. Hän osti Työn Voima -nimisen lehden, jonka lastenpalstalla oli runo Vartiossa. Runo kiinnitti Utsjoen huomion, ja hän pani lehden huolellisesti talteen junamatkan ajaksi. Samana iltana Utsjoki ryhtyi pirtin pöydän ääressä tapailemaan sävelmää runoon, jonka oli aamulla lukenut. Kun hän seuraavana päivänä palasi pommitettuun Jyväskylään, laulu oli valmis. (Lähde)

Konsertti päättyi kuoron esittämän Veteraanin iltahuudon jälkeen koko konserttiyleisön yhdessä laulamaan Finlandiaan. Taputuksista ei ollut tulla loppua ja minulle jäi kiitollinen mieli.

Etsin illalla enoni Rintamalla 12.12.-39 päiväämän kirjeen ja luen siitä: "Terveiset teille kaikille siellä kotona, jos ehkä nämä saatte sinne korven komeroihin, täällä sitä myös olemme korven suojassa, joskaan ei siltä aivan varmassa turvassa...jos jäämme tänne on se kohtalomme...täytynee lopettaa tähän kun on niin kylmä kirjoittaa. Parhainta teille kaikille toivoen lämpimin terveisin, jos vaikka viimeiset toivottaa V."

___

Edit. 1.12.

Vaihdoin kuvan viimetalviseen pakkashippusia-kuvaan. Tämäntalvisia lumiaiheita olisi jo ollut tarjolla yllin kyllin, mutta luomukuvaajalla tuntuu olevan luova tauko valokuvaamisessa.

24. syyskuuta 2010

Ikävää ja kaunista

Kun minusta ei ole mattojen kopistelijaksi eikä pölynimurin käyttäjäksi eikä sukankutojaksi eikä juuri miksikään, pakenin eilen purupolulle hetkeksi. Sitä solahtaa niin helposti siihen mustaan aukkoon, joka on ihan ohuen jaksamiskerroksen alla.

Ja kaivaa jostakin taas kerran sen tarvittavan adrenaliinin, jonka voimalla jaksaa takaisin. Ja katsoo illalla telkkarista, miten jotkut pyötätuolissa ja proteesiraajoin ylittävät mahdottomia l. itsensä. Ainoa lohtulause tulee yhden osallistujan suusta. Olin siis pitkästä aikaa yksin.

Luin sivupalkin Three Beautiful Things-blogipostauksia ja suunnittelin illalla muuttaa blogini sellaiseksi. Kolme hyvää ja kaunista asiaa joka päivä. Sitä tahtoo kaunistella asioita säästääkseen muita ja telkeytyä linnaansa. Kotini on linnani. Mutta Huvikumpu voi muuttua Kakolaksi. Ihan kaltereittakin.

3BT:

1) Jaksoin nousta koulun takaista polkua pilveen ja laskeutua Jalkasen patsaan kohdalta alas. Vain kolme muuta kulkijaa, ketunleivät kurkkivat virkeinä, samoin jokunen saniainen ja polku oli raivattu auki.

2) Kipeästä olkapäästä huolimatta suikaloin ison keräkaalin käsin. Yleiskone olisi, mutta en pidä sen tiskaamisesta. Porkkanaa, sipulia, lipstikkaa, pari kasvisliemikuutiota ja savukylkeä. Tuloksena viisi litraa (sic) tuoksuvaa kaalimuhennosta, josta saa keiton lisäämällä vettä.

3) Tein vielä helpon Gittas bärpajn, jota tosin paistoin ehkä viisi minuuttia liikaa. Tässä on helppo testattu piirakkaohje halukkaille. Mustikka sopinee parhaiten. Muistuttaa hiukan Roope-Ankan mustikkapiirakkaa. Et tarvitse edes vatkainta, puuhaarukka riittää.

Gittas bärpaj

150 g smält smör
1 dl socker
1 ägg
3 dl vetemjöl
1 tsk bakpulver

Allt rörs ihop och pressas ut i en smord pajform

Fyllning:
1/2 l bär
2 dl gräddfil
1/2 dl socker
! ägg
1 tsk vaniljsocker

Först sätts bären på bottnen, sedan resten av fyllningen som rörts ihop.
Grädda i 200 grader 30 - 40 minuter.


Kaunista syysvalssia voi käydä katselemassa ja kuuntelemassa täällä. Hyvää viikonloppua! Jaksamista!

30. elokuuta 2010

Live

Tummanpuhuvat pilvet lupasivat eilen sadetta. Samoin sääennuste. Omat aurinkolasit jäivät kotiin, kun oli olevinaan kiirekin, että ehtisimme saada siedettävät istumapaikat. Kiersimme mennessä lossitonta reittiä. Jo puolimatkassa aurinko päätti juhlistaa pyhäpäivää.

Silmiini koski. Onneksi autosta löytyi yhdet vanhat klipsit. Jo varttia vaille kirkko oli täysi. Täynnä puheensorinaa. Odotusta. Rollaattoreita. Lastenrattaita. Tummia pukuja. Valkoisia paitoja. Kansallispukuja. Hattuja. Kenkien kopinaa. Elämää. Maalla kaupungissa. Käsiä ja jalkoja kylmää. Sivuovesta vetää.

Tasan kello 13. Tervetuloa. Lauri Pohjanpään Lapsuuden maa täytti koko tilan ja minut. Käsi haki kättä ja nenäliinaa. Eino Leinon Meri kuutamolla porautui yhtä syvälle tunnemuistiin. Sitä luulee käyneensä tarinansa läpi ja päässeensä yli olleista ja menneistä, mutta sitten ykskaks sitä onkin taas takaisin niissä ikävissä ja raskaissa. Tarvitaan vain yksi sana, ele, katse. Vai onko se tuo tila? Sitä ei tiedä eikä saakaan koskaan tietää. Ja sitten sen tuntee, miten musiikki huuhtelee sielua väljällä, sopivan haalealla, mutta kuitenkin silmiä polttavalla vedellä ja antaa sen viedä ja tahtoo taas kerran unohtaa vaikka tietää iäti muistavansa. Semminkin kun ihan kohta on äidin, jo edeltä menneen, syntymästä kulunut 90 vuotta.

Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.

Minun mieleni on niin korkea
kuin taivahan tähtivyöhyt,
sen alle mahtuvi maailma
ja yhdessä päivä ja yöhyt.

Oi, äitini armas, kun eläisit,
nyt itkisin helmassasi!
Sinä anteheks antaen pyyhkisit
pois kyynelet poskiltani.

Oi, ihmiset, miksi on ilkeyttä
ja veljesvainoa miksi,
kun luonut on Luojamme lempeä
maan kaiken niin kaunihiksi?

Miks ihmiset astutte allapäin,
vaikk' korkea taivas on yllä?
Ylös silmänne luokaa ystäväin,
niin mielenne yhtyy kyllä!

En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.

Ja veri kiertää taas sormissakin ja sitä pääsee alas ne uudet kirkonportaat ja päättää, että mökkihöperöityminen ei kannata. Että tahtoo kuulla elävää musiikkia ja ainakin harkitsee kausikorttia. Elossa sentään.

14. heinäkuuta 2010

Kesäyö

Helteisen kesäyön värit piti käydä kuvaamassa kolmen maissa. Ei ollut juuri muita liikkeellä. Haapana uiskenteli seitsemältä laiturin vieressä ja ahvenruoho oli avannut toisen kukkansa. Itse asiassa otin melkoisen riskin, kun kävin, siis kävellen pitkin hiekkamutakivikkopohjaa kuvaamassa tämän tällä rannalla ensimmäistä kertaa kukkivan kasvin. Hyvin onnistuin. Kamera ei kastunut.

Aamiaispöydässä kuuntelin, kuulin ja vihdoin näin kuin näinkin käpytikan lähikuusessa. En tiedä missä sen pesä on. Ei kuitenkaan samassa paikassa kuin viime kesänä. Näin pienistä asioista koostuu elämäni palapeli. Tärkeintä on kuitenkin, etteivät palaset pääsisi kokonaan katoamaan. Yöllisen helmihetken muistoksi en malta olla laittamatta luettavaksi (ja kuunneltavaksi) tuttuakin tutumpaa Eino Leinon runoa, joka on taipunut myös ikimuistoiseksi lauluksi Vesa-Matti Loirin tulkitsemana. (säv.&sov. Taisto Wesslin)


Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.


Miksi metsän tummuus sävelehen?
Kosk' on mustaa murhe ylpeäin.
Miksi juovat päivän laskenehen?
Koska monta nuorta unta näin.
Miksi etäisien vuorten siinto?
Koska sinne on silmäin kiinto.
Miksi vanamoiden valjut lemut?
Koska päättyneet on päivän kemut.
Miksi varjot virran veen?
Kosk' on mieli mulla siimekseen.


Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

17. huhtikuuta 2010

Rakkaus on

Hän aamukahvin vuoteeseen on tuonut rakkaalleen.
Valo taittuu ikkunasta onnen hetkeen jokaiseen.
Saa peiton alla kokopäivän tehdä taikojaan
ja tuntea kun lumi peittää maan.

Hän risti kädet, käänsi katseen hiljaa ylöspäin
ja kiitti miten onkaan saanut rakkautta näin
Aina toivoi kyllä paljon mutta saikin enemmän
vaan ei yhtä tiennyt hän:

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen,
on puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen.
Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois,
vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois.

Ei koskaan kysy saapuessaan lupaa katkeruus
ja kyyneleitä erottaa voi pieni ikuisuus.
Kun lapsi pitkän päivän jälkeen syliin nukahtaa
tai pyytää kotiin palaamaan.

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen.
On puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen.
Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois,
vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois.

Niin aamu astui ikkunasta sisään huoneeseen.
Hän valvottuaan taittoi vielä viestin kirjeeseen.
Pihamaalla katsoi miten kaunis voikaan olla maa,
vaikkei ole Jumalaa.

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen
on puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen
voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois
vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois.


Tätä Yön esittämää Jussi Hakulisen kappaletta
toivotaan ja soitetaan radiossa Jamppa Kääriäisen savonkielisenä versiona niin useita kertoja päivässä, että nämä sanat osaa jo ulkomuistista. En osaa muljauttaa tekstiä savoksi, mutta ehkä jotkut lukijat ossoovat. :)

Hyvää viikonloppua!

____

Edit. 13.12.2010 Nyt tämä kyseinen ja paljon kaivattu kappale löytyy jo YouTubesta.

4. huhtikuuta 2009

Kismetti

Hyppäsin yöllä unessa Puijon mäestä ihan reippaasti. Metrimääristä en tiedä enkä tyylistä. Kaatunut en. Kilpakaverit olivat parhaasta päästä: Matti Hautamäki ja Janne Ahonen. Kyllä se oli yhdistetyn kisa, koska piti myös hiihtää. Hiihdin harhaan, mutta osasin takaisin. Jos se vielä tästä.

Viikolla voitin arvonnassa Kismet-suklaapatukan. Se on sitä ...niin hyvää ettei sanotuksi saa...suklaavohvelia. Ei kun keksisuklaata. Ajattelin säästää sen lapsenlapsille, mutta tänään on kipu kismittänyt siinä määrin, että lääkkeiden, kylmägeelin ja kevyen hieronnan ja venyttelyn lisälääkkeeksi söin siitä puolet. Lohtusyömistähän se on, tiedän. Jätin puolet puolisolle.

Juuri nyt kuuluu alkavan taas yksi hurmoksellinen taisto jääkiekossa. Onkohan peräti alkuaan suomalainen tapa laulaa kansallislaulu aina ennen ottelun alkua. Oulussa kun ovat, yleisö yhtyy solistin lauluun kohdassa ... kotimaa tää POHJOINEN... (KalPalle kävi muuten eilen kalpaten.) Sivusta kuulen. Sykähdyttää tuo kohta kummasti, kun jääkiekkokatsomo tulee täysillä lauluun mukaan yhden sanan kohdalla. Melkein käsi sydämellä.

Täältä löytyy ihana ystävän kädenojennus sitä tarvitsevalle. Ja seuraavaksi voi sitten kyynelöidä vaikka tätä kuunnellen. Kiitos ystävät rakkaat! Kuvassa kukkii vanhakantainen minulla kohta neljäkymmentä vuotta kasvanut paavalinkukka.

28. helmikuuta 2009

Parasta talvea

Tavanomaista aikaisempi aamu. Pakkasta ja nouseva aurinko pilviverhon takana. Jätin kumppanin lastattavan linja-auton viereen suksineen ja muine pakaaseineen. Onneksi lähikauppa oli auki jo seitsemästä, joten sain ostetuksi puuttuvat kauraryynit, kevytlevitteen, appelsiinit ja jugurtit kätevästi samalla reissulla. Itellan uudet pakkauslaatikot sattuivat silmään. Marimekkoa niissäkin. Ja lisähintaa tietenkin.

Kävin satamassa kameroineni. Olisin tarponut umpihangessa tuulimyllylle asti, mutta en uskaltanut ylittää jäämaratonrataa. Sauvat jätin autoon eikä kengissäni ollut liukuesteitä. Eihän minun millekään kuvauskeikalle pitänyt mennä. Viedä vain hiihtolomalainen ajoissa lähtöpaikalle. Nousevan auringon kajo kutsui. Liikennevalot eivät vielä toimineet. Oli helppo ajaa autottomassa kaupungissa. Lippuja oli siellä täällä saloissa. Omassamme ei.

Aukealta jäältä puhalsi hyinen viima. Sain kuvatuksi jään sitomat risteilyalukset järveltä päin. Saatoin vain kuvitella, millaista vilskettä paikalla oli ollut edellisenä jäämaratonviikonloppuna. Nyt hiljaisuuden rikkoi vain lintujen kevättä lupaileva sirkutus ja jalkojeni alla narskuva vitilumi. Vältin katsomasta vastavaloon. Näin vain kaksi kulkijaa, toisen koiransa kanssa, toisen sauvojensa. Niin puhtaanvalkoista ja pumpulinpehmeää kaikkialla. Mieluummin olinkin siellä yksin kuin yksin ihmisjoukossa.
On kaupunki aivan hiljainen
Unen rauha peittää sen
Myös valon viimeisen ikkunan
Näit äsken sammuvan

Kai kaupungin onni ehyt on
Uni tyyni, murheeton?
Ja rauhattominkin mieli kai
Unessa rauhan sai?

Moni unesta aamuun aukeavaan
Ei tahtoisi noustakaan
Käy yli voimien toisten *työ*
Ja ilon lamaan lyö

Moni tuhoa pelkää mielessään
Moni eksyy yksinään
On turha huutaa, on mykkä suu
Ja toivo luhistuu

Vaan yössä kaupungin kulkevan
Näet taakkojen kantajan
Kuka on hän?
Sen kyllä tietää saat
Jos matkan kanssaan jaat

Kuka on hän?
Sen kyllä tietää saat
Jos matkan kanssaan jaat.

Päivemmällä otin mustanmerenruusut valoon. Vaihdoin niihin ja santteihin uudet mullat. Laitoin jopa lehtiä juurtumaan. Pienikukkaisia wanhan ajan paavalinkukkia haluaisin useampia. Ovat jo yli kolmekymmentä vuotta selvinneet hoidossani.
____

Edit 1.3.2009 klo 9.40

Kiitos mm:n kommentin ylläolevan laulun sanoittajaksi löytyi Matti Kivekäs ja sävel on sama kuin vanhassa koululaulussa On suuri sun rantasi autius (säv. trad.)

4. syyskuuta 2008

Pilviä päin

Kymmenen asteen heitto aamulämpötilassa tuntuu. Kylmimmillään kävi kolmessa lämpöasteessa. Tänään kuudelta lehdenhakijaa helli kolmentoista astetta. Sateen ryöpsähdykset ovat muokanneet aidan vierustan koivunsiemenet taas uusiksi, tällä kertaa aaltomaiseksi keltaiseksi reunapitsiksi parkkipaikan asvalttilakanaan. Pihlaja-angervoaita estää niitä pääsemästä edemmäksi omin avuin. Eikä vielä ole syyssiivouksen aika. Ei. Päivänliljan viimeinen nuppukin aukeaa. Ilmaislehdet olivat hyvin kostuneet yön aikana postilaatikossa.

Eilen ajoin ylös Puijon rinnettä sakenevassa sumussa. Tihkusateeksi luulin. Viimeisessä risteyksessä tajusin, että olenkin kietoutunut samaan paksuun tuulen liikuttamaan pilveen kuin koko mäki. En voinut pysähtyä. Toivoin ja uskoin, että tunnin päästä voisin nähdä samaa harmaata liikettä muuten autiossa montussa. Poikkesinkin hetkeksi. Oli muuttunut sateeksi. Pilvimassat ovat niin valtaisat, etteivät sadekuurot niihin juuri pure. Pilvien reunat vain hetkeksi vaalenevat. Tänään on aivan samanlaista.

Väriläiskiäkin on. Terhakka kärpässieni naapurin kukkapenkissä. Vaahterat alkavat saada latvuksiinsa eri sävyjä, aronian lehdet punastelevat. Koivunlehdet luopuvat nekin jo hitaasti. Puolukat ovat kuitenkin vielä raakoja, valkokylkisiä. Tulisiko se intiaanikesä kuitenkin?

Jossakin Aaronin Pianokoulussa on kappale Pilviä päin. Se alkoi soida päässäni. Yritin nimittäin itsekin siinä sivussa opetella noin vain soittamaan pianoa. Kaikki meni ihan hyvin siihen asti, kunnes tarvitsin soittamiseen kaksi kättä. Eikä silloin ollut aikaakaan. Nyt on vain aikaa. Kaikkea ei tarvitse osata. Soittaakaan. Riittää kun selviää arjessa.

5. heinäkuuta 2008

Itsekseni

Otsikkopalkkiin aikoinani valitsemani Helinä Siikalan teksti on alkanut askarruttaa minua siinä määrin, että olen jo suunnitellut sen poistamista. Selitän mitä selitän. Muutunko miksikään? Olenko muuttunut näinä vuosina, jotka olen tänne kirjoitellut? Ehdinkö kasvaa itsekseni elämäni aikana? Kimmoke tähän aiheeseen löytyi erään blogiystäväni kirjoituksesta.

Ympäristö muuttuu ja ihmissuhteet muuttuvat. Valitettavasti ihmiset kaikkoavat ns. normaaliin elämään estyneiden ympäriltä. Kun aikoinaan vuoden sairausloman jälkeen palasin töihin melkein hiuksettomana, monella työtoverilla oli puolustuspuheenvuoron paikka. Pyytämättä. "Olisin minä tullut, mutta…" " En ottanut yhteyttä, koska ajattelin, että… "
Tunsin itseni huutomerkiksi. Välillä noita myöhästyneitä, mutta niin ymmärrettäviä koottuja selityksiä kuunnellessa muutuin kysymysmerkiksi. Sairastunut ihminen kaipaa entisen arjen ympärilleen. Ei mitään hyssyttelyä ja loppuun kuluneita fraaseja. Jostakin se leimakirves vain tuntuu löytyvän. Vieläkin. Tämä prosessi rajujen hoitojen jälkivaikutuksineen on jatkokertomus, jolla ei ehkä olekaan onnellista loppua. Onneksi jäi muutama jaksava ystävä, joista jokaisesta olen iloinen.

Eilisessä helteessä, joka muuttui ukkoskuuroksi, kävelin torilla. Ostin lamoavia krasseja murattiruukkuihin. Kauppahallin edessä oli iso valkoinen RAY 70v- juhlateltta. Oviaukoilla oli sisäänheittäjiä. Uusimmat rahankeruulaitteet olivat kokeiltavana. En ole koskaan juuri pelannut rahapelejä. Mitä nyt koulu- ja opiskeluaikana pelasin muutaman kerran pajatsoa parilla kolikolla lukuisilla linja-autoasemilla aikaani kuluttaessani.
Ostan Ässä-arvan silloin tällöin. Suurin voitto on ollut 200 mummonmarkkaa, jotka lasten kanssa tärväsimme heti silloin niin muodikkaisiin ja haluttuihin neonkankaisiin. Ompelin niistä lapsille colleget. Mikä ilo se olikaan aikana jolloin olimme todella tiukilla! 80-luvulla. Joskus kestolottoan yhdellä rivillä. Telttaan näytti kahden kieppeillä olevan peräti jonotusta johonkin uuteen pelikoneeseen ja myös siksi, että Jenni Vartiainen, oman kaupungin tyttö esiintyisi. Olisin odotellessa päässyt kokeilemaan uutta pajatsoa. En tohtinut. Minulle riitti keskustelu Raha-automaattiyhdistyksen merkityksestä kolmannen sektorin rahoittajana. Ja pari Jennin kappaletta. Desibelit olivat sitä luokkaa, että oli poistuttava teltasta. Menimme mieheni kanssa kahville torin toiselle laidalle. Tunsin miten mukulakivetty toriparkin kansi tärisi koko konsertin ajan. Lujaa tekoa?

8. helmikuuta 2008

Jogurttia, partituureja, kiirettä

Muistin aivan oikein. Tarkistin, että Suomessa jogurtin teollinen valmistaminen alkoi v. 1966. Tutustuin kyseiseen uuteen tuotteeseen perusteellisesti työpaikkaruokailun yhteydessä. Olin opintojen ohessa puolipäivätyössä Suomen Musiikin Tiedotuskeskuksessa. Se sijaitsi tuolloin Kampinkadulla, josta on sittemmin tullut Urho Kekkosenkatu. Koko avara miljöö on umpeutunut.

Siitä jogurtista. Niitä oli neljää eri sorttia (mansikka, mustikka, ananas, neljättä en muista) ja ne oli pakattu neliön muotoisiin purkkeihin. Kannet olivat samantyyppisiä kuin nykyäänkin. Kaarina Kailan kuvittamat. Esimieheni, joka oli nainen, haetutti minulla jogurtit, kananmunat ja sämpylät kivijalkamaitokaupasta. Kahvia lisäksi. Kulut tasasimme. Olisi ehkä ollut viisaampi valinta syödä se Porthanian halpa lounas, mutta ei ollut aikaa. Ja olihan se jogurtti taivaallisen herkullinen uusi tuote. Luulen, etten olisi tutustunut siihen vähine rahoineni ilman pomon lempeää painostusta.

Minä olin toimistoapulainen, sihteeri, konekirjoittaja, kortistoija, monistaja, tsuppari, lehtileikearkiston pitäjä... Siis ihan mitä vain. Suostuin kaikkeen, koska se työ oli ihan toista kuin hammaslääkärin vastaanoton siivoaminen, jota olin tehnyt iltaisin sitä ennen. Tai tarvittaessa erittäin aikaisin aamulla. Minullehan maksettiin siitä palkkaa, jolla maksoin vuokran ja kaikki muutkin menoerät. Opintolainaa ei tarvinnut enää ottaa.

Opin paljon uusia asioita. Esimerkiksi sanat partituuri ja stemma. Ihan vain kuuntelemalla. En kysynyt. Nyt kysyisin heti, ellen ymmärtäisi. Oli Sibelius-monumenttia, Finland Festivalseja, Jyväskylän Kesää ja Savonlinnaa. Oli Aulis Sallista, Joonas Kokkosta, Rautavaaraa... Monistin isoja partituureja tuntisotalla silloin uudenuutukaisella xeroxilla Yliopiston päärakennuksen ylimmän kerroksen aulassa, vaikka en vieläkään tunne nuotteja. Lyhyet kappaleet monistettiin jollakin ihmelitkukoneella pimeässä vaatekomerossa ja ripustettiin keittiöön narulle kuivumaan. Pyykkipojilla. Pakkasin eri puolelle maailmaa lähetettäviä avokelanauhoja ja nuottikopioita tukeviin pakkauksiin ja kiikutin niitä pääpostiin. Suomalaista musiikkia vietiin.

Minulla oli aina kiire. En istuskellut kahviloissa, joita Kemppinen kumppaneineen parhaillaan radiossa muistelee. Oli tarkoitus valmistua äkkiä ja päästä kiinni leivän syrjään. Sellaisen opin olin kotoa saanut.

30. tammikuuta 2008

Kuuntelen

Ja niin se koski soittelee
kuin ennenkin ikkunan alla;
tukit vilskavat, virta ahmaisee:
taas katselen kaltahalla.

Puut kasvavat ja kaadetaan,
lyö äkkiä kirves juureen.
Vaan koski soittaa soittoaan,
vie virta merehen suureen.

(Hilja Haahti, Koski soittaa kokoelmasta Tähti johtaa, Otava 1934)

8. tammikuuta 2008

Nettilesket

Tänään tulleessa kokeeksi pätkätilaamassani Kauneus&terveys-lehdessä on artikkeli Asuuko teilläkin nettileski? (toim. Susanna Chazalmartin). Muuten lehden numero on täynnä tammikuuhun toistuvasti liittyviä aiheita käsitteleviä artikkeleita, kuten syömisen hallintaa, tehojumppaa etc. Siis kauneutta ja terveyttä. Jälkimmäistä kaipaan, mutta turhaan sitä lehdistä hakee.

Koska itsekin istun liian paljon koneella, tuo otsikko puhutteli eniten. Olin jo aiemmin selannut Olivia-lehden ensimmäistä numeroa, jossa kirjoitettiin siitä, miten esim. Facebook koukuttaa ihmiset niin vahvasti, että on pitänyt perustaa jo vakavaksi muodostuneesta addiktiosta irtautumista tukevia ryhmiä. (ks. kuva) Kyllä sitä samaa tekee tämä bloggaaminenkin. Ihan olen tuntenut itseni huonoksi bloggaajaksi viime aikoina, kun en ole jaksanut tänne rivejä näppäillä.

(Edit 9.1. On muitakin syitä hyvästellä Facebook. Tämän tarinan löysin Marian kautta.)

Toinen kiinnostava juttu oli Jenni Vartiaisesta, joka ei jaksa ohuita ihmissuhteita. En minäkään jaksa. Jaksaako kukaan? Työelämässä odotetaan kaikkien tulevan toimeen kaikkien kanssa. Saattaahan niitä olla ihmisiä, joilla pokka pitää tilanteessa kuin tilanteessa. Luultavasti kuitenkin aika harvassa. Minä vastentahtoisesti työstä vapautettu en aina jaksa suurta joukkoa ihmisiä ympärilläni lainkaan. Yksi kerrallaan ja aidosti on sopiva annos. Kipu kypsyttää, mutta harvemmin sanan myönteisessä merkityksessä. Kruunu ei kirkastu, kun kipujanalla liikutaan seiskan ja kympin välillä.

Kun on tultava itsensä kanssa toimeen, sattui sitten miten viiltävästi tahansa, sitä toisaalta haluaa olla yksin niinä hetkinä. Toivoo, "ettet näe minua nyt, jotta vuokseni et järkyty" (lainaus ulkomuistista tutusta laulusta, jonka kuulin viimeksi TV:ssa Vesa-Matti Loirin vahvasti tulkitsemana esityksenä, joka löytyy muuten äänitteeltä Ivalo). Toisaalta on sitten se kaikille ihmisille tuttu ikävä ihmisen luo. Nytkin. Onneksi on ketä ikävöidä ja rakastaa.

Kumpikohan meillä on se nettileski? Molemmat? :)

-----

Puolustuspuheenvuoro: Minua on suorastaan kehotettu jatkamaan valokuvaamista ja kirjoittamista. Tähän minun on pakko keskittyä ja kipu hetkiksi saattaa väistyä. Ainakin sen verran, etten tee pahoja kirjoitusvirheitä. Aiheet ovat sitten oma lukunsa.