Helluntaina 2012

IHMETTELET

peltotilkkujen pienuutta,
ja mökkien
harmaata
köyhyyttä.
Aiot rientää
rikkaammalle seudulle,
mutta jäät
ihastelemaan
metsälammen tyyntä
silmää.
Puut ilmestyvät
hämystä,
venhevaja näkyy
usvasta
ja sinulle paljastuvat
tutut,
rakkaat kasvot.
Levität kätesi,
ahmit ilman sinisyyttä,
etkä tiedä
kuiskaatko
vai ajatteelet:
Luojan luonto!

Einari Vuorela: Siintää himmeyden metsät 1975
(postuumi kokoelma)

Hyvää tulevaa vuotta 2012

Onnellinen ilta

On taivas himmentynyt hentoon sineen,
ja sinenevät  varjot hankien,
mut vielä hohtaa katu luminen
heleine lyhtyineen ja unelmineen.
Ma kuljen keveästi kotiin päin,
kun hämyyn värähtelee ensi tähti.
Pois kaikki tuska povestani lähti,
ja ilman syytä autuaaksi jäin.
Vain lumen rauha, sinen kuulakkuus,
vain tähden jälkeen vieno tähti uus,
vain tieto: huoneessani lämpimässä
hymyilee ruusu yksin hämärässä,
hymyilee ruusu lehdin hehkuvin.
Yön sini, ruusu! Mitä toivoisin?

Saima Harmajan runon poimin Gummeruksen Elämäni runot -kokoemasta (s. 209) ja sinisen kuvan otin iltapäivällä jäätymisvaiheessa olevasta Kallavedestä.

Ruokasodan keskellä

Ruuasta tehdään lifestyleä ja sen seitsemää ohjelmaa erinäisille kanaville. Karpataan, skarpataan. On luomua, funktionaalista, vhh:sta jne. Ehkä jopa syömistä pantataan päivisin ja sitten illalla retkahdetaan reilusti.

Katselin eilen jonkin aikaa television ruokailtaa kouluruuasta. Kouluruokaa pulpetinkuluttajana syöneenä 50- ja 60- luvuilla ja kateederin toisella puolen ollen 70-90-luvuilla viime vuosituhannella minulla on tietty omakohtainen käsitys asiasta. En juuri valittaisi, mutta ajantasaista makutuntumaa minulla ei tietenkään enää ole.

Koko ruoka-asia askarruttaa senkin vuoksi, että vaikka olen luullut ravinneeni itseni ja perheeni jo vuosia suunnilleen oikeaoppisesti virallisten suositusten mukaan, valtimotauti päättää tulla. Ja taas syynätään ruokalautasta, -ympyrää, -kolmiota, mikä se nyt milloinkin on.

Ruista en ole koskaan hylännyt, vaan jokin lapsuudesta juontuva syy-seuraus-yhteys on vaatinut syömään ruisleipää koko ajan. Olen itsekin käyttänyt käsiäni leipätiinussa useita kertoja.


Ruista ranteeseen tarvittiin ennen maatöissä enemmän kuin tässä osin näppäily-yhteiskunnassa.  Ruis on ollut arvossaan ainakin 30-luvulla. Köyhäinhoitolautakunnat pitivät tuolloin "kaitsiakokouksiaan" pitäjien piireissä (kylissä). Eräänkin vuoden 1931 maaliskuisen kokouksen pöytäkirjasta luen seuraavat  pykälät:

1) Toivo M:n heinät jaa kyytipalkat päätettiin maksaa laskun mukaan. Ja L:lle 1/2 mittaa olkia päätettiin maksaa. Osuuskauppaan päätettiin maksaa 60 kg ruisjauhoja.
2) Hilda P:n pyyntö maksusitoumuksen antamiseksi Jyväskylän sairaalaan päätettiin myöntää.
3) Onni N:n 50 mk lasku jauhojen ostoon hyväksyttiin.
4) Lauri L:lle päätettiin myöntää 60 kg ruisjauhoja toukokuun aikana ja 200 markan avustus siemmenen ostoa varten.
5) Oskari L.lle päätettiin myöntää 60 kg ruisjauhoja toukokuun aikana.
6) Eetvi K:lle päätettiin myöntää 100 mk lisäavustus

Köyhät meillä ovat aina keskuudessamme - lähellä ja kaukana.

Edelleen ajankohtainen

Erään joulujuhlan ohjelmanumerona kuulin ensimmäisen kerran seuraavan runon. Minulla ei ollut kynää mukanani. Käytin koko käyttömuistikapasiteettini painaakseni tuntemattoman riimittelijän nimen mieleeni. Muistitukena käytin tuota etunimeä, omaa maakuntaamme ja yhtä entisistä kotikaupungeistamme. Löysin näillä konsteilla oheisen Annikki Savonlahden vuonna 1998 kirjoittaman runon täältä. Asettelu on omani.

Osta jouluksi

Lokakuusta aattoon asti
osta valtavasti!
Kuluta - ja osta!
Suomi-neito suosta nosta.
Osta toki kotimaista,
mikä ettei ulkolaista.
Kunhan ostat,
jouluksi.

Ihan pikkuvaivalla
Viroon pääsee laivalla.
Kristallia Viipurista,
"muranoa" Napolista.
Antaa tullin tuijotella.
Osta tietokonehella!

Osta sikahyvä kinkku!
...taikka, ehkä olet sinkku
osta "Jouluristeilyllä"
- ohjelmaa ja kystä kyllä!

Haali, haali!
Jouluksi.

Perinteitä silti vaali:

Kermavaahtoon kakku peitä, "livekalaksi" ei seitä.
Osta oma jouluhauki! Keplottele kita auki,
osta omena sen suuhun. Osta tiuku kinkunluuhun!
Osta muovikuusi aito. Kirja: "Kuluttajan taito".
Osta ripsenkoukistaja! Kelopirtti, saunamaja!
Merkkilaskettelupuku - rinteeseen vie koko suku.
Uudet laskettelusukset, automaattisepalukset,
soutulaite, juoksumatto, saunaan solariumkatto.
Osta trumpetti ja sello, satelliittiseinäkello,
sänky sähkökäyttöinen, patja pilvitäyttöinen.

Onkos luomuaate tuttu? Osta kuttu,
jouluksi!

Jotta täyttyis pukin kontti, osta tontti
vaikka Ivantiirasta! Monta luumupiirasta
osta pian, osta kohta! Ethän unohtanut lohta!
Kaikesta voit nauttia, osta pala burnouttia!
Osta ruuvipuristin! Osta kärsänkuristin!
Osta jouluksi!

Onko, onko ostopakko? Entäpä jos tehdään lakko,
hankitaankin superuutta: Joulurauhaa ... hiljaisuutta.
Niitä vaan ei tuota kukaan, eikä kääriä voi mukaan.

Tekstiviestejä

1. Ärsyttävätkö puhelinmyyjät? Ystäväsi suosittelee STML ry:n puhelinmyyntikieltoa... ... vain 6 euroa vuosi. ESTO kattaa kaikki puhelinmyyntiyritykset! Lisätiedot www....

2. Kuin kangas sivellintään. Villiviini seinäänsä. Vene vettään. Vanha kenkä jalkaansa. Sivutien varteen jäänyt kahvila asiakastaan. Sinua kaipaan. VHA roosanauha.

3. olen ala-aulassa

4. KEHONHUOLTO B TÄNÄÄN 28.9. EI TUNTIA. Korvaava kerta 7.12. sama aika- ja paikka. T. Kansalaisopisto/toimisto

5. Katselen järvelle. Sataa. Taidan rakastaa sinua. Tai ainakin päivä on tyhjä. Sinun kanssasi: Soutelisin järven selkää ja nauraisin pisaroille. JHA roosanauha.fi

6. Syksyn ensimmäinen ale, alennukset jopa 50% alkaa tänään! Kiiruhda osoitteeseen ellos.fi/ale. Jos et halua tekstiviestejä: EXIT numeroon ....

7. Se tarkoittaa jogurttia

8. Brodeeraus valmis. Husolux.

9. Hei! Iltapuuhissa. Soitan kun A. nukkuu...

10. Shortsit löytyivät.

Pikapikaa

Taisi olla eilen kun rannanpuoleiseen ikkunaan jysähti räkättirastas sellaisella voimalla, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Keväällä toinnuttelimme puoli päivää parvekkeella todennäköisesti vastaavaan onnettomuuteen joutunutta punatulkkua. Se näytti tokeentuvan. Olisi ehkä pitänyt heti haudata eilinen kirkkaan syyssään uhri.

Tässä aamulla vilkaistessani pihalle ihmettelin mikä harakkain syyskokous siellä oli meneillään. Laskin paikalla olevan kahdeksan komeaa harakkaa. Yksi istui karviaispensaan tukikehikon nurkalla ikäänkuin vartijana. Meni tovi ennen kuin tajusin mitä oli tekeillä. Nehän raatelivat terävine kynsineen ja nokkineen rastasta palasiksi. Näin ensimmäisen kerran harakat mielestäni variksen töissä.

Luomuluontokuvaaja heräsi taas henkiin ja pokkari kädessään hiipi alakertaan. Näin se on nähtävä. Luontokappaleet tulevat pihaan kuin tarjottimella kuvattaviksi (tosin kolminkertaisten ikkunalasien läpi ja säleverhon raosta), kun kuvaajasta ei ole lähtijäksi niitä kauempaa etsimään. Tarkkakuuloisia ovat mokomat. Tai sitten vain ahneimmat kaksi ja lopulta yksi jäi paikalle. Ja pikapikaa rastaasta ei ollut jäljellä kuin pienoinen höyhenkasa keltaisten lehtien laikuttamalla nurmikolla.

On tuo harakkakin komea lintu, mutta kurjet ovat kyllä lintujen aatelia. Harakasta tulee ensimmäiseksi mieleeni se yksi ihana Lauri Pohjanpään runo:

Piti harakka puhetta vierailleen:
"Tilapäinen ihan on pesä,
- älä putoa, varis! - tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä mointa, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!"

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon -
sai valmiiksi harakanpesän!

Kurjista taas tämä laulu. Tässä toinen versio alkuperäisellä kielellä.

Live

Tummanpuhuvat pilvet lupasivat eilen sadetta. Samoin sääennuste. Omat aurinkolasit jäivät kotiin, kun oli olevinaan kiirekin, että ehtisimme saada siedettävät istumapaikat. Kiersimme mennessä lossitonta reittiä. Jo puolimatkassa aurinko päätti juhlistaa pyhäpäivää.

Silmiini koski. Onneksi autosta löytyi yhdet vanhat klipsit. Jo varttia vaille kirkko oli täysi. Täynnä puheensorinaa. Odotusta. Rollaattoreita. Lastenrattaita. Tummia pukuja. Valkoisia paitoja. Kansallispukuja. Hattuja. Kenkien kopinaa. Elämää. Maalla kaupungissa. Käsiä ja jalkoja kylmää. Sivuovesta vetää.

Tasan kello 13. Tervetuloa. Lauri Pohjanpään Lapsuuden maa täytti koko tilan ja minut. Käsi haki kättä ja nenäliinaa. Eino Leinon Meri kuutamolla porautui yhtä syvälle tunnemuistiin. Sitä luulee käyneensä tarinansa läpi ja päässeensä yli olleista ja menneistä, mutta sitten ykskaks sitä onkin taas takaisin niissä ikävissä ja raskaissa. Tarvitaan vain yksi sana, ele, katse. Vai onko se tuo tila? Sitä ei tiedä eikä saakaan koskaan tietää. Ja sitten sen tuntee, miten musiikki huuhtelee sielua väljällä, sopivan haalealla, mutta kuitenkin silmiä polttavalla vedellä ja antaa sen viedä ja tahtoo taas kerran unohtaa vaikka tietää iäti muistavansa. Semminkin kun ihan kohta on äidin, jo edeltä menneen, syntymästä kulunut 90 vuotta.

Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.

Minun mieleni on niin korkea
kuin taivahan tähtivyöhyt,
sen alle mahtuvi maailma
ja yhdessä päivä ja yöhyt.

Oi, äitini armas, kun eläisit,
nyt itkisin helmassasi!
Sinä anteheks antaen pyyhkisit
pois kyynelet poskiltani.

Oi, ihmiset, miksi on ilkeyttä
ja veljesvainoa miksi,
kun luonut on Luojamme lempeä
maan kaiken niin kaunihiksi?

Miks ihmiset astutte allapäin,
vaikk' korkea taivas on yllä?
Ylös silmänne luokaa ystäväin,
niin mielenne yhtyy kyllä!

En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.

Ja veri kiertää taas sormissakin ja sitä pääsee alas ne uudet kirkonportaat ja päättää, että mökkihöperöityminen ei kannata. Että tahtoo kuulla elävää musiikkia ja ainakin harkitsee kausikorttia. Elossa sentään.

Kesäyö

Helteisen kesäyön värit piti käydä kuvaamassa kolmen maissa. Ei ollut juuri muita liikkeellä. Haapana uiskenteli seitsemältä laiturin vieressä ja ahvenruoho oli avannut toisen kukkansa. Itse asiassa otin melkoisen riskin, kun kävin, siis kävellen pitkin hiekkamutakivikkopohjaa kuvaamassa tämän tällä rannalla ensimmäistä kertaa kukkivan kasvin. Hyvin onnistuin. Kamera ei kastunut.

Aamiaispöydässä kuuntelin, kuulin ja vihdoin näin kuin näinkin käpytikan lähikuusessa. En tiedä missä sen pesä on. Ei kuitenkaan samassa paikassa kuin viime kesänä. Näin pienistä asioista koostuu elämäni palapeli. Tärkeintä on kuitenkin, etteivät palaset pääsisi kokonaan katoamaan. Yöllisen helmihetken muistoksi en malta olla laittamatta luettavaksi (ja kuunneltavaksi) tuttuakin tutumpaa Eino Leinon runoa, joka on taipunut myös ikimuistoiseksi lauluksi Vesa-Matti Loirin tulkitsemana. (säv.&sov. Taisto Wesslin)


Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.


Miksi metsän tummuus sävelehen?
Kosk' on mustaa murhe ylpeäin.
Miksi juovat päivän laskenehen?
Koska monta nuorta unta näin.
Miksi etäisien vuorten siinto?
Koska sinne on silmäin kiinto.
Miksi vanamoiden valjut lemut?
Koska päättyneet on päivän kemut.
Miksi varjot virran veen?
Kosk' on mieli mulla siimekseen.


Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Lapsuuden maa

Lapsuuden maa

Ja se metsä oli maailman sinisin

ja vehrein se nurmikkorinne.

Ja usein vielä unissani vaellan

ma kauas, kauas sinne.

Ja siellä oli maailman kauneimmat

ne sinipunakukkaiset pellot.

Ja niin heliästi helise ei kirkonkellot

kuin siellä ne sinikellot.

Ja ma muistan ne koivut ritvaiset

siellä viheriäisessä haassa.

Ei missään niin valkeita koivuja kasva

kuin kaukana lapsuuden maassa.

Ja koivujen läpi ei milloinkaan

niin taivas loistele seessä.

Sen alla yhä unissani vaellan

ja mulla on silmät veessä.

- Lauri Pohjanpää

Jos sä tahdot niin

Luvatun hellepäivän aamukuu näyttäytyi kävellessäni rannasta ylös. Illalla näin telkkarista, että otsikon niminen elokuva on saatavana DVD:nä. Olin muutaman kerran kuunnellut jo tätä valmiiksi. Kuvan ruusut ovat jo kuivuuden takia menettäneet huumaavimman tuoksunsa.

Aamuajatukset saivat uuden käänteen, kun kuulin radiosta käytettävän imperfektiä puhuttaessa ikätoverista, runoilija Tommy Tabermannista. Joka kerran se riipaisee syvästi, vaikka sen tietää. Vuosien myötä olen tullut ymmärtämään, miten tämä maailma on oikeastaan yksi suuri lasaretti. Jaksaaksemme me tarvitsemme toisiamme ja siitä Tommy Tabermann jatkuvasti kirjoitti runoissaan ja myös muissa teksteissään ja puhui.

Pieni laulu ihmisestä

Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä,
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.

- Tommy Tabermann -

(Maa, 1987)

Oli kesä, kesä, kesä

Jotenkin utumaisia ovat juhannusmuistoni. Suursiivouksen muistan, permantokin saatettiin maalata juhannukseksi, koivut pystytettiin verannan kahtapuolen, saunottiin. Siis aattona. Kokkoa joskus viriteltiin lammen rannalle ehkä, koska kuivilla säillä ei olisi kaivossa riittänyt sammutusvettä. Hyttysiä hätisteltiin. Ei paistettu makkaraa. Saunakahvit juotiin. Tekiköhän äiti meille lapsille simaa, koska keitetyt mehut olivat todennäköisesti loppuneet juhannukseen mennessä? Vitivalkoinen pöytäliina teki juhlan, vaikka en muista mitään erityisiä juhannusherkkuruokia olleen. Kukkivia pihlajanoksia vietiin nukkuma-aittaan.

Juhannusaamun kiireen muistan. Isällä oli sellainen temperamentti, että lähdön (minne tahansa) piti tapahtua nopeasti. Mutta mutta. Meitähän oli penskoja puoli tusinaa ja kaikki emme tietenkään osanneet pukeutua kyllin nopeasti. Emme kuitenkaan myöhästyneet kertaakaan naapurin kuorma-autokyydistä juhannuskirkkoon. Kirkolla tuntui (lapsellisesti ajatellen) olevan koko pitäjä. Juhlaa ja kesähellettä. Ikäluokat olivat isoja ja vuoden ainoa konfirmaatiopäivä oli juhannus. Oli myös juhannushäitä. Nykyään suosituin konfirmaatiopäivä on viikko ennen juhannusta eikä häitäkään enää tanssita juhannuksena, koska silloin ihmiset kaikkoavat omille tai vuokratuille mökeilleen.

Kunnonkokoiset juhannuskokot olen nähnyt vasta kaupungissa. Nyt ei ole kiire minnekään. Antaa juhlan tulla, vaikka on koleaa ja tuulista. Pihlajatkin ovat pudottaneet kukkansa sateen piiskaamina, syreeni vielä sinnittelee. Kurtturuusu ja juhannusruusu ovat avanneet ensimmäiset kukkansa. Sateen rummutusta kuunnellen toivotan kaikille hyvää juhannusta V.A. Koskenniemen sanoin.

Kesäyössä

Minä kuljen tuttua polkuain,
suopursujen tuoksu niin huumaa, -
sydän, hiljaa hetkinen rinnassain!
Yö henkii kaihoa kuumaa.

Hämy vihreä verhoo hongikon,
suosilmät niin vietellen läikkyy -
en tule, en tule, mun kiire on:
mulle toiset silmät väikkyy.

Vie polkuni järven pohjukkaan
läpi nukkuvan kylän laidan,
siellä harmaa veräjä raollaan
on keskellä harmaan aidan.

Sen veräjän takana odottaa
ilo, onni ja unhon huuma,
sua odottaa, sua odottaa
sinä sydän rauhaton, kuuma.

_____

Edit 19.6.
Vaihdoin kuvan tänä aamuna otettuun.

Mikä meitä kantaa

Sain kuin sainkin luetuksi loppuun sen aloittamani Andreï Makinen romaanin. Itse asiassa puoleen väliin luettuani kiinnostuin siitä kovasti. Olihan päähenkilö ollut opiskelemassa SNTL:ssa samoihin aikoihin kuin minäkin ja näin kirja herätti paljon muistoja ja mielleyhtymiä. Afrikkalaisia stipendiaatteja oli todella runsaasti, mutta en muista aistineeni kirjailijan mainitsemaa Moskovan rasistisuutta Kiovassa.

Ja löytyi se rakkaus, kun Elias tapasi Moskovassa Siperiasta kotoisin olevan Annan. Tosin täyttymätön rakkaus, joka lumen tuoksumuistona kantoi Eliaksen kuolemaan saakka.

"...Angolalainen Elias sukeltaisi afrikkalasiten sotien ja vallankumousten melskeisiin. Anna joutuisi sopeutumaan moskovalaiseliitin elämään. Silti heistä tuntui tuona iltana, ettei kumpikaan tulevaisuus muuttaisi mitään heidän todellisessa elämässään. Olennainen oli jo löytynyt, se kulki heidän sisällään ja oli heille yhteinen. Kun eron hetki tuli, he eivät syleilleet, katsoivat vain toisiaan hyvin kauan. "Tiedätkö", Elias sanoi, "jonakin päivänä me palaamme vielä Sarmaan ja löydämme lumen alta orkidean..." (Andreï Makine, Vain rakkaus, s. 143

Jokin meitä kantaa. Yksin ei tarvitse jaksaa. Usko, toivo ja rakkaus, välittäminen, vuorovaikutus. Usein se kantava voima on myös rakas lapsuusmaisema, joka ikätovereillani on monesti maalaismaisema. Kaupunkilaisillakin. Lauri Pohjanpää on kirjoittanut koskettavan kuvauksen maalaismaisemasata runoksi Lapsuuden maa.

Se metsä oli maailman sinisin
ja vehrein nurmikkorinne.
Ja usein vielä unissani vaellan
ma kauas, kauas sinne.
Ja siellä on maailman kauneimmat
ne sinipunakukkaiset pellot.
Ja niin heliästi helise ei kirkonkellot
kuin siellä ne sinikellot.
Ja ma muistan ne koivut ritvaiset
siellä viheriäisessä haassa.
Ei missään niin valkeita koivuja kasva
kuin kaukana lapsuuden maassa.
Ja koivujen läpi ei milloinkaan
niin taivas loistele seessä.
Sen alla yhä unissani vaellan
ja mulla on silmät veessä.

Sittenkin valkoinen joulu

Lapsuuden joulu

Monen puhtaan liekin vuosien tuhka peittää.
Mut jostain takaa aikojen menneitten
yhä silmiini kirkkaus lapsuuden joulujen
sädekimpun lämpimän, himmenemättömän heittää.
Kuva kaikista kaunein mieleeni heijastuu:
tupa hohtavan puhdas ja koreiltu joulupuu,
takan äärellä äiti valkoista puuroa keittää.

On ehointa yllä, on saunasta palattu juuri.
Pian käydään poikki sen kaivatun kynnyksen,
jota kohti on kuljettu päiviä laskien.
Jo on käsillä korkea hetki, tuokio suuri,
kun kuusen kynttilät liekkeihin leimahtaa.
On tuvassa lämmintä, kirkasta, juhlaisaa
ja ikkunan takan tähdet ja hankien muuri.

Miten hartaana pirtissä juhlavirren kajaa
sävel valtava: "Enkeli taivaan lausui näin..."
Ja kuuntele, kuuntele, vaari koholla päin
nyt lukee: "...koska he eivät saaneet majaa,
he menivät talliin härkien, lammasten luo..."
Miten liikuttaakaan lapsen sydäntä tuo:
härät, lampaatkin rakasti hyvää Vapahtajaa.

Siks navetan, tallinkin asujat kunniaks joulun
tänä iltana leipää, herkkua suurta, saa.
Mut huomio - pukki jo ovelle kolkuttaa,
Lapinmaasta se tullut on, takaa Tornion, Oulun.
Miten kummasti toiveet salaiset pukki ties!
Hymyhuulin onneensa vaipuu pikkumies
ja nukkuu vihdoin, vapaana pakosta koulun.

Oi lapsuuden joulu, sulla ei määrää ajan,
on hetkiisi mahtunut autuas ikuisuus:
valo yössä, enkelilaulun ihanuus,
satu tosi ja riemukas, syntymä Vapahtajan,
ja lahjat ja herkut ja loiste silmien,
hyvä tahto ja havina taivaisten siipien -
miten kaiken ympäri piirtäisin arjen rajan?

Oi lapsuuden joulu, vielä sun juhlaas salaa
käyn takaisin elämän sumean, mutkaisen tien.
Miten sokaissut kirkkaan lapsensilmäni lien,
sinun kynttiläs lempeät vielä sen kalvossa palaa.
Koen vieläkin riemusi ylitseläikkyvän
ja ihmettä katselen puhtaan syntymän,
teen rinnassa rauhalle, rakkaudelle alaa.

Niin taas, kun illaksi painuu jouluaatto
ja juhlaa soittavat kellot temppelin,
sadun taikapiirissä siivin havisevin
tule luokseni, muistojen kalleimpien saatto!
Ja te tupaan käykää, rakkaat vainajat,
te joulun katoamattoman haltijat,
tule, äiti, lietesi luo, tule penkilles, taatto.

(Kaarlo Sarkia 1946)

Omnia mea mecum porto

Jätelavan täyttyessä vuosikymmeniä vanhasta kierrätykseen kelpaamattomasta tavarasta ja kurkun kuivuessa pölystä ja nestevajauksesta luulen oppineeni jotakin. Niukkuus on parempaa kuin tavaranpaljous. Ympäristöään voi jossakin määrin hallita.

Kierrättäminen ajoissa on viisas valinta. Jahka palaudun, jos palaudun, eilisestä viimerutistuksesta, aloitan tarpeettoman tavaran tyhjentämisen yläkerran klaffilipaston alimmasta laatikosta. Se on täynnä VHS-kasetteja, korppuja ja lerppuja. Ei niitä ole tarvittu sen koommin, kun varastoin ne sinne. Turhat C-kasetitkin ja kirjat saavat luvan mennä kiertoon.

Alakerran mapit ja kirjahyllyn alalaatikot joutuvat seuraavaksi tulilinjalle. Paperileikkuri joutuu töihin. Kirjojakin joutaa karsia. Vanhoja koulukirjoja menikin jo iso pahvilaatikollinen paperikeräykseen pihakirppiksemme lopuksi. Kuin myös muka säilyttämisen arvoiset lukemattomat aikakausilehdet.

Vakavaan syyniin joutuvat myös valokuvien kaksoiskappaleet. Vanhoja dioja skannatessani tein sen virheen, että en laittanut skannattuja eri laatikkoon. Jotenkin ajattelin, että järjestyksen pitää säilyä ja palautin ne ns. omille paikoilleen skannaamattomien sekaan. Toisaalta, minähän valitsin skannaamisen arvoiset. En jaksanut skannata kaikkia, mikä ei kai ollut tarpeellistakaan. Joskus on helppo tehdä nopeita valintoja, toisinaan sitä taas soutaa ja huopaa, soutaa ja huopaa... Silloin ehkä kannattaa odottaa jonkin aikaa.

Vuosien aikana kerääntyneet joulu- ja muut kortit? Kuivakukat, hmmm. Ruusut lasipurkeissa? Muisto- ja lahjaesineet, jotka eivät miellytä silmää sen vertaa, että pitäisi niitä edes esillä? Parittomat kahvikupit, ehjiksi liimatut posliiniastiat? Muistan, miten ennen rikkoutunut posliiniastia keitettiin maidossa kokoon. (sic) Muistankohan oikein?

Otsikon ajatus on nykyelämässä mahdoton. Ainakin minulle. Voin vain mielikuvitella, miten ottaisin vain repun selkääni ja lähtisin. Toisaalta se se vasta totta onkin. En voi mitenkään karistaa itsestäni lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän kokemuksia. Yhtään ainoaa niistä. Olen niitten kaikkien summa. Onneksi ja valitettavasti.

Luoja on mattooni loimet luonut,
itse sen kuteilla kirjavoin.
Hyvien hetkien kauniilla muistoilla
reunat tuon mattoni hopeoin.
Voi kuinka kauniina hopea hohtaa
kun tumma raita sen vieressä on.
Ja kun muistojen valo maton raidat nuo kohtaa
huomaan, joka hetki on korvaamaton.

(tekijä Tuntematon)

Tyyntä ja tyrskyjä

Mikä karkelo maassa? Mik' ilmassa soitto?
- Se on kevään ja nuoruuden voimien voitto. -
Mi virroilla viske? Mi metsässä ryske?
- Jäät lähtevät, on pyhän vapauden jyske! -

(Alku Eino Leinon runosta Kevätmyrsky kokoelmasta Leirivalkeat, 1916)

Harmaan ja vihreän sävyjä

Tänäkin aamuna, kuten jo niin monena, koko tienoo on uponnut harmaaseen usvaan. Joillakin pihoilla krookukset ovat paljastuneet lumen alta valmiiksi kukkivina. Omalla pihallammekin on pakastettu vuorenkilven kukka. Kyyryssä tosin. Kevätkaihonkukka ja sinivuokkokin ovat jo heränneet. Pensasaidan vieressä nousee rohkea kevätesikko ja raparperi ei piittaa lumi- ja räntäkuuroista. Tulppaanit ja narsissit puskevat valoa kohti. Ilmankosteus on 100%. Kuusenneulasetkin kyynelehtivät. Lumikasat hupenevat. Toissa päivänä näin vielä pari uskalikkoa pilkillä läheisellä lammella. Nyt on tyhjää. Veikkasin jäiden lähtevän toukokuun toisena.

Ajatukset harhailevat omia aikojaan, lapsuuteen, äitiin, vaikka yritän keskittyä mm. lukemiseen (Paolo Coelhon Portobellon noita on kohta lopussa), spammien poistamiseen blogikirjoituksista (eilen 19 kappaletta), Nooran syntymäpäivälahjan miettimiseen, pyykinpesuun, Kelan paperien täyttämiseen ja liitteiden etsimiseen. Miksi ne eivät mene itsekseen niille tarkoitettuun mappiin? Eilen kokeilin Sampo-pankin uutta verkkopalvelua pakon edessä. Piti maksaa fysioterapialasku. Kaikki sujui hyvin siihen asti, kunnes piti kirjautua ulos sivustolta. Odotutti ja odotutti. Lopulta onnistui. Pitäisiköhän vaihtaa pankkia?

Uusia kankaitakin olisi metritolkulla. Voisin tehdä joka päivä jotakin sellaista mitä en ole ennen tehnyt. Kirurgi suoritti leikkauksen jälkitarkastuksen puhelimitse. Tähän on tultu. Erikoissairaanhoidossa. Kipulääkäri totesi perjantaina, että "kuuhun kyllä osataan mennä, mutta tämän laitoksen tietokoneohjelmistoja ei saada toimiviksi. Postit tulevat kuukaudenkin myöhässä ja lähetteet jäävät bitteinä koneen uumeniin, ellei potilas itse osaa kysellä niiden perään. "

Sade rummuttaa kiivaasti kattoon ja ikkunaan. Sillä on kiire. Toukokuuhun. Sanat eivät ole tärkeitä, vaan sanojen välit. Musiikissa tauot. Elämässä pysähtymisen hetket. Kun kiire taukoaa, jotain uutta puhkeaa. Hätkähdän hiukan jokaista puhelua tai kännykän piippausta. Jos voisin olisin muualla. Repii moneen suuntaan. Silloin jää paikoilleen.

Huu - huu - huhtikuu!
Tempoo tuuli, huojuu puu,
viheltää vihuri villi,
tappelee metsot ja teerikukot,
ilmassa lentävät höyhentukot,
huutelee soitimen pilli.
Huu - huu - huhtikuu!
Räiskyy vettä räystään suu,
solisee hopeinen virta,
karpalosoilla jo kurkia kahlaa,
lapset laskevat koivuista mahlaa,
tuvassa piustelee pirta.
Huu - huu - huhtikuu!
Tyyntyy tuuli ja hiljenee puu,
illassa punertaa salot,
öisin on ihanaa hämärää puilla,
tukkilaistulia jokien suilla,
kunnailla nukkuvat talot.

Einari Vuorelan runo Huhtikuu kokoelmasta Keväthartaus (1921)

Hanget soi

Hanget soi, hanget soi,
jo kevät yli kenttien tuulee.
Rintani lyö, rintani käy,
taas sieltä jo kuohua kuulee.

Hanget soi, hanget soi,
jo loppuvi talven valta.
Pyytehet pursuvi syömessäin
taas vuosien roudan alta.

Hanget soi, hanget soi,
ne Suomehen kevättä soittaa.
Toivo jo uus, usko jo uus
läpi murheeni muistojen koittaa.

Hanget soi, hanget soi,
ne soittavat Pohjan häitä.
Riemujen leivoset lemmestäin
jo laittavat laulunpäitä.

Hanget soi, hanget soi,
kevät saapuvi tuoksuvin tuulin.
Rintani lyö, rintani käy,
min jäässä jo olevan luulin.

(Eino Leino, Yökehrääjä/runoja 1897)

Ihme

Sydäntalvella kukkaset kukkivat,
sydäntalvella puhkeavat puut.
Elo itse kun ihmeeksi tullut on,
sadut vaikenevat muut.

Hilja Haahti, Valittuja runoja, Otava 1926.

Kuuntelen