Kun ei sanotuksi saa

Oppilaiden hälistessä minulla oli tapana alkaa puhua hiljaisemmalla äänellä ja lopulta vaieta tyystin. Viimeistään siinä vaiheessa oppilaat hoksasivat, että opettajalla saattoi olla jotakin asiaa heille. Yleensä se toimi hyvin. Ei tosin aina. Ehkä olisin voinut lopulta vaikka poistua luokasta sanomatta sanaakaan. Ei sentään, koska valvontavastuu esti. Huutamaan minusta ei koskaan ollut eikä ole.

Hiljaisella äänellä puhuminen tarttuu ainakin pieniin lapsiin. Isommat lapset hoksaavat aika pian, ettei heidän tarvitse alkaa kuiskailla tai supattaa, jos keskustelukumppani on tilapäisesti puhekyvytön. Puhekipsissä ei saisi edes kuiskata, koska se rasittaa äänihuulia aivan yhtä paljon kuin puhuminen. Joutonomina olen jo kauan käyttänyt ääntäni hyvin vähän ja siksi olin unohtanut, että flunssaisena tulee säästää ääntään.

Ääntä tulisi hoitaa. Onhan se ihmisen ominta minuutta. Viikonloppuna ääneni nimittäin yllättäen katosi.  Toisaalta on ihan terveellistä ja hyödyllistä kokea, millaista seurustelu on ilman puhekykyä. Kynä ja paperi kädessä  pitää pitää vuorovaikutusta yllä, koska itsekeksimäni viittomat eivät oikein mene perille eikä fläppitauluakaaan ole. Jos olen luonnostaankin hiljaisen sorttinen, mykkänä tunsin seurassa kutistuvani entisestään. Ilma tuntui olevan sakeanaan sanoja ilman minuakin. 

Edellisessä postauksessa mainittu talvi on näköjään peruttu. Vain aivan vähäisiä lumilämpäreitä näkyi ojissa ja linja-autopysäkkien kohdalla niillä seuduilla, jossa lumentulo oli ollut runsainta. On tullut istutuksi auton ratissa ja pelkääjän paikalla satoja kilometrejä. Ja vastapainoksi tanssituksi villasukkasillaan innokkaiden ikiliikkujien kanssa. Lumentulo pakkasineen sai joutsenet liikkeelle. Varsinaisina joutsenbongauspäivinä en niitä nähnyt, mutta perjantaina kyllä. Kymmenien joutsenten näkeminen pellolla einehtimässä on aina sykähdyttävä näky. Ja talvea tietää myös harsokorennon ilmaantuminen sisätiloihin. Lehtipuut ovat täällä jo  miltei alastomia. Viimeisinä värivaloa talviajan hämärään tuovat lehtikuuset siellä täällä.

Joutsenbongaus BirdLife Suomi

Maailman STROKE-päivä 29.10.

Arjen haasteita

Jokin aika sitten tämä 6-7 vuotta vanha läppärini ei suostunut avautumaan käytettäväkseni. Ei se sitten Ctrl+Alt+Del -komennolla suostunut sammumaankaan. Kysyi vain, että sammutetaanko kone, vaikka on muita käyttäjiä. En nyt osaa olla varma, oliko näin. Katkaisin virran. Jonkin ajan kuluttua sain kuin sainkin koneen auki normaalisti ja ajoin virusohjelman läpi. One serious threat. Oliko kone ollut kaapattuna vai ei?

Yksi postaus tässä blogissa kerää roskaposteja päivittäin, vaikka Bloggerin roskapostisuojaus on ollut hyvä pitkään. Edellä mainituista ja allaolevista syistä bloggaaminen on ollut retuperällä. Onneksi on vanhoja omia postauksia, jotka tuntuvat edelleen melko ajankohtaisilta.

Ja siksi  kierrätän  nyt vanhoja juttujani ja toivon, että ne eivät ole jokaiselle lukijalle tuttuja.

.

****

Sairaan hyvä potilas.

Kurssiseloste: Kurssilla opitaan kantapään kautta, miten selviytyä yliopistollisten keskussairaaloiden polilta-polille-kierrätyksessä. Käydään läpi FAQ (Frequently Asked Questions = usein kysytyt kysymykset) sopivine vastauksineen. Pukeutumis- ja elekoodisto. Runsaasti itsenäistä opiskelua. Kurssimateriaali: osallistujat tuovat mukanaan omat epikriisikopiomappinsa, joiden pohjalta laadin jokaiselle PSK:n (Personal Survival Kit = henkilökohtainen selviytymisstrategia). Kurssimaksu määräytyy mapin paksuuden mukaan 10 euroa/sentti. Osallistujamäärä rajoitettu. Pidä kiirettä.

****

Lisäksi minulta on pyydetty Pidä pääsi-kurssia, joka sopisi edellisen kurssin oheiskurssiksi, koska kurssilla opetellaan kommunikaatiotaitoja. Esimerkkitilanne: Sinulla on selkeä ja varma käsitys omaa elämääsi koskevasta asiasta (vaivasta). Menet lääkärin vastaanotolle ja hän saa sinut uskomaan, ettei ko. vaivaa ole. Kyse on mielipiteiden vaihtamisesta. Ei ole tarkoitus jättää omaa mielipidettä ja ottaa mukaan esim. lääkärin mielipidettä. Pidä pääsi-kurssi auttaa sinua pysymään kannassasi, olkoonkin vaikka väärä. Onpahan oma. Kunhan pysyt topakkana etkä suostu manipuloitavaksi. En lupautunut tähän, koska oma tormakkuus on vielä hiukan hakusessa l. oma jämäkkyys- l. assertiivisuuskurssini on vielä kesken.

(Kuvat ovat uusia. Vitostietä ajetaan pohjoiseen jo uuden laivaväylän kohdalle nousseen sillan yli. Liikenne etelään kulkee vielä alhaalla väistötiellä. Yläkuvassa kiinnitettiin viime viikolla laiturilauttaa Tikkalansaaren kupeeseen.)

Enemmän synttäreitä: Edu Kettunen: Kiitos

Kyllä minä niin

mieleni pahoitin ja ajattelin, että olisi pitänyt kääntyä takaisin siinä kohdassa missä ne kaksi isoa koiraa seisoivat ja odottivat, että minä väistäisin niitä tien toiseen reunaan. En minä siitä, että vanhempana jouduin väistämään, vaan siitä maisemasta. Ylempi kuva on vuoden takaa, jolloin kyllä jo tiesin odottaa hakkuuaukkoa. Vasemmalla oli vielä sentään puustoa jäljellä.

Puolen kilometrin päässä tästä kohdasta aukon (= tien) reunaan jätetyt maisemointipuut kaatuivat myrskytuulessa tielle. Eräs naishenkilö autoineen jäi puiden alle. Luulisi metsänhakkaajien jo tietävän, että yleensä aina käy näin. Linnunlaulupuutkin kaatua rojahtavat, kun kasvinkumppanit viedään viereltä.

Kyllä asuntoja toki tarvitaan ja rahan pitää koko ajan kiertää. Rakentaisivat nyt sitten kerralla kunnolla, ettei parin-, kolmenkymmenen vuoden päästä tarvitse purkaa. Olisi hyvä jos ns. pienet pintaremontit riittäisivät. Uusia materiaaleja kehitetään ja otetaan liian äkkiä käyttöön. Sitten todetaan, että sen ja sen ja ehkä kenties mahdollisesti senkin yhteisvaikutuksena on syntynyt myrkyllisiä yhdisteitä, jotka ovat terveydelle vaarallisia.

Siitä minä ja kyllä tuosta maisemastakin. Minä metsäläinen suomalainen.

Ihan pilalla

Yrittänyttä ei laiteta. Minne? Laitokseen? Tyhmyydestä sakotetaan. Kuinka paljon? Riippuu rikkeestä. Tekisi mieleni muuttaa blogini nimeksi Ihan pilalla. Melko pitkän harkinnan jälkeen ajattelin pysyä ajassa mukana ja vaihtaa blogipohjan uudeksi. Valitsin Simple. Yksinkertainen malli. Siihen luulin rahkeitteni riittävän. Vaan kuinkas kävi? Ensiyrittämällä sain ylätunnisteen kuvan liitetyksi sopivan kokoisena kohdalleen. Katselin sitä aikani. Päätin äsken vaihtaa kuvan tähän mielestäni kauniimpaan. Ei siitä mitään tullut. Noin kymmenennen yrityksen jälkeen ajattelin, että kelpaa tuo ilman kuvaakin.

Jouduin pari vuotta sitten pois mukavasta, hoitavasta ja kaikin tavoin virkistävästä allasjumpparyhmästä. Tässä välissä on selkääni kerran leikattu ja olen itsekseni vesivoimistellut lämpimissä vesissä kesällä tuossa rannassa ja kylmillä läheisessä kuntoutuslaitoksessa. Omaehtoinen yksinäinen puurtaminen alkoi tuntua tylsältä ja aloin kysellä kaupunkimme tarjoamia vesiliikuntaryhmiä. Monen puhelinsoiton jälkeen minut ohjattiin yhteen kevennettyyn allasjumpparyhmään. Pari kertaa voi käydä kokeilemassa ilmaiseksi.

Jo pukuhuoneessa alkoi ahdistaa. Ryhmässä piti olla vain kahdeksan osallistujaa, mutta pukukoppiin lappoi koko ajan lisää ja lisää väkeä. Kai sen puolituntisen kestää, ajattelin. Vedessä piti aina vain siirtyä syrjemmälle, syvemmälle ja nurkemmaksi, koska jokaisella entisellä oli ikäänkuin koululuokassa oma paikka. Seisoin lopulta leukaani myöten vedessä.

30 minuuttia on pitkä aika, kun yrittää itseään koko ajan kuunnellen pysyä liian kovassa vauhdissa ja loiskeessa ja aalloissa (lue: rytmissä) mukana. Ei siitä tietenkään mitään tullut. Lyijynraskaana nousin altaasta viimeisenä ja kysyin ohjaajalta, millaista nykyään mahtaa olla se tavallinen vesijumppa, jos kevennetty versio on tällaista. Jonkin verran lohdutti, kun sain kuulla, että tämä ei enää ollutkaan kevennettyä liikuntaa, koska osallistujat ovat niin hyväkuntoisia. Jäin miettimään, mihin me huonokuntoiset sitten voimme mennä.

Näinkin voi käydä

Sitä menee lammen rantaan, kun tietää että olisi aika bongata se telkän pesue uimasillaan. Mitään ei vain näy. Kiertävät pöntön luo ja kurkistavat varovasti sisään, ettei telkkä syöksy pesästä suoraan silmille. Onpa pöntössä kumman valoisaa. Pöntöstö puuttuu katto. Tarkemmin tarkasteltuna siitä puuttuu myös pohja. Vasta sitten tajuaa katsoa maahan. Maassa olevan vaneripalasen alta löytyvät telkän munat. Ovat isoja, kananmunan kokoisia, vielä ehjiä.

Haluan käydä katsomassa paikan ennen katiskaa. Totta puhuivat. Vasta kotona huomaan kuvasta ison sittisontiaisen munien keskellä. Minkään hyöteisen tekosia tämä sattumus ei voi olla.

Alkaa arvuuttelu ja spekulointi, mitä ihmettä tässä on tapahtunut. Onko viimeinen munittu muna ollut liikaa ja keikauttanut pesän huonosti kiinni olleen vaneripohjan irti? Miten kaikki munat sitten ovat ehjiä ja hyvässä järjestyksessä? Ja miksi kattokin oli pudonnut munien päälle. Olivat siis piilossa. Kettu tuskin oli ollut asialla. Se olisi kai syönyt munat.

Olisiko tässä hyvä kysymys Luontoiltaan?

Kielikylvyssä höyrysaunassa

Olen minä hiukan pettynyt, ettei tuosta edellispostauksen rentoutuskellunnasta sitten tullutkaan mitään. Heti kun avasin kännykkäni eilen, se pärähti soimaan ja Estetica se siellä ilmoitti, että valitettavasti kyseinen suolavesitankki oli mennyt epäkuntoon. Koska kyseinen hoitola on sisemmällä Savossa, minun ei ehkä tulle mennyksi sinne asiakseni. Toivottavasti jossakin muualla sitten.

Pakkaan uimapuvun, pyyhkeen, uimalakin (ei päänmyötäistä, vaan kankaisen leipurin hiusuojan) ja perusvoiteen vedenkestävään kassiin ja suuntaan kohta altaalle. Olen ollut reissun päällä. (Readeri näyttää 243 lukematonta tilattua postausta. Hohhoijaa! Olen pudonnut kelkasta.) En nyt malta pikkukiireessäkin olla kehaisematta naapurimaamme lasten ystävällistä suhtautumista minuun.

Sain kainon hymyn ja pienen kädenheilaituksen aina tavatessamme. Tutustuimme sattumalta höyrysaunassa. Minulta jäi ovi hiukan raolleen ja Misha kävi sulkemassa sen. Siitä sitten kahden kielen mutkan kautta sukeutui keskustelu heidän talvilomasestaan. Ei hän tiennyt, oliko Piterissä lunta, mutta Petergovissa kyllä. Isänsä piti hiihtämisestä ja äitinsä saunomisesta. Vanhempiaan en tavannut lainkaan. Elleivät he sitten olleet se pariskunta, joka ei läheisestä kaupungista ollut löytänyt mitään matkamuistoksi sopivaa ostettavaa. Heihin törmäsin potkukelkkailukokeilureissulla jäällä. En osannut toispaikkakuntalaisena auttaa.

Tavallinen potkuri ei ollut meikäläisen liikuntaväline enää. Kädensijojen pitäisi olla niin korkealla, että voisi potkutella selkä suorana. Sitä paitsi se vanha sininen kelkka tökkäsi kerran hiekkaankin, ennen kuin pääsin jäälle. Onneksi oli rannetuki kädessä, joten selvisin säikähdyksellä. Tuli samanlainen tunne, kun aikoinaan ajelin polkupyörällä ylämäkeä ja tangossa roikkuva kangaskassi meni etupyörän pinnojen väliin. Melkein voltti kierteellä silloinkin. Ilmankos minulla on tuota skolioosiakin. Onkohan kilpapotkukelkkojen ohjaustangon korkeus säädettävä? Toisaalta nuo ne vasta huterilta näyttävät. Vika taitaa olla potkuttelijassa eikä välineissä. :)

Unet (on)

Kierrän taas kehää. Melatoniini ei ole ollut sellainen ihmeunenparantaja mitä omalääkäri antoi ymmärtää. Itse asiassa kaksi ensimmäistä yötä nukuin entistä huonommin. Heräilin parin tunnin välein. Mieheni sanoi minun heräävän tarkistamaan, nukunko.

Eiköhän tuonkin reseptivalmisteen tuoteselosteessa ole maininta unettomuudesta yhtenä mahdollisista haittavaikutuksista? Monilääkitty ihmispolo (kaltaiseni) menee vallan sekaisin luettuaan nuo pikkuruisella fontilla painetut paperit. Lääkkeisen yhteisvaikutukista ei kenelläkään ole tietoa. Joten riskinsä tässäkin kokeilussa on. On siellä mainittu ainakin selkäkipu haittavaikutuksena. Hah!

Olen unessa leikki-ikäinen taapero, joka on jätetty yksin leikkikehään hämärään tupaan. Minua väsyttää ja pelottaakin. Eikä kehässä tunnu olevan yhtään joustavaa pinnaa. Oma pinnani kiristyy väsyessä eivätkä mitkään mantrat tehoa. Yritän päästää kaikesta irti. Kaikesta. Haluan pois kipuhäkistä. Tungen pääni kehän pinnojen väliin ja juutun siihen kiinni. Huudan mutta ääntä ei lähde. Kukaan ei kuitenkaan kuule.

Niskassani ja lapojeni välissä viiltää kipu. Puristaa, pistää, kiristää, yskittää. Hermot viestittävät salamannopeasti lihaksille hälytystilan. Sateessa kävellessä kiristys hivuttautui päälaelle asti. Päätä alkoi särkeä. Miksi minulla on liian lyhyet lihakset ja jänteet? Nyt sade taas rummuttaa kattoa. Tunnen sen luissa ja ytimissä asti. En ole ennen huomannut, että matalapaine vaikuttaisi olooni. Hyytää.

Titityytä

Nyt sitä on. Vitivalkoista pumpulia, ei puuteria. Herkästi putoilevaa, haurasta, harsomaista, kevyttä huntua puitten ja pensaitten yllä. Kuva ei ole tätä päivää. Jätin kameran kotiin säästääkseni oikeaa hartiaa. Kuvatessa jotenkin unohdan kehonhallinnan (joka on hikistä kokopäivätyötä eikä mitään pilatesta eikä aleksanteritekniikkaa) eikä siitä hyvä seuraa.

Odotin yli puolen päivän omalääkärin puhelinsoittoa. Jumppasin, venyttelin. Yritin lukea. Kahtakin eri kirjaa. Keskittyminen on nollassa. Kävelin ikkunasta toiseen. Oli hirmuinen hapen ikävä. En kyllä selältä pystynyt istumaankaan. Taas entrattiin lääkitystä takaisin entiseen malliin. Uusi korotti verenpainetta ja nosti sykettä.

Nämä jatkuvat lääkekokeilut antavat toivoa hetkeksi ja epäonnistuessaan tekevät hallaa. Ärsyyntynyt pieni minäni kiskoi SI-liivin tueksi, kiinnitti kantapiikit kenkiin ja nappasi sauvat ovenpielestä. Olipa kirkasta, vaikka taivas oli pilvessä. Lumeen vangittu valo sattui silmiin. Köpöttelin hiekoitettua kävelytietä aikani. Seurailin koulusta palaavia alakoululaisia. Ihmettelin miten nykyään reput ulottuvat puolireiteen asti. Eikö enää saa lapsille sopivan kokoisia reppuja? (Muistin oman vihreäkankaisen sopivan kokoisen ekaluokkalaisen reppuni. Hetken kuvittelin astelevani hevosenjäljissä tai reen raiteella. Yritin puristautua muistokuplan sisään, että kiristys helpottuisi.) Näki miten juuri ja juuri mustikanvarvut peittävä lumikerros houkutti lapsia kiertoteille ja ojanpohjiin testaamaan lumen alle jääneen jään vahvuutta. Lumisina sitten heitettiin heipat erotessa.

Paluumatkalla valtaisa aurausauto oli aurata minutkin. Koska en mitenkään päässyt sen tieltä pois, päätin jäädä seisomaan paikalleni ja odottaa, mitä tapahtuisi. Auto hidasti ja hidasti ja ohitti minut viiden sentin päästä. Kiihdytti sitten taas vauhtiaan. Olipa ymmärtävä kuski. Uskon hänen hidastetuista liikkeistäni osanneen päätellä, miten tulee toimia. Autojen äänten hetkeksi häivyttyä aloin kuulla voimakasta vanhanaikaista titityytä kolmine tavuineen ja pitkään. Kotiin saakka. Se on kevät.

Sopikaa

Työtaistelua ei saa päästää alkamaan-viestiketju In Medias Res-blogista.

Levittäkää tätä Kirsin vetoomusta eteenpäin. Nyt alkaa olla jo kiire. Yritin varata äsken omalääkärille vastaanottoaikaa. Ei enää onnistunut. Maanantaina saan riskityhmille tarkoitetun influenssarokotteen. Muuta ei vielä uskallettu luvata.

Sairauksien kanssa kamppailevat seuraavat tiedotusvälineistä sairaaloiden alasajoa, löytävät postilaatikoistaan vastaanottoaikojensa peruutuskirjeitä ja ahdistuvat entisestään. Sopikaa, sopikaa. Rahaa on, jos hyvää tahtoa riittää ja arvot ovat kohdallaan.

Minne voin mennä?

Sairaalassamme oli aamulla melkomoinen ruuhka. Minun päässänikin, koska olin unohtanut ilmoittaa fysioterapeutille, että kirurgian polikäynti oli sattunut samalle kellonlyömälle. Rahankeruu eli ilmoittautuminen sujui kuitenkin melko nopeasti, mutta sitten kaikki ikään kuin jähmettyi. Olin itse kiirehtimislähetteellä vihdoin lääkärin oven takana. Kun on kivulias, sitä aina uudelle tohtorille mennessä elättelee (vieläkin) toivoa, että saisi vihdoinkin apua tai edes diagnoosin.

Ystävällinen hoitaja kävi ilmoittamassa, että samalle ajalle on tulossa kaksi potilasta eikä lääkärikään ole vielä ehtinyt tulla osastolta. Ymmärsin toki pienen lapsipotilaan kiirehtimisen, mutta oma käyntini sai taas adrenaliinitasot kohoamaan. Aika oli toista tuntia myöhässä. Heti kättelyssä tohtori teki selväksi, että nyt sitten katsotaan se arpi. Mikä arpi? Minähän olen arpia täynnä. Tällä käynnillä oli tarkoitus selvittää lukuisien leikkausarpien kasvattamien mahdollisten kiinnikkeiden merkitys diagnosoimattomaan kipuun. Eli olin aivan väärässä paikassa. Ei me täällä mitään kauneusleikkauksia tehdä, julkisessa sairaalassa. En ollut sellaisia pyytämässäkään, vaan ilmeisesti lähetteen muotoilu ei ollut ollut oikea ja minut oli ohjattu vääränlaisen kirurgin luo.

Hän lupasi tehdä taas uuden lähetteen oikea-alaiselle kirurgille, edes. Sen verran minua harmitti, vaikka olenkin näitä iskuja jo tottunut toistuvasti ottamaan, että soitin ko. polille ja kysyin, miten ja kuka määrää kunkin potilaan ja kenelle. On siis itse pyydettävä vastedes nähdä myös lähete, ettei tule näitä potilaalle ja yhteiskunnalle turhia reissuja ikävine seurauksineen. Taas jonoon. Eihän tätä ole kestänytkään vasta kuin vaivaiset 12 vuotta.

Samalla käytävällä odotti vuoroaan pyörätuolissa istuva vanhus. Näkyi torkahtelevan tuon tuostakin. Yksin ilman saattajaa. Toivottavasti hän oli oikean oven takana. Ja sai apua.