Siihen aikaan kun markka euroksi muuttui

Vuoden vaihtuessa katsotaan taakse päin ja jotkut saattavat ennustaa tulevaa. Jälkimmäinen on tietenkin vaikeampaa. Muisti kyllä huononee tätä menoa. Kaikki ns. triviaalitieto, joka ennen oli muistin varassa, löytyy verkosta. Vastaukset ao. kysymyksiinkin. Enää ei olekaan televisisossa Haluatko miljonääriksi -ohjelmaa.

Radiossa kyselevät parhaillaan, muistaako kukaan kuinka kauan ns. jarrutuskeskustelu kesti eduskunnassa. En muista. Entä mitä muistoja tuo mieleen EU:niin liittyminen? Ei kovin tarkkoja, mutta euroon siirtyminen on jäänyt elävästi mieleen. Oli se kuuden kertotaulun sääntö. Pyöristäen.

Muistan miten pankista sai matkalle mukaansa valuutanvaihtotaulukot. Kun en ollut vielä ehtinyt sisäistää markkahintoja euroiksi ja siihen sotkettiin kolmas valuutta, peseta, niin aika vaikeaksi kävi hintavertailu. Ei ollut silloin vielä digikameraa enkä ollut kuullut blogi - sanaakaan. Internetin ajokortin olin kyllä ajanut, mutta ei siitä ollut apua. Lyijykynä ja paperia ja päässälaskua. Niitä tarvittiin. Kolmella valuutalla pelattiin.Kun maksoi yhdellä, saattoi saada vaihtorahana kahta muuta. Tänään on liettualaisten vuoro kerrata kertolaskua.

Toisaalta se olisi nykyisin helpompaa, kun on nämä älyttömän älykkäät kännykät, joita ei sitten kuitenkaan uskalla ulkomailla tyhmempi ihminen käyttää valtaisten tiedonsiirtolaskujen pelossa. Viime reissulla kävin etukäteen henkilökohtaisesti DNA:n toimipisteessä kysymässä ohjeet. Lopputulema oli se, että perillä vasta toisena tai kolmantena päivänä huomasin, että puhelimella ei voinut edes soittaa. Onneksi en ollut yksin matkalla. Tuli tenkkapoo. Sitten keksin että onhan minulla toinen älylaite mukana ja siellä se feisbuukki. Sen kautta sain puhelimeen perustoiminnot. Siis tavallaan tärkeät oppaiden tekstiviestit.

Tuolta ensimmäiseltä Teneriffan matkalta on matkamuistona edelleen toimiva sykemittari. Patterit vain puuttuvat. Laite kuuluu sarjaan digitaalisia härpäkkeitä, joille olisi järkevää käyttöä, kun vain joskus joku muistaisi pukea sen päälleen. Ei ole hintaansa tienannut se. Helposti puettavissa, ei kiristävissä älyvaatteissa taitaa sittenkin olla ideaa.

Tuolloin otettiin vielä oikeita valokuvia. Muistan miten kehitytimme siellä pari rullaa ja saimme toisessa kuvakuoressa väärät kuvat. Onneksi matkaa ei ollut monta kilometriä eikä ko. kuvien omistaja ollut yrittänyt lunastaa omiaan, niin ehdimme löytää omamme.

Oikein suotuisaa uutta vuotta itse kullekin! Terveyttä ja pitkää ikää!

Ollako vai eikö olla

Siis jo joulukuu ja talvi. Kolme kertaa on tänne satanut hippusen lunta ja lammet ovat pari kertaa jäätyneet ja sulaneet, mutta taas on maa musta ja pimeyttä riittää. Marraskuussa kertovat auringon paistaneen Kuopiossa 12 minuuttia. Joulukuussa on aurinko paistanut jo monta kertaa enemmän kuin marraskuussa. Kuu oli myös eilen komea. 

Aikamoisia aikamatkoja tulee tehdyksi, kun plaraa vanhoja kuvatiedostoja. Olen niin sanotusti käsitellyt vanhoja kuvia, mikä on tarkoittanut sitä, että toistaiseksi jo pari tuhatta kuvaa on deletoitu. Kun aikoinaan sain digikameran, tulin kuvanneeksi melkein mitä ja missä vain. On kukkaa, hyönteistä, maisemaa, kuuraa, jäätä, ruskaa, esineitä, toria, lunta ja latuja. Kuvien järjestelmällinen karsiminen ja arkistointi on ollut retuperällä. En keksinyt nytkään sen nerokkaampaa systeemiä. Karsin turhia pois ja annoin kansioille sisällön mukaisia nimiä. Jokaisen kuvan nimeäminen ei tuntunut tarpeelliselta. Jos istuu liian pitkään kuvia tuijottamassa, ei enää tahdo jaksaa päättää, ottaako vai jättääkö.

Muutama kuva oli tuolla ulkoisella levyasemallakin vaurioitunut, mikä saa miettimään, pitäisikö ne tärkeimmät l. henkilökuvat varmuuskopioida vielä jonnekin muualle. Haaveilen kuvakirjojen koostamisesta, mutta ei sekään käy käden käänteessä, vaikka eri firmat  millaisin etukoodein ja alennusprosentein houkuttelisivat.

Olen "käsitellyt" kuvat vuosilta 2005-2008, joten työsarkaa vielä riittää. Samanlaisia lumettomia ja sateisia ja usvaisia syksyjä ja marras- ja joulukuita niiden kuvien perusteella on silloinkin ollut. Tämän postauksen kuvat ovat niitä vanhoja. Pihakoivua ei enää ole. Ei ole toisen kuvan siltaakaan eikä kolmmannessa kuvassa näkyvää kalahallia.

Poistin myös Flickr-tilini, koska en ollut pitkään aikaan käyttänyt sitä. Se tosin tarkoittaa sitä, että sekä tässä blogissa että tuolla kuvablogin puolella jonkun postauksen kuva ei näy. Kukapa niitä vanhoja postauksia katselisi.

Kuvia katsomattakin tiedän, että joka itsenäisyyspäivä siellä on kuvia pipareista. Taikina odottaa nytkin jääkaapissa, mutta enpä taida enää kuvia niistä ottaa.

Kuvien kertomaa

En enää jaksa kovin pitkään keskittyä lukemaan juuri mitään tekstiä. Johtuuko se liian runsaasta netin selaamisesta l. linkkiloikinnasta , mikä kuulemma tyhmentää? Lukeminen on muuttunut silmäilyksi. Jos linkin takaa avautuva teksti näyttää pitkältä, saatan jättää sen kokonaan lukematta. Kuvia jaksaa katsella paremmin.

Tavaan toki aamuisin vielä sanomalehteä aika kauan, vaikka sen uutiset ovat eilisiä. Saa siinä sentään paperin tunnun sormiinsa ja painomusteen tuoksun, ellei ole juuri nuha. Savon Sanomat on vielä entisen kokoinen, siis riittävän iso, jotta siitä voi myöhemmin taitella sen biojätepussin tänä aikana, jolloin jopa biohajoavista muovipusseista on tullut melkein kiellettyjä. Miltei päivittäin yleisön osastossa vaaditaan lehden muuttamista tabloidiksi. Kai siihenkin tottuisi.

On sitten tekstejä, kuten henkilökohtaiset kirjeet, joista luen kaikki rivien välitkin. Ja luin ihan jokaisen sanan Sirpa Kähkösen Hietakehdosta. Kipein silmin. Samalla ihmettelin, miten erilaista on kaupunkilaisten ja maalta kotoisin olevien lasten elämä. Ainakin joskus ollut. Eräässä vertaispiirissä olimme aiemmin ihmetelleet samaa asiaa.

Muistelimme itsellemme merkittävän kuvan tai esineen kautta menneitä. Merkillistä, miten toisen ikioma kokemus tai tunnemuisto kirvoittaa sielun sykkyröistä uuden oman muiston. Merkillinen kovalevy on nämä ihmisen aivot. Linkkejä ja kytköksiä eri suuntiin. Suurin ihme oli, että eri puolilta ryhmään tulleista ihmisistä kahdella oli mukanaan täsmälleen sama ikivanha kuva. Sellainen seepia, pahville "tulostettu",  Victor Barsokevitschin ottama. Ihailtavan kaunis konkreettinen studiokuva, joita näinä digikuvien kuvatulvan aikana alkaa arvostaa entistä enemmän.

Kaupunkilaislapsista ja ehkä kirkonkyläläisistä ikätovereista löytyy valokuvia. Toivoisin että niitä olisi omastakin lapsuudesta. Ei juuri ole. Nyt on kone ja kovalevy pullollaan valokuvia, joista haluaisi tehdä kuvakirjoja. Yhtä kirjaa äskettäin yritin koostaa, mutta en muistanut tallentaa joka välissä ja koko aherrus meni hukkaan. Jään odottamaan uutta kipinää.

Kuvat ovat tätä marraskuuta, miltei lumetonta. Keskimmäisessä on menneen talven lumista tehty ensilumenlatu Puijon montussa.

Aikamatkailua

Aika ei odota, vaan on. Ajan kulumisen vauhdista olen monta kertaa kirjoittanut. Tänä kesänä on kuitenkin tullut matkustetuksi ajassa taaksepäin, paikoissakin eri suuntiin.  Ensimmäinen aikamatka oli laulullinen. Tuuli hiljaa henkäilee, Arvon mekin ansaitsemme ja muutamat muutamat kansakoulusta ulkomuistiin jääneet laulut sujuivat vielä.

En päivääkään vaihtaisi pois sen sijaan olisi kirvoittanut kyyneleet, jos olisin ollut yksin paikalla. Onneksi vieressä istui samanhenkinen ystävä. Ei tarvinnut kuin vilkaista vieruskaveria, ja yhdessä olimme saada nauruhepulikohtauksen. Taisimme saadakin.

Lapsuusmaisemien koluaminen alkaa muistuttaa geokätköilyä. Paikat ovat tallella jossakin pääkopan koordinaatteina, mutta niiden ilmiasu on muuttunut miltei tuntemattomaksi. Pensaat, puut, pihlajat ovat joko kadonneet tai kasvaneet suuriksi. Kivet ovat kummallisella tavalla kutistuneet. Samoin rakennukset. Äänimaisemat ovat muuttuneet. Polut joko kadonneet tai muuttuneet maisemaan sopimattomiksi teiksi.

On tiettyjä muistin tukipylväitä, johon voi kiinnittää vielä muistamansa asiat. Koulut ja muut opinahjot. Muutot liian liian usein kouluaikana. Valmistumiset, häät, lasten syntymät. Kenellä mitkäkin asiat.

Vasta hiljan olen havahtunut siihen, miten paljoa vaille olen jäänyt siksi, että jouduin vaihtamaan teini-iässä koulua liian monta kertaa. Muistan ponnistelematta kaikki kansakoulukaverit ja lukioaikaiset luokkatoverit. Oppikoulua kävin neljässä eri koulussa. Ei siinä ehtinyt juurtua mihinkään. Ehkä juuri siksi olen nyt juuttunut paikalleni. Nuorena ei uskaltanut, koska tiesi kohta taas joutuvansa lähtemään.

Kuvat ovat tämän oikukkaan kesän niitä aurinkoisimpia hetkiä.

Juna vislas

Kuopion juna-asemalla oli tavanomaista leppoisampi tunnelma kolmoslaiturilla eilen aamulla ennen kymmentä.  Osa museojunan odottajista oli pukeutunut 50-luvun muotia tavoitellen. Oli pliseerattuja hameita, jenkkikassi, tuolloin hankittuja käsilaukkuja, koruja. Eräällä miespuolisella matkustajalla näkyi olevan nahkasaappaat ja vanhanajan kankainen selkäreppu nahkaisine viilekkeineen. Joku näytti pukeutuneen vanhaan harmaaseen sotilaspukuun. Hänen kaltaisiaan minäkin muistan vielä 60-luvun höyryveturijunien olleen täynnä matkatessani opiskelupaikkakunnalta kotiin ja takaisin. Totta puhuen, olisin kyllä odottanut näkeväni enemmänkin historiaan hurahtaneita paikalla. Ehkä toisilla asemilla niin olikin.

Odotettu juna oli hiukan myöhässä aikataulustaan, mutta se ei tuntunut haittaavan lainkaan. Toisilleen entuudesta ventovieraat ihmiset antautuivat juttusille auliisti. Kaikki muistelivat nuoruusajan matkojaan vastaavanlaisella junalla, kuka missäkin päin maata. Paikallisen päivälehden toimittaja joutui tekemään aikamoisen työn  suostutellessaan erään nuoren junabongarin haastateltavaksi.Kaikki eivät halua julkisuutta.

Sen sijaan vanhemmat retkeläiset eväineen kuvauttivat mielellään itseään tunnistettavasti, vaikka pyysin lupaa saada kuvata vain jotakin reksvisiittaa. Oli se monenlaisia muistoja herättävä tuokio asemalaiturilla. Semminkin kun sain kuulla, että matkaliputkin olivat olleet niitä vanhoja pieniä pahvipalasia.

Auvo K.

Tänään on Auvon nimipäivä. Olen tuntenut vain yhden Auvon. Luulin tapaavani miehen, mutta hän olikin nainen.

Mikään ei pelottanut maalaistyttöä enempää kuin yliopiston ensimmäiset suulliset tentit vieraalla kielellä. Abikevään suulliset tentit eivät pelottaneet, koska tiesi lukeneensa niihin kaiken tarvittavan ja muistikin oli tuolloin aivan toista luokkaa kuin nyt. Valinnan vapautta ei ollut, kaikki lukuaineet piti tenttiä. Luokanvalvoja piti historiasta ainakin kaksi, jollei peräti kolme eri tenttiä. Suomen historian tentti oli kohdallani viimeinen.

Professori Auvo Kurvinen tuli tutuksi yliopistossa. Olin hänen suullisessa tentissään kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli traumatisoiva tapaus. Meitä oli muutaman opiskelijan ryhmä approbaturin suullisessa tentissä. Ymmärtäminen oli helppoa, mutta kielen tuottaminen vaikeaa. Vielä 60-luvulla vieraan kielen opettaminen oli kielioppia ja kääntämistä. Ne kyllä sujuivat. Muistan kuin eilisen päivän, miten arvoisa professori kuulutti koko ryhmälle, että Miss S. doesn´t really know, kuunneltuaan lähinnä änkytystä muistuttavan vastaukseni. Miksi hän ei kuitenkaan reputtanut minua?

Hän oli myös toinen graduohjaajistani, toinen oli KGU:ssa, Kiovassa. Sen myötä laudaturin suullinen tentti piti suorittaa myös hänelle. Tuolloin Helsingin yliopiston professoreilla, ainakin joillakin, oli tapana kutsua opiskelijansa suulliseen tenttiin omaan kotiinsa. En muista hänen katuosoitettaan, mutta asunnon siisteys ja kalusteiden tahraton kiilto ovat jääneet mieleeni. Läpi meni sekin tentti, vaikka yksi kysymys oli tenttivaatimusten ulkopuolelta.

En osaa sanoa, miten toiset kokivat hänen persoonansa ja tapansa ohjata ja kuulustella. Hymynhäivääkään en muista nähneeni hänen kasvoillaan ennen viimeistä kädenpuristustamme. Siksi(kin) se, että hänen jäämistöstään löytyi 41 laulun sanoitukset serkkunsa Toivo Kärjen sävellyksiin, paljasti, ettemme itse asiassa koskaan tunne ketään toista ihmistä todella. Itseäni kiehtoo suuresti ajatus, että hänen väitöskirjansa ohjaanana toimi itse  J. R. R. Tolkien.

YouTubesta löytyi vain muutama hänen sanoittamansa kappale.

Kuvassa on teeruusu. Olkoon se kunnianosoitukseni ikimuistoisen opettajani muistolle. Mustanmerenruusun kävyt ovat jo siirtyneet uuteen multaan. Muuten vähäluminen ja enimmäkseen harmaa talvi vaikuttaa jatkuvan samanlaisena keväänä. Lämpöasteita on jokunen, mutta hyytävä tuuli saa sään tuntumaan kylmältä ja öiset pikkupakkaset jatkuvat.

Taittuuko talven selkä

Tänään on Heikin päivä. Heikin päivänä talaven selekä taittuu ja karhu kylykesä kääntää.

Ei tunnu tänä talvena oikein isuvan kohdalleen tämä vanhan kansan ennuste. Vasta reilu viikko sitten alkoivat pakkaset, järvi jäätyi toistamiseen. Karhujenkin on kerrottu vaihtaneen talvipesiään sateisen syksyn vuoksi.  Sitkeästi nämä vanhan maatalousyhteiskunnan merkkipäiviin, juhliin ja nimipäiviin, liittyvät sanonnat elävät ikäihmisten puheessa.

Toissapäivänä näin ensimmäiset hiihtäjät ja retkiluistelijat jäällä. Ehkä etäämpänä joku jo laski verkkojaan. Pari päivää aiemmin rannassa näkyi vain eläinten jälkiä. Nyt sinne uskaltautuvat myös ihmiset. Tänään taitaa olla tässä kohtaa talven toistaiseksi kylmimpiä päiviä. Vain hyvin ohut lumipeite peittää jääkannen. Mahdolliset rosot ja railot yllättävät. Polanteita on myös kävelyteillä. Jos tuonne nyt tarkenisi lähteä... 

Taidan lähteä katsomaan, vieläkö tuossa kolmannen kuvan kohdalla virtaa sula vesi. Aurinko paistaa ja suutelee puiden latvoja. Jospa niin selkä kuin sydänkin tykkäisi.

Kuvissa pakkasherran taideteoksia. Niitä löydät enemmän tuolta sivupalkin linkistä Valokuvatorstai II.

Muistatko kun 50 vuotta sitten

John F. Kennedy kuoli? Minä muistan ja jopa melko tarkkaan. Lukioaikaista luokanvalvojaani olisi kai voinut pitää myös nykyaikaisena sanomalehtiopettajana. Hän opetti historiaa ja hänellä oli tapana teettää oppilaillaan viikottaisia uutiskatsauksia. Minullle osui tämä marraskuun viikko, jolloin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy ammuttiin. Siitä syystä muistan asian niin hyvin. Piti kuunnella uutisia, etsiä lehtileikkeitä ja esittää asia tiivistelmänä tunnilla.

Ei ollut silloin twittereitä aika facebookia eikä minkään sortin internettiä. Ei minulla kai ollut käytettävissä sanomalehteäkään, koska olin kirjoittanut toisella paikkakunnalla asuneille vanhemmilleni pyynnön säästää kyseisen viikon lehdet ja lähettää ne minulle linja-autokyydillä koulupaikkakunnalle.

"Hyvä kotiväkiseni!

Laitan tässä pienen lappusen tulemaan sinne päin. Olis hiukan asiaa. Nim. kun laitatte ne tämän viikon lehdet lauantaina, niin voisitteko laittaa siihen samaan pakettiin yhdet lapaset + pari laamapaitaa (niiden pitäisi olla siellä). Tuli talvi jo. Ostin talvikengät mk 32:-

....

Olin toki ujo ja arka, mutta näin jälkeen päin ajatellen olisi luullut, että olisin saattanut saada lehtiä lähempääkin, jos vain olisin ehtinyt ja uskaltanut kysellä. Tosin puhelintakaan ei ollut käytössä. Niin vain kotitehtävä tuli tehdyksi enkä muista, että olisin tavanomaista enempää ihmetellyt sen vaativuutta. Kirje postiin ja lehtien noutaminen matkahuollosta. Niin oli materiaali kasassa.

Talvi näkyy silloinkin tulleen näitä aikoja. Laamapaitoja minulla ei enää ole. Silloin ne kai olivat ihan tavallinen talvivaruste tytöillä. Mitähän nuo vuonna 1963 32 markkaa maksaneet talvikengät maksaisivat nykyeuroissa?

Ylin kuva on Riuttalan talonpoikaismuseosta. Kaksi muuta kaupunkimme uudesta kävelykeskustasta. Ne on otettu eilen. Näkyivät testaavan uusia jouluvaloja ennen huomista joulunavausta. Kävin hammaslääkärissä. Palatessani oli alkanut sataa lunta, joka suli heti pois. Em. vanhassa kirjeesäni ihmettelen myös Jämsän jouluvalojen aikaisuutta. Osattiin sitä ennenkin.

QWERTY

Otsikon sanalla l. tutulla  tiettyjen näppäinten asettelulla nimenomaan tähän järjestykseen on tarinansa, josta voi lukea myös täältä.  Olen oppinut käyttämään tätä näppäinjärjestelmää, mutta olisi se varmaankin voinut olla myös aivan toisenlainen. Työssäni jouduin usein vaihtamaan kyrillisiseen näppäimistöön. Siinä qwerty:n tuttuudesta oli vain haittaa.

Puijolle on tehty valmiita latupohjia ja kävelyreittejä. Niiden lisäksi vuosien mittaan näkyy ilmaantuvan aina uusia oikopolkuja. Uusilla asuinalueillakin kannattaisi ehkä odottaa jonkin aikaa ennen kuin lopulliset kävelyreitit määritetään. Luontaisesti syntyvät polut olisivat asukkaiden mielestä parhaat reitit. Katujen huoltotöiden suunnittelu vaikuttaa. Siksi työpöytien ääressä vedetyt viivat, reitit, kuitenkin yleensä voittavat.

Hyvin opittu ja hyväksi havaittu asia ei välttämättä vaadi uudistuksia.  Paperittomuuteen pyrkimisessä ei olla onnistuttu toivotullla tavalla.Tämä asia tuli mieleeni luettuani sähköisissä lääkemääräyksissä ilmenneistä ongelmista, joihin olen itsekin törmännyt. Paperittomuus ei ole suinkaan hävinnyt, koska potilaalle annetaan aanelonen muistuttamaan, mitä lääkkeitä hänelle on määrätty. Toki asialla on paljon hyviä puolia, mutta tietoverkkojen kaatuessa nykyisin kai apteekit siinä kuin kaupatkin joutuisivat sulkemaan ovensa.

Hinnoista vielä. Viime viikolla kävin ostamassa minulle määrättyjä silmätippoja. Jos olisin ostanut tuotteen e-reseptilläni, se olisi maksanut enemmän kuin suoraan hyllyltä ostettuna. Onneksi kohdalleni osui farmaseutti, joka kertoi tämän asian. Aika usein tuntuu siltä, että innovatiivisuushuumassaan maamme ryntää uusiin järjestelmiin liian nopeasti. Vanhat hyviksi koetut järjestelmät puretaan ja entiset niihin tottuneet ja niitä sujuvasti käyttävät työntekijät tuupataan koulutusputkeen. Uusi-sanasta on tullut hyvä-sanan komparatiivimuoto. Ainakin mainonnassa. Aika kuitenkin näyttää miten järjestelmät todellisuudessa toimivat.

Elämä ja kansantalouskin vaikuttavat olevan enemmän ja vähemmän sattuman kauppaa. Varsinkin ensiksi mainittu saattaa muuttua äkkinäisesti sellaiseen suuntaan, joista elämänhallinnan avainten kauppaajat ja asiantuntijat eivät juuri isoa ääntä pidä.

PS.

Kuten yleensäkin kuvani eivät liity juuri mitenkään aiheeseen. iGoogle-palvelu oli minulle yksi "qwerty". Uutisselaus on käynyt työläämmäksi kuin ennen. Ilman  Arnoya Arin blogia olisin ihan pihalla.

Kesän jatkoaikaa

Vielä(kin) on kesää jäljellä, jos tarkkailee puita, pensaita ja pientareita, kukkapenkeistä puhumattakaan. Viime viikolla satoi vain yhtenä yönä. Silloin vettä tuli kyllä reippaasti, heräsin saderyöppyjen rummutukseen. Vielä eilen kävelyllä suuri osa vastaantulijoista tai minut ohittaneista oli pukeutunut kesävaatteisiin, monet enimmäkseen mustiin urheiluasuihin. Eikä siinä mitään kunhan liikkuminen ei jää tekstiiliurheiluksi. Tänään kävi itselleni sillä tavalla, että omat urheilutekstiilini unohtuivat kylpylän suihkuhuoneen lokerikkoon. Hyvä muistutus näin Muistiviikon kampanjan Välitä muista alkajaisiksi.

Pyöräilijät, rullaluistelijat ja potkulautailijat näyttävät löytäneen uuden hyvän treenitien silloilla. Meitä apostolinkyydillä kulkevia näin eilen itseni lisäksi vain neljä. Siihen on laskettu mukaan yksi kalojen narraaja. Polkupyöräilijöitä näkyi kahta sorttia, hitaammin ajavat silmäilivät maisemia. Olivat ilmeisesti mökkiläisiä matkalla täydentämään ruokavarastojaan. Useimmat kyllä kiisivät kuin viimeistä päivää hienoissa varusteissaan.

Syksyn koputellessa ovella koko viime viikko on ollut hyvää aikaa puuhata ihan vain pihalla. Siirrellä pitkän kuuman kesän runsastuttamia tai ränsistyttämiä kasveja paikasta toiseen. Vuorenkilvistä osa pääsi takapihalle, jossa niitä ennen remonttia oli ollutkin. Tosin uuteen paikkaan. Ystävien pihalta on saatu uusia perennoja molemmille pihoille. Osa vielä kukkivina. Halla ei ole tässä kohtaa vielä käynyt. Sumuisia aamujakin on ollut vain kaksi. Viherkasvit ovat edelleen parvekkeella. Ahkeraliisat ja orvokit ja marketat ovat edelleen täydessä kukassa. Tulilatvakin on innostunut kukkimaan. Pyytää kai jo päästä sisälle.

Polkuja ja pihoja toki värittävät  jo ensimmäiset puista pudonneet lehdet, mutta kaukaa katsoen Puijon rinne on vielä aika vihreä, tulleeko kunnon räiskyvää ruskaa lainkaan. Pientareilla sen sijaan kukkivat niin apilat ja sauniot kuin lupiinit jo toista kierrosta..

Vaikka unohdinkin uimapukuni väärään paikkaan, jotakin vielä muistan. Muistan kirjoittaneeni inkeriläisistä tänne blogiin  postauksen yli 20 vuoden takaisista asioista. Mitä heille nyt kuuluu? 

Ylen Areenassa on katsottavissa vielä 26 päivän ajan mielenkiintoinen Ulkolinjan dokumentti Jää hyvästi, Inkerinmaa.  Koska Areenan ohjelmaa ei voi katsoa muualla kuin Suomessa, samoja asioita voi lukea Inkerin kulttuuriseuran sivustolta. Esim. puheenjohtaja Helena Miettisen kolumnin: Etninen siivous. Sitäkö se olikin?

Rompetta kerrakseen

Reilu viikko sitten Kuopiossa oli antiikkimessut, viime viikonloppuna muiden tapahtumien lisäksi Rompetori. Tulevana viikonloppuna on vuorossa mm. elonkorjuujuhlat. Vuodenkiertovauhti tuntuu nopealta ja tapahtumista ei ole puutetta. Itselle riittää useimmiten, kun saa vaikka seurata oravan touhuja ikkunasta. Näin syksyllä se näyttää hamstraavan ruokaa talveksi. Nämä semiurbaanit oravat ovat ympäristöönsä sopeutuneita. Lauantaisten talkoiden aikana sama puuha nimittäin jatkui. Ne pysähtyivät vain hetkeksi ihmettelemään moottorisahan ja halkaisukoneen meteliä. Kuivattaakohan orava omenanpalasia talvipiiloihinsa? Jotakin valkoista niiden hampaissa aina on, kun ne kipittävät kaapelia pitkin takaisin omakotitaloalueelta.  Rusakko näkyy myös hiippailevan ylös rannasta juuri ennen auringonlaskua.

Oman kaupungin kulttuuritarjonta on niin laaja-alaista ja runsasta, että jo päivälehden Tänään-osaston lukeminen nostattaa  hien pintaan. Kannattaa siis jättää lukematta, ellei etsi jotakin tiettyä tietoa. Reilun viikon olemme pitäneet omaa "rompetoria" kotipihassa varaston siivoamisen seurauksena. Puskaradio on tehokas. Banaanilaatikot ovat melkein tyhjät. Jäljellä olisi vielä esim. yhdet länget ja hierin. Rompetorilla en muuten sunnuntaiaamuna nähnyt yhtään länkiparia. Muita tunnetavaroita kyllä, joitä näkyy kuvissa.

Separaattori, enemmän ja vähemmän kolhiintuneita oranssinpunaisia kattiloita, posliinisia seinälle kiinnitettäviä kahvimyllyjä, maitotonkkia, puhelimia, astioita, lasitavaraa, todella paljon tuhkakuppeja, kirjevaa´an punnukset, vanhoja lehtiä, levyjä, kirjojakin. Vanhan pyhäkoululaulukirjan olisi ehkä voinut ostaakin.  Mopoja, polkupyöriä, traktoreita ja autoja. Jotenkin metrilakun ja uusien tuotteiden myyjät eivät sopineet kuvaan.

Kävijöitä riitti. Olin joukossa ensimmäistä kertaa. Myyjähenkilöistä enemmistö näytti olevan nykyajan nomadeja, asuntoautoilla markkinoilta toisille siirtyviä uuden tai vanhan ja vähän vanhemman tavaran kaupitsijoita. Kiireettömiä, harmaantuneita, ystävällisiä. Luultavasti eläkeläisiä. Asiakkaat näkyivät suurelta osin olevan samaa sorttia. Eräs Torniosta saakka tullut vanhan posliinin myyjä kertoi, että täkäläiset eivät osaa arvostaa vanhaa ruotsalaista posliinia.

Päikseen

Katsoin tänään 50-luvun mustavalkoista Suomea elokuvassa Kahden ladun poikki. Se kertoi kiertävistä tukkijätkistä, joita asutettiin ennen tukkikämppien aikaa taloissa. Nuoret komeat tukkijätkät saivat monen kylän ja talon sisäiset ihmissuhteet sekaisin. Jollakin sen ajan lentojätkistä saattoi olla soittopeli matkassa ja hetkessä pistettiin tuvan lattialla jalalla koreasti. Tuosta ajasta muistan äitini joskus kertoneen. Tosin hyvin vähän.

Maaseudulla oli ennen tapana järjestää perunannosto aina talkoilla. Olen sitä ikäluokkaa, joka sai ns. perunannostolomaa koulusta. Muistan vain yhden kerran olleeni naapurissa talkoissa. Ruuan siellä sai. Ja hyvän mielen, koska sääkin suosi. On sitä joskus joutunut nostamaan perunaa kädet kohmeessa tai vesisateella.

Tätini kertoi, miten hänen nuoruudessaan taloissa oli ollut tapana perunatalkoiden jälkeen järjestää tupatansseja. Parhaat talkoot hänen mielestään olivat olleet ehdottomasti Penttilässä. Ruokaa oli tarjolla koko yön. Kello viisi aamulla oli aamukahvit ja sen jälkeen talkoolaisten piti poistua. Varmaan ensin hiukan lepäämään ja sitten mahdollisesti seuraaviin talkoisiin. Samat talkoolaiset kiersivät talosta taloon ja loppuviikosta heitä tietenkin väsytti.

Täti kertoo pappani kehaisseen tanssineensa nuorena talkooviikolla viidet virsut puhki. Ja ahkera talkootanssija on tätikin ollut aikanaan. Äitinsä ei oikein hyväksynyt näitä nuortensa yöllisiä reissuja. Hän oli kasvattajana ankarampi kuin miehensä. Jos tädilleni oli sattunut jotakin ikävää, hän kääntyi aina ensin isänsä puoleen. Isä oli taitava sovittelija ja lempeällä huumorillaan sai asiat näyttämään usein paremmilta kuin ne itse asiassa olivat.

Nykyään tavallisimpia talkoita ovat taloyhtiöiden pihatalkoot. Verottajalla on sanansa sanottavana myös talkoista. Verohallinnon ohjeet talkootyön verotuksesta .

Entä onko aikapankkien tovi- vastikkeellinen pienpalveluiden tarjoaminen harmaata taloutta?

"Aikapankki on voittoa tavoittelematon, avoin, sitoutumaton, demokraattinen foorumi, jonka päätavoite on kehittää aikapankkeja, jotka toimivat kansainvälisesti tunnetun Timebanking-liikkeen periaatteiden mukaan. Suomen aikapankit toimivat osana Community Exchange Systems -verkostoa.
Suomen Aikapankkien verkkotorilla vaihdetaan palveluita aikaa vastaan. Periaatteena on, että kaikkien aika, työ ja avun tarve ovat yhtä arvokkaita."

Olisikin.

Vanha väistyy

Päivittäiset kävelylenkit vaikeutuvat talven tullen. Liukkaus tuo omat ongelmansa, samoin tuulen hyytämä pakkanen. On ilmaantunut lisää haasteita. En tiennyt vielä tiistaina, että kävin viimeisen kerran vanhalla läppäsillalla. Satuin sinne samaan aikaan, kun toisaalla avattiin vastavalmistunut moottoritie myös etelän suuntaan. Samanaikaisesti kevyen liikenteen väylä siirtyi sillan Kelloselän puolelle.

Tietenkin minun piti seuraavana päivänä lähteä katsomaan, millainen väliaikainen siltaviritys sinne oli rakennettu. Sää ei ollut suotuisa. Koko viikon on pyryttänyt ja tuullut. Sisukkaasti kävelin ensimmäistä kertaa uutta väylää sillan korkeimmalle kohdalle asti. Lumessa oli koiran tassujen jälkiä, pari pyöräilijääkin oli liikkeellä. En ollut ainoa utelias. Ja onhan tuo väylä monelle myös jokapäiväinen työmatka.

Suosaaren kohdalla pysähdyin ja katselin nyt kaukaa niiden koivujen latvuksia ja tuulenpesiä, joiden luokse olin monesti kävellyt ja katsellut vastarantaa. Kuvannut vanhoja veneitä, kaisloja, perhosia ja sen haapanan. Sinne ei olisi enää asiaa apostolin kyydillä. Ne maisemakuvat muuttuivat yhdessä päivässä historiaksi.Uutta reittiä oli toki turvallisempi kulkea kaukana liikenteen melusta, mutta maisemat olivat vielä vieraat. Eikä yksikään puu suojannut viimalta.

Olin toki muutaman kerran ajatellut, että olisi mukava päästä katsomaan ja kuvaamaan työmaata toiselta puolen siltoja. Nyt se muuttuikin pakolliseksi. Kirkkaan kelta-oranssit kieltotaulut pysäyttävät. Niihin on laitettu kartat uudesta reitistä. Korkeimmalla kohdalla näkyi olevan levähdyspaikka. Se ei ollut vielä valmis.

Taidan olla katu-uskottava valokuvaaja. Palatessa oli vielä hämärämpää ja salama välähti viimeisen kuvan kohdalla. Olin jo astumaisillani kävelyputkeen, kun kuulin huudon työmaalta: "Hei, päästiinkö lehteen?"

PS. Toiselta puolen siltaa olevia kuvia pääsee katsomaan klikkaamalla sivupalkin linkkiä "Projekti"

Historian havinaa

Aamulla sai herätä ensilumen pehmentämään ja vaimentamaan maisemaan. Lupasivat eilen sääennusteessa pikatalvea. Tarkoittaako se talven pikaista tuloa vai pikaista poistumista, en päässyt selvyyteen. Kauniisti lumi kuitenkin puhdisti pihatiet, tosin myös liukasti. Liukuesteillä on taas käyttöä.

Samalle päivälle sattui  Kallansiltojen vanhojen läppäsiltojen viimeinen avaaminen. Pari tuntia sitten asiasta uutisoitiin radiossa. Ja nettilehdet ovat tietenkin ajantasaisia. Näin kuuloetäisyydeltä ei tullut lähdetyksi katsomaan, kuinka viimeisessä avauksessa käy. Liikenne hiljeni melko pitkäksi aikaa. Siltoja ei ole enää uusien siltojen valmistuttua korjattu. Jumittuminen oli itse asiassa odotettavissa. Ja niin siinä kävikin. (SS)

Tuossa sivupalkissa on Projekti-linkki Kallansillat-albumiini. Aika monta kertaa olen kävellyt raskaan liikenteen painosta rämisevän ja väpäjävän sillan yli ja  pelännyt sillan yli polkupyörillä ajaneiden pikkulasten puolesta. Kaiteessa on ollut jo muutaman vuoden ajan pienen lapsen mentävä aukko.

Täällä ( mielenkiintoinen videokooste) kysellään 110 vuotta toiminnassa olleiden siltojen käyttäjien muistoja. Työ- ja mökkimatkoilla olen joskus istunut autossa ja jonottanut enimmillään ehkä 20 minuuttia. Joten omalle kohdalle ei ole sattunut mitään vakavia myöhästymisiä tai onnettomuuksia.

Jääveikkaus on myös alkanut. Tein omani eilen. Tarkan harkinnan jälkeen ennustin Kallaveden saavan jääpeitteen joulukuun 19. päivänä.Ylempi kuva on myös värikuva.

Syksyn merkkejä

Eilen oli pilvinen ja sateinen päivä. Katselin ikkunasta, miten etupihalla harakkaperhe piti sadetta leikkikentän katoksessa. Enpä ollut ennen nähnyt sellaista. Muutama vaahteranlatva ja jokunen pihlajanoksa ovat punertuneet, mutta muuten en puhuisi vielä ruskasta. On vielä liian vihreää. Pihan viimeiset ruskoliljat kukkivat syysleimujen vieressä. Alkaisi kai olla aika siirtää viherkasvit parvekkeelta sisälle. Mutta mihin? Ikkunalaudat otettiin remontin yhteydessä pois eikä ole enää verholautojakaan amppeleille.

Aurinkoisina päivinä rannan puoleisten puiden oksien latvoissa ovat keinuneet  käpytikat ja räkättirastaat. Jälkimmäiset riehaantuivat yhtenä päivänä ryöstelemään puolet pihamme pihlajanmarjoista. Pihlajien oksat on sahattu poikki niin korkealta, että pienet lapset eivät enää pääse helposti repimään niiden houkuttavia marjoja puhalluspilliensä panoksiksi. Toivottavasti linnuille jäisi talvenvaraakin. Västäräkit ovat vielä täällä. Tietyömaan pusikkoiset penkereet näkyvät olevan niiden valtakuntaa. Yksinäinen silkkiuikku sukeltelee vielä rantavesissä.

Oravilla on kiire täyttää talvivarastojaan siinä kuin ihmisilläkin pakastimiaan. Tämä aamu valkeni aurinkoisena, joten perinteinen reissu Kalaryssäykseen tuli tehdyksi. Navakasta tuulesta huolimatta sataman seutu oli tupaten täynnä autoja, myyjiä ja markkinaväkeä. Joku stand up -koomikko hauskuutti yleisöää sanailullaan. Ostin puolukoita, silakoita neljässä eri muodossa, tyrnimarjajauhetta ja vastaloimutetun lohifileen. Vaatteisiin tarttuneen savun hajun sai ilmaiseksi.  

Eilen tuli televisiosta (Teema)  mielenkiintoinen dokumentti: Viipurin taidemuseon tarina.  En tiennytkään, että museon taideteokset evakuoitiin Rautalammille sodan jaloista. Rautalammilta ne on siirretty Hämeenlinnan ja Lahden taidemuseoiden arvokkaimmiksi taideaarteiksi. Ko. ohjelma on esitetty jo monta kertaa, mutta huomasin sen vasta nyt. Nykyään on niin paljon eri kanavia ja ohjelmia, että ohjelmistojen helmet hukkuvat ylettömän tarjonnan sekaan.

Edit. klo 18.15
Menikö tämä sinulta ohi? Virtuaalivallankumous 1/4. Sen voi vielä katsoa Areenasta.

Alakoululainen

Tavaroiden ja papereiden raivaamisessa kuluu paljon aikaa. Milloin mikäkin esine, kortti, kirje, lappunen pysäyttää ja nostaa pintaan vanhoja asioita tunneryöppyineen samalla kuin tämänhetkinen koti muuttaa muotoaan ja väriään remontin jatkuessa. Tavallista tarkempi siivousrevohka tässä on meneillään samanaikaisesti.

***

1927

"Sitten kun tuli kouluaika, olin arka, en tahtonut heti koulua alottaa. En muista kauanko meni, kun lähdin. Velipuoleni teki minulle tuohikontin ja se selässä aloin koulutieni. Oli kurjaa kun ei ollut ketään kavereita matkalla. Kerran tuli vastaan naapurin mustavalkoinen sika, pelästyin ja käännyin takaisin. Sitten tuli naapurin poika,otti risun ja sanoi, että mennään yhdessä ja sian ohi päästiin."

Aitini ensimmäisen luokan todistuksessa ei näy olevan numeroarvostelua, joten nykyinen sanallinen arviointi ei ole mikään uusi keksintö. Numeroarvostelu näkyy olleen 1-10 ja arvosanoja oli silloin vain neljä. Ainakaan vuoteen 1936 mennessä arvosanaa kiitettävä ei käytetty. Heikko arvosana vastasi numeroita 1 - 4, välttävä 5 ja 6, tyydyttävä 7 ja 8, hyvä 9 ja 10.

1954

Samaa koulutietä kuljin kuin äitini. Itse en muista kovasti pelänneeni koulun alkamista, vaikka minäkin kuljin yksin. Portteja matkan varrella oli, mutta hevoset ja lehmät olivat aitauksissaan. Vanhemmat eivät silloin saattaneet lapsiaan kouluun, kuten nykyään on tapana. Ehkä kaupungeissa oli toisin. Kärrytiet olivat turvallisia eikä autoja juuri kulkenut maantielläkään. Eksymisen vaaraa ei ollut. Koulussa oli keittola, mutta oppilaat toivat voileivät ja maidon lasipullossa kotoa. Minulla oli vihreä kangasreppu. Muunlaisia reppuja en muista toisillakaan olleen.

Numeroarvostelu oli otettu käyttöön heti ensimmäisellä luokalla. Siellä se laulusta saamani viitonen loistaa. Arvosana hyvä on jossakin välisssä muuttunut kiitettäväksi ja nelosta pienempää numeroa ei enää annettu todistukseen.

***

Miten niin kouluikäinen? Eilen ensimmäisenä keväisenä päivänä, jolloin pihan sinivuokko avasi ensimmäisen nuppunsa, muistin,  että tämän blogin vuosipäivä oli joskus huhtikuussa. Tarkistin asian ja totesin, että bloggaajana olen jo esikoulun käynyt.