Aikamatkailua

Aika ei odota, vaan on. Ajan kulumisen vauhdista olen monta kertaa kirjoittanut. Tänä kesänä on kuitenkin tullut matkustetuksi ajassa taaksepäin, paikoissakin eri suuntiin.  Ensimmäinen aikamatka oli laulullinen. Tuuli hiljaa henkäilee, Arvon mekin ansaitsemme ja muutamat muutamat kansakoulusta ulkomuistiin jääneet laulut sujuivat vielä.

En päivääkään vaihtaisi pois sen sijaan olisi kirvoittanut kyyneleet, jos olisin ollut yksin paikalla. Onneksi vieressä istui samanhenkinen ystävä. Ei tarvinnut kuin vilkaista vieruskaveria, ja yhdessä olimme saada nauruhepulikohtauksen. Taisimme saadakin.

Lapsuusmaisemien koluaminen alkaa muistuttaa geokätköilyä. Paikat ovat tallella jossakin pääkopan koordinaatteina, mutta niiden ilmiasu on muuttunut miltei tuntemattomaksi. Pensaat, puut, pihlajat ovat joko kadonneet tai kasvaneet suuriksi. Kivet ovat kummallisella tavalla kutistuneet. Samoin rakennukset. Äänimaisemat ovat muuttuneet. Polut joko kadonneet tai muuttuneet maisemaan sopimattomiksi teiksi.

On tiettyjä muistin tukipylväitä, johon voi kiinnittää vielä muistamansa asiat. Koulut ja muut opinahjot. Muutot liian liian usein kouluaikana. Valmistumiset, häät, lasten syntymät. Kenellä mitkäkin asiat.

Vasta hiljan olen havahtunut siihen, miten paljoa vaille olen jäänyt siksi, että jouduin vaihtamaan teini-iässä koulua liian monta kertaa. Muistan ponnistelematta kaikki kansakoulukaverit ja lukioaikaiset luokkatoverit. Oppikoulua kävin neljässä eri koulussa. Ei siinä ehtinyt juurtua mihinkään. Ehkä juuri siksi olen nyt juuttunut paikalleni. Nuorena ei uskaltanut, koska tiesi kohta taas joutuvansa lähtemään.

Kuvat ovat tämän oikukkaan kesän niitä aurinkoisimpia hetkiä.

Sähköllä vai ilman vai sekä että

Sähköjen katkeaminen hiljentää hetkessä huushollin. Ei humise ilmanvaihto, ei läppäri, ei hyrise pakastin eikä jääkaappi. Kaikki punaisina, sinisinä tai oranssisina kiiluvat valot sammuvat. On kuin aikakin seisahtuisi.  Otetaan kynttilät ja tulitikut esiin tai annetaan niidenkin olla. Kuunnellaan hiljaisuutta. Se on luksusta nykyään. Melunsietokipurajani tuntuu alenevan vuosi vuodelta.

Muutaman viikko sitten olin pulassa oman moottorisänkyni kanssa, vaikka sähköt toimivat. Insinööritaidoissani on vakavia puutteita. Jostakin syystä olen oppinut erityisen varovaiseksi kaikenlaisten sähkölaitteiden kanssa.

Valitsen televisiosta iltaisin ns. kuunneltavia ohjelmia. Kuuntelen puhetta. Olin siis kuunnellut telkkarista jotakin keskusteluohjelmaa ja nostanut sängyn pääpuolta hiukan koholle, jos vaikka välillä haluaisin vilkaista kuvaakin. Olin torkahtanut kesken ohjelman, mikä ei ollut ensimmäinen kerta. Havahduttuani hereille totesin, että kaukosäädin oli lakannut toimimasta.

Vaikka oli myöhä, oli pakko piristyä ja tehdä tähdellisiä valintoja. Tarkistin kaikki sähköjohdot, ei apua. Kokeilin toista säädintä, siinä vilkkui sentään valo, mutta se keskusteli vain väärän, minulle liian pehmeän sängyn kanssa. Vaihdoin patterit, mutta ei sekään auttanut. Kokeilin asettua sänkyjen päälle poikittain. Ei hyvä.Yritin myös kiskoa patjaa lattialle.Keskeytin sen, kun huoneeseen ei olisi jäänyt enää jalansijaa. Oli pakko nukkua liian pehmeällä alustalla.

Sähkö on hyvä renki, mutta huono isäntä.

On aika

Vesilinnut ovat kaikonneet kuin yhteisestä sopimuksesta. Vain lokkien kirkuna kiiri jostakin kaukaa, mutta sorsat, uikut ja telkät eivät enää tule samoille laineille. Tosin en itsekään viivy vedessä enää yhtä kauan. Tänään oli vihdoin ensimmäinen tihkusateinen aamu. Laituri oli melkein märkä. No kostea ainakin. Käyn ikuista jaakobinpainia itseni kanssa, mennäkö vai ollako menemättä. Kipu väistyy hetkeksi, kun iho kietoutuu viileän veden lempeään kosketukseen.

Kipu väistyy myös, kun tuntee yhdeksänkuisen sinisilmän napakat kädet kaulallaan ja saa nähdä miten hän ilahtuu, kun näkee sangollisen mustikoita. Ja isoäiti ilahtuu ainakin yhtä paljon, kun pikkuinen ei vierasta lainkaan, vaan näyttää kaikki leikkinsä moneen kertaan. Pesukoneen ikkuna käy televisiosta, vaatteista kiinnostavat eniten napit. Suu on alkuaan tarttumaelin.

Lapsen pitkästymisen esimerkiksi pitkillä automatkoilla voi ymmärtää paremmin, kun muistaa, että heistä aika kuluu kymmenen kertaa hitaammin kuin aikuisten mielestä. Aikahan sinällään ei kulu, vaan on, ja me itse kukin tilanteesta riippuen koemme ajankulun joko kiitäviä vuosina ja miltei pysähtyneenä. Aikaa ei voi säästää, mutta aikavarkaista kyllä puhutaan. Tämä netti kai on yksi niistä.

Tulee hetkiä jolloin tajuaa asioiden ja ihmisten muuttuneen miltei tuntemattomiksi. Silloin miettii mihin itsensä maadottaisi tai ankkuroisi. Ja millä. Elämän pirtanauha haalistuu, rispaantuu ja haprastuu lopulta katketakseen, mutta toisesta päästä se jatkuu raikkaana. Uusi ikäluokka on taas aloittanut koulutien. Ensimmäinen koulupäivä jää yleensä jokaisen mieleen. Esikoisen katoaminen suljetun luokanoven taakse kirvoittaa kyyneleen monen vanhemman silmäkulmaan. Onnea opintielle jokaiselle koulunsa aloittaneelle!

Vuoden vaihtuessa

Laitoin tuohon sivupalkkiin vihdoinkin näkyviin nuo tunnisteet. Ajattelin, että sillä tavalla näkisin itsekin, mitä minä tänne yleensä kirjoitan. Yllätyin itsekin. Olen siis eniten muistellut menneitä, kirjoittanut jollakin tavalla itselleni ajankohtaisista asioista ja yleensä vain ihmetellyt. Luonto, bloggaaminen (pikemmin kai sen mielekkyys) ja valokuvausasiat ovat myös vaivanneet mieltäni kirjoittamiseen asti. Ympäristö liittyy tiiviisti luontoon.

Näytän olleeni myös liikkeellä jonkin verran. Tunnistesanoja on aivan liikaa, mutta en minä niitä poiskaan jaksa nyt raivata. Ja muistaakseni koko kategoriamerkintämahdollisuus tuli Bloggeriin beta-version myötä, joten tuo listakaan ei siis pidä paikkaansa. Ei se anna koko kuvaa. Pieniä vihjeitä vain.

Ei nyt sen enempää inventointia. Loppuvuosi on mennyt näperrellessä ompelukoneen parissa, tikaten ja purkaen. Nuutinpäivään asti jouluajan katsottiin ennen jatkuvan, mutta kenelläpä se nykyään niin kauan kestää. Minun jouluni oli onnellisesti ohi kuultuani jouluvieraiden päässeen turvallisesti kotiin poikkeuksellisista sääoloista huolimatta. Toisaalla pyrytti, toisaalla kotipiha oli peittynyt puolimetriseen lumihankeen.

Digitaalisia

Kun jouduin tk-eläkkeelle, riisuin vasemmasta ranteesta mustahihnaisen rannekellon olohuoneen hyllykön laatikkoon. Siihen jota lapsenlapseni sanovat aarrelaatikoksi ja kyselevät miksi tästä ei saa ottaa näitä kotiin. Se oli kunnon kello kaikkine kolmine viisareineen ja selvine arabialaisine numeroineen.

Kielistudiossa yleensä riisuin sen kädestäni ja asetin eteeni, jotta pystyin tauottamaan nauhalta tulevat kuullun ymmärtämiset oikein. 20 sekuntia vai oliko se 15 annettiin lukuaikaa per kysymys ja jokin aika oli 45 sekuntia. Viisarillisesta kellosta ajat oli helppo hahmottaa. Digitaalinäyttöinen kello olisi ollut vaativampi. Siinäkin kai istuin rintaranka kierteellä sen tuhannen tuntia, ymmärrän nyt. Silloin en ajatellut ergonomisia, oppilaat olivat tärkeintä ja ne tehokkaat 45 minuuttia. Aina.

Tänään on 09.09.09. Kihla- tai hääpäiväksi mainio numerosarja. Helppo muistaa. Minulla on ollut kaksi luokkasormusta. Jos niitä edelleenkin hankitaan, niihin luultavasti kaiverretaan oppilaan nimi ja ensimmäisen tulevan luokkakokouksen päivämäärä. En tiedä. Toisen omistani olen hukannut ties minne, toisesta olen vapaaehtoisesti luopunut. Kalevalakorun yksinkertaisen kauniita sormuksia olivat molemmat. 60-luvun alussa ei nollia lisäilty vielä päivämääriin. Eikä niitä ilmaantunut itsestään pankkitilien numeroihin, joita joutuu sitten tihrustamaan uudelleen ja uudelleen. Yksi tärkeä päivämäärä oli 6.7.67. Helppo muistaa tuokin. Tosin tapaaminen ei koskaan toteutunut, koska elämä viskeli oppilaat eri suuntiin.

Miksi ihmeessä latinan sormea tarkoittava sana digitus on kantana tässä digitaalisuudessa? (Ei se sieltä tulekaan, vaan englannin digit-sanasta, joka tarkoittaa ensisijaisesti lukua ja numeroa. Sormet ja varpaat ovat vasta toissijaisia merkityksiä.) Sormella osoittaminen on mitä analogisinta toimintaa. Audiovisuaalisuus tuli muotiin aloittaessani opettajan ohdakkeista polkuani. Oli siis yksi tai kaksi yliolanheitintä, rainakoneita ja epidiaskooppeja ainakin. Naapurikoulun lyhyiden kielten opettaja selvensi uuden käsitteen meille. "Kun minä kirjoitan sanan tai sanonnan liitutauluun, osoitan sitä sormella tai karttakepillä ja lausun sen, siinä on kylliksi audiovisuaalisuutta."

Kineettisyys l. liike tuli myös yhdistää oppimiseen. Minä kyllä niiailin esim. lattia-sanaa opettaessani vain rehtorin tai tarkastajan ollessa tunnilla. Tai venäjäntunnilla pölötin koko ajan sitä kieltä, koska tiesin ettei rehtori ymmärtänyt sitä sanaakaan, tai ymmärsi varmaan melkein kaikkien tuntemat Руки вверхь! Иди сюда! (Kädet ylös! Tule tänne!)

(Kuvan polku johtaa Pushkinin patsaalle mm.)