Koronatalvea 2021

 

Väsyttävä pimeys on vaihtunut vitivalkeisiin päiviin, jotka rasittavat valonarkoja silmiäni. Enää ei väsytä pimeys eikä varsinaisesti nilkkavammakaan. Käyn jo päivittäin harjoittelemassa  kävelemistä tasaisilla teillä. Huomaan kyllä itseeni iskostuneen pelon uusista lankeamisista. Tässä iässä reilun kuukauden tauko liikunnasta ei tee hyvää. 

Olen katsellut erikokoisten laitteiden ruutuja liikaa ajallisesti. Sisällöt ovat toki olleet melkein itse valitsemiani. Elokuvia, dokumentteja, sarjoja ja välistä aivan selkeää hömppää. Jaksamisen ja mielialan mukaan.  Radiota toki kuuntelen, eniten musiikkia, mutta en vieläkään olen saanut itseäni koukutettua podcastien ihmeelliseen maailmaan, mikä johtuu siitä että äänikirjojen kuunteleminen on aikoinaan tyssännyt siihen, että nukahdan aina kesken kappaleen. Menee "kelaamiseksi". 

Digikirjasto on ollut pelastus pitkinä päivinä. Ja ystävien lainaamat oikeat paperiset kirjat. Vaikuttavimpia lukukokemuksia viime aikoina ovat olleet Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa ja Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät. Näitä ennen luin Paula Nivukosken romaanit Nopeasti piirretyt pilvet ja Mainingin varjo. Olin aivan unohtaa. Kaikissa näissä teoksissa minua kiinnosti, kiehtoi ja vei mukanaan sekä romaanien tarina että kieli. Jos olenkin elokuvia katsonut enemmän kuin aiemmin, niin tänä koronatalvena luetut tekstit, lauseet joihin olen voinut palata, ovat puhutelleet elävää kuvaa syvemmin. 

Kaikki yllä kertomani on  ollut eskapismia tästä pandemia-arjesta, jolle ei loppua oikein näy. Toki rokotteet ovat luvassa jossakin lähitulevaisuudessa. Mitä sitten tapahtuu, kun rokotteet on saatu? Käsidesit, maskit ja eristäytyminen on jo arkea. Jokainen aivastus ja nuhanpoikanen tuo mieleen koronapeikon. Koronatestit. Hallituksen, STM:n ja THL:n infot. Kaupunkien infot. Naapurien infot. Puskaradio. 

Akuuttisairaanhoito on turvattu, mutta vuosikontrollit ovat siirtyneet kerta kerran jälkeen kuukausia ja vuosi eteenpäin. Minulla piti eilen olla omalääkärin vastaanottoaika pitkästä aikaa. Toissapäivänä soitettiin monen kommervenkin kautta, että aikaa joudutaan siirtämään kuukausi eteenpäin, koska koko terveysasema on jouduttu sulkemaan loppukuuksi. Kahden peruutuksen jälkeen pääsin kuitenkin hammaslääkäriin tänään. Hiukan lohduttaa.

Huomenna kyllä aion ainakin kokeilla hiihtämistä. Hiihtoloma alkoi tänään ja lunta ja latuja on. Jos se toteutuu ja onnistuu, niin se riittää iloksi nyt.

 

Lähiruokaa

Mieheni käy kansalaisopistossa seniorimiesten kokkikerhossa. Siellä on joka kerran vallan erikoisia gourmet-aterioita monine ruokalajeineen. Aika usein saan tuliaisina pieniä annoksia. Leipomukset ovat olleet herkullisia.

Kyse ei ole mistään terveysruuista. Kermassa ja voissa eikä mausteissa säästellä. Eikä sokerissa.  Kaikki ruokaohjeet ja leivontaohjeet löytyvät kotoa kauniisti mapitettuina. Muutamia olemme kyllä sitten kokeilleet, tosin aika harvoin, koska raakaaineluettelossa on melkein aina jotakin sellaista, mitä ruokataloudessamme ei yleensä käytetä.

Minä olen yksinkertaisten makujen ystävä monestakin syystä. Lapsuus lautasella  oli yksinkertainen. Nyt ruokakaupassa on seurattava sydänmerkkilinjaa, vaikka kaikki suositusten mukaiset tuotteiden valmistajat eivät ole katsoneet tarpeelliseksi hankkia tuota ostosten tekemistä helpottavaa merkkiä pakkauksiinsa. Kipu tai mikä lie vaivoistani on herkistänyt makuaistinkin sellaiseksi, että kaikki tuppaa maistumaan liian suolaiselta, mausteiselta, kirpeältä tai imelältä.

Viime viikolla ovikellomme soi yllättävään aikaan. Olin yksin kotona. Ehdin jo miettiä, uskallanko ollenkaan avata ovea, koska kukaan ei ollut ilmoittanut tulostaan. Oven takana oli kalastava naapuri, joka oli verkoillaan saanut kyllästymiseen saakka haukia. Kysyi, ottaisinko yhden. Veret oli laskettu pois. Laitoin kalan joksikin aikaa jääkaappiin, vaikka parvekkeellakaan ei kylmäkeltju olisi katkennut.

En ollut aikoihin käsitellyt niin isoa tuoretta = elävää kalaa. Mietin mitä siitä valmistaisi. Aloin ottamaan sitä muosikassista pois. Liukas hauki ponkaisi itsensä tiskialtaaseen. Tuossa vaiheessa vaari palasi lounaaltaan ja pääsi näyttämään kalankäsittelytaitojaan. Täyttäisimme kalan ja kypsentäisimme sen uunissa paistopussissa. Pää piti katkaista, jotta saisimme sen jotenkin mahdutettua pussiin. Sitä ennen mokoma hauki säikäytti minut toisenkin kerran.

Olin juuri saanut sipulit, juureksia, juustoa ja mausteita yms. aseteltua sen sisuksiin. Haukipa päätti vielä kerran ponkaista itsensä oikoseksi ja kaikki täytteet levisivät uunipellille. Ei muuta kuin ala alusta. Olisiko sittenkin ollut helpompi keittää se kokonaisena tai fileoida tai jauhaa lihamyllyllä, ehdin jo ajatella.

Lopputulos oli kuitenkin maultaan lähes täydellinen, siis omaan makumaailmaan sopiva. Hauki on kala. Ihan hyvä ruokakala.

PS. Kuvan merellä pilkkijät eivät liity tähän tositarinaan muuten kuin että kalastamisessa siinäkin on kyse.

Ollako vai eikö olla

Siis jo joulukuu ja talvi. Kolme kertaa on tänne satanut hippusen lunta ja lammet ovat pari kertaa jäätyneet ja sulaneet, mutta taas on maa musta ja pimeyttä riittää. Marraskuussa kertovat auringon paistaneen Kuopiossa 12 minuuttia. Joulukuussa on aurinko paistanut jo monta kertaa enemmän kuin marraskuussa. Kuu oli myös eilen komea. 

Aikamoisia aikamatkoja tulee tehdyksi, kun plaraa vanhoja kuvatiedostoja. Olen niin sanotusti käsitellyt vanhoja kuvia, mikä on tarkoittanut sitä, että toistaiseksi jo pari tuhatta kuvaa on deletoitu. Kun aikoinaan sain digikameran, tulin kuvanneeksi melkein mitä ja missä vain. On kukkaa, hyönteistä, maisemaa, kuuraa, jäätä, ruskaa, esineitä, toria, lunta ja latuja. Kuvien järjestelmällinen karsiminen ja arkistointi on ollut retuperällä. En keksinyt nytkään sen nerokkaampaa systeemiä. Karsin turhia pois ja annoin kansioille sisällön mukaisia nimiä. Jokaisen kuvan nimeäminen ei tuntunut tarpeelliselta. Jos istuu liian pitkään kuvia tuijottamassa, ei enää tahdo jaksaa päättää, ottaako vai jättääkö.

Muutama kuva oli tuolla ulkoisella levyasemallakin vaurioitunut, mikä saa miettimään, pitäisikö ne tärkeimmät l. henkilökuvat varmuuskopioida vielä jonnekin muualle. Haaveilen kuvakirjojen koostamisesta, mutta ei sekään käy käden käänteessä, vaikka eri firmat  millaisin etukoodein ja alennusprosentein houkuttelisivat.

Olen "käsitellyt" kuvat vuosilta 2005-2008, joten työsarkaa vielä riittää. Samanlaisia lumettomia ja sateisia ja usvaisia syksyjä ja marras- ja joulukuita niiden kuvien perusteella on silloinkin ollut. Tämän postauksen kuvat ovat niitä vanhoja. Pihakoivua ei enää ole. Ei ole toisen kuvan siltaakaan eikä kolmmannessa kuvassa näkyvää kalahallia.

Poistin myös Flickr-tilini, koska en ollut pitkään aikaan käyttänyt sitä. Se tosin tarkoittaa sitä, että sekä tässä blogissa että tuolla kuvablogin puolella jonkun postauksen kuva ei näy. Kukapa niitä vanhoja postauksia katselisi.

Kuvia katsomattakin tiedän, että joka itsenäisyyspäivä siellä on kuvia pipareista. Taikina odottaa nytkin jääkaapissa, mutta enpä taida enää kuvia niistä ottaa.

Poikkeuksellisen normaalia

Aika näkyy hupenevan entistä rivakammin enkä tunnu saavan enää juuri mitään aikaan. Aikoinaan kirjoitin olevani "a human doing" mieluummin kuin "a human being". Nyt alkaa olo taipua jälkimmäiseen, siksi että liikkuminen sattuu joka askeleella kiireestä kantapäähän. Mitä sitä kieltämään.

Toivo liikuntakyvyn säilymisestä pakottaa aamuisin ylös ja liikkeelle, tosin kaikki sujuu kuin hidastetussa filmissä. Unissanikaan en enää juokse. Aika on tehnyt tehtävänsä. Syksyn haikeus täyttää mielen, vaikka sään suhteen  tällä erää voisi puhua melkein intiaanikesästä. On kansalaisopistoa ja kaikenlaisia mahdollisuuksia. Oman paikan löytäminen liikelääketarjonnasta on vaikeaa.

Pienimmästäkin ponnistuksesta, siis myös jokaisesta aamukävelylenkistä tulee hiki pintaan. Rantaviivalta pakenevan veden lämpötilasta minulla ei ole mitään muuta käsitystä kuin että kylmää on. Sinne astelen puunjuuria ja liukastumista varoen aina kävelyn jälkeen. Kylmä karkottaa kivun aistimuksen tyystin. Hetkeksi.

Radio pitää ajan tasalla aamuisin. Tarvitsen nykyisin jo erikoisen pontimen, joka saa minut lähtemään kameran kanssa liikkeelle. Eilisaamun usvasta siihen ei ollut. Tänä aamuna kuulin, että vuosia seuraamani siltatyömaa on päättymässä. Uuden kevyemmän liikenteen väylän varrella paljastetaan johonkin aikaantänään vanhojen läppäsiltojen muistomerkki. Kävin katsomassa vielä pressun alla olevaa taideteosta.

Monta mielenkiintoista kohtaamista liittyy tämän työmaan muutosten seuraamiseen, koska en tietenkään ole ollut ainoa kameran kanssa kulkeva.

Omat reitit

Vihdoin tänä aamuna sai herätä viikkoja kestäneen hellejakson jälkeen lempeään sateeseen. Helenanpäivän myrskyä ei kai tarvitse laskea, koska se saderyöpsäyksineen kesti vain sen avjaan viisi minuuttia. Tosin suurta tuhoa kylvi ja kaatoi, katkoi ja kieputti isojakin puita ihan vieressä.

Kuljen jaksamisen mukaan omia reittejä pitkin. Rantoja, siltoja, lampien luona ja Puijolla. Ihan jokainen niistä sai myrskystä osansa ja olen joutunut välillä palaamaan jälkiäni takaisin. koska esim. Puijon laella maisemaa avanneet myrskynkaadot odottivat pitkään metsureita. Linnut ovat jo väsähtäneet tai hukkuneet moottorisahojen äänten alle.

Olen kiinnittänyt huomiota enemmän tuoksuihin. On kuin kulkisi saunassa koko ajan. Myrsky kaatoi paljon koivuja ja niiden maahan jääneet tai jätetyt oksat lehtineen tuoksuvat käytetyltä saunavastalta. Imelä tuoksu.

Pirstoutuneiden mäntyjen ja kuusien  kohdalla muistan  lapsuuden lautataapelien tuoksun. Haapa ei tuoksu miltään.  Pihlajiakin meni ja salavia. Satoja runkoja puita, joku menetti omenapuunsa, viereisellä tontilla taas ei käynyt kuinkaan. Suurta sattumaa, joka asettaa ihmisen ihmisenkokoiselle paikalle luonnonvoimien edessä. Samalla tavalla arvotaan sairaudet elämän arpapelissä.
  

Eilen koulun pihaa putsattiin hiekasta. Luultavasti opettajien autot täyttivät parkkialueen. Tänään pihan täyttivät koululaisten äänet. Uusi lukuvuosi alkaa.  Innokkaat ekaluokkalaiset aloittavat koulupolkunsa. Arki saa rytmin. Hyvä niin.

Olen edelleen hiukan pihalla älypuhelimeni kanssa. Postauksen otsikko on erään käyttämäni sovelluksen nimi. Se kertoo miten kauan, korkealle ja millä vauhdilla (sic) kuljen vanhoja tuttuja reittejä. Se ilmoittaa myös kulutetut kalorit. Mielenkiintoisinta on mitata matkan pituus, sillä aikaahan minulla riittää.

Arvo ja arvot

Eräs omalta kotikylältä lähtöisin oleva edesmennyt kansanedustaja tuli mieleeni kuunnellessani eilistä uutista arvoistamme tällä hetkellä.

Pirstoutunut Suomi. Oletko kettu, pystykorva, leijona vai pandakarhu?  Jotenkin minusta tuli pandakarhu, vaikka "tuoteseloste" ei vastannutkaan tuotetta. Horoskooppimerkiltäni olen sentään edelleen leijona. En tosin usko kumpaankaan.

Jaakko Juteinin Laulu Suomessa alkaa sanoilla "Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa...". Ikäpolveni edustajat osaavat kyseisen laulun varmaankin ulkoa.

Nyt on sitten joulukoristeet koottu samaan pahvilaatikkoon mistä ne otettiin Tuomaan päivänä esille. Pipareita riittänee ainakin Nuutin päivään saakka, ehkä kauemminkin. Kuusia on kannettu muutamien ojien pohjille, koska ei ole edelleenkään hankea mihin ne tökkäisi.

Sään suhteen edellinen postaus on yhä ajankohtainen. Tänäänkin satoi silkkaa vettä. Kallaveden pinta alkaa kai olla korkeimmillaan, koska lähimmän laiturin kansi on jäänyt kokonaan veden alle. Kummallisiksi ovat kelit kääntyneet. En muista tällaista vuodenvaihdetta, että piti sateenvarjon alla ja tuulen suojassa sytyttää tähtisadetikut. Suurempaa taivaalle singottua rahantuhlausta katselimme vain sivusta eikä onneksi pelottanut yhtään. En muista nähneeni myöskään tähän aikaan vuodesta vadelmapensaassa uusia lehtiä. Eikä jänis ole käynyt ennen napsimassa sinivuokon lehtiä ruuakseen. Ja toisaalla on pakkasia ja lunta liiaksi asti.

Tämän päivän piristys oli rantapuussa havaittu isokokoinen käpytikka. Kuvattavaksi lintu ei kunnolla suostunut, kun on niin nopsaliikkeinen. Mutta se lintujen sirkutus ja tikkojen koputus oli kuin kevään enne, vaikka edes talvea emme ole toistaiseksi saaneet. Kai se talveksi kuitenkin kääntyy - lopulta. Eivät ole vuodet veljeksiä.

Edit. 15.43

Olin vallan unohtaa toivottaa oikein alkanutta vuotta 2014 kaikille lukijoilleni! 

Jäniksenkäpälä vai linnunsiipi

Sen verran on satanut lunta tännekin, etä eilen havaitsin jäniksen loikkineen etupihan poikki. Eläinten jälkien tunnistaminen on ammattilaiselle helppoa, kuten eilinen elokuva Hukkamies (YleAreena) osoitti.  Susien kielenkin opetellut hukkamies Seppo Ronkainen vain mittasi lumihangesta suden tassunjäljen mitat ja osasi oitis yhdistää jäljet pannoittamiinsa ja nimeämiinsä susiin. Dokumenttia katsellessa omat tunteet ailahtelivat eri suuntiin. Kaikkea sitä metsistämme löytyy.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kuitenkaan olla kannanotto susikeskusteluun, vaan ajatus näkyy hyppäävän asiasta suoraan kolmanteen. Jäniksen jäljistä tuli mieleeni jäniksenkäpälä. Sanovat jäniksenkäpälää, kuivattua tietenkin, käytetyn ennenvanhaan leivonta-alustan tai -pöydän tai leipälautojen puhdistamiseen jauhoista. En minä ainakaan sellaista muista. Äitini bruukasi käyttää 50-luvulla linnunsiipeä siihen tarkoitukseen. Kanansiipeä kai, koska se oli valkoinen.

Tänään on ensimmäinen ns. kunnon pakkasaamu. Mittarimme näytti aamuvarhaisella peräti kymmenen miinusastetta. Ennusteiden mukaan sää kylmenisi vasta loppuviikolla. Kuinkahan minun jääennusteeni kanssa käy? Toissa-aamuna oli tyyntä ja tämäkin ranta oli hetken riitteessä. Itse en ehtinyt sitä ihmettä edes nähdä, koska nousi tuuli ja tummat raskaat laineet puskevat koko ajan selältä kohti rantaa. Vesi on noussut huomattavasti eikä routaa vielä ole. Eino-myrskyn tuulenkaatojen korjuujäljet Puijolla eivät maisemaa kaunista. Kone on uponnut paikoin syvälle.

Oravat ovat harmaantuneet. Jänistä en ole päässyt vielä näkemään paitsi pihassa vieläkin säästyneet jälkensä.

PS.
Mitä enemmän katselee toisten ottamia kuvia, sitä vähemmän tekee mieli enää julkaista omiaan.

Mitä kuuluu

 
Tietyömaan paalutus vaikuttaa loppuneen tai sitten keskeneräinen meluaidan pätkä toimii. Enää ei talomme ole tärähdellyt junttauskoneen iskujen tahdissa eikä vanhaa läppäsiltaa ilmeisesti enää ole, koska sillan räminä on lakannut.

Eilinen päivä meni kokonaan sisällä. Kotona kuuntelin aamusta pölynimurin ääntä. Siivoaminen ei lopu koskaan. Tänään oli pakko päästä ulos. Itse asiassa oli harvinaisen hiljaista astella haavan ja lepän lehtien täplittämää latupohjaa pitkin koulun taitse. Kirjoitan vielä noin, vaikka koulurakennus on nykyisin entisen kentän kadunpuoleisella laidalla ja entinen, vaan ei vanha, koulu on purettu ja sen tilalla on kaikki direktiivit täyttäviä erilaisia liikuntapaikkoja. Telineillä ja ilman. Oppilaat olivat tunneilla. Ei juuri mitään ääntä.

Kolme vuotta sitten surin oman vanhan kansakouluni lopettamista. Nyt ollaan jo sulkemassa yli 200 oppilaan kaupunkikouluja. Kun kävelen vanhan tupakkapaikan ohi, ajattelen, ehtivätkö oppilaat sinne asti valvovien silmien alta. Paikka näyttää melko siistiltä. Hyvä niin. Ajatukset harhailevat ja karkailevat ties minne. Luonnosta voimaa. Valo- ja värihoitoa. Yhtään tuttua ei tule vastaan. Muutama koiranulkoiluttaja on liikkeellä. Minulla on kamera kädessä. Yksi heistä huikkaa ohi mennessään, että on nätti päivä. Nätti on.

Keltaiset koivunlehdet ja punastuneet pihlajanlehdet nousivat kauniisti irti kuusien vihreää vasten. Vasta muutama koivupuu on latvasta alaston. Tuulenvire ei pidä ääntä, mutta riepottelee mukavasti lehtiä kasvoja vasten. Vaahteranlehdet ovat täplikkäitä ja paikoin jo kaikki maassa. Leppä ei vihreäänsä luovuta. Kukista sinnittelevät vielä jättipalsamit ja kamomillasauniot. Kunnon pakkasyötä ei ole vielä ollut. Ehdin kiertää lammet ja laskeutua alas sillan luo. Vesi on entistäkin matalammalla. Nyt voisi korjata vinksahtaneen laiturin, jos olisi jaksavia talkoolaisia. Eipä taida olla.

Illansuussa lehtipuhallin pörähtää käyntiin etupihalla ja jonkin ajan kuluttua moottorisaha talon takana. Huomenna ehkä vielä myös ruohonleikkuri.

Tällaista kuuluu parin viikon blogihiljaisuuden jälkeen.

Kesän jatkoaikaa

Vielä(kin) on kesää jäljellä, jos tarkkailee puita, pensaita ja pientareita, kukkapenkeistä puhumattakaan. Viime viikolla satoi vain yhtenä yönä. Silloin vettä tuli kyllä reippaasti, heräsin saderyöppyjen rummutukseen. Vielä eilen kävelyllä suuri osa vastaantulijoista tai minut ohittaneista oli pukeutunut kesävaatteisiin, monet enimmäkseen mustiin urheiluasuihin. Eikä siinä mitään kunhan liikkuminen ei jää tekstiiliurheiluksi. Tänään kävi itselleni sillä tavalla, että omat urheilutekstiilini unohtuivat kylpylän suihkuhuoneen lokerikkoon. Hyvä muistutus näin Muistiviikon kampanjan Välitä muista alkajaisiksi.

Pyöräilijät, rullaluistelijat ja potkulautailijat näyttävät löytäneen uuden hyvän treenitien silloilla. Meitä apostolinkyydillä kulkevia näin eilen itseni lisäksi vain neljä. Siihen on laskettu mukaan yksi kalojen narraaja. Polkupyöräilijöitä näkyi kahta sorttia, hitaammin ajavat silmäilivät maisemia. Olivat ilmeisesti mökkiläisiä matkalla täydentämään ruokavarastojaan. Useimmat kyllä kiisivät kuin viimeistä päivää hienoissa varusteissaan.

Syksyn koputellessa ovella koko viime viikko on ollut hyvää aikaa puuhata ihan vain pihalla. Siirrellä pitkän kuuman kesän runsastuttamia tai ränsistyttämiä kasveja paikasta toiseen. Vuorenkilvistä osa pääsi takapihalle, jossa niitä ennen remonttia oli ollutkin. Tosin uuteen paikkaan. Ystävien pihalta on saatu uusia perennoja molemmille pihoille. Osa vielä kukkivina. Halla ei ole tässä kohtaa vielä käynyt. Sumuisia aamujakin on ollut vain kaksi. Viherkasvit ovat edelleen parvekkeella. Ahkeraliisat ja orvokit ja marketat ovat edelleen täydessä kukassa. Tulilatvakin on innostunut kukkimaan. Pyytää kai jo päästä sisälle.

Polkuja ja pihoja toki värittävät  jo ensimmäiset puista pudonneet lehdet, mutta kaukaa katsoen Puijon rinne on vielä aika vihreä, tulleeko kunnon räiskyvää ruskaa lainkaan. Pientareilla sen sijaan kukkivat niin apilat ja sauniot kuin lupiinit jo toista kierrosta..

Vaikka unohdinkin uimapukuni väärään paikkaan, jotakin vielä muistan. Muistan kirjoittaneeni inkeriläisistä tänne blogiin  postauksen yli 20 vuoden takaisista asioista. Mitä heille nyt kuuluu? 

Ylen Areenassa on katsottavissa vielä 26 päivän ajan mielenkiintoinen Ulkolinjan dokumentti Jää hyvästi, Inkerinmaa.  Koska Areenan ohjelmaa ei voi katsoa muualla kuin Suomessa, samoja asioita voi lukea Inkerin kulttuuriseuran sivustolta. Esim. puheenjohtaja Helena Miettisen kolumnin: Etninen siivous. Sitäkö se olikin?

Väl(i)ttämisestä vähäsen

Kaupungin keskustan kadut ovat muuttuneet kaksisuuntaisiksi. Näin lumettomana aikana se vielä menettelee, kun seuraa tarkkana liikennemerkkejä ja vastamaalattuja valkoisia viivoja. Risteysten jälkeen joutuu tekemään kummallisia kiepautuksia antaessaan tilaa vastaantulevien ajoneuvojen kääntymiskaistalle. Muuttuneiden liikennejärjestelyjen takia joudun aina suunnittelemaan reitit etukäteen. Ei voi ajaa vanhasta muistista.

Jokin aika sitten ajoin yhtä pääväylää kohti toria. Omaa kaistaani. Kuului kummallisen voimakas kopsaus ja, kappas vain, auton oikeanpuoleinen peili oli säpäleinä. Merkillistä miten sitä heti ensimmäiseksi syyllistää itsensä, vaikka vahingon aiheuttaja oli liikennevirtaa seuraamaton kuorma-auton kuljettaja, joka avasi autonsa oven väärällä hetkellä.

Asia on hoidettu, mutta takaraivooni jäi pieni pelko. On siis oltava entistä enemmän varuillaan, vaikka stressin välttämiseksi juuri mistään ei pitäisi välittää eli piitata. Siis väärällä tavalla. Kaikkea sattuu. Ensiksi tuli ajatus alkaa välttää kaupungilla ajamista. Selkä ei kuitenkaan tykkää muka liian kauan kestävistä bussimatkoista. Omassa menopelissä saa itsensä turvavyöllä sidotuksi tukevasti penkkiin. Sitä paitsi keskittyminen ajamiseen vaatii aivot töihin siinä määrin, että kipukin jää taustalle.

Joka kerta on lähdettävä ajoissa liikkeelle. Parkkipaikan löytäminen ei ole helppoa. Semminkin kun en osaa ns. peruuttaa taskuun. En luota peileihin eikä pääni käänny tarpeeksi. Se merkitsee sitä, että usein saan jättää auton jonnekin sivummalle ja  kävellä löntystellä sovittuihin tapaamisiin, pakollisiin ja sellaisiin, joita olen järjestänyt itselleni, etten vallan mökkihöperöityisi. Se on hyötyliikuntaa eikä haittaa minua lainkaan. Toriostoksillekin saa myyjistä kantajan, jos tarvitsee.

Kuvissa on kaupunkimme uutta, mutta edelleen niin keskeneräistä keskustaa. Satama on sentään valmis ja kaunis. Sieltä on alin usva-aamun l. torstainen kuva.

Elokuun MM - marjoja ja mestareita

Aika kuluu nopeasti ihmetellessä kesän vaihtelevia säitä. Täytyy myöntää, että syksy on saapunut näille leveysasteille. Pihapihlaja on jo punastunut latvastaan. Sen marjoista suurin osa on jo kadonnut, tänä vuonna, kumma kyllä, räkättirastaiden suihin. Olisikovatkohan jo toista poikuetta?

Eilisiltana ilmeisesti viherpeipot einehtivät kesäkukkien siemenillä takapihalla. Olin jo huolissani saponariasta, siis etteivät veisi ihan kaikkia siemeniä. Varikset ja harakat ovat ilmaantuneet takaisin. Pikkuorava taiteilee edelleen tolpalta toiselle. Meno sujuu jo vauhdikkaasti. Närhikin on näyttäytynyt. Kaikki tämä on nähty ikkunalasin takaa.

Puoli vuotta on myös katseltu talvella väärään paikkaan purettua puupinoa. Viikon päästä lauantaina on luvassa talkoot. Jospa tukit muuttuisivat polttopuiksi ja maisema siistiytyisi. Alkukesästä näytti, ettei takapihan nurmikko pääse kasvun alkuun lainkaan. Sitten kun taivas ensimmäisen kerran repesi, on vettä riittänyt. Ihan liiaksi asti. On saanut olla tarkkana, missä välissä on tohtinut marjapensaisiin mennä. Minusta ei siihen juuri ole ollut. Olenpa vain vanhasta muistista aina hetken nyprännyt herukoita tai vadelmia pikkuastiaan. Ja tiennyt mitä siitä seuraa. Samaa kuin pitkään kävelemisestä, seisomisesta, istumisesta tai näppäilemisestä. Kiristystä ja kipua.

Kerran olen kävellyt uuden sillan näkoalapaikalle, josta ensimmäinen uskalikko on jo lehtiuutisen mukaan hypännyt alas laivaväylään. Onneksi hänelle ei ollut käynyt kuinkaan. Sillat tuntuvat olevan lemmenlukkojen ja miehuuskokeiden paikkoja. Tuli mieleeni Mostarin silta. 
Saviheinä näkyy kurottavan korkeimalle tänä kesänä istutettujen koivujen juurella. Maitohorsma ei ehtinyt vielä tänä kesänä.

Loppuviikosta on tullut hiukan seuratuksi myös Moskovan iltoja. Minun silmiini stadion näyttää sinisine kukkakoristeineen kummalliselta. Onhan perinteinen venäläinen koristevärimaailma ennen ollut  punaista, valkoista ja mustaa. Ei siellä myöskään juuri näy kyrillisiä kirjaimia. Etäällä kuitenkin häämöttää tuttu yliopistorakennus. Muuten kisat voisivat olla ihan missä tahansa. Nuorena tuli paljonkin kuunneltua Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostuksia radiosta. Nyt television kisakatsomossa homma tahtoo mennä urheilijoiden asujen, kampausten ja meikkien ja korujen ja kynsien seuraamiseksi.

Kääntyi se kevääksi

Ei sitten tullut tänne uutta lunta, vaan aurinkoinen huhtikuu  muuttui harmaaksi. On sumuista. Sadetta. Räntääkin tuli sunnuntaina oikein kunnolla. Mistään lämpöaallosta ei voi vielä puhua, mutta ehkä voi sanoa termisen kevään vihdoin alkaneen. Viikko sitten jäällä vielä hiihdettiin. Nyt sen kantta peittää ohut vesikerros.

Sukset on siirretty kesäsäilöön, koululaiset ovat käyneet kauppaamassa orvokkeja, vasta lumen ja jään alta paljastunut pihapenkin sinivuokko on kuin onkin nupulla, vaikka kinokset vajenevat yllättävän hitaasti. Katoillakin on vielä lunta.

Kevään askareita riittää. Veroehdotuksen täydentäminen kävi onneksi kätevästi verkossa. Ei tarvinnut vaivautua sen takia kaupungille. Vanhimman vunukan syntymäpäivät vietettiin. Aika paljon minua harmitti, kun vasta perillä havaitsin, että kameran muistikortti oli jäänyt kotiin. Jollakin kuvaamisretkellä on akusta loppunut virta, jollakin sormet kylmettyneet. Aika usein olen jättänyt kameran kotiin. Silloin voi itse asiassa paremmin keskittyä havainnoimaan kaikin aistein mitä ympärillä tapahtuu.Viikon parin päästä kuviin voi saada jo värejäkin.

Kesärenkaat vaihdetiin autoon tänään. Kaupunki on siivonnut irtohiekkoja kaduilta. Siihen hommaan sadesäät ovat parhaat. Tänään aamupäivällä puhdistusharjat pyörivät jo täällä. Kävelyteiden varjopaikoissa on vielä hiekkaa/sepeliä. Pelottaa pyöräilijöiden puolesta. Ajakaahan varoen.

Kolme kaunista

1. Simpukka pääsi yllättämään vanhan bloggaajan  New Blog Love -tunnustuksella. Kiitos! Sijoitin sydämen tuonne virtuaalivitriiniin toisten joukkoon. Tämä tunnustus ei edellyttäisi muuta kuin jakaa se edelleen viidelle sellaiselle blogille, jolla on alle 200 lukijaa. Todellisia lukijamääriä en voi tietää ja enkä ala arpomaan. Jokainen teistä on sen ansainnut ja voi jatkaa hyvän kierrättämistä.

2. Alkuviikosta tehdyn melko hankalan tutkimuksen tulos ei ollut hälyyttävä. Tutkimuksen provosoima kipu on jo loppuviikosta laantunut sen verran, että olen pystynyt jo nukkumaan. Uskalsin tänään kokeilla tasamaahiihtoa jäällä. Viima ei enää pure poskia, koska ostin tammimarkkinoilta lähinnä Pohjoisnavalla liikkuvien ihmisten käyttöön suunnitellun kasvo- ja kaulasuojuksen. Vain nenä ja silmät näkyvät.

3. Olin vakaasti päättänyt, etten tilaa enää yhtään (uutta) aikakausilehteä. Kännykkä soi. Vastasin. Kuului hetken vain viheltelyä. Lehtimyyjän hyväntuulisuus tarttui ja pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että Hyvä terveys olisi minulle sopiva lehti. Varsinkin, kun saan sen lisäksi digitaalisen keittiövaa´an. Molemmille jäi hyvä mieli.

Samoin kävi markkinoilla rukkaskauppiaan kanssa. Lämpimät nahkarukkaset maksoivat mansikoita eikä tinkimisen varaa ollut. Tinkiminen kuuluu kuitenkin markkinaperinteeseen. Ja niinpä vaari sai työhansikkaansa "ilmaiseksi".

Paperitonta puuhaa

Itellan netpostimainos seikkaili pitkään työpöydälläni, ennen kuin kirjauduin sinne vähän ennen vuodenvaihdetta. Esitteestä en itse asiassa päässyt perille, millaista postia sitä kautta olisi tulossa.

Samalla kun Nokiakin tunnustaa pääsevänsä käsiksi asiakkaidensa salattuun tietoon ja Java on melkein koko ajan haavoittuva, meitä kehotetaan ekologisuuden nimissä siirtymään paperittomiin palveluihin.

Ainakin syksystä alkaen terveystiedot on kirjattu Kansalliseen terveysarkistoon (KanTa). 
Viime poliklinikkakäynnillä minulta kysyttiin, onko eResepti jo tuttu. Jos seuraa uutisia edes vähän, eihän siitä voi olla tietämätön. Sen sijaan lääkäriltä jäi kertomatta, että epikriisi tulee asiakkaalle myös sähköisesti. Yllätys oli melkoinen, kun se tuli em. netpostiin. Miksi sinne? Terveystietoja ei lähetetä tavallisiin sähköpostiosoitteisiin, vaan ainoastaan tunnistuksen vaativiin taltioihin.

Tuosta saa oivan aasinsillan Taltioni-sivustoon. Tästä sai tiedon, jos seurasi Elämä pelissä-ohjelmaa.

Taltioni pähkinänkuoressa:

• Taltioni on tietokanta ja palvelualusta, johon jokaisella suomalaisella on mahdollisuus tallentaa, kerätä, tuottaa ja jakaa omaan terveyteen ja hyvinvointiin liittyvää sähköistä tietoa. Tietoa voidaan hyödyntää eri laitteilla ja käyttöliittymillä ajasta ja paikasta riippumatta.
• Tietoturva on Taltionin tärkein ominaisuus. Kansalainen omistaa omat tietonsa ja päättää, ketkä henkilöt ja mitkä sovellukset voivat hänen tietojaan käyttää.
• Yhteiskunnan kannalta keskeinen hyöty on kansalaisten terveyden ja hyvinvoinnin edistyminen. 

Eläketietojaankin pääsee katselemaan ja muuttamaan (sic) helposti ja turvallisesti maksutta verkkopalvelussa. Ehkä odotan turhaan tuttua tammikuista paperikirjettä, vaan sekin kirje kilahtaa yllätyksenä netpostiin. Mutta tuo jo tullut epikriisi on nyt haettu pdf-tiedostona netpostista, tallennettu muistitikulle odottamaan hetkeä, jolloin tulostan siitä paperiversion liitettäväksi vanhanaikaiseen pahvikoteloiseen mappiin. Miten ihmeessä voin muuten muistaa, missä kaikissa palveluissa tietojani on?

Kaikki em. palvelut ovat tietenkin ilmaisia ainakin aluksi, ellei nettiyhteydelle ja alati uusimista vaativille päätelaitteille lasketa hintaa.
____

Kuvissa harvennetaan Puijon metsää. Eilen.

Arki alkoi

 

Keskitalven sää vaihtelee. Eilenkin aamupäivällä satoi hetken alijäähtynyttä vettä ennen kuin se muuttui kauniiksi pehmeäksi lumisateeksi. Maanantaina koko tienoo oli kuuran valkaisema. Vaikka tiedän viimakertoimen hyytävän pakkasen kymmenenkin astetta alemmaksi iholla, pakottaudun joskus silloinkin ulos. Se päivittäinen minimi.

Sillä kertaa tungin taskuihini liikaa tavaraa. Kännykkä on tietenkin aina mukana turvapuhelimena ja se pakollinen Dinit. Kun katselin ikkunasta kaunista pastellimaisemaa ja näin auringon kultaavan jo vastarantaa, päätin ottaa kamerankin mukaan. Posti on lukollisessa laatikossa. Siis avainkin lenkkeineen sujahti taskuun.

 

Mittari näytti silloin 17 miinusastetta, joten vaatekerroksista ei voinut tinkiä. Paksujen rukkasten sisään ranteenlämmittimet, kaulaliina kasvojen eteen ja lampaanvillaiset korvalaput päähän. Kävelysauvat olisivat saaneet jäädä kotiin, koska niiden, rukkasten ja kameran kanssa temppuillessa pääsi käymään sillä tavalla, että kylmyyden takia lyhyeksi jääneen retkeni päätteeksi havaitsin pudottaneeni kamerani.

Olin kai alitajuisesti ennakoinut tapahtuman, koska olin vuoden lopussa tyhjentänyt muistikortin. Itse emme kameraa löytäneet, vaikka lunta ei ehtinyt sataa. Joku ystävällinen ohikulkija oli nostanut sen roikkumaan piharakennuksen seinällä olevaan naulaan. Ei sitä omia jalansijojaan tutkiessaan osannut nostaa katsettaan silmien korkeudelle.

Kannatti laittaa ilmoitus seinälle. Illalla kaksi poikaa soitti ovikelloa ja kiikutti kadonneen kameran takaisin omistajalleen. Ajattelin, että ellei kamera löydy samana päivänä, se on menetetty.

Ylempi kuva on kamerankadotusreissulta, alempi pari päivää aiempi. Tuolloin viima oli vielä navakampi.