Ollako vai eikö olla

Siis jo joulukuu ja talvi. Kolme kertaa on tänne satanut hippusen lunta ja lammet ovat pari kertaa jäätyneet ja sulaneet, mutta taas on maa musta ja pimeyttä riittää. Marraskuussa kertovat auringon paistaneen Kuopiossa 12 minuuttia. Joulukuussa on aurinko paistanut jo monta kertaa enemmän kuin marraskuussa. Kuu oli myös eilen komea. 

Aikamoisia aikamatkoja tulee tehdyksi, kun plaraa vanhoja kuvatiedostoja. Olen niin sanotusti käsitellyt vanhoja kuvia, mikä on tarkoittanut sitä, että toistaiseksi jo pari tuhatta kuvaa on deletoitu. Kun aikoinaan sain digikameran, tulin kuvanneeksi melkein mitä ja missä vain. On kukkaa, hyönteistä, maisemaa, kuuraa, jäätä, ruskaa, esineitä, toria, lunta ja latuja. Kuvien järjestelmällinen karsiminen ja arkistointi on ollut retuperällä. En keksinyt nytkään sen nerokkaampaa systeemiä. Karsin turhia pois ja annoin kansioille sisällön mukaisia nimiä. Jokaisen kuvan nimeäminen ei tuntunut tarpeelliselta. Jos istuu liian pitkään kuvia tuijottamassa, ei enää tahdo jaksaa päättää, ottaako vai jättääkö.

Muutama kuva oli tuolla ulkoisella levyasemallakin vaurioitunut, mikä saa miettimään, pitäisikö ne tärkeimmät l. henkilökuvat varmuuskopioida vielä jonnekin muualle. Haaveilen kuvakirjojen koostamisesta, mutta ei sekään käy käden käänteessä, vaikka eri firmat  millaisin etukoodein ja alennusprosentein houkuttelisivat.

Olen "käsitellyt" kuvat vuosilta 2005-2008, joten työsarkaa vielä riittää. Samanlaisia lumettomia ja sateisia ja usvaisia syksyjä ja marras- ja joulukuita niiden kuvien perusteella on silloinkin ollut. Tämän postauksen kuvat ovat niitä vanhoja. Pihakoivua ei enää ole. Ei ole toisen kuvan siltaakaan eikä kolmmannessa kuvassa näkyvää kalahallia.

Poistin myös Flickr-tilini, koska en ollut pitkään aikaan käyttänyt sitä. Se tosin tarkoittaa sitä, että sekä tässä blogissa että tuolla kuvablogin puolella jonkun postauksen kuva ei näy. Kukapa niitä vanhoja postauksia katselisi.

Kuvia katsomattakin tiedän, että joka itsenäisyyspäivä siellä on kuvia pipareista. Taikina odottaa nytkin jääkaapissa, mutta enpä taida enää kuvia niistä ottaa.

Kun ei sanotuksi saa

Oppilaiden hälistessä minulla oli tapana alkaa puhua hiljaisemmalla äänellä ja lopulta vaieta tyystin. Viimeistään siinä vaiheessa oppilaat hoksasivat, että opettajalla saattoi olla jotakin asiaa heille. Yleensä se toimi hyvin. Ei tosin aina. Ehkä olisin voinut lopulta vaikka poistua luokasta sanomatta sanaakaan. Ei sentään, koska valvontavastuu esti. Huutamaan minusta ei koskaan ollut eikä ole.

Hiljaisella äänellä puhuminen tarttuu ainakin pieniin lapsiin. Isommat lapset hoksaavat aika pian, ettei heidän tarvitse alkaa kuiskailla tai supattaa, jos keskustelukumppani on tilapäisesti puhekyvytön. Puhekipsissä ei saisi edes kuiskata, koska se rasittaa äänihuulia aivan yhtä paljon kuin puhuminen. Joutonomina olen jo kauan käyttänyt ääntäni hyvin vähän ja siksi olin unohtanut, että flunssaisena tulee säästää ääntään.

Ääntä tulisi hoitaa. Onhan se ihmisen ominta minuutta. Viikonloppuna ääneni nimittäin yllättäen katosi.  Toisaalta on ihan terveellistä ja hyödyllistä kokea, millaista seurustelu on ilman puhekykyä. Kynä ja paperi kädessä  pitää pitää vuorovaikutusta yllä, koska itsekeksimäni viittomat eivät oikein mene perille eikä fläppitauluakaaan ole. Jos olen luonnostaankin hiljaisen sorttinen, mykkänä tunsin seurassa kutistuvani entisestään. Ilma tuntui olevan sakeanaan sanoja ilman minuakin. 

Edellisessä postauksessa mainittu talvi on näköjään peruttu. Vain aivan vähäisiä lumilämpäreitä näkyi ojissa ja linja-autopysäkkien kohdalla niillä seuduilla, jossa lumentulo oli ollut runsainta. On tullut istutuksi auton ratissa ja pelkääjän paikalla satoja kilometrejä. Ja vastapainoksi tanssituksi villasukkasillaan innokkaiden ikiliikkujien kanssa. Lumentulo pakkasineen sai joutsenet liikkeelle. Varsinaisina joutsenbongauspäivinä en niitä nähnyt, mutta perjantaina kyllä. Kymmenien joutsenten näkeminen pellolla einehtimässä on aina sykähdyttävä näky. Ja talvea tietää myös harsokorennon ilmaantuminen sisätiloihin. Lehtipuut ovat täällä jo  miltei alastomia. Viimeisinä värivaloa talviajan hämärään tuovat lehtikuuset siellä täällä.

Joutsenbongaus BirdLife Suomi

Maailman STROKE-päivä 29.10.

Kesän jatkoaikaa

Vielä(kin) on kesää jäljellä, jos tarkkailee puita, pensaita ja pientareita, kukkapenkeistä puhumattakaan. Viime viikolla satoi vain yhtenä yönä. Silloin vettä tuli kyllä reippaasti, heräsin saderyöppyjen rummutukseen. Vielä eilen kävelyllä suuri osa vastaantulijoista tai minut ohittaneista oli pukeutunut kesävaatteisiin, monet enimmäkseen mustiin urheiluasuihin. Eikä siinä mitään kunhan liikkuminen ei jää tekstiiliurheiluksi. Tänään kävi itselleni sillä tavalla, että omat urheilutekstiilini unohtuivat kylpylän suihkuhuoneen lokerikkoon. Hyvä muistutus näin Muistiviikon kampanjan Välitä muista alkajaisiksi.

Pyöräilijät, rullaluistelijat ja potkulautailijat näyttävät löytäneen uuden hyvän treenitien silloilla. Meitä apostolinkyydillä kulkevia näin eilen itseni lisäksi vain neljä. Siihen on laskettu mukaan yksi kalojen narraaja. Polkupyöräilijöitä näkyi kahta sorttia, hitaammin ajavat silmäilivät maisemia. Olivat ilmeisesti mökkiläisiä matkalla täydentämään ruokavarastojaan. Useimmat kyllä kiisivät kuin viimeistä päivää hienoissa varusteissaan.

Syksyn koputellessa ovella koko viime viikko on ollut hyvää aikaa puuhata ihan vain pihalla. Siirrellä pitkän kuuman kesän runsastuttamia tai ränsistyttämiä kasveja paikasta toiseen. Vuorenkilvistä osa pääsi takapihalle, jossa niitä ennen remonttia oli ollutkin. Tosin uuteen paikkaan. Ystävien pihalta on saatu uusia perennoja molemmille pihoille. Osa vielä kukkivina. Halla ei ole tässä kohtaa vielä käynyt. Sumuisia aamujakin on ollut vain kaksi. Viherkasvit ovat edelleen parvekkeella. Ahkeraliisat ja orvokit ja marketat ovat edelleen täydessä kukassa. Tulilatvakin on innostunut kukkimaan. Pyytää kai jo päästä sisälle.

Polkuja ja pihoja toki värittävät  jo ensimmäiset puista pudonneet lehdet, mutta kaukaa katsoen Puijon rinne on vielä aika vihreä, tulleeko kunnon räiskyvää ruskaa lainkaan. Pientareilla sen sijaan kukkivat niin apilat ja sauniot kuin lupiinit jo toista kierrosta..

Vaikka unohdinkin uimapukuni väärään paikkaan, jotakin vielä muistan. Muistan kirjoittaneeni inkeriläisistä tänne blogiin  postauksen yli 20 vuoden takaisista asioista. Mitä heille nyt kuuluu? 

Ylen Areenassa on katsottavissa vielä 26 päivän ajan mielenkiintoinen Ulkolinjan dokumentti Jää hyvästi, Inkerinmaa.  Koska Areenan ohjelmaa ei voi katsoa muualla kuin Suomessa, samoja asioita voi lukea Inkerin kulttuuriseuran sivustolta. Esim. puheenjohtaja Helena Miettisen kolumnin: Etninen siivous. Sitäkö se olikin?

Elokuun MM - marjoja ja mestareita

Aika kuluu nopeasti ihmetellessä kesän vaihtelevia säitä. Täytyy myöntää, että syksy on saapunut näille leveysasteille. Pihapihlaja on jo punastunut latvastaan. Sen marjoista suurin osa on jo kadonnut, tänä vuonna, kumma kyllä, räkättirastaiden suihin. Olisikovatkohan jo toista poikuetta?

Eilisiltana ilmeisesti viherpeipot einehtivät kesäkukkien siemenillä takapihalla. Olin jo huolissani saponariasta, siis etteivät veisi ihan kaikkia siemeniä. Varikset ja harakat ovat ilmaantuneet takaisin. Pikkuorava taiteilee edelleen tolpalta toiselle. Meno sujuu jo vauhdikkaasti. Närhikin on näyttäytynyt. Kaikki tämä on nähty ikkunalasin takaa.

Puoli vuotta on myös katseltu talvella väärään paikkaan purettua puupinoa. Viikon päästä lauantaina on luvassa talkoot. Jospa tukit muuttuisivat polttopuiksi ja maisema siistiytyisi. Alkukesästä näytti, ettei takapihan nurmikko pääse kasvun alkuun lainkaan. Sitten kun taivas ensimmäisen kerran repesi, on vettä riittänyt. Ihan liiaksi asti. On saanut olla tarkkana, missä välissä on tohtinut marjapensaisiin mennä. Minusta ei siihen juuri ole ollut. Olenpa vain vanhasta muistista aina hetken nyprännyt herukoita tai vadelmia pikkuastiaan. Ja tiennyt mitä siitä seuraa. Samaa kuin pitkään kävelemisestä, seisomisesta, istumisesta tai näppäilemisestä. Kiristystä ja kipua.

Kerran olen kävellyt uuden sillan näkoalapaikalle, josta ensimmäinen uskalikko on jo lehtiuutisen mukaan hypännyt alas laivaväylään. Onneksi hänelle ei ollut käynyt kuinkaan. Sillat tuntuvat olevan lemmenlukkojen ja miehuuskokeiden paikkoja. Tuli mieleeni Mostarin silta. 
Saviheinä näkyy kurottavan korkeimalle tänä kesänä istutettujen koivujen juurella. Maitohorsma ei ehtinyt vielä tänä kesänä.

Loppuviikosta on tullut hiukan seuratuksi myös Moskovan iltoja. Minun silmiini stadion näyttää sinisine kukkakoristeineen kummalliselta. Onhan perinteinen venäläinen koristevärimaailma ennen ollut  punaista, valkoista ja mustaa. Ei siellä myöskään juuri näy kyrillisiä kirjaimia. Etäällä kuitenkin häämöttää tuttu yliopistorakennus. Muuten kisat voisivat olla ihan missä tahansa. Nuorena tuli paljonkin kuunneltua Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostuksia radiosta. Nyt television kisakatsomossa homma tahtoo mennä urheilijoiden asujen, kampausten ja meikkien ja korujen ja kynsien seuraamiseksi.

Buustit

Istuin eilen kuumalla pihalla tovin ja kuuntelin pihakeinussa leikkiviä lapsia. Kuului: "Anna buustit." Kului hetki ennen kuin tajusin, että lapset pyytävät näin(kin) nykyisin lisää vauhtia. Aiemmin viikolla oma vunukka oli ottanut siinä niin kovat vauhdit kuin vanha keinu kesti. Mummoa hiukan hirvitti. Miten saada se leikki loppumaan, ettei vain tapahdu vahinkoa.

Keksin alkaa laskea sekunteja, kuinka kauan kestää keinun pysähtyminen itsestään, kun ei enää buustaa. Ehdin laskea kahteen ja puoleen minuuttiin. Sen pidemmälle ei kummankaan kärsivällisyys riittänyt, vaan otettiin jalat avuksi jarrutukseen. Vaihdettiin maanvalloitusleikkiin. Pienempi voitti, koska hän oli erittäin notkea. Omat maapalamme muistuttivat milloin mitäkin, lopulta ihan suunnitellusti Suomen karttaa. Tuuli riepotti kuivuneita lehtiä pitkin kenttää. Luulin keltaista koivunlehteä perhoseksi.

Porukan lisääntyessä liikunnallisten leikkien lisäksi harrastettiin aivovoimistelua l. pelattiin uutta Uusi Alias-peliä. Ensin omilla säännöillä, koska kukaan ei ollut pelannut juuri tätä pelia aikaisemmin ja ajan rajallisuuden vuoksi emme ehtineet sisäistää ohjeita. Luultavasti lopulta pelasimme kai ihan sääntöjen mukaan.

Sehän on sitä samaa saman aaltopituuden eli keskinäisen kommunikaation onnistumisen etsimistä, mitä kilpahenkilöt harrastavat joskus myös Uutisvuodossa. Toinen yrittää selittää tiimalasin uhkaavan tyhjenemisen aikana niin monta sanaa kuin ehtii. Joukkuekaveri arvuuttelee sanaa parhaan kykynsä mukaan. Jokaisesta oikeasta sanasta saa pisteen ja luvan edetä pelilaudalla.

Tällainen aivojen aktiivinen käyttäminen kävi melkein työstä, koska sanastoa riitti hankalista verbeistä, yhdyssanoihin ja adjektiiveihin. Mukava oli huomata, että joukkueissa alkoi löytyä yhteinen sävel ja selityssanavararastoa riitti. Kaikilla oli hauskaa, kun otettiin liike mukaan. Kilpailuvietiltä ei vältytty, mutta olimme hyviä häviäjiä.  Ehdotin vaarille, että opettelisimme pelin kaikki sanat varastoon tulevia koitoksia varten.

Kuvina kesän ainoat perhoskuvani. Niitä kuivia tuulen lennättämiä koivunlehtiä on näkynyt huomattavasti enemmän.

Antti kävi

 
Minulla on ollut väärä käsitys siitä miten hirmumyrskyt nimetään. Mieleeni on jäänyt vain naispuolisia hurrikaaneja. Kotuksen artikkelista löytyy oikeaa tietoa. Koska meillä Suomessa  vietetään nimipäiviä,  tai ainakin ne vielä allakkaan vuosittain kirjataan, myrskyt saavat nimensä kulloisenkin nimipäiväsankarin mukaan. Eilen siis Antin. Onnea vain kaikille Anteille ja Anteroille näin päivän myöhässä. Ei Itellakaan aina toimita onnitteluja oikeaksi päiväksi.

Media muistuttaa meitä menneistä myrskyistä. Muistan toki itsekin  Maurin 30 vuoden takaa,  Astan ja  Veeran, ukkosmyrskyt hellekesältä 2010. Viime vuoden Tapanin ja  Hannun pitkine sähkökatkoineen.. Eilinen jää ainakin minun mieleeni mm. siitä, että myrskyä pidettiin erikoislaatuisena siksi, että tuuli väärästä suunnasta. Ei ole kuulemma koskaan ennen tuullut myrskyisästi itä-koillisesta. Ei kai kukaan muu kuin meteorologi selitä, että tämäkin poikkeama mahtuu normaaliin vaihteluun. Siis väärin tuultu.

Tänään on jo rauhallisempaa. Tosin kelivaroitus ulottuu jo pitkälle pohjoiseen. Lunta  ei juuri sada, ilmassa kieppuu jokunen hiutale, mutta tuulenpuuskat ovat edelleen navakoita. Hatunnosto ja voimia kaikille lumen ja sähkölinjaongelmien kanssa painiville. Mitenkähän tuulivoimalat kestivät?

Kun lämpötila laskee äkkinäisesti ja tuulen hyytävyys kaksinkertaistaa kylmyyden, lämpöä kaipaava vanha kroppa on kovilla. Yritin eilen aamusta mennä tuohon rantaan ihailemaan äkkijäätyviä kaislanvarsia ja rantapuiden ja -pensaiden uusia asuja, luonnon muovaamia jäätaideteoksia. Oikeastaan kyseessä oli performanssi, johon olin itsekin joutua mukaan, kun kurottelin liian lähelle rantakivikkoon taintuvia vaahtopäitä. Minulla oli kaulaliina kasvojen suojana ja siksi silmälasit huurtuivat oitis.

Sisukkaaasti nappasin muutaman kuvan malliksi, mutta pian oli annettava periksi. Suuret lämpötilamuutokset vaativat hitaan totuttaumisen. Tämä, tosin oikein ennustettu, myrsky pääsi rajuudellaan ja kylmyydellään yllättämään. Lammet jäätyivät yhdessä yössä.  Tänään olen sitten etsinyt niitä kaikkein lämpimimpiä talvitamineitani enkä ole mennyt palelluttamaan hyppysiäni.

Kuljetuspelit

 

Jonkin radiokanavan puheohjelmasta kuuntelin, miten lapsille annettiin ihan tavallisia kodin tarvekaluja ja hyötyjätettä, kuten talouspaperi- ja vessapaperihylsyjä, ja heitä pyydettiin keksimään niistä jokin leikki. Kului hetki innokkaan puheensorinan täyttämää visiointia ja innovointia. Lapset keksivät oitis montakin erilaista leikkiä. Leikittäväksi valittiin kuljetuspeli.

Ihmisen luontaisen kilpailuvietin vuoksi lasten keksimä leikki päätyi kuitenkin kuljetuspelikilpailuksi. Siinä piti siis kuljettaa eri ruumiinosilla em. tarvekaluja paikasta toiseen. Taisin ostaa ihan turhaan uusia hiekkaleluja. Keittiön kaapeista löytyvät puiset ja muoviset ruuanvalmistusvälineet olisivat ehkä olleet mieluisampia.

Tyttö istuu lätäkössä, hiekkaa hiuksissaan, se hakkaa muovilapiolla kylmää maailmaa/ älä tule paha kakku...  (Tuure Kilpeläinen)

Pelaaminen ja kilpaileminenkin on ihan mukavaa. Ainoa vaikea asia tuntuu olevan häviäminen. On pelattava ja kilpailtava, että oppii häviämään. Aina ei voi voittaa. Kyllä minäkin tunsin itseni vallan surkeaksi, kun kokeilin viime viikolla ensimmäisen kerran pelata vihaisia lintuja. Siinä piti osata käyttää virtuaaliritsaa. On se merkillistä, miten yksinkertaisesta ideasta saadaan aikaan miljardibisnes. Miten niin surkeaksi? No, sain varmaankin lähes satatuhatta pistettä, mutta en läpäissyt edes alinta tasoa.

Sain onneksi heti revanssin. Olin ostanut tavalliset pahviset Angry Birds -kortit. Siinä voitin yhden pelin. Ihan vahingossa tietenkin.

Parast´aikaa ympäristössä kolisee ja pörisee. Tietyömaan maankuljetusoperaatiot taitavat olla suurelta osin ohi. Nyt saa lähiympäristö muodonmuutoksen. Naapuritontin vanhat koivut ovat vuorostaan tulleet tiensä päähän. Oranssipukuiset kypäräpäät kiipeilevät katkomassa oksat, sitten pudottelevat latvasta alkaen  rungonpätkät. Lopuksi jyrsitään kannot ja kaikki kuljetetaan jonnekin pois. Ja sillä siisti. Siistiä? Siitä ollaan tasan kahta mieltä.

Luulin, että rauduskoivuista olisi saanut edes yhden kunnon vastan. Koko seutu nimittäin tuoksuu vastaksilta. Lehvät ja riipat ovat niin rennonnotkeita ja täynnä norkkoja, ettei niistä ole edes siihen. Tosin oksia traktorin lavalle nostolaitteella keräävä mukava mieshenkilö tuumasi: "Kyllä niistä eukolle hyvän vastan saisi!"  En saanut vastaa.

Sattuu ja tapahtuu

Liian isoiksi kasvaneet koivut kaadettiin pari vuotta sitten eikä uusia puita ole istutettu tilalle. Sähköjohto piirtyy jokaiseen ikkunasta otettuun kuvaan. Rannassa on tehty tänä keväänä niin paljon äänekästä puiston raivaustyötä, että oravat näyttävät vaihtaneen maisemaa. Käpytikkaakaan ei ole näkynyt aikoihin. Saunapuita on tuotu isoilla autoilla ja traktoreilla muutaman kerran. Rungot on siirretty nostureilla puiden oksia ja linnunpesiä säälimättä.

Kuvan  rastas sen sijaan ei ole välittänyt melusta ja melskeestä. Se tuntuu tuijottavan suoraan ikkunaamme, satoi tai paistoi. Onkohan sillä syyhy, kun se jatkuvasti sukii itseään tuossa langalla? Lennähtää se tietenkin välillä nurmelle kuuntelemaan, olisiko syötävää tarjolla. Polulla käväisee myös västäräkkejä ja peippoja.

Ongella saisi ahvenia ja särkiä. Alkuviikosta kolme koululaista käväisi luonamme ja ottipaikka tuli testatuksi. Kolmesta ahvenesta ja viidestä särestä oli jo mistä maistaa. Pelasimme mm. mukautettua kävelyjalkapalloa, Othelloa, viivyimme hetken netin peli- ja maalaussivulla, testasimme ompelukoneen, käänsimme ja väänsimme senat sakaisin eikä tarinoista tullut loppua ennen kuin joku meistä hoksasi sanoa piste. Ja naurua riitti.

Tuolla kalasääksi ( alla videolta kaapattu kuva) valvoo ympäristöä ja näkyy vaihtavan asentoa aika usein. Emon vastuu jälkikasvusta näkyy toisaalta tuimana haukankatseena ja toisaalta liikuttavana huolenpitona siitä, että haudottavilla munilla on kaikki hyvin. Kannattaa laittaa kuulokkeet korviin ja avata tuo ikkuna. 

Luonnossa vahvat voittavat.  Sinitiaisen pönttö on kuulemma jo tyhjä. Milloin emo lakkaa huolehtimasta pesueestaan?

http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html

_____
Edit. klo 14.51 Pienensin kollaasikuvan.

Harrastus

Valokuvatorstaissa muistellaan menneitä. 250. haaste on valita jo julkaisemistaan kuvista itselleen jollakin tavalla merkittävä. Saa perustella tai olla perustelematta. Kuvat puhukoon puolestaan.

Muistan miten torstaiblogien  perustajat kutsuivat mukaan bloggaajia. Innokkaana noviisina lähdin mukaan molempiin. Sittemmin Runotorstai on jäänyt. Alkuinnostuksessa perustin erillisen valokuvablogin (linkki sivupalkissa). Sanastokin oli hukassa. Muistaakseni minun piti kysyä moderaattoreilta, mikä on permalink.

Muutkin haasteblogit, joiden linkit näkyvät kuvablogini sivupalkissa, ovat antaneet virikkeitä tähän harrastukseen. Toisten kuvabloggaajien kuvista olen oppinut paljon. Omasta mielestäni.

Ensinnäkin olen alkanut nähdä enemmän. Kamera pitää olla melkein aina mukana. Tänä aamuna jätin sen kuitenkin tarkoituksella kotiin. Kävelin silloille päin ja kuulin miten liikenteen melu vaimeni. Sillat nousivat ja puulotja lipui melkein äänettömästi ohitseni. Kaivoin kännykän taskustani ja otin sillä pari kuvaa. Tuo siltahan on tämän kesän jälkeen historiaa.

Toiseksi olen oppinut, että kuvia voi käsitellä. Aloitin luomukuvaajana eli julkaisin otokset sellaisenaan.
Kuvankäsittelystä en ollut kai edes kuullut. Mielestäni onnistunut otos oli vain sellainen kuva, jolle ei tarvinnut jälkikäteen tehdä yhtään mitään. Mielsin kuvankäsittelyn kuvamanipulaatioksi, jota vastustin.

Kolmanneksi olen oppinut, että (valokuvankin) kauneus on katsojan silmässä. Ja nähdäkseen paremmin, on mentävä niin lähelle kuin pääsee. Ystävälliset ja kannustavat kommentit ovat innostaneet jatkamaan kuvaamisharrastusta. Vanhin vunukoista oli piirtänyt äitienpäiväkorttiini kameran ja kirjoitti, että mummu tykkää kuvata maisemia ja kukkia. Hän taitaa olla oikeassa. Hän se muistaakseni myös kerran sanoi, miksi mummun kuvissa kaikki aina menee. Minä kun en tahdo pysyä toisten kävelyvauhdissa.

Mennyt talvi oli poikkeus. Kuvasin eniten remonttia, jonka loppusuoralla olemme. Tänään tuli taas rekalla pari pientä pakettia keittiön puuttuvia osia. Jospa niiden asentaja ilmaantuisi kohtapuoleen. Keittiön oli määrä olla valmis viikolla 19. Tänään tein sinne sentään jo verhon.
 
Neljänneksi olen oppinut, että on tilanteita, joista kameran pitääkin pysyä loitolla. Ja onnistuneita otoksia saan arviolta yhden tuhannesta... Hyvää viikonloppua!

Viikon verbit

Perjantaina pakkasin liian paljon tavaroita pientä viikonloppupyrähdystä varten. Muistui mieleeni anoppini, jolla oli tapana matkustaa moniksi talvikuukausiksi Etelä-Eurooppaan vähin matkatavaroin. Hänellä oli sellainen periaate, että aina voi ostaa uutta paikan päällä. Itse olen toisen sorttinen ihminen.

Lauantaina laittelin itseäni edustuskuntoon. Siinä meni melkoinen tovi. Onhan se kohteliasta edes yrittää parhaansa, ettei pilaisi valokuvia, joita nykyään otetaan niin runsaasti. Huomasin muuten niistä kuvista, että hiukseni ovat selvästi alkaneet harmaantua.

Sunnuntaina suunnittelin ja näpräsin vunukoiden kanssa yhden kaulakorun, mutta kiinnityssolkea en saanut millään pysymään napakasti kiinni langan päässä. Se askartelumme jäi kesken, mutta ei meiltä tekeminen loppunut.

Maanantaina matkustin puoli päivää. Oli mielenkiintoista seurata lumitilannetta. Jossakin Orimattilan tienoilla näin vilaukselta kolme joutsenta. Lauantaina olin kuullut mustarastaan heleän laulun ja sunnuntaiaamuna sitten jo näin tämän lurittelijan.

Tiistaina totesin, että maanantai oli ollut hyvä matkustuspäivä. Täällä oli vuorostaan yön aikana satanut lunta. Ei kuitenkaan ole ollut niin lämmintä, että voisi sanoa uuden lumen olleen vanhan surma. Toisaalta sulamisvedet sitovat katu- ja tiepölyä. Maanantaina ilmanlaatu oli täällä välttävä, ellei peräti huono.

Keskiviikkona kävin kaupungilla aamupäivällä ja illalla kokouksessa. Sihteeri tekaisi pöytäkirjan kokouksen kuluessa ja pöytäkirja tarkistettiin saman tien. On se niin näppärää touhua nykyään tuo työnteko.

Tänään torstaina tallustelin kumisaappaissa katsomaan, miten paljon lunta on tähän mennessä kasattu Jalkasen patsaan kohdalle. Bongasin pari sähkömiestä latureitin varren valotolpista. Yksinäinen varis kraakkui minulle ja yksi pulupariskunta näkyi ja kuului kuhertelevan kerrostalon katolla. Taitaa sittenkin olla kevät, vaikka ei oikein siltä näytä ikkunan takaa katsoen.

 
___

PS. Idean viikon verbeistä sain Senioriopettajalehdestä. Taas Bloggerissa näkyy tapahtuneen muutoksia. Toinen kuva katosi jonnekin. No löytyihän se lopulta...

Home Sweet Home

Kännykästäni puuttuu yksi tarpeellinen ominaisuus. Sillä pitäisi voida etäkastella kukat. Tällä kertaa kävi niin, että kukkien kastelusopimus ehti olla voimassa vain muutaman tunnin. Minulla ei ollut varajärjestelyä. Kuvassa ei kuitenkaan  ole kuolleita huonekasveja, koska sain kasteluasian järjestykseen. Nämä versot olin itse leikannut passiflorasta jo aiemmin.

Tosin mustanmerenruusut olivat venähtäneet pituutta liikaa säleverhojen suojassa. Luulen niiden vahvistuvan latvomisen jälkeen.

Elämä virtaa koko ajan ja tuo tullessaan yllättäviä käänteitä. Liikkeellä ja liikenteeessä aistin sen voimakkaimmin.Olen aina ollut sitä mieltä, että autoilu ei ole ihmiselle luontainen tapa liikkua.

Apostolinkyyti olisi sitä hohdokkainta ja hiihtäminen, mutta ne ajat ovat jääneet taakse. Samoin polkupyöräily. Jokaisen pidemmän automatkan jälkeen minulla on tunne, että perille päästyäni osa minusta on vielä matkalla. Jännitän kuoppia, mustaa jäätä, loskaa tiellä, polanteita, vaarallisia uria kapeilla väylillä ja kaarteita ja rekkoja ja liukkautta ja pimeyttä. Ja tuota kaikkea oli. Minua keinutti kuin maakrapua merellä.

 "Ja pikkuinen sanoi, että keinutaan." Ja me keinuimme ja leivoimme ja kävimme pulkalla kaupassa ja me ostimme tarra-arkin ja teimme vaikka mitä. Ja nyt on jo iso ikävä.

Sääennuste lupaa suorastaan täydellistä hiihtolomasäätä tulevaksi viikoksi. Muistan, kuinka joskus työaikana tämän vyöhykkeen hiihtolomaviikko vaikutti olevan liian myöhäinen. Ladut olivat roskaisia ja jäisiä. Jospa talvi on siirtynyt hiukan myöhemmäksi. Vastahan se vuodenvaihteessa alkoi.

PS. Tarvitsisin tällaisen laitteen - joskus ehkä tai sitten en.

Mitä tehdä pudokkaista

Syyskesän tuulet  näkyvät pudottavan omenoita ennen aikojaan. Aamuisin kannattaa kerätä vioittuneet  pudokkaat ja kärrätä ne jätteisiin. Ehjistä ja vain pienen kolhun saaneista pudokkaista voi tehdä vaikka jonkin omenahyvetyyppisen jälkiruoan tai uuniomenoita. Ne ovat maistuvia jälkiruokia tai herkkuja, kuinka vain, vaniljajäätelön tai vaniljakastikkeen kera. Jotkut sanovat, että kerman kanssa niistäkin saa kaksin verroin parempaa. Itse en ole kerman ystävä. Kahviinkin laitan kurria eli rasvatonta maitoa.

Jos pudokkaita (mikä sana nykyään tarkoittaa useammin erinäisistä paikoista "pudonnutta" ihmistä kuin puun alle pudonnutta hedelmää) on runsaammin, voi tehdä omenapiirakkaa uunipellillä ja pakastaa sitä tulevia tarpeita varten. Tässä saattaa olla hyötyä kiertoilmauunista, jonka valitsimme viime kesänä, kun hellan vaihto tuli ajankohtaiseksi.  Oheinen omenapiirakka on helpoimmasta ja energiapitoisuudeltaan keveimmeästä päästä. Löysin sen täältä omasta blogistani vahingossa. Ohje on alkuaan varmaankin kopioitu äidin taltioimista lehtileikkeistä.

Omenapiirakka pudokkaista


1 kanamuna
3 dl sokeria
3,5 dl maitoa
6 dl vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta
100 g voita/margariinia
vajaa litra pieniä omenalohkoja
kanelia


Sekoita kananmuna ja sokeri. Lisää maito ja vehnäjauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe. Lopuksi lisää sulatettu voita/margariini. Kaada taikina uunipannulle ja levitä päälle pieniä omenanpalasia, jotka ovat huomattavasti nopeampia tehdä kuin perinteiset viipaleet. Lopuksi päälle kanelia ja sokeria. Paista piirakkaa n. 200 - asteisessa uunissa 30-40 minuuttia.

Koska käytin rasvatonta vähälaktoosista maitoa, piirakasta tuli pinnaltaan tummahko ja kiertoilmauunissa riitti paistolämpötilaksi n.180 astetta ja paistoajaksi 30 minuuttia. Taikinaa tehdessäni mietin tuota leivinjauheen määrää. Seuraavalla kerralla kokeilen hiukan vähemmällä.

Sisäinen maalaisuuteni

Yläkerrassamme ei ole laipiota. Asunto kuumenee helposti näillä säillä.  Samoin melkein kokonaan kivetty piha. Helteellä keittiön ikkunan pielessä oleva  lämpömittari kohoaa 50 asteeseen iltapäivällä, peltikatto ja pihakivet kuumenevat siinä määrin, että voisi melkein kokeilla paistaa kananmunan pihakivillä.

 

Juhannuksen aikaan muistelimme, mikä on mahtanut ollut paras yhteinen juhannusmuistomme. Oliko se se helteinen juhannus, jolloin meillä vielä oli se savusauna ja upeasti satoa tuottava koneilla pilaamaton mustamultainen rikkaruohoton kasvimaa? Poltimme kokon kaivon vieressä. Kokko kuumensi alla olevat kivet niin kuumiksi, että juhannuspäivänä puoleenpäivän mennessä folioon kietomani kuumenneille kiville asettelemani possunkylki oli kypsynyt herkulliseksi juhannuspöydän eineeksi uusien perunoiden ja salaatin kaveriksi.

 

Ja aina viileässä kellarissa oli korillinen limpparia. Niitä pieniä lasipulloja. Joskus harvoin edelliskesän höyrymehua oli jäljellä. En minä silloin niistä makeutusaineita ja E-koodeja osannut vahtia. Ja meillä oli se melkein metrisessä varressa oleva räiskälepannu, jolla paistoimme letut ulkona irtotiilistä rakennetussa grillissä. Sateen sattuessa minä paistoin niitä lettuja kahdella lettupannulla keittiön puuhellalla ja asettelin ne pinoiksi painavalle arabianlautaselle. Ihan samalla tavalla kuin äitini oli tehnyt.

 

Ja minä olin niin voimissani, että minä ajattelin saavani kangaspuutkin jostakin ja kutovani mökillä räsymattoja. Leipätiinuakin, puista vallan, olin mukamas vailla ja ajattelin leipoa juurella hapatettua oikeanmakuista ruisleipää ison tuvan isossa uunissa. Ohrarieskaa sentään kerran tein ja karjalanpiirakoita teimme kerran porukalla sen pitkän pirtinpöydän ääressä. Ainakin sata kappaletta. Ja minä lämmitin savusaunan aurinkoa ottaville vieraille ja kannoin kahdella isolla ämpärillä vettä saunan pihassa olevaan muuripataan ja mansikkamaalle ja kasvimaalle. En sentään perunamaalle.

 

Ja parhaana herukkakesänä keitin yhtenä päivänä yksitoista maijallista mehua yhtenä päivänä eikä niitä mehuja, sipuleita, porkkanoita ja perunoita ollut koskaan liikaa. Nyt minä jo ymmärrän, että hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä. Lähin puhelin oli melkein kymmenen kilometrin päässä eikä sähköjäkään ollut. Kohdallamme ei todellakaan voinut puhua wlan-vaeltajista, tyylikkäistä hidastajista, luomu-urbaaneista, ekoturisteista, hitaista kohtuullistajista, agrieläkeläisistä, etnomaalaisista, maalla harrastajista eikä hiilineutraalikoista ja mitä näitä kaikkia nyt nykyään onkaan.

 

Oli vain yksinkertaisesti oma paikka jossakin, jossa jo pari päivää tuntui etäännyttävän kaupunki- ja työelämän hypersykkeestä hitaampaan rytmiin. Keho ja mieli tiesivät mitä tarvitsivat, vaikka se tuli kalliiksi ja näin jälkiviisaana tuossa kaikessa, yksityiskohtiin menemättä,  on tragikoomisisiakin piirteitä. Kaikella on aikansa. Kyllä, minulla se on geeneissä, maaseutuinnokkuus, vaikka ikä- ja liikuntarajoitteisuus nirhiikin jo kovasti.

Yksi vanha, olisipa ollut kaksi...

Projekteista

En tee uuden vuoden lupauksia. Enkä aloita yhtään uutta projektia. Kuulin alakoululaisen suustakin eilen tuon sanan. Jo ennen koulun alkamista hänen mielessään pyöri tulossa oleva projekti.

Kun vilkaisin aamulla sanomalehteä, totesin, että kauppiaat uskovat, että monella on edessä painonhallintaprojekti. Ateriankorvikepatukka. Ateriankorvike. Jo sanat veivät ruokahaluni. Mies kävi kaupassa ja kertoi monen muunkin ostaneen kaalia.

Minulla on kyllä yksi jo kolmatta vuotta jatkuva projekti. Kun eilen palelevin sormin otin muutamia hämäriä kuvia, ajattelin, että on se sitten hyvä asia, että minulla on jokin kimmoke lähteä ulos kävelemään. Kävelin niin pitkälle, mistä uskoin jaksavani myös takain. Liikenteen nostattama viima suorastaan puri poskia. Tuumin, pakkoko tällaistä höperöä projektia on jatkaa, kun en pääse kuitenkaan kuvaamaan sinne, mihin haluaisin.

Isompia projekteja, jotka eivät minulle mitenkään kuulu, on esimerkiksi kuntaliitosten pakottamat katujen ja teiden nimien muutokset. Samassa kunnassa ei saa olla kahta samannimistä katua. Pelastustoimen kannalta nämä muutokset ovat välttämämättömiä. Paikannimillä on aina tarinansa. Tuntuu varmaankin oudolta, kun itse ei muuta mihinkään, mutta osoite muuttuu.

Jouluprojekti on nyt onnellisesti ohi. Heti aamusta irrottelin ne koristeet, jotka pystyin. Mieheni keräili loput kellot ja enkelit yms. laatikoihin. Tänään oli ns. vanha nuutti l. ihan oikea päivä tälle puuhalle. Moni varmaankin viskasi kuusensa pihalle jo aiemmin, koska aidot kuuset olivat kovin kuivia tänä vuonna.

Puutkin muuten riisuivat enimmät pumpulihuntunsa alas. Tänään oli jo arkisemman näköistä.

Vanhakin nyt nuortuu

Vuoden loppupäivät eivät tänä vuonna suinkaan ole olleet mitään luppopäiviä. Mummu on saanut kokea olevansa tavattoman tärkeä. Sormet muovailuvahassa, akryylimaalissa, teipissä, puurossa, kiisselissä, hiivaleipätaikinassakin. On ensin ennakoitu ja sitten kuitenkin tultu yllätetyksi. Ulos asti en ole oikeastaan ehtinyt. Joku pikkuisista on yleensä halunnut jäädä sisäpuuhiin. Ja puuhat alkavat samalla kellonlyömällä, kun silmät avautuvat.

Yökyläläiset ahkerikot ideoineen ovat koetelleet kekseliäisyyttäni. Piirrä asunnon pohjapiirros aarrekartaksi. Mistä saadaan aarteet aarteen etsijöille? Ja mummu piirtää ja yhdessä kääritään folioon herkkuaarteita. Melkein kaikkea tarpeellista on löytynyt ja ehtinyt tehdä, vaikka tunteja laskevatkin, että aika jakautuisi tasan, siis reilusti.

Pienimmäinen osaa jo olla ihan omaa mieltä. Kestävät kaulakorut, muuta käyttöä vailla, asettuvat hienosti kaulalle kaikki yhtä aikaa. Toiseksi pienimmällä on oma tehokkaaksi todettu taktiikkansa ottaa mummu hetkeksi omaan käyttöön. Sormet tarttuvat sormiin ja se on vientiä sitten se. Sitä ihmettelee, miten nopeasti kukin lapsi kehittyy.

Makaronilaatikko on joulun laatikoista lapsille mieluisinta. Glögistä ja pipareista ei ole kukaan kieltäytynyt ja mummulan poikkeuspäivinä saattaa aamupalan päätteeksi saada syödä vaikka suklaatikkarin.

Nyt kuitenkin tuoksuu karjalanpaisti ja perunoita ja parsakaalia on höyrystymässä päivällistä varten. Tuntuu oikein helpottavalta, että joululaatikoista on päästy eroon jo melkein kokonaan. Sen verran hulinaa on ollut, että milloin herneiden, milloin salaattikastikkeen, milloin sinapinkin on havaittu puuttuneen pöydästä melkein koko aterian ajan. Jääkaapin sisällön luetteleva kädjetti olisi todella tarpeellinen lisälaite näihin nykyajan etälukijoihin. Ettei tarvitsisi tyhjentää jokaista hyllyä ja ateria-ainekset tulisivat käytetyksi ajallaan. Ei sitä kauppoihin tällaisella pyryllä viitsi aina lähteä. Kun katselee lumisadetta ikkunasta, se näyttää joulukorttimaisen kauniilta, mutta liikenteessä se on hankalaa.

Enkeleitä maanteille! Hyvää kohta alkavaa uutta vuotta 2011 jokaiselle blogini seuraajalle!

___

Edittiä 01.01.2011 klo 10.50 otsikon lisäämisen ja lukuisten kirjoitusvirheiden korjaamisen verran. Pää ei oikein näytä toimineen eilen. Johtuisiko happivajeesta? Huippuimuri sanoi työsopimuksensa irti eilen hetkellä, jolloin sitä olisi ehkä eniten tarvittu. Nyt odotamme maanantaita...

Hileposkia ja raidallisia pipareita

Ihan melkein ensimmäiseksi minulle tuodaan adventtikalenteri, josta pienimmäinen on jo repäissyt jouluaaton luukun auki. Ei puolitoistavuotias ymmärrä sen hauskuutta sentään, vaikka osaakin jo riisua vaatteet, harjata hampaat, syödä ja juoda ja laulaa ja laittaa repun selkäänsä ja luetuttaa saman kirjan kolmeen kertaan peräkkäin. Eikä siinä sitten hypitä aukeamien ylitse. Ja osaa tarttua oikealla sormiotteella kynään.

Isompien kanssa jatketaan siitä, mihin on viimeksi jääty. Ei nyt vain ihan heti voi alkaa askarrella eikä aloittaa pitkiä pelejäkään, kun ovat ne juhlat alkamassa. Olisi maltettava syödä ja pukea ja sitten odottaa tovi. Ja sitten kävelemme iltapimeässä koululle ja olemme ajoissa paikalla, mutta jotenkin joudumme kuitenkin takimmaisille penkeille eikä sieltä juuri näe eikä kuulekaan muuta kuin sen "hillitöntä kekkulointia musiikin tahdissa... ja entistä hirveämpää älämölöä ja hevirokin rytkettä".

Ihan samalla tavalla kävi toisenkin alakoulun juhlassa. Ja toisen mummon kanssa olimme samaa mieltä siitä, että niillä videotykeillään voisivat heijastaa valmiiden videoiden ja kuvasarjojen tilalla elävää kuvaa siitä, mitä alakoulun oppilaat esittävät melkein lattiatasossa olevalla näyttämöllä ja sen edessä. Ja ainakin kuuluttaa, mikä luokka milloinkin on esitysvuorossa. Pysyisi jotenkin mukana.

Ja sitten aamulla on taidenäyttely ja tehdään hilejoulukuusenkoristeita huovasta ja kaulitaan pipari- ja murotaikinat päällekkäin ja saadaan raidallisia pikkuleipiä. Ja sitten kilpaillaan pallonpyörityksessä ja pelataan uutta arvaa kuka-ja-mitä-tekee -peliä. Ja vielä kaulitaan tavallista piparitaikinaa ja leivotaan perinteisiä pipareita. Ja pienin nukkuu pitkät päikkärit eikä isi ole onneksi syömässä sitä taikinaa. Ja vielä päivälliselläkin huomaamme koristehileiden välkkyvän taiteilijoiden käsissä ja poskilla ja vaatteissa.

Vielä illansuussa etsitään se silkkipaperi ja leikataan lumihiutaleita ja lumista kuusimetsää paksummasta valkoisesta paperista ja saadaan taas paperisilppua permannolle. Ja toisena yönä jostakin syystä nukun niin sikeästi, että en sitten enää kuulekaan mitään.

Vähemmän ja hitaammin, mutta silti

Hitaasti hyvä tulee, ajatellen aivan kaunis. Punainen kirjekuori on odottanut täytettä jo kauan. Ei sitä muista, että käsin kirjoittaminen on niin hankalaa. Joulukorttien kirjoittaminen vie helposti kokonaisen päivän. Ja sitten on aina niitä kortteja ja vastaavia, jotka pitää punnituttaa postissa tai laittaa summamutikassa tarpeeksi postimerkkejä.

Jokunen kauppareissu ennen joulua on tehtävä. Toivelistan kanssa se käy melko mukavasti, kun nappaa heti ensimmäisen myyjän ja kysyy missä seja se tavara löytyy ja onko sitäjasitä yleensä lainkaan. Minä olen kova kysymään, mies etsisi ensin itse. Itse asiassa kaikki tarvittava on löytynyt. Asiointia nopeuttaa myös hajaantuminen. Toinen menee apteekkiin ja Tiimariin, toinen sinne isolle puolelle, parempijalkainen. Sama taktiikka kuin muinoin lakkasuolla, jos sattui samaan paikkaan muita marjastajia. Suolta ei ollut tosin koskaan kiire pois kuten viimeisen päälle joulukrääsällä koristetuista markkinapaikoista.

Kokeilin kerran vuosia sitten lahjojen paketointipalvelua. Sai istuksia rauhassa ja mukaansa komeat paketit. Nyt on kierrätys tässäkin meillä huipussaan. Komeroiden kätköistä on etsitty kaikki varmuuden vuoksi taltioidut pahvirasiat ja kuplamuovikirjekuoret uusiokäyttöön. Pienistä lahjansaajista on varmaankin jännittävämpää saada lahjan luonne selville vasta paketin avautuessa eikä heti tunnustelemalla. Sellaisia(kin) siinä miettii, kun paperoi ja teippailee pukinpajan salaisuuksia. Vielä sitten nimikortit... Ihan aikataulussa olemme.

Perinteiset Paraisten piparini maistuvat tänä vuonna erilaisilta, koska käytin niissä tummaa siirappia. Luultavasti ne kuitenkin tekevät kauppansa. Onhan kaikki tumma aina myös terveellistä. Ovat ne sillä tavallakin uudenlaisia, että paistoin ne kiertoilmalla. Kannattaa kai tunnustaa sekin, että lisäsin taikinaan jauhoja jälkikäteen. Jauhopeukaloni sanoi, että yön yli kovettunut taikina vaikutti liian pehmeältä kaulittavaksi. En edes guuglannut, meneekö koko taikina pilalle moisesta. Ei mennyt. Eikä palanut kerralla kaksi pellillistä, mitä eniten pelkäsin.

Huviksi ja hyödyksi

Perkasin omia kuvatiedostojani reippaalla kädellä. Klikkailin kokonaisia turhia kansioita roskikseen ja samalla ajattelin, että kuva päivässä olisi oikeastaan hyvä henkilökohtainen päiväkirjaidea. Ei tosin kovin omaperäinen (ks. sivupalkin Vuosi kuvina). Olisi ehkä realistisempaa ajatella saavansa aikaan edes yksi säällinen kuva viikossa.

Kuvat tai edes kansiot kannattaisi nimetä mahdollisimman pian niiden ottamisen jälkeen. Varmuuden vuoksi säilytetyistä otoksista, joita ei oikein voi valokuviksi sanoa, kertyy, sanotaan vaikka kolmessa vuodessa, valtavan iso ja hallitsematon bittimassa. Jokunen hyvä kuva hukkuu siihen joukkoon. Itse asiassa oli se ennen helppoa, kun vei sen filmin kehitettäväksi ja sai valmiit kuvat käteensä.

Jaksoin tarkastella otoksia parin viime vuoden ajalta. Suunnilleen samaan aikaan vuodesta näytti esimerkiksi ensi lumi tulleen, passiflora kukkineen. Tuohon viimeiseen tulin kiinnittäneeksi huomiota, koska juuri nyt on taas sen kukinnan aika. Hellekesän parvekkeella viettänyt huonekasvi nuppuilee ja avasi toissa päivänä ensimmäisen kukkansa.

Tilastovisaa voi käydä pelaamassa ajankulukseen tai menettelee se kai muistipelinäkin. Tilastonoviisiksi moitti minua aluksi, mutta kun hetken jatkoin ja onnistuin hiukan paremmin, kone alkoi puhutella minua jo aktuaarina. Tunnustan, että olen aiemmin pelannut tietokoneella vain kuntavisaa. Onkohan kuntavisa päivitetty? Matkatyössä olevat tai olleet saattaisivat pärjätä tässä visassa parhaiten. Minun maantietoni on ajalta, jolloin esimerkiksi Kouvola ja Hyvinkää olivat kauppaloita.

Muuten, viime yönä satoi toisen ensilumen. Jokohan tämä jää?

Tositarinoita

Oman elämän hitaus ja ajoittainen totaalinen tyhjäkäynti, joka onkin trendikästä downshiftaamista, antaa mahdollisuuden seurata välillä tyhjänpäiväiseltä tuntuvaa jatkuvaa uutisvirtaa. Siitä pitäisi vierottaa itsensä. Uutislähetykset on suunnattu kiireihmisille, koska samat asiat toistuvat ainakin vuorokauden ajan kaikissa eri viestimissä. Eilen osuin sellaiselle sivulle, jossa kerrottiin tutkimuksesta, miten monien ihannoimassa USAssa työssä käyvät ihmiset viettävät työajastaan jo kolmanneksen sosiaalisen median ärsykkeiden kohteena ihan vapaaehtoisesti. Se uuvuttaa monet jo kolmekymppisinä. Enkä ihmettele.

Mielikuvituksettomana ihmisenä minua kiehtovat toisten ihmisten tarinat. Niitä löydän täältä blogeista ja joistakin radio- ja TV-ohjelmista. Esimerkiksi eilinen YLEn lähettämä Kapteeni Höökin seikkailut, joka on nähtävissä Areenassa 10.8. saakka. Kova oli ollut hänen oman käden kautta lopulta päättynyt elämänsä, mutta melkoisen jäljen tämäkin suomalainen on jättänyt maailmaan. Näistä jäljistä me suomalaiset olemme kollektiivisesti ylpeitä. Ainakin nyt kun aikaa on kulunut tarpeeksi.

Kansallinen itsetuntomme vaatii, että sukutauluista kaivetaan esiin jonkinlaiset suomalaiset sukujuuret niin monen amerikkalaisen, ruotsalaisen, venäläisen ym -maalaisen julkkiksen taustaan kuin mahdollista. Nämä omat uudet ahtisaaremme, nightwishimme, ville valomme, palanderimme, häkkisemme ja räikkösemme eivät tunnu riittävän, vaikka heihin kai maailmalla suomalaisuus tänä päivänä liitetään. Hiljan päättyneet urheilun EM-kisat olivat monen mielestä fiasko, koska saimme vain yhden mitalin ja senkin pronssisen.

Suomi-kuvaa brändätään eksoottisuudella, koska satumme asumaan maailman laidalla. Maamme on karu ja harvaan asuttu. Yritämme erottautua puhtaan luonnon, puhtaiden (?) vesistöjen, erämaittemme hiljaisuuden, luonnon antimiemme paremmuuden kautta. Uuden teknologian pioneerimaan aseman olemme käsittääkseni jo menettäneet. Vuodenaikojen selkeä vaihtelu tuntuu myös luksukselta.

Tälle loppuviikolle ennustetaan hellettä ja arvaamattomia syöksyvirtauksia. Kaikki syksyn merkit ovat jo ilmassa. Syysleimukukat ovat jo täydessä kukassa, pihlajat punastumassa, veden pinta keltaisenaan koivun lehdistä ja siemenistä. Torilla kilpaillaan mustikan hinnalla ja laadulla. Helleväsymyksen lomassa ja sivussa olen antanut pyykinpesukoneen pyöriä. Pessyt tyynyjä ja peittoja. Lopetin tyynyjen laskemisen kolmeenkymmeneen. Kuinka monta tyynyä keskivertohuushollissa mahtaa olla? Sitä kuvittelee, että jonakin päivänä vielä koko pesue olisi muka yhtä aikaa yöpymässä siskonpedissä täällä. Kun sitä on aikanaan ollut kestikievarinnana miehen työtovereille. Otona.

PS. Tervetuloa Markku ja Una lukijoiksi!