Elokuun MM - marjoja ja mestareita

Aika kuluu nopeasti ihmetellessä kesän vaihtelevia säitä. Täytyy myöntää, että syksy on saapunut näille leveysasteille. Pihapihlaja on jo punastunut latvastaan. Sen marjoista suurin osa on jo kadonnut, tänä vuonna, kumma kyllä, räkättirastaiden suihin. Olisikovatkohan jo toista poikuetta?

Eilisiltana ilmeisesti viherpeipot einehtivät kesäkukkien siemenillä takapihalla. Olin jo huolissani saponariasta, siis etteivät veisi ihan kaikkia siemeniä. Varikset ja harakat ovat ilmaantuneet takaisin. Pikkuorava taiteilee edelleen tolpalta toiselle. Meno sujuu jo vauhdikkaasti. Närhikin on näyttäytynyt. Kaikki tämä on nähty ikkunalasin takaa.

Puoli vuotta on myös katseltu talvella väärään paikkaan purettua puupinoa. Viikon päästä lauantaina on luvassa talkoot. Jospa tukit muuttuisivat polttopuiksi ja maisema siistiytyisi. Alkukesästä näytti, ettei takapihan nurmikko pääse kasvun alkuun lainkaan. Sitten kun taivas ensimmäisen kerran repesi, on vettä riittänyt. Ihan liiaksi asti. On saanut olla tarkkana, missä välissä on tohtinut marjapensaisiin mennä. Minusta ei siihen juuri ole ollut. Olenpa vain vanhasta muistista aina hetken nyprännyt herukoita tai vadelmia pikkuastiaan. Ja tiennyt mitä siitä seuraa. Samaa kuin pitkään kävelemisestä, seisomisesta, istumisesta tai näppäilemisestä. Kiristystä ja kipua.

Kerran olen kävellyt uuden sillan näkoalapaikalle, josta ensimmäinen uskalikko on jo lehtiuutisen mukaan hypännyt alas laivaväylään. Onneksi hänelle ei ollut käynyt kuinkaan. Sillat tuntuvat olevan lemmenlukkojen ja miehuuskokeiden paikkoja. Tuli mieleeni Mostarin silta. 
Saviheinä näkyy kurottavan korkeimalle tänä kesänä istutettujen koivujen juurella. Maitohorsma ei ehtinyt vielä tänä kesänä.

Loppuviikosta on tullut hiukan seuratuksi myös Moskovan iltoja. Minun silmiini stadion näyttää sinisine kukkakoristeineen kummalliselta. Onhan perinteinen venäläinen koristevärimaailma ennen ollut  punaista, valkoista ja mustaa. Ei siellä myöskään juuri näy kyrillisiä kirjaimia. Etäällä kuitenkin häämöttää tuttu yliopistorakennus. Muuten kisat voisivat olla ihan missä tahansa. Nuorena tuli paljonkin kuunneltua Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostuksia radiosta. Nyt television kisakatsomossa homma tahtoo mennä urheilijoiden asujen, kampausten ja meikkien ja korujen ja kynsien seuraamiseksi.

Poikkeuspäiviä

Jaakko ei heittänytkään kylmää kiveä järveen tänä vuonna. Hetken kylmät puhurit ravistelivat luontoa siihen malliin, että sää vaikutti syksyiseltä. Lämpötila putosi muutamaksi päiväksi alle viidentoista,  alimmillaan kahteentoista asteeseen. Viime viikon puolivälissä normaali heinäkuinen sää palasi. Järvessä pystyi taas pulikoimaan, tosin mieluummin saunalämpimänä.

Virtuaalimaailma on saanut elää omaa elämäänsä, koska on ollut talon täydeltä tätä vanhanaikaista, siis tavallista elämää, tosin tavanomaista hektisempää. Viikonpäivä on pitänyt muutaman kerran  kysyä tai tarkistaa lehdestä, koska olen elänyt koko ajan ikään kuin etuajassa. On tuntunut lauantailta tai pyhältä melkein joka päivä. On maisteltu mansikoita, vadelmia, mustikoita puuron kanssa. Lakkojakin. Karviaiset alkavat kypsyä.

On ollut hiekkalaatikkotouhuja, leikkipuistoretkiä, kävelykierroksia talon ympäri pienimpien kanssa. Iltasatuja. Luettuja ja keksittyjä. Pelleilyä hissitärinäsängyllä, kylpykikatusta, uusia sanoja. Isoja haleja. Hikisiä jalkapallon pelaajia. Pieniä videokuvaajia. Ja kameran lainaajia. Isompien kanssa etsin varmaan talteen laittamiani paperinukkeja. Ei löytynyt. Perustettiin neljän hengen tehdas, jota voisi kutsua melkein työleiriksi, aloittamaan kaiken alusta. Paperi, värikynät ja sakset riittivät. Yhden päivän aherruksen tuloksena syntyi pieni pahvilaatikollinen paperinukkeperheitä muistoksi kotiin. 

Neljänneksi vanhin vunukka oli myös laatinut oman noppapelin. Auringolta suojaavan kolmiovarjon alla sieti istua pihalla ja pelata yksi testikierros. Lopputulos yllätti laatijansakin. Ensimmäisenä maaliin päässyt ei voittanutkaan, vaan jännitystä riitti pitkään. Kaikkien pelaajien piti tulla maaliin, sillä reitin varrella kertynyt raha ratkaisi voittajan. Pelin kiehtovuus innoitti laatijat kehittämään pelistä jo toisen, parannetun version.

Talon tyhjennettyä ja hiljennyttyä aivoni ilmeisesti vinksahtivat normitilaan, koska ne etsityt paperinuket löytyivät juuri sieltä, mihin muistin ne laittaneeni. Ja tässä äkkihiljaisuussa kuulen taas ajan kulumisen. Hitaammin, paljon paljon hitaammin. Hyttyset tanssivat ilta-auringossa kauniisti, mutta niitä kuten muitakin hyönteisiä on ollut viiem kesään verrattuna todella vähän.

Syksyn merkkejä

Eilen oli pilvinen ja sateinen päivä. Katselin ikkunasta, miten etupihalla harakkaperhe piti sadetta leikkikentän katoksessa. Enpä ollut ennen nähnyt sellaista. Muutama vaahteranlatva ja jokunen pihlajanoksa ovat punertuneet, mutta muuten en puhuisi vielä ruskasta. On vielä liian vihreää. Pihan viimeiset ruskoliljat kukkivat syysleimujen vieressä. Alkaisi kai olla aika siirtää viherkasvit parvekkeelta sisälle. Mutta mihin? Ikkunalaudat otettiin remontin yhteydessä pois eikä ole enää verholautojakaan amppeleille.

Aurinkoisina päivinä rannan puoleisten puiden oksien latvoissa ovat keinuneet  käpytikat ja räkättirastaat. Jälkimmäiset riehaantuivat yhtenä päivänä ryöstelemään puolet pihamme pihlajanmarjoista. Pihlajien oksat on sahattu poikki niin korkealta, että pienet lapset eivät enää pääse helposti repimään niiden houkuttavia marjoja puhalluspilliensä panoksiksi. Toivottavasti linnuille jäisi talvenvaraakin. Västäräkit ovat vielä täällä. Tietyömaan pusikkoiset penkereet näkyvät olevan niiden valtakuntaa. Yksinäinen silkkiuikku sukeltelee vielä rantavesissä.

Oravilla on kiire täyttää talvivarastojaan siinä kuin ihmisilläkin pakastimiaan. Tämä aamu valkeni aurinkoisena, joten perinteinen reissu Kalaryssäykseen tuli tehdyksi. Navakasta tuulesta huolimatta sataman seutu oli tupaten täynnä autoja, myyjiä ja markkinaväkeä. Joku stand up -koomikko hauskuutti yleisöää sanailullaan. Ostin puolukoita, silakoita neljässä eri muodossa, tyrnimarjajauhetta ja vastaloimutetun lohifileen. Vaatteisiin tarttuneen savun hajun sai ilmaiseksi.  

Eilen tuli televisiosta (Teema)  mielenkiintoinen dokumentti: Viipurin taidemuseon tarina.  En tiennytkään, että museon taideteokset evakuoitiin Rautalammille sodan jaloista. Rautalammilta ne on siirretty Hämeenlinnan ja Lahden taidemuseoiden arvokkaimmiksi taideaarteiksi. Ko. ohjelma on esitetty jo monta kertaa, mutta huomasin sen vasta nyt. Nykyään on niin paljon eri kanavia ja ohjelmia, että ohjelmistojen helmet hukkuvat ylettömän tarjonnan sekaan.

Edit. klo 18.15
Menikö tämä sinulta ohi? Virtuaalivallankumous 1/4. Sen voi vielä katsoa Areenasta.

Sadekuurojen lomassa

Koko viikko on ennustettu ukkosia ja ilmanala on sen mukainen. Joko vaara tai vesistöt kierrättävät pilvet toisaalle. Tänä kesänä ei toistaiseksi ole ollut ainoatakaan hellepäivää tällä kohtaa. Niitä en kyllä kaipaa, mutta pieni rajuilma saisi pyyhkäistä pois nuo paikoilleen jämähtäneet paksut pilvet. 

Vettä on satanut runsaasti. Lipstikkapensas on kastelematta kasvanut  niin korkeaksi, että keittotarpeet  voi pian saksia  suoraan keittiön ikkunasta. Eiköhän raparperin lehtikin ole kohta metrinen?

Ensimmäiset kalliit puutarhamansikat olivat kauniita ja napakoita, mutta eivät jotenkin maistuneet  kesälle, siis auringolle. Vika voi tietenkin olla maistajassakin. Toivottavasti mustikalle ei käy samoin. Joka tapauksessa marjat ovat tänä kesänä myöhässä. Puutarhamansikka on parhaimmillaan juuri poimittuna. Talvenvaraksi sen sijaan o(s)tan mieluummin metsä- ja suoluonnon antimia: mustikoita, lakkoja, metsävadelmia, juolukoita ja karpaloita. Ja ehdottomasti puolukoita, jos vain mahdollista.
__

Tulipa juuri puhelu, että ensi tiistaiksi sovittu keittiön loppuasentaminen ei vieläkään toteudu. Allekirjoittamassani tilausvahvistuksessa on sovittu, että keittiö toimitetaan viikolla 19. Hohhoijaa! Asioilla on tapana järjestyä. Tavalla tai toisella. Olinpa itsekin merkinnyt tämänpäiväisen fysioterapia-ajan huomiselle. Kaikenlaista sattuu. Kun usein sattuu, niin siihen alkaa tottua.

Olen seurannut  draamasarjaaa 2012:Olympiaseikkailu. Kyse on dokumentin muotoon tuotetusta parodiasta, joka kertoo järjestelykomitean  kamppailusta saada kisat pystyyn. Toistaiseksi ainakin näyttää siltä, että jos jokin asia järjestelyissä voi mennä vikaan, niin se menee. Jotenkin nämä kaksi asiaa vertautuvat mielessäni toisiinsa.

Sisäinen maalaisuuteni

Yläkerrassamme ei ole laipiota. Asunto kuumenee helposti näillä säillä.  Samoin melkein kokonaan kivetty piha. Helteellä keittiön ikkunan pielessä oleva  lämpömittari kohoaa 50 asteeseen iltapäivällä, peltikatto ja pihakivet kuumenevat siinä määrin, että voisi melkein kokeilla paistaa kananmunan pihakivillä.

 

Juhannuksen aikaan muistelimme, mikä on mahtanut ollut paras yhteinen juhannusmuistomme. Oliko se se helteinen juhannus, jolloin meillä vielä oli se savusauna ja upeasti satoa tuottava koneilla pilaamaton mustamultainen rikkaruohoton kasvimaa? Poltimme kokon kaivon vieressä. Kokko kuumensi alla olevat kivet niin kuumiksi, että juhannuspäivänä puoleenpäivän mennessä folioon kietomani kuumenneille kiville asettelemani possunkylki oli kypsynyt herkulliseksi juhannuspöydän eineeksi uusien perunoiden ja salaatin kaveriksi.

 

Ja aina viileässä kellarissa oli korillinen limpparia. Niitä pieniä lasipulloja. Joskus harvoin edelliskesän höyrymehua oli jäljellä. En minä silloin niistä makeutusaineita ja E-koodeja osannut vahtia. Ja meillä oli se melkein metrisessä varressa oleva räiskälepannu, jolla paistoimme letut ulkona irtotiilistä rakennetussa grillissä. Sateen sattuessa minä paistoin niitä lettuja kahdella lettupannulla keittiön puuhellalla ja asettelin ne pinoiksi painavalle arabianlautaselle. Ihan samalla tavalla kuin äitini oli tehnyt.

 

Ja minä olin niin voimissani, että minä ajattelin saavani kangaspuutkin jostakin ja kutovani mökillä räsymattoja. Leipätiinuakin, puista vallan, olin mukamas vailla ja ajattelin leipoa juurella hapatettua oikeanmakuista ruisleipää ison tuvan isossa uunissa. Ohrarieskaa sentään kerran tein ja karjalanpiirakoita teimme kerran porukalla sen pitkän pirtinpöydän ääressä. Ainakin sata kappaletta. Ja minä lämmitin savusaunan aurinkoa ottaville vieraille ja kannoin kahdella isolla ämpärillä vettä saunan pihassa olevaan muuripataan ja mansikkamaalle ja kasvimaalle. En sentään perunamaalle.

 

Ja parhaana herukkakesänä keitin yhtenä päivänä yksitoista maijallista mehua yhtenä päivänä eikä niitä mehuja, sipuleita, porkkanoita ja perunoita ollut koskaan liikaa. Nyt minä jo ymmärrän, että hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä. Lähin puhelin oli melkein kymmenen kilometrin päässä eikä sähköjäkään ollut. Kohdallamme ei todellakaan voinut puhua wlan-vaeltajista, tyylikkäistä hidastajista, luomu-urbaaneista, ekoturisteista, hitaista kohtuullistajista, agrieläkeläisistä, etnomaalaisista, maalla harrastajista eikä hiilineutraalikoista ja mitä näitä kaikkia nyt nykyään onkaan.

 

Oli vain yksinkertaisesti oma paikka jossakin, jossa jo pari päivää tuntui etäännyttävän kaupunki- ja työelämän hypersykkeestä hitaampaan rytmiin. Keho ja mieli tiesivät mitä tarvitsivat, vaikka se tuli kalliiksi ja näin jälkiviisaana tuossa kaikessa, yksityiskohtiin menemättä,  on tragikoomisisiakin piirteitä. Kaikella on aikansa. Kyllä, minulla se on geeneissä, maaseutuinnokkuus, vaikka ikä- ja liikuntarajoitteisuus nirhiikin jo kovasti.

Mansikka tekee kauppansa

Varhaisena helleaamuna mansikkahalmeen laidalla kajahtaa kolme haulikon (?) laukausta. Räksiä. Niitä saa kuulemma ampua, mutta jokaisesta käytetystä ammuksesta on tehtävä tili jonkin direktiivin mukaan. Säikähtää sitä. Muutenkin vaikutti kovin kurinalaiselta koko itsepoiminta. Huomioliiviset ohjaajat kulkevat keppikasa kainalossa. Kepittä ei mansikkapenkkiin ole menemistä. Järjestys se olla pitää.

Näin lauantaina oli ollut ruuhkaa, oli peräti joutunut jonottamaan. Tarkkailin ympäristöä, jututin ja kuuntelin ihmisiä. Puhelin soi lakkaamatta ja punnitus- ja rahastushenkilö möi niukkuutta ja peräti eioota. Toiset hakijat saivat valmiiksi poimitut tilatut marjansa, ex tempore-ostajat joutuivat kääntymään pois saamatta suutaan makeaksi. Todennäköisesti viikon kuluttua koko urakka on ohi. Satonäkymät jäävät puoleen viimevuotisesta.

Kiersin halmeen laitaa varastoiden D-vitamiinia. Osan ajasta istuin autossa ja ihmettelin, miten yhden sankon poimiminen vei mieheltäni tänään aikaa saman verran kuin kahden edelliskerralla. No, mansikan koko on pienentynyt, mutta samalla aromi parantunut. Kautta rantain yritimme saada selville, missä löytyisi hyvä mustikkamarikko. Onnistumatta. Torilta todennnäköisesti.

Pelto-orvokit, saviheinät, kamomillasauniot, lutukat olivat yleisimmät rikkakasvit penkkirivien välissä. Perhosia lenteli vain muutama. Poimijoiden ikähaitari näytti melko suurelta. Kaksi vauvaa nukkui vaunuissa pellon laidalla. Isovanhemmat olivat ottaneet eri-ikäisiä lapsenlapsia mukaan täyttämään masunsa ja litraiset astiansa makeilla mansikoilla. Omasta pikku ämpäristä ei tahtonut raaskia päästää irti edes punnituksen ajaksi. Kiireinen isä poimi syömämarjoja. Oli ehkä unohtunut ostoslistasta.

Yhdenlainen tauti

Hamsterismi on sellainen vitsaus, jolle ei näköjään voi mitään. Tänä aamuna heräsin siinä viiden maissa, kuumuuteen. Vilkaisin lämpömittaria kuten luultavasti miljoonat muut suomalaiset näillä säillä. Helleraja oli rikki jo siihen aikaan. Viime yö oli toistaiseksi trooppisin. Ilma tuntui seisovan paikallaan, veden pinta oli kuin peili, tuttu uikkupariskunta käväisi aamulenkillä samanaikaisesti kanssasi, mutta varisraukka jaksoi rääkäistä vain pari kertaa reviirinsä puolesta ja jäi istua töröttämään patsaana saunamökin harjalle.

Vesikävely ei enää viilennä, parvekkeelle astuessa tuntuu samalta kuin muinoin ensimmäisen kerran astuessani ulos lentokoneesta Kreikassa. Kostea kuumuus iskee vasten kasvoja. Nyt olisi oltava ihan sisällä. Kertoivat mansikkasesongin jäävän lyhyeksi. Siispä melkein lähimmälle tilalle heti aamuseitsemältä. Lähdin mukaan päällysmieheksi, koska marjanpoiminnat ovat kohdaltani ohi. Luulimme olevamme ajoissa, mutta väkeä oli jo silloin melkein kuin maatalousnäyttelyssä. Pitkät rivit autoja. Onneksi tapasin entisen kollegan pellon laidalla. Jutellessa aika kului nopeammin.

Nyt on ainakin osa mansikoista hankittu ja käsitelty. Odottavat vielä pääsyä vasta jäähtymässä olevaan pakastimeen. Rikoin muuten munanleikkurin, kun aloin viipaloida sillä mansikoita. Laite oli ikivanha, ei kestänyt. Kannattaa kokeilla, jos omistaa kestävämmän laitteen. Jälki on tasalaatuista.

Mansikanpoiminta on mansikkatiloilla ulkoistettu joko itsepoimijoille tai sitten naapurimaiden nokkelasormisille. Itse poimien talven mansikat saa puoleen hintaan. Ulkomaalaisille kesävieraille voi tarjota erilaisen elämyksen. Uimarannan sijaan heidät voi viedä tunniksi mansikanpoimintaan. Matonpesukin on mukava elämys. Vossikka-ajeluakin voi ajatella, mutta saattaa olla, että nyt automatka ilmastoidussa autossa maisemia silmäillen saattaa voittaa, jos asia menee äänestykseen asti.

Mikä siitä Puumalasta tekee niin kuuman paikan? Oma kalibroimaton mittarimme näytti eilen parhaimmillaan +35 astetta. Yhtään lisäastetta en enää kaipaa. Näissäkin lukemissa on mitä muistella tulevan talven pakkasilla.

Ennusteen mukaan

Vilkaisin paikkakuntakohtaista sääennustetta. Se lupasi kovaa sadetta tänne tänään 15-16. Totta tosiaan. Se piti tismalleen paikkansa. Peltikatto soi ja vesi virtaa noronaan pihakiveyksiä pitkin. Kovaksi kuivunut maa ei ehdi oikein jaolle. Lempeää ja pehmeää kesäsadetta luonto kaipaisi eikä tällaisia voimakkaita ryöpsäyksiä. Jotenkin sääheiluri on jäänyt ääriliikkeeseensä, hallasta helteeseen, kuivuudesta kaatosateisiin. Sen verran oli kosteutta jo eilen ilmassa, että ensimmäinen itikka löysi ranteeni.

Kastehelmiä kuvatessani löysin ensimmäisen kypsän ahomansikan. Maitohorsmat alkavat olla kauneimmillaan, siis puoliksi auki. Mesiangervot ja apilat tuoksuvat luonnossa. Omassa pihassa vihattu kurtturuusu, kerrottu ja yksinkertainen, tuhlaa tuoksuaan. Enemmän kuitenkin odotan harjaneilikoiden avautumista.

Marjoja ei kahdesta syksyllä leikatusta mustaherukkapensaasta juuri tule, karviaisessakaan ei taida olla kahtakymmentä marjaa enempää. Onneksi löytyy marjanviljelijöitä. Mansikkaisännät ja -emännät eivät ole koko kesänä saaneet iloita. Keväällä myyrätuhot, alkukesän kuivuus ja kylmyys, samaa kuivuutta ja koleutta parhaaseen mansikka-aikaan. Ei ihme, että hinta pysyy korkeana. Etelän sato lienee jo kypsynyt. Täällä iloitaan siitä, että saatamme saada kunnonkokoisia mansikoita tämän jälkijunassa tulleen sateen myötä. Kesä kuin kesä, keli kuin keli, hinta kuin hinta, lähiaikoina niitä herkullisia punaposkisia marjoja ostettaneen. Poimijoiksi ei meistä ole.

Kuva ötököiden vikuuttamasta rentunruususta sopii jotenkuten päivälehden (SS) sutkaukseen kasvihuoneilmiöstä. "....On se tämä varsinainen kasvihuoneilmiö, mikkään ei ennee kasva kun kasvihuoneessa..."

Lähiruokaa

Lauantaiaamuisin kuuntelen kirkasvalolampun loisteessa Radio Rytköstä. Se on suosittu ohjelma, jonne voi lähettää viikolla postia musiikkitoivomuksineen. Suoraan lähetykseen voi sitten osallistua soittamalla. Voi osallistua johonkin kisaankin. Halpa, mutta muuallakin Suomessa hyvin suosittu ohjelmaformaatti. Uskonto ja politiikka ovat kiellettyjä aiheita, muuten sana on vapaa. Eikä tämä toimittaja todellakaan jää sanattomaksi. Sirkat ja anjat saivat tänä aamuna eniten onnitteluja. Soittajat ovat yleensä samoja henkilöitä.

Puhuivat sienistä. Hyvä kun mainitsivat. Mittailin mielessäni selän kuntoa ja päätin uskaltautua mieheni mukaan hitaalle happihypylle läheiseen metsään. Tuuli sen verran navakasti, että keri vaahtoa rantakiville. Siksi metsän suojaan. Satumetsään mielin. Nousimme yli metriseksi levennyttä polkua hitaasti siksakaten. Totesin, etten mitenkään, aina vieläkään, muista kytkeä kineettisen ketjuni osia oikeaan askellukseen. (Tai sitten se on mahdotonta.)

Ketunleivät olivat vain lisineet sopivan kosteassa syyssäässä. Ykskaks löysin kantarelleja. Olivat hiukan vanhentuneita. Tarjosin tyhjän taskuni keruuastiaksi, koska mitään pussia ei sattunut olemaan mukana. Itse satumetsä ei vastannut muistikuvaani eikä voinutkaan, koska latupohjia levennetään jatkuvasti. Valtavia ikikuusia oli kaadettu eikä lehtikuusten kultaista neulasmattoa vielä ollut. Muutoksiin olen tottunut ja yllätyksiin.

Parempaa oli luvassa. Samettisen sammalmaton päällä melkein polulla oli isohkoja kantarelleja ateriatarpeiksi asti. Löytyi myös tyhjä karkkipussi, johon osan niistä saimme sopimaan ja loput tungin takkini vasempaan taskuun. Ulkoilutakin voi niin helposti pestä. Kotiin keploteltuamme tein kantarellimuhennoksen eilen paistetun porsaspaistin kaveriksi. Kerrankin tuoretta lähiruokaa:

Kantarellimuhennos

• ½ - 1 l kantarelleja
• 1 sipuli
• 2 rkl voita
• 2 rkl vehnäjauhoja
• 1 dl ruokakermaa
• 2 dl vettä
  
• hippunen suolaa, pippurisekoitusta myllystä
  

Hauduta paloitellut sienet omassa liemessään rasvan ja sipulisilpun kanssa, kunnes neste häviää ja seos ruskistuu kevyesti. Lisää vehnäjauhot, sekoita nopeasti, jotta ne eivät ruskistu. Lisää lopuksi ruokakerma ja vesi. Sekoita huolella, ettei muhennokseen jää paakkuja. Anna muhennoksen kiehahtaa ja hauduta sitä vielä noin kymmenisen minuuttia.

PS. Jättipalsamit kukkivat rinteessä vieläkin ja kuva on huono, koska vanha hamsterismi iski jälleen ja rinteestä kuului ääniä... ;

Sukelluksia syvemmälle

Mökki-ikävän helpottamiseksi toimme viime syksynä mukanamme menneen maailman muistoesineitä. Klaffittoman klaffipöydän, sivustavedettäviä sänkyjä, yhden kauniin kaapin, pöytiä ja tuoleja. Osa on löytänyt jo paikkansa, kunnostettuina tai sellaisenaan. Tuohesta valmistetut virsut ja laukut olivat jo sen verran huonokuntoisia, että ne raaski jättää uusille omistajille. Nyt se porstuan seinällä ollut vanha tuohivirsu taas muistui mieleen.

On nimittäin rukiinleikkuuaika. Päivälehden takasivulta luin Telkkämäen luonnonsuojelualueen kaskirukiin leikkuusta. Sitten päivemmällä lueskelin Kotiliettä ( nro 13, 2008) ja sielläkin oltiin samassa puuhassa. Sirppi suhahtaa, viikate viuhuu, otsikoi Pirjo Mälkiä mielenkiintoisen artikkelinsa Korteniemen perinnetilasta Tammelan Liesjärvellä. Onneksi näitä paikkoja on vielä jäljellä.

Itselläni on rukiinleikkuusta ikuinen muisto vasemmassa peukalossa. Sirpit ovat teräviä ja unenpöpperöisen tottumattoman pikkutytön käteen annettuna se oli vaarallinen työkalu. Leikkasin peukaloni halki. Haava oli syvä ja sykkivän kipeä. Peukalo pantiin paksuun pakettiin. Luulen, että en saanut enää sinä päivänä leikata ruista, vaan jouduin kasaamaan nippuja lyhteisiin. Pajapellolla.

Muistan hämärästi myös riihen tuoksun, varstaa en ole käyttänyt. Tiedän myös mikä on/oli viskuri. Sadonkorjuutyöt tehtiin ennen talkoilla. Vaikka taloissa oli omastakin takaa paljon väkeä, oli tapana kiertää talosta taloon puintiaikaan. Tätini on kertonut minulle, miten talkoiden päälle saunan jälkeen tanssittiin. Ne muistot ovat edellisen sukupolven muistoja. Kertoi tanssien kestäneen niin myöhään, että talo olisi vielä tarjonnut aamukahvitkin. Isänsä kertoo tokaisseen, että hänkin olisi "viidet virsut viikossa tanssinut" aikoinaan talkoissa kiertäessään. Ehkä hän oli sanonut tuon asian pilke silmäkulmassaan.

Kiirettä pitää

Punaherukoita riipiessä kuuntelen radiota. Pekingiä, melontaa, saatujen mitalien hehkutusta. Kännykkä hälyttää kaksikin kertaa. Mies soittaa. Minä kuulen, mutta hän ei. Äshh, nämä viestimet! Vihdoin lankapuhelimella onnistumme. En jaksa seisoa pitkään ja käsiinkin tuo marjojen perkaaminen käy. Teen sitten välillä muuta. Radio tietää kertoa, että Kempeleessä on tulossa pari sauvakävelijää kohti Helsinkiä n. 40 km päivävauhdilla. Enimmillään kymmenen laastaria jaloissa. Sateessa ja paisteessa. Useilla paikkakunnilla mukaan liittyy muitakin sauvailijoita liikunnan puolesta, syöpää vastaan. Elämän viesti-liikuntatapahtuma etenee.

Ovikello soi. Joku vieras siellä on, koska mieheni on liikkeellä autolla ja hänellä on avain. Pyyhkäisen marjoista punastuneet käteni pyyheliinaan, vilkaisen mitkä vaatteet minulla on päällä ja astelen ovelle. Torjuin juuri puhelimitse yhden lehdenmyyjän. Kaksi kauniisti harmaantunutta herrasmiestä tarjoavat minulle lehtistä, joka käsittelee ilmaston lämpenemistä. Arvaan heti, mistä on kysymys ja muutaman sanan vaihdettuamme he poistuvat. Seuraavalle ovelle.

Taas kilahtaa ovikello. Ystävätär seisoo siinä kukkaruukku muovipussissa. Siinä on hänen mukaansa yönkuningattaren taimi! Nyt pitää tutkia tarkoin, ihanko totta ja miten sen kanssa. Kukka on vanha, hänen äidillään aina ollut. Ystävätär tuo myös mansikalla, ruusunterälehdillä ja kermalla maustettua Forsmanin vihreää teetä. Edellisestä tapaamisesta onkin kulunut melko kauan. Puolitamme huolemme, jaamme ilomme. Kumpiakin riittäisi pitempääkin juttutuokioon, josta mehun pullottaminen ottaa oman aikansa. Mies ehtii kotiin tässä välissä. Vasta nyt on aikaa mitata ja leikata uusi sininen vahakangas sopivan mittaiseksi. Vaatii totuttelua...

Toinen ystävä soittaa ja kertoo, että metsävadelmiakin olisi runsaasti. Mutta niiden poimimiseen tarvittaisiin kuivaa säätä ja vahvempi selkä. Kaikkea ei tarvitse.

Älgar på vägen till Älgbacken

Vi hade beslutit att resa till västkusten. Det är lätt för mig att vakna, men svårt att välja vad jag skulle ta med. Jag skulle ha packat på kvällen. Åtminstone skulle jag ha skrivit en lista. Vi glömde, t.ex. födelsedagskakan i kylskåpet. Det gör ingenting, för den var några dagar gammal.

Jag kunde inte tro på mina ögonen på morgonen. Det var så dimmigt den första körtimmen, att jag aldrig hade sett något likadant. Lyckligtvis startade vi så tidigt, att de inte fanns många andra bilar på vägen. Vi måste stanna och byta chaufför. Två älgar lurade i buskarna. Och två tranor kunde ses på en havreåker. Jag vet inte, om mina foton lyckades. Det skall jag kontrollera hemma.

Äntligen försvann dimman, men solen stannade fortfarande bakom molnen. Det var bara här framme på Älgbacken vi fick se solen och husbondfolket. Kvistarna i svartvinbärbuskarna låg mot marken, bären var mogna och väldigt saftiga. Vad härligt! Det kan bara hända att man blir helt galen när man ser sådan mängd av stora, svarta pärlor som bara väntar på att någon skall komma och plocka dem. Och just detta gjorde vi.

Det tog flera timmar och var så jobbigt. Men nu är saftflaskorna färdiga och jordkällaren väntar. Det som jag väntar på är min egen kudde... Får se om jag drömmer om bärbuskar eller doftande Mehumaija.

Avaimet käteen

Toisaalla rakennetaan koteja ja mökkejä (lue: kakkosasuntoja) kalliilla rahalla nykyään. Puu on arvokasta. Me luovutimme tänä aamuna kesämökkimme, ikivanhalla asuinpaikalla olleen vanhan maalaistalon päärakennuksen, kahden hirsiaitan ja uudehkon saunan avaimet uusille omistajille. Avaimet siirtyivät kädestä käteen.

Viikonlopun aikana suurin osa (pikemminkin ehkä puolet) irtaimistosta siirtyi eri paikkoihin. Niin mielessä kuin kaupunkikodissa hakevat matot, tuolit, kaapit, kaikki säästetyt muistot paikkojaan. Jätin kuitenkin pellavaloukun ja vyyhdinpuut yms. sinne. Ja tietenkin 270 senttiä pitkän pirtinpöydän ja leipälapion ja hiilihangon myös. Mutta ranstakka riippuu verannan kattokoukussa ja odottaa jotakin ripustettavaksi. Nyt paistaa jo aurinko. On aika katsoa eteenpäin. Iskeekö ikävä? Ei ehkä ennen kevättä kuitenkaan. On niin paljon keskeneräisiä asioita. Välillä tuntuu, että asiat etenisivät, mutta kohta kaarretaan kaksi askelta takaisin.

Hyviä muistoja jäi paljon. Mäellä paistoi miltei aina aurinko. Aluksi piha oli katvetta vailla, mutta viime vuosina jo liiankin varjoisa istuttamieni vaahteroiden vartuttua. Hirvet kalusivat pihapihlajat pilalle, mutta uusia kasvoi tilalle. Tuomi tuhlaili tuoksuaan keväisin, leveä kielovyö kesäkuussa. Aluksi jaksoimme pitää kasvimaata, josta saimme vuoden perunat, sipulit, porkkanat ja herneet. Kuivasin tilliä, persiljaa, lipstikkaa... Kyssäkaaleista ja parsakaaleista kilpailin myyrien kanssa, perunoistakin yhtenä vuonna. Salaatit jaoin sulassa sovussa aitan alla pesivän jäniksen kanssa. Sillä oli tapana kylpeä auringon lämmittämässä hiekassa.

Sipuli on helpoin viljeltävä. Eräänä syksynä ajattelimme pikakuivata suurta satoa tuvan leivinuunin päällä. Heräsin keskellä yötä kypsyvän sipulin imelään tuoksuun. Olimme tyhmyyksissämme laittaneet liian vähän eristystä sipulien ja muurin väliin. Sato oli niin runsas, ettei asia edes harmittanut. Lähinnä huvitti. Yritinpä eräänä syksynä tehdä sipulisipsejäkin!

Ikikuusikon sammalilta oli helppo poimia sieniä, koivikossa oli taattu kantarellipaikka, päätehakkuualueilla korvasieniä, villivadelmia, puolukoita. Mesimarjat, metsämansikat, lillukat ja juolukat... suolta lakat ja karpalot. Ulkoilmaelämää. Aluksi puhelimetta. Sitten tuli NMT-aika. Savusaunan palaessa oli jo kaksi GSM-puhelinta paikalla, mutta ei niillä tulipalo sammu. Sähköjä ei, ei edes aurinkosellaista. 50-luvun elämää. Lapsuutta ja lukemattomia lettukestejä. Lapsuuskodin korvikkeeksi. Olisinko jo nyt aikuinen?

Kuva on skannattu diasta, joka on otettu vajaa parikymmentä vuotta sitten.