Second Or Third Life or Whatever

Alla on kopio eräästä postauksestani blogipolkuni alkutaipaleelta. Julkaisen sen uudelleen itselleni muistutukseksi siitä, mikä on tärkeää, hetkellä, jolloin olen päättänyt sulkea tämän viikon kuluttua kymmenvuotiaaksi ehtivän vuodatukseni. Paljon on maailma muuttunut vuosikymmenessä. Vaalit ovat ovella ja tulevaisuus melko arvaamaton monella tapaa. Nyt elämme jo vlogien valta-aikaa ja bloggaaja on ammatti ammattien joukossa.

Aiemmin tuolla jo kerran pohdinkin, olenko oma itseni täällä virtuaalissa. Mitä koko virtuaali itse asiassa tarkoittaa? Olenko virtuaalissa, kun luen tai kirjoitan sähköpostia? Entä laskujen maksaminen verkkopalveluna? Skypellä soittaessani?

Omana reaalina itsenäni omin käsin näppäilen numeroita ja aakkosia ruudulle, painelen enteriä, leikkaan, liimaan, lisään kuvan ja otan pois. Julkaisen. Huomaan virheen. Korjaan. Etsin linkin. Päivitän. Kommentoin kirjoittamalla. Eihän tämä ole reaalia kummempaa. Helpompaa kuin tavallisella kirjoituskoneella kirjoittaminen. En tarvitse korjausteippiä tai -lakkaa. Vuorovaikutusta verkossa. Miljoonia mahdollisuuksia odottamassa löytäjäänsä. Hyvää ja huonoa ja kaikkea siltä väliltä. Piiri pieni pyörii.

Löytyy sopivaa mediakasvatusta lapsille, joiden tulisikin ensisijaisesti oppia tämän uuden sosiaalisen verkottumisvälineen turvallinen käyttö. Me aikuiset opimme siinä sivussa, mihin kannattaa mennä ja mistä pysyä kaukana. Paljon puhuttu Facebook kuuluu olevan kova koukuttaja. On ollut jo tarpeen perustaa vieroitusryhmiä. Blogiriippuvuus saattaa olla kohta oma syndroomansa. Ikäisilleni olisi tarjolla Faceliftbook, mutta ihania kasvojenkohottajia riittää tutuiksi tulleissa blogiystävissä.

En halua muovata itsestäni uutta avatarta, vaikka se tarjoaisi minulle koko maailman. Voisin stailata (vai tuunata) itseni unelmieni mukaiseksi. Voisin ostaa maata, rakentaa sen unelmieni kartanon, voisin lentää ja hetkessä käväistä maan äärissä. Ehkä eri planeetoillakin. Uuden selkärangan kyllä ottaisin, mutta sitähän Second Life ei anna, koska Liisa-avattaren takana olisin kuitenkin minä itse tällaisenani. Vastuullisena yksilönä omista tekemisistäni ja sanomisistani. Face of the Future-kokeilut olivat tikahduttaa minut nauruun. Monet Web 2.0 sisällöt tuntuvat turhanaikaisilta, mutta minulla onkin olematon mielikuvitus.

Mutta hohhoijaa! Minähän olen jo syvällä upoksissa täällä. Vastedes kurkistaessani uutta palvelua, harkitsen (ainakin lupaan yrittää) , onko se tarpeellista. Onko siitä todella hyötyä jollakin muulla tasolla kuin ajankuluna, mitä ei sovi tietenkään väheksyä. Monenmoista siis olisi tarjolla, mutta minä katselen maailmaa aika kapeasta näkövinkkelistä. Ja aidan takaa.(kirj.v.2007 otsikolla Vahoingossa verkottunut. Linkit poistettu, koska eivät enää toimineet.)

Kiitän teitä lukijoita jokaisesta kommentista. Teistä on tullut minulle blogiystäviä. Muutaman olen teistä tavannutkin. Kiitän myös sinua lukijani, joka olet eksynyt tänne jonkin hakukoneen kautta.  Bloggaamiseni alkaminen ei ollut harkittua eikä suunniteltua. Eikä koskaan tuloshakuista. Pikemmin terapeuttista. Arjesta avautumista ehkä jopa liikaa.

Kaiken hyvän olen saanut ilmaiseksi. Ystäviä eri puolella maata ja maailmaa. Tämä blogi on ollut pieni osanen gradututkielmaa, minulta on pyydetty muutaman kerran haastatteluja lehtiin. Tulin tyhmyyttäni suostuneeksi yhteen niistä.  Henkilöyden paljastuminen sitoi käteni. Kadun sitä.

Yhden valokuvan olen myynyt ammattilaisvalokuvaajien mielestä pilkkahinnalla. Ostaja toimi blogin ohjeistuksen mukaan. Kuva tuli kaupalliseen julkaisuun postimerkin kokoisena. Minulta on haluttu ostaa vanhoja puisia kirjainpalikoitakin. Kysytty vanhan vällyn kudontaohjetta jne. Monta monta hauskaakin tarinaa. Niitä on mukava muistella. Kiitos!

Kuvien kertomaa

En enää jaksa kovin pitkään keskittyä lukemaan juuri mitään tekstiä. Johtuuko se liian runsaasta netin selaamisesta l. linkkiloikinnasta , mikä kuulemma tyhmentää? Lukeminen on muuttunut silmäilyksi. Jos linkin takaa avautuva teksti näyttää pitkältä, saatan jättää sen kokonaan lukematta. Kuvia jaksaa katsella paremmin.

Tavaan toki aamuisin vielä sanomalehteä aika kauan, vaikka sen uutiset ovat eilisiä. Saa siinä sentään paperin tunnun sormiinsa ja painomusteen tuoksun, ellei ole juuri nuha. Savon Sanomat on vielä entisen kokoinen, siis riittävän iso, jotta siitä voi myöhemmin taitella sen biojätepussin tänä aikana, jolloin jopa biohajoavista muovipusseista on tullut melkein kiellettyjä. Miltei päivittäin yleisön osastossa vaaditaan lehden muuttamista tabloidiksi. Kai siihenkin tottuisi.

On sitten tekstejä, kuten henkilökohtaiset kirjeet, joista luen kaikki rivien välitkin. Ja luin ihan jokaisen sanan Sirpa Kähkösen Hietakehdosta. Kipein silmin. Samalla ihmettelin, miten erilaista on kaupunkilaisten ja maalta kotoisin olevien lasten elämä. Ainakin joskus ollut. Eräässä vertaispiirissä olimme aiemmin ihmetelleet samaa asiaa.

Muistelimme itsellemme merkittävän kuvan tai esineen kautta menneitä. Merkillistä, miten toisen ikioma kokemus tai tunnemuisto kirvoittaa sielun sykkyröistä uuden oman muiston. Merkillinen kovalevy on nämä ihmisen aivot. Linkkejä ja kytköksiä eri suuntiin. Suurin ihme oli, että eri puolilta ryhmään tulleista ihmisistä kahdella oli mukanaan täsmälleen sama ikivanha kuva. Sellainen seepia, pahville "tulostettu",  Victor Barsokevitschin ottama. Ihailtavan kaunis konkreettinen studiokuva, joita näinä digikuvien kuvatulvan aikana alkaa arvostaa entistä enemmän.

Kaupunkilaislapsista ja ehkä kirkonkyläläisistä ikätovereista löytyy valokuvia. Toivoisin että niitä olisi omastakin lapsuudesta. Ei juuri ole. Nyt on kone ja kovalevy pullollaan valokuvia, joista haluaisi tehdä kuvakirjoja. Yhtä kirjaa äskettäin yritin koostaa, mutta en muistanut tallentaa joka välissä ja koko aherrus meni hukkaan. Jään odottamaan uutta kipinää.

Kuvat ovat tätä marraskuuta, miltei lumetonta. Keskimmäisessä on menneen talven lumista tehty ensilumenlatu Puijon montussa.

Poikkeuksellisen normaalia

Aika näkyy hupenevan entistä rivakammin enkä tunnu saavan enää juuri mitään aikaan. Aikoinaan kirjoitin olevani "a human doing" mieluummin kuin "a human being". Nyt alkaa olo taipua jälkimmäiseen, siksi että liikkuminen sattuu joka askeleella kiireestä kantapäähän. Mitä sitä kieltämään.

Toivo liikuntakyvyn säilymisestä pakottaa aamuisin ylös ja liikkeelle, tosin kaikki sujuu kuin hidastetussa filmissä. Unissanikaan en enää juokse. Aika on tehnyt tehtävänsä. Syksyn haikeus täyttää mielen, vaikka sään suhteen  tällä erää voisi puhua melkein intiaanikesästä. On kansalaisopistoa ja kaikenlaisia mahdollisuuksia. Oman paikan löytäminen liikelääketarjonnasta on vaikeaa.

Pienimmästäkin ponnistuksesta, siis myös jokaisesta aamukävelylenkistä tulee hiki pintaan. Rantaviivalta pakenevan veden lämpötilasta minulla ei ole mitään muuta käsitystä kuin että kylmää on. Sinne astelen puunjuuria ja liukastumista varoen aina kävelyn jälkeen. Kylmä karkottaa kivun aistimuksen tyystin. Hetkeksi.

Radio pitää ajan tasalla aamuisin. Tarvitsen nykyisin jo erikoisen pontimen, joka saa minut lähtemään kameran kanssa liikkeelle. Eilisaamun usvasta siihen ei ollut. Tänä aamuna kuulin, että vuosia seuraamani siltatyömaa on päättymässä. Uuden kevyemmän liikenteen väylän varrella paljastetaan johonkin aikaantänään vanhojen läppäsiltojen muistomerkki. Kävin katsomassa vielä pressun alla olevaa taideteosta.

Monta mielenkiintoista kohtaamista liittyy tämän työmaan muutosten seuraamiseen, koska en tietenkään ole ollut ainoa kameran kanssa kulkeva.

Pakkaspäiviä

Joulukuinen harmaus on tipotiessään. Kannattaa pistäytyä ulkona, jos vain jotenkin jalat kantavat. Kaikki, aivan kaikki puut, pensaat ja heinänkorret ovat muutaman päivän aikana muuttuneet kimalteisen valkoisIksi. Lähiössä on ilo elää pumpulimaisessa kuuralumihattarataikamaailmassa, kun ei katso maahan. Miksikö? Maahan lunta on kertynyt vain ohut kerros. Aurinkolasit on pitänyt ottaa jo käyttöön, osin toki siksikin, että ne ovat muoviset, siis lämpöisemmät pitää näillä 20 asteen paikkeilla pysyvillä pakkasilla.

Maanantaina oli asiaa keskustaan. Sanoin kuskille, että nyt olisi sellainen sää, että voisi nähdä halon. Ensin ihmettelimme varavoimalan savupiipusta suoraan ylös tupruavaa savua tai vesihöyryä. Korkeiden piippujen päästöistä voi määrittää tuulen suunnan. Oli siis tyyntä. Heti kohta seuraavalla mäellä näkyi kuin näkyikin halo. Haloja bongatessa olisi hyvä olla aukealla paikalla. Auton ikkunasta ei pääse näkemään kuin yhden sivuhalon. Kummasti sekin ilahduttaa.

Eilen halovalo yllätti ilman, että tarvitsi lähteä edes ulos. Keittiön ikkunasta näki talvisen "sateenkaaren" pään viipyvän hetken vasten kuusikkoa. Tänäänkin sai ihailla samaa ilmiötä eilistäkin napakammassa pakkasessa. Taas auton ikkunasta. Minusta tuntuu, että keinolumen tykityksellä on jotakin tekemistä yllättävän taajaan ilmaantuvien halojen kanssa. Luomulunta on alle kymmenen senttiä eikä latuja ole vielä voitu avata.

Ukkosta ilmassa

Jo toinen helleaalto jatkuu ja jatkuu. Viime yö oli tällä paikalla trooppisista trooppisin ja nukkuminen on tietenkin silloin sitä sun tätä. En ole kuitenkaan vielä jaksanut ryhtyä viilentämään vuodevaatteita esim. pakastimessa. Aamuyön tunnit tuli valvotuksi.Kahdeksan kieppeillä helleraja oli jo ylitetty.

Teippasin nilkkani suihkunpitävällä laastarilla ja päätin mennä veden vilpoisuuteen viikon tauon jälkeen. Pohjoisrannan vesi on onneksi kylmää aamuisin. Virtaumat ja veneetkin tietenkin sekoittavat vettä. Ei tarvinnut olla yksin. Paikalla olleet varsinaiset vesipedot, kouluikäiset, olivat samaa mieltä veden viileydestä. Eilen illalla oli ollut toisin.

Ihastelin ensin aikani rantakivellä istuskelevaa silkkiuikkua. Otin muutaman kuvankin. Miten sitä onkaan niin täpinöissään, kun on mahdollisuus kuvata kaunis luontokappale. Uikku keikisteli ja kiersi kaulaansa eikä heti havainnut minua. Huomasin poikaset vasta, kun lintu alkoi tehdä lähtöä. Mutta akku alkoi näyttää tyhjää, tietenkin. Enkä minä siinä hetkessä taas tajunnut, että kamerallakin olisi voinut yrittää ottaa kuvan.

Nyt päätä särkee siihen malliin, että kannattaa juoda vettä, mennä alakertaan lepäämään ja ennen sitä irrottaa kriittiset töpselit seinästä. Usein ukkosmyrskyt ovat tämän paikan kiertäneet, mutta koskaan ei voi tietää. Itse asiassa odotan, että helpottava ukkoskuuuro viilentäisi sään siedettäväksi. Varjossa mittari näyttää 31 astetta, auringon puolella ei voi olla lainkaan. Sisällä näkyy mittarin elohopeapatsas nousseen yläkerrassa jo kolmea astetta vaille ulkoilmalämpötilan.

Erikoinen kesä, kun mansikatkin kypsyvät käsiin. Uutisista kuultua ja eilen torilla nähtyä. Hyviltä maistuvat.

Ashiaa

Tänään oli tässä kohtaa ensimmäinen aamu, jolloin naapuri näkyi raapivan jäätä autonsa ikkunoista. Ehkä viherkasvien olisi aika päästä sisälle. Auringon nousu oli kaunista katseltavaa valon hiipiessä puiden latvoihin. Pihan viimeinen ruskoliljan nuppu yrittää avautua. Etanat näkyvät vallanneen syyskrysanteemin. Ilmeiseti ruuakseen. Valkoinen syysleimu kukkii viimeisiään ja korkeakasvuinen kanadanpiisku on ehtinyt taas kukkaan kuten vuosi sitten. Kasvukausi on ollut pitkä, mutta liian kostea. Elämänlanka on siitä kyllä tykännyt ja kasvattanut tuuheat hiukset neiti Ex-Pihakoivulle.

Jättipalsamit näyttävät jo hiukan kärsineen, mutta sinnittelevät vielä. Olen havainnut niiden levittyneen maamme itäisimmästä kolkasta länsirannikolle  asti. Pohjois-Savon korkeudelta etelään. Pohjoisemmasta en tiedä.

Lupasin joskus aiemmin kertoa kokemuksia asahista. Kaikkien liikuntalajien esittelyt tietenkin lupaavat kymmenen hyvää ja kahdeksan kaunista. Asahiakin pidetään matalan (kunto)kynnyksen lajina, siis kaikille sopivana. Minun on kuitenkin todettava, että enhän minä pysty edes seisomaan oikein. Reisiä polttelee jo reilusti ennen tunnin puoliväliä, vaikka liikkeet ovat todella pieniä ja notkeille varmaankin hyviä ranganvenyttäjiä. Minun titaanilla muutamasta kohdasta vahvistettu jäykkä runkorakenteeni ei suostu niihin. Paras on kai pysyä kotilattialla. Väkisin yrittäminen tekee tästä lajista staattisen. Paljon mainostettu lempeys on siitä silloin kaukana. Staattisuudesta taas eivät sydän ja verenkierto tykkää lainkaan. Tavallinen käveleminenkin tuntuu paremmalta. Liikkumisen tulisi olla aerobista ja pitkäkestoista.

Tämä on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni ja kokemukseni ko. lajista. On ryhmässä toki sellaisiakin, jotka ovat siihen melkein hurahtaneet. Mitähän sitä voisi kokeilla seuraavaksi, että saisi vaihteeksi onnistumisen kokemuksia?

Tällaiset puolipakon edessä luovuttamiset eivät juuri mielialaani kohenna. Varsinkaan kun joka tuutista täällä hetkellä toitotetaan liikunnan terveysvaikutuksia ihan kaikkeen. Tässähän on koko ajan elämä pelissä. Jos ei päivällä, niin sitten yöllä unissaan, kroppani tekee ihan mitä vain. Viime yönä esim. voitin pronssia mäkihypyssä, jota "realityelämässä" olen kokeillut vain yhden kerran Wiillä. Eikä ponnistus osunut kohdalleen edes siinä. Oli meitä muitakin yrittäjiä, mutta hyppyasennon hallinta oli kaikilta hukassa.

Olonkorjuumarkkinat

Ilmaislehdet ovat täynnä erilaisia kauneus/terveys/kuntopalvelujen tarjoajien mainoksia. Jokaiselle löytyy jotakin, lupaavat. Olen niitä silmäillyt ja ihmetellyt, mitähän tuon ja tuon sanan taakse kätkeytyy. On hytkettä, fressiä, ladylinea, tanssistudioita ja niiden alaotsikoissa lukemattomia ryhmiä. Löytyy tankotanssia, Bollywood tanssia, kundaliinijoogaa ja ties mitä. Näissä näkyy yleensä olevan melko isot kuukausitaksat, joilla asiakkaat sitoutetaan liikkumaan.  Tarjotaan myös online-kuntoilua. Hinnastosivulle en edes viitsi vilkaista. Eläkeläisen kannattaa käyttää kaupungin tarjoamia halvempia liikuntapalveluja.

Isollakaan rahalla ei olo eikä kunto kohene, jos laji on vääränlainen.

Viime vuosi meni erinäisistä syistä ilman säännöllistä sopivan kevyttä (PPPP) liikuntaa. Vesikävelykin jäi. Myös koko kesäksi, kun laituria ei saatu kunnostetuksi ja vesi oli liian kylmää. Jaakon heitettyä kuuman kiven järveen, ilmaantui sinilevää.

Kun kerran koko kroppa on jatkuvasti juntturassa ja kipeä ja ohjattuna on mielestäni mukavampi liikkua, etsin sopivaa kehonhuoltoryhmää. Nyt tavasin kansalaisopiston esitteen tarkkaan ja valitsin sieltä itselleni asahin.

"Asahi on monitasoinen terveysliikuntajärjestelmä, jossa yhdistyvät sekä itämaisen että länsimaisen terveysliikunnan parhaat perinteet. Liikkeissä koko keho avataan systemaattisesti niskasta nilkkoihin. Liikkeet ovat pehmeitä ja ne tehdään hengityksen kannattelemana. Asahi on fysioterapian kaltainen liikuntamuoto, jossa on myös liikunnallisia elementtejä. Liikkeet on suunniteltu tarkoituksella yksinkertaisiksi, jotta jokainen voisi alkaa harjoittaa niitä heti. Asahiin ei ole osallistumiskynnystä." ( suora lainaus linkin takaa)

Ensi viikolla pääsen sitten kokeilemaan, miten mummon tämänkertainen lajinvalinta onnistui. Ikääkin on jo kertynyt niin paljon, että saan alennuksen maksusta. Olisin saanut eläkeläisalennuksen jo aiemminkin, mutta olisi pitänyt lukea tarkemmin esite. Ja tiedoksi tämäkin: jos joutuu (kuten minä viime vuonna) jättämään sairauden takia koko ryhmän pois, maksuvelvoite säilyy, ellei lääkärintodistuksella todista esteellisyyttään. Olin sen verran heiveröidessä kunnossa, että en jaksanut sellaista hankkia.

Näppituntuma

Keittiömme työtasolla on vanha yleiskone. Sen vieressä on leivänpaahdin, kahvinkeitin ja leikkuulauta. Muuta siihen työtason osaan ei mahdukaan.Lieden toisella puolella on iso hedelmäkulho ja Ikeasta joskus ostetut reikäpurnukat, joista toisessa pidän sipulit, toinen on täynnä puuhaarukoita, -lastoja ja -kauhoja.  Nurkkaan kerääntyy koko ajan erilaisia ongelmajätteitä.

Pitkällä tiskipöydällä on vedenkeitin. Jääkaapin viereisen työtason tilan taas vie vanha kookas mikroaaltouuni. Olisi aika raivata kaikki kaapit ja arvioida, mitä keittiössä yleensä enää tarvitsee. Ehkä siten saisi työtasot edes osittain tyhjiksi.

Joka kerta kun aikoo leipoa jotakin, on työtila raivattava, jotta saa edellä mainitun taikinakoneen käyttöetäisyydelle. Sen jälkeen leipominen on helppoa. Jauhoja en laita koskaan ohjeiden ilmoittamaa määrää, vaan kokeilen sormella taikinan sitkon ja hetken, jolloin taikinan vaivaaminen on lopetettava.
Leivon vehnästä tosin enää harvoin. Alkuviikosta tuli kuitenkin kommenttia, että mummun tai vaarin pulla olisi ollut parempaa kuin kaupan paistovalmiit herkut. Nyt sitä taas olisi pakastimessa.

Näppituntumalla olen valinnut myös  mm. uutta työtasoa keittiöön. Olen käynyt kaupoissa tunnustelemassa eri materiaaleja, kaakelien pintaa, ahdistunut verkko-, rauta- , rakennustarvike- ja sisustuskauppojen suurista valikoimista.  Kauneus on katsojan silmässä. Modernia vai ajatonta? Lasia vai levyä? Sileää vai struktuuripintaa? Nyt tuntuu siltä, että muutto uuteen asuntoon olisi ollut paljon helpompi vaihtoehto kuin vanhan asunnon remontointi. Se ei nyt vain ollut mahdollista ja keskeneräinen työ pitäisi saada jollakin konstilla valmiiksi.

Jäällä ei ole tarvinnut olla yksin näin hiihtolomaviikolla. Latujen reitit näkyvät jonkin verran muuttuneen.

Sumeaa

Joskus elämä heittelee kuin lastua aika rajuilla laineilla. Pää käy väliin upoksissa, keuhkoihin tuntuu puristuvan vettä tai onko se sitä että ilma ei pääse ulos. On sellaista haipakkaa, ettei "näillä mennään" tunnu riittävän enää mitenkään. Pannaan nyt sitten remonttiin yhtäkkiä ja samanaikaisesti koti ja sen omistaja.

Sisäinen maalaisuuteni

Yläkerrassamme ei ole laipiota. Asunto kuumenee helposti näillä säillä.  Samoin melkein kokonaan kivetty piha. Helteellä keittiön ikkunan pielessä oleva  lämpömittari kohoaa 50 asteeseen iltapäivällä, peltikatto ja pihakivet kuumenevat siinä määrin, että voisi melkein kokeilla paistaa kananmunan pihakivillä.

 

Juhannuksen aikaan muistelimme, mikä on mahtanut ollut paras yhteinen juhannusmuistomme. Oliko se se helteinen juhannus, jolloin meillä vielä oli se savusauna ja upeasti satoa tuottava koneilla pilaamaton mustamultainen rikkaruohoton kasvimaa? Poltimme kokon kaivon vieressä. Kokko kuumensi alla olevat kivet niin kuumiksi, että juhannuspäivänä puoleenpäivän mennessä folioon kietomani kuumenneille kiville asettelemani possunkylki oli kypsynyt herkulliseksi juhannuspöydän eineeksi uusien perunoiden ja salaatin kaveriksi.

 

Ja aina viileässä kellarissa oli korillinen limpparia. Niitä pieniä lasipulloja. Joskus harvoin edelliskesän höyrymehua oli jäljellä. En minä silloin niistä makeutusaineita ja E-koodeja osannut vahtia. Ja meillä oli se melkein metrisessä varressa oleva räiskälepannu, jolla paistoimme letut ulkona irtotiilistä rakennetussa grillissä. Sateen sattuessa minä paistoin niitä lettuja kahdella lettupannulla keittiön puuhellalla ja asettelin ne pinoiksi painavalle arabianlautaselle. Ihan samalla tavalla kuin äitini oli tehnyt.

 

Ja minä olin niin voimissani, että minä ajattelin saavani kangaspuutkin jostakin ja kutovani mökillä räsymattoja. Leipätiinuakin, puista vallan, olin mukamas vailla ja ajattelin leipoa juurella hapatettua oikeanmakuista ruisleipää ison tuvan isossa uunissa. Ohrarieskaa sentään kerran tein ja karjalanpiirakoita teimme kerran porukalla sen pitkän pirtinpöydän ääressä. Ainakin sata kappaletta. Ja minä lämmitin savusaunan aurinkoa ottaville vieraille ja kannoin kahdella isolla ämpärillä vettä saunan pihassa olevaan muuripataan ja mansikkamaalle ja kasvimaalle. En sentään perunamaalle.

 

Ja parhaana herukkakesänä keitin yhtenä päivänä yksitoista maijallista mehua yhtenä päivänä eikä niitä mehuja, sipuleita, porkkanoita ja perunoita ollut koskaan liikaa. Nyt minä jo ymmärrän, että hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä. Lähin puhelin oli melkein kymmenen kilometrin päässä eikä sähköjäkään ollut. Kohdallamme ei todellakaan voinut puhua wlan-vaeltajista, tyylikkäistä hidastajista, luomu-urbaaneista, ekoturisteista, hitaista kohtuullistajista, agrieläkeläisistä, etnomaalaisista, maalla harrastajista eikä hiilineutraalikoista ja mitä näitä kaikkia nyt nykyään onkaan.

 

Oli vain yksinkertaisesti oma paikka jossakin, jossa jo pari päivää tuntui etäännyttävän kaupunki- ja työelämän hypersykkeestä hitaampaan rytmiin. Keho ja mieli tiesivät mitä tarvitsivat, vaikka se tuli kalliiksi ja näin jälkiviisaana tuossa kaikessa, yksityiskohtiin menemättä,  on tragikoomisisiakin piirteitä. Kaikella on aikansa. Kyllä, minulla se on geeneissä, maaseutuinnokkuus, vaikka ikä- ja liikuntarajoitteisuus nirhiikin jo kovasti.

Tilaa uudelle

Alyttömälle liian älykäs kännykkäni hälyttää. Vieras numerosarja. Vastaan kuitenkin. Ei minulta pyydetä kuin puoli minuuttia aikaa. Lupaudun olemaan kuulolla sen aikaa sanottuani, että aikaa alkaa nyt. Jos tilaisin puoli vuotta alle puoleen hintaan kauneutta ja terveyttä, jota tiedän olevani molempaa vailla, saisin verenpainemittarin siinä sivussa. No, se minulla toki jo on ja viimeksi käytin sitä eilen. Eikä päänsärky johtunut kohonneesta verenpaineesta, vaan joistakin muista paineista, joiden vuoksi alan olla räjähtämispisteessä. En tilannut mitään ja olen lopettanut ainakin yhden entisenkin lehtitilauksen.

Eilen tuntui jo hitusen helpommalta hengittää ja koska aurinkoistakin niin viiltävän keväisen kauniin kirkasta oli, päätin räkätaudista huolimatta käväistä ihan vähän pihalla. Jalat veivät näin jälkiviisaana ajatellen väärään suuntaan, koska linnunlaulu lakkasi melko pian kuulumasta. Tuulettomissa suojaisissa paikoissa aurinko lämmitti jo tuntuvasti, mutta varjopaikkojen viima ei tehnyt hyvää, vaikka olinkin pakkasta varten pukeutunut. Ei sitä enää niin korkealta putoa melankoliaan, vaikka yöt menevät nenää niistäessä ja lämmintä juomaa keitellessä. Suunnitelmat vaihtuvat uusiin. En siis tänäänkään päässyt hankkimaan niitä lukulaseja, vaan sen sijaan huomenna menen omalääkärille, jos vaikka kuurin vaatii tämä pitkittynyt mikälie.

On se niin hyvä, että vanhat lumet romahtivat äsken alas katoilta näin päiväsaikaan. Koko talo tärisi ja jytisi ja melkein samalla hetkellä alkoi sadella luvattua uutta lunta. Ja radiossa varoitetaan kovenevan tuulen aiheuttamasta savotasta läheisillä metsäalueilla.

Toivottavasti kevään edetessä alkaa enenevässä määrin tipahdella noita valon pisaroita. (Tuure Kilpeläinen).

Meditatiivista jalkahoitoa

On paikkoja ja paikkoja. Saharaa Euroopassa jos niin haluaa. Ja kovin moni näytti haluavan. Vaikka mereltä tuuli niin navakasti, että hattu piti kiinnittää huivilla ja samalla suojata korvansa enimmältä liikkuvalta hiekalta, minä tein sen.

Kävelin paljain jaloin vuoroin, pilvisäästä huolimatta, upottavassa hiekassa, vuoroin hiukan tukevammalla alustalla aivan veden tuntumassa ja peläten maininkien sieppaavan mukaansa. Melko kallis jalkahoito, mutta ikimuistoinen.

Kilometrien mittaisella vaelluksella tuli vastaan ja ohitti tuhansia ihmisiä. Tuli mieleen pyhiinvaeltajat, niin keskittynyttä taivallus näytti muillakin olevan. Ihmiskirjo vaatteissa ja vaatteitta, jokainen omassa pikkumaailmassaan toisten keskellä. Puolimatkasta löytyi aggregaatin voimalla toimiva kioski juomineen ja pikkupurtavineen. Ilmastoinnin ja tuulen karhentama kurkku ei pitänyt jääkylmästä juomasta, mutta hiekka lämmitti juoman hetkessä sopivaksi ja omat vesipullot jäivät vielä varalle.

Tällaisilla irtiotoilla on puolensa. Liisanliukkaat livahtivat huomaamatta. Samanlainen ympäristön muokkaus kuin täälläkin ihmisten ja matkustavaisten mieleiseksi oli käynnissä. Kiveä siirretään paikasta toiseen ja tilalle näkyi nousevan entistä ehompia kivisiä kolosseja viisine tähtineen. Minulle riittää vähemmänkin tähtiä ja tunnen toiseutta kävellessäni peilaavia lattioita pitkin.

Oliko tämä sitten sitä tervettä itsekkyyttä, josta maksoin matkan hintaan nähden sen pyydetyn naurettavan yhden euron päästömaksun?

Loppukevennys:
1. Naura itsellesi ennen kuin muut kerkiävät.
2. Ne tekevät jotka osaavat. Ne jotka eivät osaa arvostelevat.
3. Kompastelu saattaa estää kaatumisen.

4. Kaks syytä olla tekemättä mittää: 1) Oot yrittännä ennenkii. 2) Et oo ennenkää yrittännä sitä.

Ehtyy, ehtyy

Kun on taas muutaman kerran kiertänyt tarkistamassa jo kerran lumen peittämät lähitienoon ojanpohjat ja löytänyt lapsen pipon puun oksasta ja lapsen pinkin crocksin toisen puun oksalta, nähnyt oravan kiitävän kaapelia pitkin, käpytikan naputtavan puistopuuta ja närhen lennähtelevän oksa oksalta korkeammalle kuusta, punatulkut ja tilhit ja valtavan ison variksen ja sitten harmikseen ne karamellipaperit ja shampoopullot väärissä paikoissa, tietää olleensa oikeasti pihalla.

Auton ikkunasta on nähnyt vielä ensimmäisen kerran joutsenia sillä lammella, jolla käy melkein kerran viikossa. Sitä istui lauantaiaamuna sumuisessa sadesäässä kahden asteen lämmössä autossa jalat vilttiin kiedottuina, ettei se veto niin tuntuisi. Se tuntuu aina kuitenkin niskaan ja hartioihin ja silmiin. Miksi ne joutsenet nyt siellä olivat?

Tuntee marraskuun luissa ja ytimissä, kylmän kosteuden. Vaikka mittari näyttää kahdeksaa plussaa. Tämä pilvinen harmausko se liisteröi aivosoluni kiinni ja kirjoittaminen tahmoo, niin kovin tahmoo. Ei jaksa tarttua mihinkään aiheeseen, vaikka puhuttui kovinkin eilisiltaisesta Inhimillisen tekijän keskustelusta, miten parantumattomien sairauksien kanssa mennään eteenpäin tahdon voimalla. Kovin moni, läheinenkään, ei jaksa sairautta nähdä tai edes kuulla ja sitä jää sen kanssa niin yksin. Kovin oli tuttuja tuntoja.

Ei ymmärrä miten meuhkaavat miljönäärikerhoista, vaahtoavat vaaleista. Jaksavatkin.

Luotolla

Viikonloppuinen keskusta oli melko autio. 29 asteen helle on karkoittanut kanta-asukkaat mökeilleen tai sisätiloihin. Kanelissa on nostalginen sisustus ei-minnekään johtavine vanhoine ovineen ja koristeiksi ripustettuine vanhalasisine ruutuikkunoineen. Ja samettia, sifonkia, pläkkiä, rottinkikalustetta, pikkupöytää, kuivakukkaa...

Tilaan tavallisen kahvin ja omenapiirakan vaniljakastikkeella, kumppani pähkinäisen. Ja taas. Sirukortit eivät toimi. Viikko aiemmin samasta syystä olimme jo kääntyä kantapäillämme Konttilasta, joka tänä trooppisena kesänä on jäänyt jostakin syystä turisteilta ja paikkakuntalaisilta paitsioon. Aistin hellekärsimättömyyden yrittäjän äänessä, kun hän kertoi, ettei ainuttakaan talkoolaista ilmaantunut seivästämään heinää lehti-ilmoituksesta huolimatta. On paljon suuria sanoja, lupauksia, jopa pyyntöjä järjestää talkoot, mutta niin vähän tekoja. Juomme ne kahvit ja saamme laskun, jonka voimme maksaa kotoa. Toivottavasti emme olleet päivän ainoat asiakkaat.

Kanelissa palvellaan myös viimeisen päälle. Koska läheinen automaatti ei suostu antamaan käteistä, omistaja kiirehtii toisesta toimipisteestään maksupääte mukanaan. Toivotaan, että se toimii. Luvataan santsikupit, vaikka maksu jäisi saamatta. Eikä valiteta sietämättömästä kuumuudesta, koska on kesän viimeinen hellepäivä. Torin poikki ei siedä kävellä kahta kertaa, vaikka saakin maistaa herkullista savolaista maissia. Työmaa pölisee ja meteli koskee korviin. Sokkarin kongin takana on katusoittaja. Oranssikaapuinen nuori mies haluaa myydä minulle kirjoja. Kosteaa kuumuutta, vieraiden kielten sorinaa.

Aina silloin tällöin minun täytyy näköjään käydä toteamassa , että tarvitsen isomman tilan ja hiljaisuutta ympärilleni.

Aamusta päivä pitenee

Ties monesko aamu jo kun herään viimeistään kolmelta. On koleaa, mutta niin sanomattoman kaunista ja kuulaan raikasta. Tänään päätin väsymyksestä huolimatta lähteä ulos. Pimennysverhojen takana aurinko oli jo korkealla ja viilteli ikävästi silmänpohjia. Hiippailin valoa väistellen puiden runkojen suojassa ja sain kuin sainkin nähdä tuttujen uikkujen aamupuuhat.

Pari liukui ylväästi vasemmalta melkein laituria hipoen ja juuri kun räpsäsin kuvan, ne vaihtoivat yhtäaikaisesti pitkään sulavaan sukellukseen. Seurasin jännittyneenä, niskakipuni unohtaneena, missä töyhtöpäät nousisivat pintaan. Kymmenien metrien päässä. Kävivät kääntymässä ja palasivat yhtä viehkosti oikealta. Samaa rataa, samoin kuvioin. Uinti, sukellus, uinti, sukellus. Vanat ja pyörteet. Vaimeahkot ääntelyt. Ovat siis täällä. Ainakin aamuöisin.

Tutkin ja tuoksuttelin kieloja, lumimarjapensasta, joka näytti kuolleen, jo osin rusehtumassa olevia pihlajankukkia, ylikukkineita vuorenkilpiä. Silmäilin pihasyreeniä, löytäisinkö viisiterälehtisen kukkasen. Toisi onnea kuin neliapila. Lehteä ei ollut vielä jaettu. Kävin turhaan postilaatikolla. En nukahtaisi uudelleen, tiesin. Hermosärky ei anna. Kannattaisin kaktuksen, anopinhampaan, yönkuningattaren ja rahapuun parvekkeelle. Joulukaktus on siellä jo ollutkin. Kyllä ne nyt jo kestävät. Ei tämä tästä ehkä enää pakkasiksi muutu.

Ja kokeilisin taas ne rappuset. Vieläkö pääsen ylös? Viimeksi kävin tornin juurella jouluaattona. Lunta on taas muuten varastoitu sahanpurujen alle parkkialueelle. Aivan rappusten yläpäässä istua törötti pörröhäntäinen orava kannon päällä. Niitä olikin kaksi. Alamäkikävely ei ollut porrasnousua helpompaa. Oli niin viileää, että hiki tuli vasta automatkalla kaupan ja puutarhan ja leipomon kautta kotiin.

Askeleet ovat lyhyitä, mutta liennyttävät kipua melko tuhdin kipulääkkeen verran. Koko ajan ei kuitenkaan jaksa olla jalkojensa päällä. Puolen tunnin mittaisten päivätorkkujen jälkeen ihmettelen, miten kello voi olla vasta 12.30. STT:n uutisten aika.

Muutosten aika

Tein tämän postauksen ensin uudella tekstieditorilla ja näytti siltä, että ainakin kuva oli erikokoinen kuin ennen. Tarkistin, suureniko kuva. Luulin voivani pienentää sen täällä sopivaksi. Yritin vaihtaa kuvan toiseen eikä siitä tullut puoleen tuntiin mitään. Kyllästyin ja vaihdoin takaisin tähän nopeaan ja helppoon vanhaan editoriin. Jollekin saattoi lukijaan ehtiä se ensimmäinen versio. Oletteko vaihtaneet uuteen editoriin? Onko se ollut huomattavasti vanhaa hitaampi kuten tällä kertaa minulla? Onko vanhassa vara parempi?

Vanhojen kerrostalojen räystäillä riippuvat jo puolimetriset jääpuikot, vaikka suojasäätä ei ole vielä ollut. Katot falskaavat. Viikonlopun jäljiltä moni katu on auki vain puoliksi, koska valtavia lumikasoja ei ole ehditty kuljettaa pois. Paikallisradio kuuluttaa vähän väliä, moneltako liikenne pysäytetään kokonaan tietyömaan kohdalla räjäytystöiden vuoksi. Suunnittelevat laittavansa sakkorysän työmaan kohdalle ja syystä, koska 60km/h ylittyy koko ajan.

Vakikampaaja on myöhässä aikataulustaan, mikä aiheuttaa melkoisen ketjureaktion. Ei oikeastaan minulle, koska en ole käyttänyt, siis kantanut ranteessani, kelloa sen jälkeen kun jouduin jäämään eläkkeelle. Minulla ei ole käteistä kuten yleensä. Kampaaja on vihdoin hankkinut kortinlukijan. Pääsen näppäilemällä pulasta. Kertoi laitteen maksaneen muistaakseni 700-800 euroa. Siitä pitää maksaa vielä kuukausimaksu. Paljosta puheesta väsyneet aivoni eivät muista, kuinka monta välikättä rahan, ei kun datan (kumpaa se nyt sitten oikeasti on) liikuttamiseen tarvitaan. En enää ihmettele kampaamojen kohonneita taksoja. Taas pitäisi päästä viisi viikkoa eteenpäin.

Liian rankan vesikävelyrupeaman jälkivaikutusten vuoksi pyydän kokeneelta fysioterapeutilta mahdollisimman lempeän ja rentouttavan kipuhoidon. Se on oikeastaan somatiikkaa. Ei pilatesta sentään vielä. Hengitysharjoituksia lukuun ottamatta. Jospa tästä vielä taas kerran noustaan.

Riittää

Riittääkö kuuden tunnin yöuni kuusikymppiselle? Puoli neljältä aamusta tuntuu ettei riitä. Kun pyörii patjansa, lukuisat tyynynsä ja peittonsa sen seitsemään sykkyrään sopivaan asentoa etsien alkaa tuntua, että nyt tämä koko homma alkaa riittää. Edellisiltapäivänä täyteen mittaansa virutetut lihakset kiskovat rangan takaisin ässäksi. Onneksi saan nukahdetuksi vielä pariksi tunniksi. Vuorokausirytmini on muuttunut, koska en jaksa nousta ylös neljältä.

Vaikka pimein marraskuu vaihtui hentoon lumikuurajäävalkoiseen ja korkea joulukuusi on hilattu kaupungintalon eteen, hutera olo ei anna sijaa edes pieneen riemunläikähdykseen rinnan alla. Siihen kohtaan missä sydämen tulisi tuntea jotakin. Alakuloa se on, kuloa. Ei kytöä mihinkään suuntaan.

Nauru on kortilla. No, se hiukan huvittaa, ettei toinen voi ottaa päänsärkyyn buranaa, koska silloin ei tiedä milloin se päänsärky loppuu. Ja melkein nauroin eilen, kun pilateksessa kylkikävelyssä keikahdin hallitsemattomasti selälleni. Ei hätää. Kylkikävely tapahtuu kyljellään tatamilla. Ei siinä luut muserru. Mikä villitsijä-shamaani ohjaaja onkaan, kun saa tällaisen ikäihmisen käskytetyksi hikeen asti! Tempoa ja jatkuvaa liikettä on lisättävä, koska voimaa alkaa keskivartalosta jo löytyä. Ja ikuisuudelta tuntuvia puolitoistaminuuttisia syvävenytyksiä hengityksineen. Kotiläksyjä riittää.

On pientä pakkasta. Sellainen puoliusvainen ihmeellinen valo. Muutama pakkasaste riittää lampien rannat. Olkoon liukasta, minulle riittää sisälläolo. Testaan liukkauden käymällä aamupäivällä muutaman sadan metrin päässä. Se riitti vakuuttamaan, ettei kannata kävellä liisanliukkailla enempää. Ulos syömään. Ei kannata siirtää mitään hamaan tulevaisuuteen, jota ei ehkä koskaan tule. Sen mitä liikkumiskyvystä on jäljellä tulee riittää. Sanon itselleni (niin että tarkoitan sitä mitä sanon): Hyvä Liisa, tämä riittää! Enkä usko sen kuitenkaan riittävän. Sisso.

Alkoi myös riittää tuo ikiaikainen kuva-asettelu vasempaan reunaan. Kokeillaanpa toisenlaista ulkoasua.

Oppia ikä kaikki

Kyllä meni taas kauan ennen kuin onnistui tuo kuvan lähettäminen, vaikka jo kerran ennenkin olin sen tehnyt. Tänään on ollut sateinen ja pilvinen päivä. Fysioterapeutti tsemppasi taas jaksamaan päivästä toiseen.

Aloitin tänään uuden blogin englannin kielellä, ettei kielitaito aivan katoaisi toimettomuudessa. Ei tuota telkkariakaan jaksa aina katsoa. Huomenna menen kalevalaiselle jäsenkorjaajalle remonttiin. Kaikki keinot on kokeiltava. Heistä ollaan montaa mieltä. Jos saan helpotusta kipuun jonkun mielestä kyseenalaisin tavoin, en sano, että väärin hoidettu.

On mielenkiintoista nähdä, mitä tarkat kädet löytävät kehostani. Miikaelin porukan piti tulla illalla, mutta eivät tulleetkaan. Viikonlopuksi on luvassa pieniä yövieraita.

Nyt väsyy selkä ja sormet ja silmät. Hyvää yötä!