Sotshi, Sotji, Sochi, Сочи

Vielä näkyy löytyvän ainakin yksi suomalaisia yhdistävä asia, talviolympialaiset. En tiedä tarkalleen, miten katsojamääriä lasketaan. Jos puhutaan yli kahdesta miljoonasta katsojasta, puhutaanko silloin avoinna olevista vastaanottimista vai jostakin keskiarvomäärästä katsojia yhtä televisiovastaanotinta kohti. Ja lasketaanko mukaan mobiilit katselulaitteet?

Myötätuntoni on valtavien odotuspaineiden jälkeen epäonnistuneiden urheijoiden puolella. Oikein tekee pahaa, kun toimittajat piirittävät heitä kysymyksillään. Ovatko huippu-urheilijat samalla tavalla koko kansan edustajia kuin poliitikot? Vastuussa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään meille jokaiselle?

Tänään on kai se kaikkein jännittävin päivä penkkiurheilijoille. Miten käy Suomen miesten jääkiekkojoukkueelle? Entä jatkuuko naishiihtäjien menestys parisprintissä? Onhan siellä toki muutakin ohjelmaa. Eilen illalla katselin, miten Antti-Jussi ländäsi huippuranin jossakin lumikourussa. Lumisateessa vielä. Olen pudonnut ihan pihalle näistä uusista lajeista. En ymmärrä selostustakaan. Pitäisi olla sanakirja lähellä.

Edellisessä postauksessa oli kuvia lumitykeistä. Koska luomulunta ei satanut, laitettiin Puijon montussa tykit jauhamaan tekolunta. Tykkejä olisi kai ollut useampikin, mutta läheisen sairaalan vedensaanti olisi ollut vaarassa, jos kaikki olisivat olleet käytössä yhtäaikaa. Edelleenkään täällä ei ole lunta kuin n. kymmenen senttiä, metsässä ei sitäkään. Tänään on kuitenkin pakkasta sentään 3,5 astetta, joten jäämaraton onnistunee. Laturetket on jouduttu perumaan.

Kaksi kertaa olen käynyt kokeilemassa hiihtämistä jääladulla. Sitten tulikin tämä lauha jakso ja vesi nousi jäälle. Toivon, että sataisi vielä edes muutaman sentin lunta, vaikka talitintit jo laulavatkin kilvan titityytään. Kunnon latu pitäisi saada, sillä pelkkä tampattu luistelubaana tai moottorikelkan jälki ei sovi helposti kovinkin kipeäksi ärtyvälle selälleni. Ja ikävä flunssakin pitäisi päihittää ensin.

PS. Jos Sotshi kiinnostaa muutenkin kuin olympiakaupunkina, Ylen Areenasta voi kuunnella sarjan Amatöörioppaat Sotshissa.

Luvassa lunta

Tammikuu meni äkkiä. Helmikuun alussa on yleensä jo korkeat hanget ja nietokset. Toistaiseksi meillä on ollut vain kuuraiset puut ja ne paukkuvat pakkaset. Mutta nyt heti aamusta alkoi sataa lunta. Vihdoinkin. Aurauskalusto kävi tammikuussa toki pari kertaa kolaamassa pois parin sentin pumpulilumikerroksen, mikä tuntui kyllä melko turhalta työltä.

Sateisen syksyn vuoksi purot syöttävät edelleen vettä ojiin. Onneksi vaarallisia polanteita on jo murskattu kävelytieltä. Lumi kuuluu suomalaiseen talveen. Sen puute on jo aiheuttanut vahinkoa marjanviljelijöille. Ellei lunta saada sateena, sitä tehdään koneella. Lähimmät nietokset löytyvät Puijon montusta. Parkkipaikka on suljettu, koska siellä on jatkuvasti kaksi lumitykkiä käynnissä. Olen poikennut kolme kertaa tarkistamassa. Jonnekin sitä sitten siirretään, koska korkeat kasat olivat jo vajenneet. Lähirinteen puustokin saa osansa tekolumesta.

Aurinko yritti tällä viikolla jo herätellä kevättä. Luulin muuten osaavani helmikuun alun nimipäivät ulkomuistista. Riitta, Aamu, Valo. Tarkistin seinäkalenterista. Huomenna viettävät nimipäiväänsä myös Jemina ja Lumi, Aamun lisäksi. Jatkuva muutos tai hienommin sanottuna trendit näkyvät nimistössäkin. Viiden vuoden välein nimipäiväkalenteri tarkistetaan (Yliopiston almanakkatoimisto)  tiettyjen kriteerien mukaan. Seuraavan kerran uusia nimiä otetaan kalenteriin vuoden 2015 alusta.

Riitasta tulee mieleen muutama entinen kollega ja yksi lukioaikainen luokkakaveri, Jeminasta yksi koira. Lumi-, Aamu- ja Valo-nimisiä henkilöitä ei tule mieleen yhtäkään. Onnea kaikille Riitoille tänään!

Olonkorjuumarkkinat

Ilmaislehdet ovat täynnä erilaisia kauneus/terveys/kuntopalvelujen tarjoajien mainoksia. Jokaiselle löytyy jotakin, lupaavat. Olen niitä silmäillyt ja ihmetellyt, mitähän tuon ja tuon sanan taakse kätkeytyy. On hytkettä, fressiä, ladylinea, tanssistudioita ja niiden alaotsikoissa lukemattomia ryhmiä. Löytyy tankotanssia, Bollywood tanssia, kundaliinijoogaa ja ties mitä. Näissä näkyy yleensä olevan melko isot kuukausitaksat, joilla asiakkaat sitoutetaan liikkumaan.  Tarjotaan myös online-kuntoilua. Hinnastosivulle en edes viitsi vilkaista. Eläkeläisen kannattaa käyttää kaupungin tarjoamia halvempia liikuntapalveluja.

Isollakaan rahalla ei olo eikä kunto kohene, jos laji on vääränlainen.

Viime vuosi meni erinäisistä syistä ilman säännöllistä sopivan kevyttä (PPPP) liikuntaa. Vesikävelykin jäi. Myös koko kesäksi, kun laituria ei saatu kunnostetuksi ja vesi oli liian kylmää. Jaakon heitettyä kuuman kiven järveen, ilmaantui sinilevää.

Kun kerran koko kroppa on jatkuvasti juntturassa ja kipeä ja ohjattuna on mielestäni mukavampi liikkua, etsin sopivaa kehonhuoltoryhmää. Nyt tavasin kansalaisopiston esitteen tarkkaan ja valitsin sieltä itselleni asahin.

"Asahi on monitasoinen terveysliikuntajärjestelmä, jossa yhdistyvät sekä itämaisen että länsimaisen terveysliikunnan parhaat perinteet. Liikkeissä koko keho avataan systemaattisesti niskasta nilkkoihin. Liikkeet ovat pehmeitä ja ne tehdään hengityksen kannattelemana. Asahi on fysioterapian kaltainen liikuntamuoto, jossa on myös liikunnallisia elementtejä. Liikkeet on suunniteltu tarkoituksella yksinkertaisiksi, jotta jokainen voisi alkaa harjoittaa niitä heti. Asahiin ei ole osallistumiskynnystä." ( suora lainaus linkin takaa)

Ensi viikolla pääsen sitten kokeilemaan, miten mummon tämänkertainen lajinvalinta onnistui. Ikääkin on jo kertynyt niin paljon, että saan alennuksen maksusta. Olisin saanut eläkeläisalennuksen jo aiemminkin, mutta olisi pitänyt lukea tarkemmin esite. Ja tiedoksi tämäkin: jos joutuu (kuten minä viime vuonna) jättämään sairauden takia koko ryhmän pois, maksuvelvoite säilyy, ellei lääkärintodistuksella todista esteellisyyttään. Olin sen verran heiveröidessä kunnossa, että en jaksanut sellaista hankkia.

Älykkäät

Meillä on autossa taipuisa läpyskä, joka tarttuu magneetin tavoin kojelautaan. Siihen voi sitten laittaa kännykän ennen kuin lähtee ajamaan.  Luin artikkelin, että tulevaisuuden kännykätkin saattavat olla taipuisia.

Jo vuonna 2008 lanseerattiin uusi tuote joka kolmas minuutti enkä usko, että vauhti on siitä hidastunut. Tekniikkafriikit hankkivat ne heti, mutta kaltaiseni hidastelijan on osattava kuvitella, miten mikin laite istuu omaan arkeen. Selkokielellä: tarvitsenko sellaisen? Lihasepätasapainoharjoituksissa esimerkiksi älyvaatteista saattaisi olla apua.

Seuraavalle kuntoutusreissulle en kehtaa enää mennä vanhoissa verkkareissa, vaan päätin ostaa jotakin uutta. Onnistuin puolisoni avustamana ostamaan ja sovittamaan (päinvastaisessa järjestyksessä tietenkin)  neljä erilaista vaatekappaletta 20:ssa minuutissa. Aika hyvin. Myöhemmin samana päivänä jouduin käymään uudelleen keskustassa ja päätin mennä ostamaan myös uudet kengät. Ei tarvinnut jonottaa. Istahdin penkille ja selitin jalkineongelmani ystävälliselle myyjälle. Hän möi minulle parhaat mahdolliset (?) jalkineet. Ne muotoutuvat jalan mukaan. Ovat kevyet ja sukkamaiset. Ainakaan eilinen sisäänajokävely ei aiheuttanut mitään ongelmia.

Mielelläni painoin hymyhymiötä kyseisen urheiluliikkeen ovenpielessä olevassa rankkauslaitteessa, joka kysyi, voisinko suositella ko. liikettä toisille. Jäin niin hyvälle tuulelle kenkäostoksen jälkeen, että poikkesin vielä sähköliikkeessä katsomassa älypuhelimia. Muita asiakkaita ei ollut, joten sain rauhassa kysellä ja katsella. Vikkelimmät laitevaanijat ovat ehtineet omaksua kymmeniä uudistuksia samassa ajassa kuin kaltaiseni verkkaiset vasta yhden. Toistaiseksi olen vain silmäillyt toisten älypuhelimia, vaikka olenkin joissakin tilanteissa joutunut toteamaan, että nyt olisin ehkä tarvinnut oman.

Ps.
Kun on muutaman päivän poissa netistä, täälla avautuu aina uudenlainen maailma. iGoogle lakkaa 1.11.2013. Ilmoittavat näköjään hyvissä ajoin. Blogger näyttää myös muuttuneen. Kuvat latautuvat nopeasti ja tuonne tekstitilan oikean ylänurkkaan on ilmaantunut taas uusi härpäke: Määritä tai käännä.

Sadekuurojen lomassa

Koko viikko on ennustettu ukkosia ja ilmanala on sen mukainen. Joko vaara tai vesistöt kierrättävät pilvet toisaalle. Tänä kesänä ei toistaiseksi ole ollut ainoatakaan hellepäivää tällä kohtaa. Niitä en kyllä kaipaa, mutta pieni rajuilma saisi pyyhkäistä pois nuo paikoilleen jämähtäneet paksut pilvet. 

Vettä on satanut runsaasti. Lipstikkapensas on kastelematta kasvanut  niin korkeaksi, että keittotarpeet  voi pian saksia  suoraan keittiön ikkunasta. Eiköhän raparperin lehtikin ole kohta metrinen?

Ensimmäiset kalliit puutarhamansikat olivat kauniita ja napakoita, mutta eivät jotenkin maistuneet  kesälle, siis auringolle. Vika voi tietenkin olla maistajassakin. Toivottavasti mustikalle ei käy samoin. Joka tapauksessa marjat ovat tänä kesänä myöhässä. Puutarhamansikka on parhaimmillaan juuri poimittuna. Talvenvaraksi sen sijaan o(s)tan mieluummin metsä- ja suoluonnon antimia: mustikoita, lakkoja, metsävadelmia, juolukoita ja karpaloita. Ja ehdottomasti puolukoita, jos vain mahdollista.
__

Tulipa juuri puhelu, että ensi tiistaiksi sovittu keittiön loppuasentaminen ei vieläkään toteudu. Allekirjoittamassani tilausvahvistuksessa on sovittu, että keittiö toimitetaan viikolla 19. Hohhoijaa! Asioilla on tapana järjestyä. Tavalla tai toisella. Olinpa itsekin merkinnyt tämänpäiväisen fysioterapia-ajan huomiselle. Kaikenlaista sattuu. Kun usein sattuu, niin siihen alkaa tottua.

Olen seurannut  draamasarjaaa 2012:Olympiaseikkailu. Kyse on dokumentin muotoon tuotetusta parodiasta, joka kertoo järjestelykomitean  kamppailusta saada kisat pystyyn. Toistaiseksi ainakin näyttää siltä, että jos jokin asia järjestelyissä voi mennä vikaan, niin se menee. Jotenkin nämä kaksi asiaa vertautuvat mielessäni toisiinsa.

Tilaa uudelle

Alyttömälle liian älykäs kännykkäni hälyttää. Vieras numerosarja. Vastaan kuitenkin. Ei minulta pyydetä kuin puoli minuuttia aikaa. Lupaudun olemaan kuulolla sen aikaa sanottuani, että aikaa alkaa nyt. Jos tilaisin puoli vuotta alle puoleen hintaan kauneutta ja terveyttä, jota tiedän olevani molempaa vailla, saisin verenpainemittarin siinä sivussa. No, se minulla toki jo on ja viimeksi käytin sitä eilen. Eikä päänsärky johtunut kohonneesta verenpaineesta, vaan joistakin muista paineista, joiden vuoksi alan olla räjähtämispisteessä. En tilannut mitään ja olen lopettanut ainakin yhden entisenkin lehtitilauksen.

Eilen tuntui jo hitusen helpommalta hengittää ja koska aurinkoistakin niin viiltävän keväisen kauniin kirkasta oli, päätin räkätaudista huolimatta käväistä ihan vähän pihalla. Jalat veivät näin jälkiviisaana ajatellen väärään suuntaan, koska linnunlaulu lakkasi melko pian kuulumasta. Tuulettomissa suojaisissa paikoissa aurinko lämmitti jo tuntuvasti, mutta varjopaikkojen viima ei tehnyt hyvää, vaikka olinkin pakkasta varten pukeutunut. Ei sitä enää niin korkealta putoa melankoliaan, vaikka yöt menevät nenää niistäessä ja lämmintä juomaa keitellessä. Suunnitelmat vaihtuvat uusiin. En siis tänäänkään päässyt hankkimaan niitä lukulaseja, vaan sen sijaan huomenna menen omalääkärille, jos vaikka kuurin vaatii tämä pitkittynyt mikälie.

On se niin hyvä, että vanhat lumet romahtivat äsken alas katoilta näin päiväsaikaan. Koko talo tärisi ja jytisi ja melkein samalla hetkellä alkoi sadella luvattua uutta lunta. Ja radiossa varoitetaan kovenevan tuulen aiheuttamasta savotasta läheisillä metsäalueilla.

Toivottavasti kevään edetessä alkaa enenevässä määrin tipahdella noita valon pisaroita. (Tuure Kilpeläinen).

Marraskuisia ääniä

Tiaiset ovat löytäneet pihan pikkusyreenin. Harakat näkyvät vierailevan ahkerasti talipallolla ja vieläkin näyttää siltä, että etsivät kadonneita puunlatvoja. Talvihorrostamisen aikaa. Yleensä melko hiljaista. Mutta mutta.

Odotettiin kasvukauden loppumista. Lumi ehti ensin, toki vain ohuena vaippana. Pieni pakkanen myös. Marraskuun vaihteleva sää kastelee ja kuivaa, pimentää, pehmentää maiseman ja välistä pilviverhon väistyminen paljastaa vanhan taivaan valkoisine pilvilampaineen. Kuten eilen iltapäivällä. Isänpäivän kunniaksi.

Talon rakenteet kuljettavat työkoneiden äänet sisälle. Ensin kuluu muutama kepeä kopsaus kuin tunnustellen rakenteiden lujuutta. Se on tavallisen lapion ääni. Kohta kaivuri käynnistyy ja asiaan vihkiytymättömästä alkaa tuntua, että enemmän nyt kyllä särkyy, menee rikki kuin korjaantuu. Ja tulee mieleen keskeneräisen työn arvostelu. Eihän tätä ole vielä maalattukaan.

En sitten kuitenkaan ostanut niitä nastapohjakenkiä, jotka netin kuvissa näyttivät lupaavilta. Kaupoissa näkyi olevan tarjolla monenlaisia. Käyttäjäkommentit olisivat hyödyllisempiä kuin myyjien moitteet tietyistä malleista. Suutarilta voisi ostaa pakkauksen tee-se-itse-nastoja ja kokeilla ensin niillä. Vanhojen vaelluskenkien pohjiin niitä ei ehkä kannata ruuvata, koska pohjamateriaali tuntuu kovettuneen ajan saatossa.

Eilen ihailimme vunukoiden korttipiirroksia. Ja käsialoja. Itella osasi moitteitta tuoda kortin perille Andalusiasta saakka, vaikka osoite näytti peilikirjoitukselta. Söimme myös isommalla porukalla lounaan, josta jäi meille kahdelle ainekset useaan ateriaan. Osasivat odottaa jälkiruokaa, mutta rahkan puolukat olivatkin vääriä marjoja. Onneksi sen säilyneen konvehtirasian suklaat ja jäätelön suklaakastike pelastivat paljon. Ja kierrepullat.

Nyt täryjyräjytinä alkaa taas, kahvitauko on ohitse. Olisi käytävä pokaliikkeessä tarkistamassa silmälasien istuvuus. Minulla on paha tapa käsitellä silmälaseja(kin) toispuoleisesti. Eikä niitä saisi koskaan nostaa otsalle. Sanovat. Tiedän mutta en muista.

Arvaakohan tästä lähteä mihinkään? Miten sitä voikaan murehtia yhtä kukkapenkkiä ja raparperiä! Ja toivoa, että pienillä pihoilla käytettäisiin tavallista lapiota eikä jokaista tiiltä siirrettäisi koneellisesti.

Kyllä minä en

Vaatehuone ja -komerot kaipaavat raivausta, johon ei tahdo mitenkään jaksaa ryhtyä. Jotakin sentään. Ei ollut sunnuntaina löytyä yhtään sopivankokoista, sopivankevyttä vaatetta. Niin lopulta minä sitten vein sen mustan jakun pienennettäväksi ompelijalle. Vaate on hankittu isän hautajaisiin ja olen alkanut niin selvästi pienentyä, että takakappaleen saumoista on otettava senttejä sisään. Näppäräkäsinen osaisi tehdä moisen itsekin.

Oikeastaan ei olisi aikoinaan kannattanut antaa omia hepeniään pois, koska uusien hankkiminen on käynyt niin työlääksi. Vaan ei sitä arvannut etukäteen. Kaupat ja kirpputorit ovat kyllä vaatteita pullollaan, mutta kun se sopivien etsiminen ja sovittaminen on niin hankalaa. Olisin vain tuunaillut niitä entisiä.

En kyllä tiedä ikävämpää yhdistelmää kuin sovituskoppi ja tällainen jäykkärankainen naisimmeinen, jolla on jokin ennalta mielikuviteltu näkemys haluamastaan uudesta (saa olla käytettykin) asusta. Itse asiassa en taida muistaa ainuttakaan kertaa, että olisin turhautumatta selviytynyt tuon sortin koppikammosta ja tullut harmistuksissani ja pakkotilanteessa ostaneeksi kompromissin.

Voi se tietysti olla klaustrofobiaakin, mutta miksi se ei iske MRI-putkessa, joka on vielä paljon ahtaampi paikka.

PS.

Kyllä minä en pidä Bloggerin uudesta tekstieditorista, kun se on niin hidas. Piti vaihtaa vanhaan, että saan tämän nyt lähtemään.

Hiljaiset (s)illat

Jos edellisen äänikirjan kuunteleminen kävi välillä työstä, Robert James Wallerin Hiljaiset sillat Veikko Honkasen lukemana imaisi heti mukaansa. Aluksi tarinan tuttuus elokuvan kautta häiritsi jonkin verran. Vanha äidiltä peritty halpa kasettisoitin oli pilata nauhan. Oli onni, että se meni rikki, sillä uudemmalla stereolaitteella kuunnellessa Honkasen ääni pehmeni ja syveni ja kuunteleminen muuttui entistäkin nautittavammaksi. Jo elokuva aikoinaan oli kaunis ja ah niin romanttinen, mutta kyllä kirja on mielestäni parempi. Kannatti ehdottomasti kuunnella. Sen suoman täyteläisen tunnelatauksen jälkeen en ole halunnut heittäytyä heti uuteen tarinaan. Kaipuuviihdettä (termi Tuimalta) parhaimmillaan. Enkä ole ehtinyt kyllästyä, koska en ole vastaavia juuri lukenut.

Hiljaisina iltoina on ollut aikaa pohtia esineiden ja kuvien merkittävyyttä muistin ja muistojen tukena. Paperilappunenkin riitti Robertille, viimeiselle cowboylle. Vasta Francescan kuoltua once-in-a-lifetime-rakkaustarina paljastui lapsille äidin heille osoittamassa kirjeessä ja muistikirjoissa. Michael, poikansa, vihdoin käsitti, miksi äiti oli halunnut isän kuoltua ehdottomasti takaisin vanhan keittiönpöydän. Tuo pöytä, kuten vaaleanpunainen tyttäreltä evätty leninkikin saivat paikkansa perheen tarinassa. Sekin selvisi miksi äiti halusi tuhkansa ripoteltavan samalta katetulta sillalta, mistä kaikki alkoi. Yksi ympyrä sulkeutui.

Minulla on kotikotoa tuotu kirjahylly. Siinä ylähyllyllä pitkä rivi kirjasia täynnä äidin arkisia muistiinmerkintöjä monien vuosien varrelta. Alkuun yritin etsiä sieltä vastauksia tiettyihin "kiellettyihin" puheenaiheisiin. Selvyyttä. En löytänyt. Haluaisin saada palikat järjestykseen. Hän oli sulkenut ne asiat sydämeensä eikä minulla ole koodiavainta. Naapureiden muuttoa seuratessa tuli puheeksi nykyajan kirous, tavaranpaljous. Sitä vikaa on tässäkin kodissa. Minusta muuttaja sanoi viisaasti: "Kun on kahden tai kolmen suvun jäämistöjä, niitä täytyy pitää tietty aika, sillä ne ovat niin täynnä merkityksiä monille. Parin kolmen vuoden päästä voi sitten rauhassa alkaa raivata niitä pois." Niin aion tehdä minäkin.

Nöyräksi tekee

Pyydän anteeksi, jos jokainen edellisen entryn korjaus- ja muu muotoiluyritys on putkahtanut lukijoihinne uutena päivityksenä. Minä kun en pääse ymmärrykseen tuohon Links to this post-juttuun. Itse asiassa siellä näkyy lukevan Linkit tähän tekstiin. Sen sain kyllä näkyviin. Pihalla mitä pihalla.

Olisin halunnut päästä helpolla ilmoittamaan sen teeruusun nupun puhjenneen kukoitukseen viime yönä. Siis laittanut vain linkin tuonne kuvablogin puolelle, jonne sen innoissani heti aamusta laitoin. En osannut. Kyllä minä nämä tekstinsisäiset linkit, ihan permalinkkeineen, hallitsen, mutta en noita alle lisättäviä.

Jos joku lukija osaisi selkokielellä selittää, miten niitä sinne saa itse. Vai onko tarkoituskaan niitä itse sinne lisätä? Tämä Blogger on muuttunut vuosien myötä aika paljon. Mielestäni kirjoittajaystävällisemmäksi, mutta joissakin asioissa tulee tenkkapoo.

Aprillipäivänä 2009

Kelloja on siirrelty kohti kesää. Toistaiseksi joka päivä on vielä löytynyt yksi siirtämätön. Autossa saattaa vieläkin olla yksi. Voisivat lopettaa tämän kellopelin. Kuka sen yleensä aloitti? Alkuvuosina piti aina pähkäillä, miten niitä siirretään. Nyt on läksy opittu. KK. Kohti kesää. Aina.

Vahvat ja makeat herneenversot kurottuvat valoa kohti. Kaksi vanhoista paavalinkukista on jo täydessä kukassa. Kylvämäni tilli on hennoista hennointa. Löysin vanhoja ylijäämäsiemeniä ja kokeeksi kylvin. Tillikin oli toistakymmentä vuotta vanhaa! Epämääräiset isommat siemenet osoittautuivat sitten krassin siemeniksi. Ne joutuivat multaan aivan liian varhain. Ovat jo toistakymmensenttisiä. Sitä tekee vain tehdäkseen jotakin. Turhaa paljon. Tärkeät jäävät tekemättä. Isoihin päätöksiin ja muutoksiin ei ole voimia.

Säätila vaihtelee ja saattaa tuo selkäkipu myötäillä ja mielialat aaltoilla siinä mukana. On ollut esteitä, konkreetteja, mutta myös sanattomuutta ja saamattomuutta. Happivaje. Ei ole mitään jaettavaa. Silloin kannattaa olla hiljaa kuin tuo suunsa suppuun sulattanut lumiakka. On ollut aprillipäivä jona kuvasin kevään ensimmäisen sinivuokon. Nyt on lunta vielä katoillakin. Aurinko kuitenkin paistaa ja urpiaiset sirkuttavat viikon luontoäänenä ja luonnossa. Jos vaikka nyt lähtisi vähän ulkoilemaan.

Turhuuden markkinoilla?

Lapsena hiukset pestiin kerran viikossa saunassa. Mutta millä? Hellä Mietosen muistan hyvin. Jossakin vaiheessa se ilmaantui saunan lauteelle Sunlightin ja mäntysuovan viereen. Kesällä poimittiin kamomillasaunioita ja haudutettiin niistä hiushuuhde. Tätini neuvon mukaan kiiltävät hiukset saa huuhtelemalla ne viimeiseksi mahdollisimman kuumalla vedellä. Vieläkin muistan hänen neuvonsa ja tilanteen, missä hän sen antoi. Ja kuivapesuaineena käytimme ruisjauhoja!

Nykyään ei kampaamojen ja tavaratalojen kemikaliohyllyjen ääressä tahdo selvitä omin avuin. Ensiksikin suurennuslasi pitäisi olla mukana. Aineita löytyy kaikkeen mahdolliseen ja uusia tuotteita syntyy kuin sieniä sateella. Olen luottanut kampaajiini ja ostanut hiustuotteet heidän ohjeidensa mukaan. Kävisikö astianpesuaine shampooksi? Jotkut taas valmistavat shampoonsa itse esim. kananmunasta.

Asia on ajankohtainen. Olisi taas aika mennä kampaajalle. Toinen heistä on allergisoitunut hiustenkäsittelyaineille siinä määrin, että ei pysty tekemään kuin ns. lämpöpermanentin. Itsellänikin silmät vetistävät joka kampaamoreissulla. Torniolaiset peruskoululaiset ovat olleet hyvällä asialla tutkittuaan, mitä hiusten värjäys aiheuttaa ympäristölle. Jos herneetkään eivät kasva tukanvärjäysvedellä kastellussa mullassa, eivät ne aineet voi meille ihmisillekään kovin turvallisia olla.

Myönnän, että omankin kylpyhuoneen hyllyt pursuavat erilaisia shampoita, hoitoaineita, muotovaahtoja, geeliäkin. Kalliita ja edullisempia. Viiksivaha vain puuttuu. Olisi inventaarion aika sielläkin.

Terveyttä leivästä?

Edellisen postauksen kommenttia kirjoittaessani aivan vesi herahti kielelle, kun muistin äitini leipoman ruisleivän maun. Muistin sen tuoksunkin. Olen yrittänyt etsiä kaupoista täysrukiista ruisleipää, mutta se on aika vaikeaa. On niitä joitakin ja myyjäisistä saa myös. Melkein jokaiseen sorttiin on lisätty vehnäjauhoja. Ja hiivaa, jota ei ennen ruisleivässä tarvittu. Sitten muistin ns. terveysleivän. Kun kerran äidin leivänjuuri on menetetty, onhan minulla pakasteessa terveysleivän juuri. Tein sitä aikoinani paljonkin ja vein tuliaisina. Välillä se onnistui hyvin, toisinaan taas taikinan nousemisen kanssa oli niin ja näin. Sain juuren tähän terveysleipään kauan sitten naapuriltani. Nyt kokeilemme miehen kanssa yhteistuumin, vieläkö se toimii.

Tarvitset
1. 1,5 l kylmää vettä
2 rkl suolaa
2 dl leivänjuurta
2 dl auringonkukansiemeniä
2 dl pellavansiemeniä
3 dl rikottuja ohrasuurimoita
8 dl ruisjauhoja
10 dl vehnäjauhoja

Sekoita ainekset puukauhalla ämpärissä ja anna hapata 12-24 tuntia.

2. Voitele neljä pitkää vuokaa ja lisää ämpäriin
0,5 l haaleaa vettä
14 dl ruisjauhoja

Sekoita taikina käsin ja nostele se vuokiin. Anna leipien kohota 2-6 tuntia.

3. Paista 175-asteisessa uunissa 2 t 15 min

Tuolla keittiössä se taikinanjuuri nyt happanee punaisessa muovisangossa, koska taikinatiinua en omista. Hierinkin jäi mökin myynnin yhteydessä eteisen verholaudan päälle, siihen tuohivirsun viereen. Kyllä sen huomenna jo näkee, toimiiko juuri. Mielenkiintoista. Onpa mitä seurata. Olkoonkin, että siinä on vehnäjauhoja (laitoimme kyllä itse hiivaleipäjauhoja osan), kai se on terveellistä hiivattomuuden ja noiden kuitupitoisuutta lisäävien siementen takia. Onkohan tämä ystävältä ystävälle aikoinaan kiertänyt resepti toisille tuttu? Viime viikolla leivoimme hiivaleipää. Siirappi oli lopussa. Laitoimme sen asemasta fariinisokeria. Tänään kaupasta löytyi leipäsiirappia!
___
Edit. 29.8

Unohdin mainita, että pitää muistaa ottaa uusi taikinanjuuri (noin 2 dl) pakasteeseen, ennen kuin täyttää vuoat. Leipämme oli valmista eilen illalla varttia vaille kahdeksan. Ei siis mitään pikaruokaa. Piti heti uunista otettua päästä maistamaan. Levite suli lämpimän leivän päällä, kuori oli ehkä liian kova ja paksu. Se johtunee vanhan uunimme ominaisuudesta lisätä lämpöä omin päin eikä noudattaa asetettua lämpötilaa. Ihan suussa sulavaa, erilaista, vanhaa tuttua, tuoksuvaa.

Sitäsuntätä

Pitkästä aikaa tuli tehdyksi raparperihyvää. On siinä liikaa kaikkea eikä Kiekun orsikanalan munien runsas omega 3-pitoisuus ole kummoinenkaan puolustus. Pienen laskutoimituksen jälkeen tein neljän munan annoksen. Sekin riittää aivan hyvin kokonaiseen uunipellilliseen.

Sitäsuntätä valmistetaan taas tavallisesta sokerikakkutaikinasta paistetusta kääretortun pohjasta tai miksi ei myös sokerikakusta. Kakku pilkotaan sentti-kertaa-sentti-kuutioiksi, jotka laitetaan lasiseen kulhoon ja lisätään kuivia tuoreita sesonkimarjoja joukkoon ja sekoitetaan varovasti nostellen (ellei malta asetella kauniisti jo alkuaan). Tarjotaan kermavaahdon, vaniljakastikkeen tai sopivaksi sulaneen jäätelön kera täytekakun korvikkeena. Koristelu ei siis ole kovin haastava. Entinen kollega tarjosi kyseistä herkkua työpaikalla. Siellä se sai nimen komposti. Tuon sitäsuntätän keksin ihan itse. Se saattaa tarkoittaa vallan muuta. Pyttipannua esimerkiksi.

Selkävaivan kanssa menen vuoristorataa. Jonakin päivänä se antaa kävellä mäkiäkin. Viimeisen vuorokauden olen ollut kuin rautapanssarissa. Yö meni osaksi kävellen ja venytellen. Näin pimeimmän hetken kello yksi, kolmelta vaihdoin sänkyä peitto kainalossa, silittelin kylmägeeliä minne yletin, otin särkylääkettä ja yritin avata lukkoja. Sain onneksi hetkeksi nukahtaa.

Selkähelppojen hetkien suuret suunnitelmat lähtemisistä ja kirjoittamisista (lukemisistakin) murenevat sellaisina öinä. Silti minulla on jo nimi omalle "kirjalle". Alkuakin. Kannattaisi ehkä laatia jonkinlainen runko, sisällysluettelo. Aineistoa on liikaa, materiaali rönsyilee kuin mansikka. Tämä on sellainen savolainen projekti: aloittamista vaille valmis. Saattaa siksi jäädäkin, jos alkaa stressiä pukkaamaan. Jokin kytö uloskirjoittamiseen ikään kuin olisi. Tai sitten luen itseäni väärin. Kuva on eilisaamuiselta uintireissulta kello viisi. Mykistävää kesäkauneutta hiljaisuudessa. Mieheni nukkuu niin sikeästi, ettei tietäisi näistä salavaelluksistani mitään, ellen ottaisi kuvia ja jättäisi märkää uimapukua näkyviin.

Back in USSR

Hiljan edesmenneen äitini jäämistöstä löytyi sattumoisin aika monta vanhemmilleni kirjoittamaa kirjettä ja korttia silloisesta Neuvostoliitosta. Kuvassa on opinahjoni, Kiovan valtiollinen yliopisto l. KGU. Isompi määrä ajankuvausta rajan takaa on miehelleni lähettämissä kirjeissä, jotka ovat kaikki tallella. Ne ovat 70-luvun alusta.

Ensimmäisellä opiskelukomennuksella minulla ei ollut kameraa mukanani, joten äsken löytämäni sivusto kuuluisan National Geograhpic-lehden valokuvaaja Dean Congerin kuvat tavallisesta neuvostoarjesta tuolta ajalta koskettavat kovin. Ovat kuin kuvitusta tuohon aikaan ja kirjoittamiini kirjeisiin. Toisella pidemmällä jaksolla minulla oli mukanani jo häälahjarahoilla ostettu Minolta ja muutama diafilmirulla, mutta valitettavasti valokuvaamisen taito oli hakusessa. Joitakin kuvia toki on. Ja talvella skannattuja dioja, joiden puhdistaminen on vielä kesken. Käyttämäni diaskanneri ei poistanut automaattisesti roskia. Työ on siis kesken. Niin kuin moni muukin alkamani askar.

Äsken uutisissa Museovirasto kaipaili vanhoja valokuvia oman maamme arkityöstä, kodeista ja perhe-elämästä digiarkistoitavaksi ja julkaistavaksi netissä. Kuinka moni haluaa valokuva-albuminsa nettiin? Mietityttää ainakin minua. On kyllä harmillista, että isovanhemmilta jääneet kauniit kunnon valokuvaajien ottamat kuvatkin ovat jääneet tunnistamattomiksi. Itse tunnistan kuvia viiden vuosikymmenen ajalta, mutta sitä vanhemmat jäänevät arvoituksiksi.

Oma todella myöhäsyntyinen valokuvaharrastukseni taitaa suuntautua väärille urille, kun kerään esim. digikasviota, annan kameran vangita maisemia ja rakennuksia. Tällaisina viileinä ja sateisina heinäkuun päivinä olisi hyvää aikaa täydentää tekstejä kotialbumeihin, jos ne sieltä vielä puuttuvat. Kun ei nyt jäisi vain aikomukseksi. Jälkipolvi saattaa kiittää sitten joskus.

Rutiini kannattelee

Tämä kevät on mennyt niin äkkiä ja kuin sumussa. Kaikki rutiinit ovat kaikonneet ajaksi. Ilman niitä olen hukassa. Rutiinit ovat ihmiselle pelastusrengas. Vuorokausirytmi, ruokailurytmi, päivärytmi, viikkorytmi. Puhuvat, tai ainakin 90-luvulla, vielä biorytmeistäkin. Venäjän oppikirjassa oli oikein lukukappale biorytmologiasta. Samassa opuksessa puhuttiin kybernetiikastakin, muuten.

Useammasta kuin yhdestä syystä kadotin reiluksi viikoksi minulle normaalin vuorokausirytmin. Väsytin itseni. Nyt olen palautumassa, uskoisin. Viime yönä en enää lähtenyt öisille vaelluksilleni. Vaikka rauhoittaviahan ne olivat, yksinäiset luontoretket. Yölinnut seuranani ja vaiteliaat puuvanhukset. Nukkuva nurmi.

Tänään olen väsyttänyt itseäni fyysisesti lonaamalla laatikoita, kaappien hyllyjä, kirjahyllyjä, vaatehuonettakin. Olen löytänyt jotakin arvokasta jo unohtamaani, mutta paljon paljon pois joutavaa. Siitä tässä onkin kyse. Kirppistavaroiden keräämisestä. Ja elleivät tavarat sitten itse itseänsä kaupitse, viemme ne sitten vaikka Konttiin. Tärkeintä on nyt se tekeminen. Istutin pariin saviruukkuun piikkikruunun pistokkaitakin. Jospa joku haluaisi melko harvinaisen viherkasvin ikkunalleen. Kirjoista luopuminen tuntuu vaikeimmalta. Vaatteita on helppo laittaa menemään. Leluvarasto kaipaa vielä perkaajaa.

Tutkimme nyt tarkkaan Ilmatieteen laitoksen sääennusteita. Sataako vai paistaako lauantaina? Tänään oli olevinaan iltapäivällä lämmintä. Minusta kaksitoista astetta ei vielä kesää tee. Tuomi tuntuu olevan samaa mieltä. Kitsastelee nuppuineen, samoin norjanangervo.

Laituri on nyt vihdoin siivottu ja korjattu. Vihdoin, koska säät eivät ole houkuttaneet toisia "uimaan". Tänä aamuna taiteilin vielä paksun kaislamaton yli liukkaille portaille. Olkapääni on siis niin kipeä, etten itse ole pystynyt siirtämään aaltojen pakkaamia kaislakerppoja kuivalle maalle. Kiitos kuuluu talkoolaisille!

Ennen posti oli myös pankki

Lähiömme on ilmeisesti muuttunut haja-asutusalueeksi, koska Itella kantaa, tosin meille yksityisasiakkaille postiautolla, postin nykyään vasta noin kello viisitoista. Tuolta linkistä luin, että jakelua vielä voisi tunnilla siirtää myöhemmäksi. Mistähän tämä muutos johtuu? Menevätkö postiljoonit töihin myöhemmin nykyään? Ennen posti tuli jo ennen puolta päivää. Ja Helsingissä muistan kerrostaloyksiön postiluukun kolahtaneen kahdesti päivässä.

Ajat muuttuvat. Postilaatikotkin on uusittu. Lukollisiksi. Aluksi tuli tehtyä useampiakin turhia reissuja postilaatikolle, koska avain unohtui. Onneksi sentään sanomalehti jaetaan erikseen aamulla. Kai tähän tottuu. Mistä sitten tietää postin yleensä käyneen?

1) Tulen pihaan ja näen, että naapurin postilaatikon luukku on auki. Luukkusysteemi on mennyt rikki, vaikka meillä on kulmakunnan komeimmat (ja kalleimmat) postilaatikot.
2) Bongaan ikkunasta postia kotiin kantavan naapurin.
3) Satun näkemään näin lumisena (kyllä, täällä on vielä kinokset) vuodenaikana valkoiseen maisemaan solahtavan Itellan postiauton. Ihan harvoin näkee enää postiauton väristä postiautoa. Oranssia siis.
4) Menen hakemaan postin kello 16:n jälkeen.

Tuolla aiemmin jo kirjoitin pankkiasiasta ja monen jo toteuttamasta ajatuksesta vaihtaa pankkia. Eilen sain ensimmäisen etanapostin sinisestä Sampo Pankista. Uteliaana avasin kuoren ja en ollut uskoa silmiäni. Kirje oli ensinnäkin päivätty 31.3.2008 (se siitä Itellan nopeasta jakelusta) ja sisälsi käyttötilini palvelumaksujen ennakkoilmoituksen maaliskuun ajalta. Tililtäni tultaisiin veloittamaan 0,50 euroa 18.04.2008, kuten aina tähän astikin on tehty. Ennen en toki ole saanut tuosta summasta kirjallista ennakkoilmoitusta. Onko tämä jonkinlaista palvelun ja tiedottamisen tehostamista? Nuhraantunen imagon puhdistamista? Kannattaako kirjeitä tuollaisista asioista lähetellä? Eikös se postimaksukin ole jo sen verran? Tuntuu rahan tärväämiseltä.

Opintolainani 60-luvulla kävin neuvottelemassa kotikuntani Osuuspankissa. Saatuani työpaikan Helsingistä opiskeluaikana, työnantaja velvoitti (tai ainakin muistan niin) avaamaan tilin KOP:in. Jossakin vaiheessa kyseinen pankki epäsi laina-anomukseni. Vaihdoin Säästöpankkiin. Sain lainan. Pankkikriisin seurauksena päädyin Postipankkiin, sittemmin olen ollut Leonian ja Sampon asiakkaana. Nyt sitten Danske Bankin Suomen haarakonttorin. Ottaisiko vai antaisiko tuo mitään, jos päättäisin tällä kertaa ihan itse, minkä pankin asiakas haluan olla?

Virrassa mukana

Mitä vähemmän pääsen liikkumaan ulkona, sitä tärkeämmäksi tämä kone näyttää tulevan. Ei oikeastaan kone tietenkään, vaan se minne tällä pääsee. Kuvien kanssa tulee leikiteltyä. Nytkin laitoin latukuvadiasarjan tilalle värikkäitä vempeleitä. Viihteen vuoksi. Viihdebloggaajaksi en kuitenkaan oikein kai taivu. Tai lukijathan se päättävät. Kansatieteestäkin puhutaan, koska tämä blogitutkimus on käsittääkseni valittu “vuoden 2007 ansiokkaimmaksi kansatieteelliseksi graduksi”. Eihän se ole kansalaisjournalismia, jos toimittajat ottavat bloggaajiin yhteyttä juttuaiheiden toivossa?

Eilen yritin hiukan siivota laatikoiden sisältöjä, erottelin valokuvia korteista. Poisheitettävää ei juuri löytynyt. Tavarat vain vaihtavat säilytyspaikkaa. Odotan rakkaita pääsiäisvieraita. Plaraan lehtiä ja keittokirjoja, jotka kattavat kauniisti ja niin keväisen keltaisesti. Luen toisten ruokasuunnitelmia. Vesi herahtaa kielelle. Rahkaa pitää ostaa. Ihanat Pietarin vatruskat. Olisimme ostaneet KYSin aulan myyjäisistä rahkapiirakkaa, mutta kymmeneen mennessä ne olivat jo kaikki menneet.

Jos jotakin pääsiäisruokiin pakosti minulla kuuluu, se on rahkapiirakka, kananmunat ja mämmi. Lampaaseen en ole koskaan tykästynyt. Johtuu kai siitä, että 60-luvulla sain sitä liian usein Sussexissa. Lakkakiisseli olisi keltaista, mutta koska luumukiisselikin on pannassa, ehkä teemme lakkarahkaa. Keväänvihreäksi erilaisia salaatteja ja yritän etsiä (en nyt muista onko), löydänkö vihertävän pöytäliinan.

Olen huono komentamaan. Siispä ruokahankinnatkin jäävät huomiseksi. Lauantaiksi on luvassa yllätysmenyy. Jos olisi ne rahkapiirakan tarveaineet nyt kotona, ehkä tekisin sen itse. Onhan meillä yleiskone. Kaulitseminen on vain vaikeaa. Onneksi kaikkea saa valmiinakin, kun vain osaisin tehdä sen ostoslistan valikoimia näkemättä. Pyhiksi erilaisen kuin arkena.

Pilvi-mamma

Koko viikko on mennyt talvea odotellessa. Eihän tässä mitään hätää muuten, mutta routaantunut maa jäädyttää sateen ja sulaneet lumet ikäviksi iljanteiksi. Olisi joko tai. Nyt on sekä että. Ulkona liikkuminen on melkein mahdotonta. Ei auta sauvat, koska piikit eivät painu iskemättä jäähän. Eikä kiveykseen. Aivot huutavat happea. Silmät haluaisivat levätä taivaan sinessä, kuuraisissa auringon kultaamissa puitten latvuksissa. Pilvissä.

Minulla on kyllä tutkimisen alla joululahjaksi saamani Gavin Pretor-Pinneyn Pilvibongarin opas (Atena Kustannus, 2007). Olen päässyt sivulle 60, jossa on kuva mammasta - kaikkien pilvien äidistä. Koko humoristinen opas on kuvitettu kauttaaltaan Pilvenpalvontaseuran jäsenten ottamilla valokuvilla. Harmi, että kirjan kuvat ovat mustavalkoisia.

Yöpöydällä taas on yksi Coelho. En ole päässyt alkua pitemmälle. Tuon sen huomenna yläkertaan ja siirryn siihen, jos silmät kestävät lukea. Kirkasvalolamppu on edelleen tarpeen, koska tänäänkään päivä ei valjennut lainkaan. Luulin sen harmaimman jo väistyneen. Kyllä harmaus unohtuukin, kun pitää valot päällä ja katselee kesäisiä pilvikuvia.

Linnut muuten livertelivät jo keväisesti postinhakureissulla ja sireeni on taas sekaisin vuodenajoista. Vuorenkilpikään ei nuku. Leikkasivat pihlajan niin, etten näe sen silmujen kokoa. Pitääkö tässä alkaa etsiä kevään merkkejä jo ennen talven tuloa?

Pakastaa, ei pakasta, pakastaa...

Jo toiset lumet ovat valahtaneet rymisten alas sopivanjyrkiltä peltikatoilta. Perennat ovat saaneet siitä talvipalttoonsa, tosin painavan ja säikäyttävän äkkiä. Lammet ovat osin lumen peitossa, osin sulina. Lahdellakin näytti siltä kuin olisi jo jäätiet vedetty useasta kohdasta vastarannalle.

Kai tuo vuorojää johtuu yksinkertaisesti pakkasasteiden vaihtelusta. Rannan tuntumassa mittari ei ole juuri miinus kymmenen asteen alla käynyt. Elohopea liikahtelee laiskasti nollan molemmin puolin. Ikävä uutinen aamulehdessä: ensimmäinen pilkkijä oli jo hukkunut.

Siniharmaarusehtava maisema sai tänään hetkeksi väriä, kun aurinko käväisi näytillä puolenpäivän maissa. Kävin hammaslääkärissä ja katselin autiota tyhjää toria odotusaulan ikkunasta. Joulupuu on jo rakennettu palloineen kaupungintalon eteen, mutta toriparkin autopaljoutta lukuun ottamatta mikään muu ei juuri kaupallisesta joulusta kielinyt. Ehkä tavaratalon seinällä olivat jo jouluvalot, mutta yhtäkkinen luonnonvalo häivytti ne. Noin 170 euron laskun maksettuani en sitten (vajaan tunnin piinapenkissä istuneena) miettinytkään menoa muualle kuin äkkiä kotiin " ilmaiselle" lounaalle (savupotkahernekeittoa pakastimesta). Niin, olihan siellä parkkihallin seinillä joitakin kransseja. En muuten ottanut puudutusta. Aika oli n. 13 minuuttia myöhässä, joten ehdin jutella pitkän tovin tutun vastaanottovirkailijan kanssa. Lakoista (ei marjoista) tietenkin ja mahdollisuudestani päästä terveyskeskuksen hammashoidon piiriin. Isosta laskusta huolimatta: "Hyvää joulunodotusta!"

Olen pessyt vanhoja pehmoleluja ja nukenvaatteita pesukoneessa. Korjasin yhden Molla-Maijan jalankin. Jospa huomenna yritän silittää niitä miniatyyrivaatteita. Tai soitan sen lupaamani puhelun. Tänään väsyttää, nukahdin taas sohvalle hetkeksi. Aikaiset aamut vaativat veronsa. Vai vaikuttaisiko tuo influenssapiikki uuvuttavasti? Ei kai nyt joulustressi kuitenkaan vielä tähän aikaan? Lähiapteekki on lakon vuoksi kiinni. Olisi pitänyt varautua, mutta tehyläisten lakko vei kaiken huomion. Huomenna on uusi päivä ja iloa odotettavissa.