Lähiruokaa

Mieheni käy kansalaisopistossa seniorimiesten kokkikerhossa. Siellä on joka kerran vallan erikoisia gourmet-aterioita monine ruokalajeineen. Aika usein saan tuliaisina pieniä annoksia. Leipomukset ovat olleet herkullisia.

Kyse ei ole mistään terveysruuista. Kermassa ja voissa eikä mausteissa säästellä. Eikä sokerissa.  Kaikki ruokaohjeet ja leivontaohjeet löytyvät kotoa kauniisti mapitettuina. Muutamia olemme kyllä sitten kokeilleet, tosin aika harvoin, koska raakaaineluettelossa on melkein aina jotakin sellaista, mitä ruokataloudessamme ei yleensä käytetä.

Minä olen yksinkertaisten makujen ystävä monestakin syystä. Lapsuus lautasella  oli yksinkertainen. Nyt ruokakaupassa on seurattava sydänmerkkilinjaa, vaikka kaikki suositusten mukaiset tuotteiden valmistajat eivät ole katsoneet tarpeelliseksi hankkia tuota ostosten tekemistä helpottavaa merkkiä pakkauksiinsa. Kipu tai mikä lie vaivoistani on herkistänyt makuaistinkin sellaiseksi, että kaikki tuppaa maistumaan liian suolaiselta, mausteiselta, kirpeältä tai imelältä.

Viime viikolla ovikellomme soi yllättävään aikaan. Olin yksin kotona. Ehdin jo miettiä, uskallanko ollenkaan avata ovea, koska kukaan ei ollut ilmoittanut tulostaan. Oven takana oli kalastava naapuri, joka oli verkoillaan saanut kyllästymiseen saakka haukia. Kysyi, ottaisinko yhden. Veret oli laskettu pois. Laitoin kalan joksikin aikaa jääkaappiin, vaikka parvekkeellakaan ei kylmäkeltju olisi katkennut.

En ollut aikoihin käsitellyt niin isoa tuoretta = elävää kalaa. Mietin mitä siitä valmistaisi. Aloin ottamaan sitä muosikassista pois. Liukas hauki ponkaisi itsensä tiskialtaaseen. Tuossa vaiheessa vaari palasi lounaaltaan ja pääsi näyttämään kalankäsittelytaitojaan. Täyttäisimme kalan ja kypsentäisimme sen uunissa paistopussissa. Pää piti katkaista, jotta saisimme sen jotenkin mahdutettua pussiin. Sitä ennen mokoma hauki säikäytti minut toisenkin kerran.

Olin juuri saanut sipulit, juureksia, juustoa ja mausteita yms. aseteltua sen sisuksiin. Haukipa päätti vielä kerran ponkaista itsensä oikoseksi ja kaikki täytteet levisivät uunipellille. Ei muuta kuin ala alusta. Olisiko sittenkin ollut helpompi keittää se kokonaisena tai fileoida tai jauhaa lihamyllyllä, ehdin jo ajatella.

Lopputulos oli kuitenkin maultaan lähes täydellinen, siis omaan makumaailmaan sopiva. Hauki on kala. Ihan hyvä ruokakala.

PS. Kuvan merellä pilkkijät eivät liity tähän tositarinaan muuten kuin että kalastamisessa siinäkin on kyse.

Second Or Third Life or Whatever

Alla on kopio eräästä postauksestani blogipolkuni alkutaipaleelta. Julkaisen sen uudelleen itselleni muistutukseksi siitä, mikä on tärkeää, hetkellä, jolloin olen päättänyt sulkea tämän viikon kuluttua kymmenvuotiaaksi ehtivän vuodatukseni. Paljon on maailma muuttunut vuosikymmenessä. Vaalit ovat ovella ja tulevaisuus melko arvaamaton monella tapaa. Nyt elämme jo vlogien valta-aikaa ja bloggaaja on ammatti ammattien joukossa.

Aiemmin tuolla jo kerran pohdinkin, olenko oma itseni täällä virtuaalissa. Mitä koko virtuaali itse asiassa tarkoittaa? Olenko virtuaalissa, kun luen tai kirjoitan sähköpostia? Entä laskujen maksaminen verkkopalveluna? Skypellä soittaessani?

Omana reaalina itsenäni omin käsin näppäilen numeroita ja aakkosia ruudulle, painelen enteriä, leikkaan, liimaan, lisään kuvan ja otan pois. Julkaisen. Huomaan virheen. Korjaan. Etsin linkin. Päivitän. Kommentoin kirjoittamalla. Eihän tämä ole reaalia kummempaa. Helpompaa kuin tavallisella kirjoituskoneella kirjoittaminen. En tarvitse korjausteippiä tai -lakkaa. Vuorovaikutusta verkossa. Miljoonia mahdollisuuksia odottamassa löytäjäänsä. Hyvää ja huonoa ja kaikkea siltä väliltä. Piiri pieni pyörii.

Löytyy sopivaa mediakasvatusta lapsille, joiden tulisikin ensisijaisesti oppia tämän uuden sosiaalisen verkottumisvälineen turvallinen käyttö. Me aikuiset opimme siinä sivussa, mihin kannattaa mennä ja mistä pysyä kaukana. Paljon puhuttu Facebook kuuluu olevan kova koukuttaja. On ollut jo tarpeen perustaa vieroitusryhmiä. Blogiriippuvuus saattaa olla kohta oma syndroomansa. Ikäisilleni olisi tarjolla Faceliftbook, mutta ihania kasvojenkohottajia riittää tutuiksi tulleissa blogiystävissä.

En halua muovata itsestäni uutta avatarta, vaikka se tarjoaisi minulle koko maailman. Voisin stailata (vai tuunata) itseni unelmieni mukaiseksi. Voisin ostaa maata, rakentaa sen unelmieni kartanon, voisin lentää ja hetkessä käväistä maan äärissä. Ehkä eri planeetoillakin. Uuden selkärangan kyllä ottaisin, mutta sitähän Second Life ei anna, koska Liisa-avattaren takana olisin kuitenkin minä itse tällaisenani. Vastuullisena yksilönä omista tekemisistäni ja sanomisistani. Face of the Future-kokeilut olivat tikahduttaa minut nauruun. Monet Web 2.0 sisällöt tuntuvat turhanaikaisilta, mutta minulla onkin olematon mielikuvitus.

Mutta hohhoijaa! Minähän olen jo syvällä upoksissa täällä. Vastedes kurkistaessani uutta palvelua, harkitsen (ainakin lupaan yrittää) , onko se tarpeellista. Onko siitä todella hyötyä jollakin muulla tasolla kuin ajankuluna, mitä ei sovi tietenkään väheksyä. Monenmoista siis olisi tarjolla, mutta minä katselen maailmaa aika kapeasta näkövinkkelistä. Ja aidan takaa.(kirj.v.2007 otsikolla Vahoingossa verkottunut. Linkit poistettu, koska eivät enää toimineet.)

Kiitän teitä lukijoita jokaisesta kommentista. Teistä on tullut minulle blogiystäviä. Muutaman olen teistä tavannutkin. Kiitän myös sinua lukijani, joka olet eksynyt tänne jonkin hakukoneen kautta.  Bloggaamiseni alkaminen ei ollut harkittua eikä suunniteltua. Eikä koskaan tuloshakuista. Pikemmin terapeuttista. Arjesta avautumista ehkä jopa liikaa.

Kaiken hyvän olen saanut ilmaiseksi. Ystäviä eri puolella maata ja maailmaa. Tämä blogi on ollut pieni osanen gradututkielmaa, minulta on pyydetty muutaman kerran haastatteluja lehtiin. Tulin tyhmyyttäni suostuneeksi yhteen niistä.  Henkilöyden paljastuminen sitoi käteni. Kadun sitä.

Yhden valokuvan olen myynyt ammattilaisvalokuvaajien mielestä pilkkahinnalla. Ostaja toimi blogin ohjeistuksen mukaan. Kuva tuli kaupalliseen julkaisuun postimerkin kokoisena. Minulta on haluttu ostaa vanhoja puisia kirjainpalikoitakin. Kysytty vanhan vällyn kudontaohjetta jne. Monta monta hauskaakin tarinaa. Niitä on mukava muistella. Kiitos!

Aikamatkailua

Aika ei odota, vaan on. Ajan kulumisen vauhdista olen monta kertaa kirjoittanut. Tänä kesänä on kuitenkin tullut matkustetuksi ajassa taaksepäin, paikoissakin eri suuntiin.  Ensimmäinen aikamatka oli laulullinen. Tuuli hiljaa henkäilee, Arvon mekin ansaitsemme ja muutamat muutamat kansakoulusta ulkomuistiin jääneet laulut sujuivat vielä.

En päivääkään vaihtaisi pois sen sijaan olisi kirvoittanut kyyneleet, jos olisin ollut yksin paikalla. Onneksi vieressä istui samanhenkinen ystävä. Ei tarvinnut kuin vilkaista vieruskaveria, ja yhdessä olimme saada nauruhepulikohtauksen. Taisimme saadakin.

Lapsuusmaisemien koluaminen alkaa muistuttaa geokätköilyä. Paikat ovat tallella jossakin pääkopan koordinaatteina, mutta niiden ilmiasu on muuttunut miltei tuntemattomaksi. Pensaat, puut, pihlajat ovat joko kadonneet tai kasvaneet suuriksi. Kivet ovat kummallisella tavalla kutistuneet. Samoin rakennukset. Äänimaisemat ovat muuttuneet. Polut joko kadonneet tai muuttuneet maisemaan sopimattomiksi teiksi.

On tiettyjä muistin tukipylväitä, johon voi kiinnittää vielä muistamansa asiat. Koulut ja muut opinahjot. Muutot liian liian usein kouluaikana. Valmistumiset, häät, lasten syntymät. Kenellä mitkäkin asiat.

Vasta hiljan olen havahtunut siihen, miten paljoa vaille olen jäänyt siksi, että jouduin vaihtamaan teini-iässä koulua liian monta kertaa. Muistan ponnistelematta kaikki kansakoulukaverit ja lukioaikaiset luokkatoverit. Oppikoulua kävin neljässä eri koulussa. Ei siinä ehtinyt juurtua mihinkään. Ehkä juuri siksi olen nyt juuttunut paikalleni. Nuorena ei uskaltanut, koska tiesi kohta taas joutuvansa lähtemään.

Kuvat ovat tämän oikukkaan kesän niitä aurinkoisimpia hetkiä.

Kaikki alkaa sydämestä

Kuvalähde: Suomen Sydänliitto ry



Tänään sydämet kertovat rakastavaisten päivästä. Poikkesin lähileipomossa. Arvattavasti tämän päivän suklaakuorrutteisia leivoksia koristivat vaaleanpunaiset marsipaanisydämet. Ostin yhden ohrarieskan, tavallisen pullapitkon, pussillisen eilisiä voirinkeleitä ja yhden ystävänpäiväleivoksen. Söimme sen mieheni kanssa puoliksi teen kanssa. En muistanut ottaa siitä kuvaa. Tuo lainattu kuva on parempi. Ja linkin takana on tärkeää asiaa.

Ystävyydessä on kyse jostakin muusta. Siitä olen kirjoittanut sinne  tänne jo monena vuotena. Olen edelleen samaa mieltä.

Siis hyvää ystävänpäivää, kaikki blogiystävät! Voikaa hyvin!

Sinäkö se oot

Reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen päätin vastata myönteisesti kutsuun tavata entisiä koulutovereitani. Olen  sellainen kiertokoululainen, jonka pisin yhtäjaksoinen luokkatoveruus on kestänyt vain kolme vuotta. Pätkäluokkatoveruus on jättänyt jälkensä ainakin ujoutena, toisaalta vaikeutena uskaltaa juurtua mihinkään ja toisaalta muutosvastarintana. Vähintäänkin.

Päätin osallistumiseni lopullisesti vasta lauantaiaamuna. Luvattu hellepäivä saattaisi kulua mukavasti vesillä ja ilmastoidussa autossa. Satamassa näin joukon charmikkaasti harmaantuneita miehiä enkä ensi katsomalla tunnistanut heistä ketään. Päätin mennä reippaasti kysymään, mahtaako kyseinen ryhmä olla oman koulun senioreita. Kyllä, jo toiset silmät tunnistin. Kohta alkoi saapua lisää tutunnäköistä porukkaa, mutta kaikki saimme nimilaput rintaamme. Varmuuden vuoksi.

En olisi konsanaan uskonut, että vesillä voi Suomessa olla helteellä niin hiostuttavan kuumaa. Ukkosilma siitä lopulta kehkeytyikin eikä sekään saderyöppyineen juuri viilentänyt Luhangan kirkonkylän 32-asteista sakeana seisovaa ilmaa. Kirkon viileys houkutti, mutta pettymys oli suuri havaittuamme, että kyseessä ei ollutkaan mikään avoinna oleva tiekirkko. Piti tyytyä etsimään varjoa kaupan terassilta ja puiden siimeksestä. Hautausmaalle asti en jaksanut nousta. Osa ryhmästä käveli hiukan pidemmän matkan.

Aika kului nopeasti vanhoja asioita muistellen eikä pitkähkö risteilyaika riittänyt oikeastaan mihinkään. Siinä sitä taas olimme entisiä nuoria lukiolaisia, ja kuluneet vuosikymmenet näkyivät vain ulkoisessa habituksessamme. En ollut tullut katselemaan maisemia enkä tutustumaan aikoinaan ihan vieraaksi jääneeseen ympäristöön, vaan tapaamaan vanhoja ystäviä. Siksi kipparin pitkät jorinat hiukan haittasivat seurustelua.

Ihmeekseni jaksoin kuitenkin välillä paikkaa vaihtaen istua pitempään kuin lääkäri sallii, koska hyvä seura piristi. Olen tainnut tulla siihen vaiheeseen elämässä, että aina kun on suinkin mahdollista mnun kannattaa lähteä liikkeelle ja ihmisten ilmoille, etten vallan erakoidu. Koskaan ei voi tietää, tuleeko enää seuraavaa kertaa. Kiitos järjestäjille!
__

PS. Tämä postaus on kirjoitettu uudella betabloggerilla (draft.blogger.com). Saa nähdä mitä tästä tulee...

Omaa ja lainattua

Leikin Picnikillä näin helmikuun 14:n eli Ystävänpäivän aamuna. Liimailin sillä sydäntarrat tuohon kuvaan. Hyvää ystävänpäivää vain jokaiselle lukijalle. Liisa Luomukuvaaja alkaa siis lipsua. Picasan tällä hetkellä käyttämäni versio ei kollaasien kohdalla päästä minua valitsemaan pohjan väriä. Sen sijaan tuo Picnik on ujuttautunut sinne Picasan kaveriksi.  Kuvaajaa houkutellaan entraamaan kuviaan tällä osittain ilmaisella ohjelmalla. Juuri ne mieluisimmat efektit saisi, jos ostaisi sen Premium-version.

Kyllä minä vähemmälläkin ymmärrän, että mikään ei tässä maailmassa ole ilmaista. Ikkunat pomppaavat  eteeni ja pyytävät minua upgreidaamaan eli ostamaan lisätilaa valokuville. No, tätä kuvaa entrasin ja aika kauniin verhoputouksen se tekikin.Värit "natsaavat saletisti". En ole varma tästä viimeisestä uussanonnasta, jota alakoululaiset kuuluvat käyttävän.

Toinen vaihtoehto kuvaksi tänään pakkaspäivänä olisi ollut viimekesäinen hellepäivän kuva Laura Voutilaisesta, jonka maalaismarkkinoillakin esittämä kappale Kerran sopii hyvin päivän teemaan. Se kuva olisi pitänyt etsiä jostakin ulkoisen kovalevyn kätköistä.
__

Ystävänpäivämietelmät olen lainannut  Helen Exleyn toimittamasta pienestä kirjasesta For A Good Friend, jonka on suomentanut Taija Mård (Ystävyys..., Kolibri, 1997)

Ystävä on henkilö, jonka edessä voin olla vilpitön. Hänen kanssaan voin ajatella ääneen. Olen vihdoinkin päässyt niin aidon ja tasavertaisen ihmisen seuraan, että voin pudottaa yltäni teeskentelyn, kohteliaisuuden ja harkinnan alimmaisetkin verhot, joita ihmiset eivät ikinä riisu, ja olla hänen kanssaan yhtä yksinkertaisesti ja kokonaisvaltaisesti kuin toisensa kohtaavat kemialliset hiukkaset.
Ralph Waldo Emerson (1803-1882)

Ystävät ovat niitä ihmisiä, joiden kanssa voi olla tavallinen ihminen.
George Santayana (1863-1952)

Mikä on ystävä?
Minäpä kerron.
Se on henkilö, jonka kanssa uskallat olla oma itsesi.
Frank Crane (1861-1928)

Ystäväsi on se ihminen, joka tietää sinusta kaiken ja pitää sinusta silti.
Elbert Hubbard (1856-1915)

Ihan pihalla

Maijamuru lähetti minulle ihanan kiiltokuvan. Kiitos! Heti ensi silmäyksellä se toi mieleen wanhan ajan muistovihkot. Lapsena saimme joskus kiiltokuvia, yleensä kukka-aiheisia. Niitä sitten liimattiin muistovihkon tai peräti kovakantisen muistokirjan sivuille ja kirjoitutettiin ystävillä muistovärssyjä. Täällä on monta minunkin muistamaani lorunpätkää. Olisi mukava, jos edes yksi vihkonen olisi säilynyt. Eipä ole.

Ole hyvä ja ota tunnustus matkaasi. Ellet ole blogiystäväni, tuskin luet tätä postausta. Google jääköön paitsi, vaikka onkin ollut ahkerin lukijani hakusanoilla ´liisa´ja´liisan jutut´ .

****

Olen jo pitkään aikonut muuttaa blogini nimen. Nyt tein sen. Aikoinaan ex tempore-pystytetty sivustoni sai ex tempore-nimen. Olin ihan pihalla koko blogimaailmasta. En ymmärtänyt, miten tärkeää olisi ollut edes hetki harkita blogin nimeä. Nyt olen tunnustellut mielessäni erilaisia nimiä ja päätynyt tähän. Olen nyt ainakin jonkin aikaa ihan pihalla.

Olen ihan pihalla mm. tietokoneiden kanssa. Hain nimittäin kannettavan koneeni tänään kotiin. Asiantuntija selitti minulle, että kiinni leikannut kovalevy (auton moottoritkin tekevät niin) on taas vaihdettu (meni takuuseen) ja pitää nyt ensimmäiseksi tehdä se ja se asia. Kuuntelin sujuvasti ja suoralta kädeltä myönsin olevani taitamaton tällä saralla. Kun tulin kotiin ja avasin koneen, osasin vain saada selville, etten pääse edes verkkoon, koska langaton yhteytemme on suojattu eikä minulla ole harmainta aavistusta, mikä wyziwig-rimpsu siihen pitäisi kirjoittaa... Onneksi mies pääsee kotiin viikonlopuksi. Kyllä ne salasanat jostakin löytyvät. Ja se vempele jolla kuvat siirretään koneelle on myös kadoksissa.

Omasta mielestäni olen pihalla suuren osan ajasta jutuissanikin, vaikka joudunkin olemaan paljon sisällä. Niin pihalla en sentään ole, etten osaisi käyttää jollakin tapaa mieheni konetta siihen saakka kun omani saadaan kuntoon.

Kismetti

Hyppäsin yöllä unessa Puijon mäestä ihan reippaasti. Metrimääristä en tiedä enkä tyylistä. Kaatunut en. Kilpakaverit olivat parhaasta päästä: Matti Hautamäki ja Janne Ahonen. Kyllä se oli yhdistetyn kisa, koska piti myös hiihtää. Hiihdin harhaan, mutta osasin takaisin. Jos se vielä tästä.

Viikolla voitin arvonnassa Kismet-suklaapatukan. Se on sitä ...niin hyvää ettei sanotuksi saa...suklaavohvelia. Ei kun keksisuklaata. Ajattelin säästää sen lapsenlapsille, mutta tänään on kipu kismittänyt siinä määrin, että lääkkeiden, kylmägeelin ja kevyen hieronnan ja venyttelyn lisälääkkeeksi söin siitä puolet. Lohtusyömistähän se on, tiedän. Jätin puolet puolisolle.

Juuri nyt kuuluu alkavan taas yksi hurmoksellinen taisto jääkiekossa. Onkohan peräti alkuaan suomalainen tapa laulaa kansallislaulu aina ennen ottelun alkua. Oulussa kun ovat, yleisö yhtyy solistin lauluun kohdassa ... kotimaa tää POHJOINEN... (KalPalle kävi muuten eilen kalpaten.) Sivusta kuulen. Sykähdyttää tuo kohta kummasti, kun jääkiekkokatsomo tulee täysillä lauluun mukaan yhden sanan kohdalla. Melkein käsi sydämellä.

Täältä löytyy ihana ystävän kädenojennus sitä tarvitsevalle. Ja seuraavaksi voi sitten kyynelöidä vaikka tätä kuunnellen. Kiitos ystävät rakkaat! Kuvassa kukkii vanhakantainen minulla kohta neljäkymmentä vuotta kasvanut paavalinkukka.

Kultainen nuoruus

Tulin käyneeksi Saimaalla. Ja sillä aikaa oli postilaatikkoon ilmaantunut Suur-Saimaa-lehti. Saimaa oli (onkohan vieläkin) tupakkamerkki. Sitä rataa mieli matkaa taas menneille vuosikymmenille.

En muista, miten luokkaretkivaroja omana kouluaikana kerättiin. En muista ainakaan leiponeeni kahvikakkuja, kääretorttuja tai muuta vastaavaa, mitä omien lasten luokkaretkirahastojen kartuttamiseksi tuli tehtyä. Jostakin minunkin luokkani luokkaretkirahat sai, koska olin mukana matkassa. Luokkamme kiersi Saimaan. Käytännön asiat ovat tipahtaneet muistista, mutta tunneilmasto on taltioitunut syvämuistiin.

Useat koululuokat suuntasivat toukokuussa pääkaupunkiin. Jokelasta katsottuna Helsinki oli liian lähellä. En muista juuri mitään kiertomatkasta, sen pysähdyksistä, ruokailuista. Sää oli kesäinen. Yövyimme koulujen liikuntasalien lattioilla. Muistan Heinolan ja Savonlinnan. Langinkosken. Muistan, että istuin yhden Frimanin pojan vieressä linja-autossa. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi, kuten tuolloin hyvin saattoi olla. Oppikouluun pyrittiin vielä kansakoulun kuudennelta luokaltakin. Luokkien kertaaminen oli aika yleistä. Ehtoja annettiin kesätöiksi eikä niistä helposti päässyt läpi. Tämä Friman oli oikea gentlemanni. Niin olivat kaikki toisetkin pojat.

Mieleeni on jäänyt myös Savonlinna. Toiset, oikeanikäiset teinit, menivät jonnekin konvaan illalla. Minä väistelin sujuvasti sellaiset paikat. Ehkä sinne oli ikäraja. Kuusiston veljeksistä nuorempi ei myöskään välittänyt lähteä kyseisiin rientoihin. Jäimme kaksin kuljeksimaan outoon kaupunkiin. Oli ihana kesäinen toukokuun ilta, myöhäinenkin, koska aurinko alkoi jo painua mailleen. Odottelimme linja-auton luona konvasta palaajia. Valvovat opettajat olivat siellä luokan mukana.

Minulla on vanhassa albumissa kuva tästä kavaljeerista. Muistan miten hän poseerasi. Nojautui rennosti jonkun harmaaseen Taunukseen. Ikäänkuin omaansa. Kampasi lyhyeksi leikatun hiusrasvasta kauniisti kiiltävän vaalean tukkansa ja taikoi huulilleen hurmurin hymyn. Nyt se kuva näyttää siltä. En silloin lainkaan ymmärtänyt, että hän saattoi ihan mielellään viettää sen illan kanssani. Olimme hyviä ystäviä, kavereita. Sydämeni olin jättänyt edelliseen asuinpaikkaamme. Siitä ei ollut jaettavaksi.

Kalevala-sormukset olivat tuon ajan muotiluokkasormuksia. Omiimme kaiverrettiin 6.7.67. Silloin oli määrä tavata.

Kielikylvyssä höyrysaunassa

Olen minä hiukan pettynyt, ettei tuosta edellispostauksen rentoutuskellunnasta sitten tullutkaan mitään. Heti kun avasin kännykkäni eilen, se pärähti soimaan ja Estetica se siellä ilmoitti, että valitettavasti kyseinen suolavesitankki oli mennyt epäkuntoon. Koska kyseinen hoitola on sisemmällä Savossa, minun ei ehkä tulle mennyksi sinne asiakseni. Toivottavasti jossakin muualla sitten.

Pakkaan uimapuvun, pyyhkeen, uimalakin (ei päänmyötäistä, vaan kankaisen leipurin hiusuojan) ja perusvoiteen vedenkestävään kassiin ja suuntaan kohta altaalle. Olen ollut reissun päällä. (Readeri näyttää 243 lukematonta tilattua postausta. Hohhoijaa! Olen pudonnut kelkasta.) En nyt malta pikkukiireessäkin olla kehaisematta naapurimaamme lasten ystävällistä suhtautumista minuun.

Sain kainon hymyn ja pienen kädenheilaituksen aina tavatessamme. Tutustuimme sattumalta höyrysaunassa. Minulta jäi ovi hiukan raolleen ja Misha kävi sulkemassa sen. Siitä sitten kahden kielen mutkan kautta sukeutui keskustelu heidän talvilomasestaan. Ei hän tiennyt, oliko Piterissä lunta, mutta Petergovissa kyllä. Isänsä piti hiihtämisestä ja äitinsä saunomisesta. Vanhempiaan en tavannut lainkaan. Elleivät he sitten olleet se pariskunta, joka ei läheisestä kaupungista ollut löytänyt mitään matkamuistoksi sopivaa ostettavaa. Heihin törmäsin potkukelkkailukokeilureissulla jäällä. En osannut toispaikkakuntalaisena auttaa.

Tavallinen potkuri ei ollut meikäläisen liikuntaväline enää. Kädensijojen pitäisi olla niin korkealla, että voisi potkutella selkä suorana. Sitä paitsi se vanha sininen kelkka tökkäsi kerran hiekkaankin, ennen kuin pääsin jäälle. Onneksi oli rannetuki kädessä, joten selvisin säikähdyksellä. Tuli samanlainen tunne, kun aikoinaan ajelin polkupyörällä ylämäkeä ja tangossa roikkuva kangaskassi meni etupyörän pinnojen väliin. Melkein voltti kierteellä silloinkin. Ilmankos minulla on tuota skolioosiakin. Onkohan kilpapotkukelkkojen ohjaustangon korkeus säädettävä? Toisaalta nuo ne vasta huterilta näyttävät. Vika taitaa olla potkuttelijassa eikä välineissä. :)

Ystäväprofiilikuva

Ystävänpäivän, vaaleanpunaisten sydämien päivän, lähestyessä muistin vanhan kirjoitukseni asiasta. Lukaisin sen läpi. En halunnut muuttaa siitä mitään. Eräässä kansainvälisessä tutkimuksessa yksi kysymys koski ystävien lukumäärää. Todellinen ystävyys mitattiin siinä samoin kuin itsekin sen mittaan. Kuka on sellainen ystävä, jolle voin soittaa vaikka keskellä yötä, jos on tarpeen. Hetken pähkäilin vastausta ja totesin, ettei sellaisia ystäviä ole kovin monta.

Blogiystävyys on sosiaalista verkottumista, joka saattaa johtaa ystävyyteen. Pelkkä nettailu ei riitä, vaan kyllä ystävyyden rakennuspuiksi tarvitaan suoraa kasvokkaista kanssakäymistä. Yhteisyyttä, samuutta elämäntarinoissa, kohtaloissa, lapsuuden kokemuksissa. Joku kolmas näkymätön säie. Toki yhdistäviä säikeitä voi olla useampiakin. Harvemmin, mutta joskus kyllä, yhteinen asia muuttuukin erottavaksi muuriksi. Minulla alkaa kellot kilkattaa päässä, kun kuulen jonkun kertovan, että hänellä on satoja ystäviä. Ei kukaan jaksa hoitaa sellaista määrää ystävyyssuhteita.

Eilen poukkoilin mm. blogiprofiilini kanssa. Laitoin profiilikuvakseni (kuten monella näkyy olevan) löytämäni kansakoulun ekaluokkalaisen ruutuessuun pukeutuneen pikku-Liisan kuvan. En tiedä, ehtikö Mr Googlea lukuun ottamatta kukaan nähdä sitä. Jotenkin asia jäi vaivaamaan mieltä ja illalla vaihdoin takaisin entiseen varjoaikuiskuvaan. Piti kirjoittamani tännekin jotakin, mutta nystyräpallopilatesharjoitettu selkäni kielsi.

Tänä aamuna tein saman harjoitteen kotona ja ihan vain kokeillakseni kävin hiukan hiihtämässä. Tosi ystävän kanssa. Hän voiteli sukseni, sitoi mononnauhat, ratkoi oikean käden hiihtorukkasen puoleen väliin auki (rannetuki vie niin paljon tilaa, etten muuten saanut sitä käteeni), kantoi sukset ladun päähän ja suostui samaan vauhtiin kanssani, vaikka itse pystyy hiihtämään vauhdikkaasti. Meillä on takana satoja yhteisiä kilometrejä, kuutamohiihtoa, aurinkohiihtoa, laturetki, omat lukemattomat retket ja hetket. Tyventä ja tuulta. Myötä- ja vasta-.

Ystävyyden pikapäivitys

Ovikello soi. Raivasimme juuri pöytää syötyämme syksyn ensimmäistä kaalilaatikkoa. Ovisilmää ei ole. Tutunoloiset iloiset silmät tervehtivät minua. Hetken tippaleipäaivoni löivät tyhjää. Toki edellisestä tapaamisesta kuluneet kahdeksantoista vuotta näkyy hänessä ja minussa. Ei kuitenkaan kestänyt kuin hetken ja kasvomuistini haki oikean nimen ja kontekstin. "Mikä teillä on tilanne?", kysyy kun tietää koko tarinamme.

Selitin tilanteen ja sen hän kyllä pystyi itsekin päättelemään huoneistomme vallanneesta vahvasta kaalinhajusta. Oli tilanne mikä tahansa ja huusholli (kuva on kyllä mehunkeittotilanteesta) miten räjähtänyt tahansa, en koskaan käännytä ystävää oveltani. Etsivät vain autolleen parkkipaikan, joita on vaikea löytää lähiöissäkin.

Ohikulkumatkalla olevat ystävät yllättävät, kiireiset työlliset löytävät tutulle ovelle. Parin vuosikymmenen tiivistäminen vaatii keskustelua päällepuhumisineen, viimeisimpien valokuvien katselua albumista, tuoksuvaa teetä, terveysleipää, jugurttia, naurua, muistoja, jakamista. Yhteisyys on siinä heti. Ei tarvita rooleja eikä kursailla.

Heräsin tasan 01.00. En selkää venytellessä osannut eritellä, jäikö jokin luuppi kiertämään ajatuksiini, koska puhuimme kipeistäkin. Vaikuttiko aamulla verenkiertooni pumpattu varjoaine vielä? Vai se iltapäiväinen triggerpisteiden kipeää tekevä painelu? Ehkä se oli vain tämä iänikuinen selkäsärky, mikä esti saamaan unesta uutta otetta. Oli ilmeisesti vain taas yksi niitä öitä, jolloin olisi kannattanut nousta vain ylös.

Kiirettä pitää

Punaherukoita riipiessä kuuntelen radiota. Pekingiä, melontaa, saatujen mitalien hehkutusta. Kännykkä hälyttää kaksikin kertaa. Mies soittaa. Minä kuulen, mutta hän ei. Äshh, nämä viestimet! Vihdoin lankapuhelimella onnistumme. En jaksa seisoa pitkään ja käsiinkin tuo marjojen perkaaminen käy. Teen sitten välillä muuta. Radio tietää kertoa, että Kempeleessä on tulossa pari sauvakävelijää kohti Helsinkiä n. 40 km päivävauhdilla. Enimmillään kymmenen laastaria jaloissa. Sateessa ja paisteessa. Useilla paikkakunnilla mukaan liittyy muitakin sauvailijoita liikunnan puolesta, syöpää vastaan. Elämän viesti-liikuntatapahtuma etenee.

Ovikello soi. Joku vieras siellä on, koska mieheni on liikkeellä autolla ja hänellä on avain. Pyyhkäisen marjoista punastuneet käteni pyyheliinaan, vilkaisen mitkä vaatteet minulla on päällä ja astelen ovelle. Torjuin juuri puhelimitse yhden lehdenmyyjän. Kaksi kauniisti harmaantunutta herrasmiestä tarjoavat minulle lehtistä, joka käsittelee ilmaston lämpenemistä. Arvaan heti, mistä on kysymys ja muutaman sanan vaihdettuamme he poistuvat. Seuraavalle ovelle.

Taas kilahtaa ovikello. Ystävätär seisoo siinä kukkaruukku muovipussissa. Siinä on hänen mukaansa yönkuningattaren taimi! Nyt pitää tutkia tarkoin, ihanko totta ja miten sen kanssa. Kukka on vanha, hänen äidillään aina ollut. Ystävätär tuo myös mansikalla, ruusunterälehdillä ja kermalla maustettua Forsmanin vihreää teetä. Edellisestä tapaamisesta onkin kulunut melko kauan. Puolitamme huolemme, jaamme ilomme. Kumpiakin riittäisi pitempääkin juttutuokioon, josta mehun pullottaminen ottaa oman aikansa. Mies ehtii kotiin tässä välissä. Vasta nyt on aikaa mitata ja leikata uusi sininen vahakangas sopivan mittaiseksi. Vaatii totuttelua...

Toinen ystävä soittaa ja kertoo, että metsävadelmiakin olisi runsaasti. Mutta niiden poimimiseen tarvittaisiin kuivaa säätä ja vahvempi selkä. Kaikkea ei tarvitse.

Perjantaina kello kuusi

Eilinen päivä oli täysi. Palattuani Majakan keskusteluryhmästä, joka muuten oli liian iso, yli 10 henkeä, kului vain puolisen tuntia ja ystävätär tuli kylään. No, ei muuta kuin paremman istunma-asennon etsimistä tuolista ja pulinarinki sai jatkoa. Aina Kotikatuun saakka.

Mitähän tämä päivä tuo tullessaan? SUPpi on ainoa sovittu asia. Ja pikkuisen surffailen, kun se vielä on mahdollista, eli kone on vapaana. Nyt vasta näkyi H:lla olleen aikaa vilkaista koko tätä blogia. Sain siis häneltä kommentin. Tänään poistuvat Kiinasta Hongkongiin. Jäiköhän silkit saamatta? Luulen, että ne olisivat HK:ssa kalliimpia kuin manner-Kiinassa.

Näin painajaisunta. Oli sota ja piti mennä jonnekin katakombeihin suojaan. Minulta oli jäänyt verenpainelääkkeet pois matkasta. Yritin kysellä lupaa mennä hakemaan. M oli siepannut jonkun laatikon mukaan, mutta ne olivat vääriä lääkkeitä. Heräsin tähän painajaiseen ennen viittä ja nousin ylös.