Muistan miten lapsena
kiersin aitantauspellon takana metsässä seuraamassa, miten miehet mittasivat ja valitsivat puita kaadettaviksi sieltä täältä. Siihen aikaan ei tehty kammottavia avohakkuita, vaan leimakirveen terällä lyötiin puun rungosta kuorta pois ja sitten kirveen hamarapuolella lyötiin leima tai pilkka myytäväksi tarkoitettuihin puihin. Sen perusteella tiedettiin puun omistaja ja ostaja. Leimatut puut olivat merkittyjä ja saivat lähtökäskyn. Työ tehtiin pienimuotoisesti joko itse tai teetettiin jollakin metsätyömiehellä. Tarvittiin tietenkin työkalut ja työhevonen tukkirekineen. Metsuri-sanaa ei varmaankaan ollut vielä keksitty. Puhuttiin tukkijätkistä.
Kulttuurimaisema säilyi sellaisenaan eikä metsän mikroilmasto muuttunut
liikaa. Marja- ja sienimaat säilyivat tutuilla paikoilla ja
helppokulkuisina. Metsää ei raiskattu.
Saloilla oli useitakin metsäkämppiä. Yhdessä tulin käyneeksi vielä aikana, jolloin se toimi alkuperäisessä tarkoituksessaan. Olin silloin alle kymmenvuotias. Sinne vei onneksi tunnistettava kärrytie halki soiden ja kangasmaiden, joten ei ollut eksymisen vaaraa. Seurasin myös puhelinlankoja. Muistan kämpän toukokuisen iltahämärän, kerrossängyt, vihreät selkäreput, työvaatteiden ja saappaiden voimakkaan hajun
. Ja tietenkin sen miesjoukon.
Pelottikin.
Ajat ovat muuttuneet ja kehitys kehittynyt. Harvesterien (?) pyörät ketjuineen ovat jo miehen korkuisia muista ulottuvuuksista puhumattakaan. Jälki on sen näköistä. Hakkuuaukot ovat viheliäitä marjamaita. Vatukko, lepikko ja horsmikko heinistä puhumattakaan peittävät salakavalan muodottamaksi myllätyn maapohjan. Kesän rehevyys harhautti minut mennäviikolla ja houkutti yhä syvemmälle muka paremmille apajille, kunnes löysin itseni soratien varressa olevan kuusitureikon takaa laakealta kiveltä. Piti pyytää apua. Tiesin kyllä liikkuneeni suorituskykyni riskirajoilla. Saaliskaan ei ollut kummoinen. Tarrakiinnikkeiset nilkkatukilenkkarit olivat myös väärä jalkinevalinta, sillä oksat repivät ne jatkuvasti auki ja olin kompastua lillukanvarsiin.
Samalla kenkiä kiinnitellessä näin kyllä mielenkiintoisia toukkia ja perhosia ja miten kanervakin oli jo täydessä kukassa.
Hevoset eivät muuten näytä tykkäävän siankärsämöistä. Muutoin laidun oli melko tasaiseksi syöty. Hevonhierakatkin saavat kuihtua rauhassa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Samanlaisia muistoja metsänhoidoista ha -hakkuista on minullakin.
VastaaPoistaKäyskelen usein metsäpoluilla kairani kera, nautin myöskin hakkualueiden tuoksuista...
Paljon ovat metsät muuttuneet ihmisen ja kehityksen myötä sitten lapsuusaikojen. Enää eivät lehmät tallaa polkuja metsiin, joita nykyään metsäautotiet ja hakkuuaukeat rumentavat, kuten mainitsit. Silti vielä on Suomessa metsiä, vielä on ilo kulkea metsässä jokamiehen oikeudella ja ilman kiirettä, kuunnella lintuja ja poimia marjat ja sienet. Mitenkähän paljon Suomen pinta-alasta metsää on nykyään? Kansakoulun alaluokilla opetettiin, että metsät ovat Suomen vihreä kulta. Miten lie nykyään, paitsi virkistyskäytön kautta?
VastaaPoistaLapsuuteni metsämaisema muuttui 1970-luvulla voimajohtojen rakentamisen vuoksi enkä enää tunnista entisiä marja- ja sienipaikkoja. Eteläsuomen metsäalueet supistuvat kovaa vauhtia avohakkuiden ja rakentamisen myötä. Onneksi hieman pohjoisemmassa on vielä isoja metsäalueita.
VastaaPoistaMetsäkämppiä ei kai ollut täällä etelän pienissä metsissä. Viime viikolla kuuntelin radiokeskustela, jossa todettiin, että nykyajan lapset eivät tunnee metsää, vaan jopa pelkäävät sitä. Yksi syy on avohakkuut, joiden vuoksi kulkeminen on juuri niin hankalaa kuin kerrot.
Marjamatilda,
VastaaPoistaKoiran kanssa kulkemisista minulla ei ole kokemuksia. Kotona oli vain vahtikoiria, koska meillä ei edes metsästetty. Hakkuualueet ovat helpoiten käveltäviä korvasieniaikaan.
Laila,
Polkujen katoaminen onkin ikävintä. Toisaalta on kyllä rakennettu paljon virkistyskäyttöön vaellusreittejä laavuineen ja nuotiopaikkoineen. Nuorena ei metsän hoitavaa rauhaa oikein sisäistänyt, mutta vanhemmiten hiljainen metsä luonnonäänineen on muuttunut varsinaiseksi luksukseksi.
Jollakin infosivulla sanotaan Suomessa olevan metsää 67% pinta-alasta. (Googlasin)
Olivia,
Lapset viihtyvät metsässä, jos ovat tottuneet metsäretkiin pienestä pitäen. Kannattaa valita sopivan haastava maasto. Onneksi on suojeltuja metsiä ja soita, ja ihmisiä jotka haluavat säilyttää ikimetsää tulevillekin polville.
Tämä aihe tuli mieleeni, kun näin ihan vierestä nykyaikaisen metsäkoneen. Se oli dinosauruksen kokoinen. Ja olen muutaman kerran humpsahtanut hakkuuaukossa suhteettoman suureen istutuskuoppaan. :) Enää en juuri teiltä pois poikkea, koska selkäni on huono.
Nyt se on todistettu! Puheet kompastumisesta lillukanvarsiin eivät ole mitään hupipuhetta.
VastaaPoistaTuli vielä mieleeni, että lehmät eivät syö niittyleinikkejä ja lammashaat ovat monesti katajaisia, koska lampaat eivät syö niiden taimia.
VastaaPoistaa-kh,
VastaaPoistaEi ole ei, pääministerikin varoittelee parastaikaa lillukanvarsista. Kuoppaista on hänenkin taipaleensa.
Lampaat ja hevoset olivat erinomaisia ruohonleikkureita pihoilla. Ja lehmät vallanmetässä polkujen ylläpitäjiä. Oi niitä aikoja!
Kun olin kymmenen vanha, pääsin kesäleirille saareen, jossa pidettiin lampaita laitumella. Asuimme pienissä harjateltoissa ja jokaisella oli evästyksenä kotoa näkkileipäpaketti. Keittelimme ensimmäisenä päivänä makkarasoppaa leiriohjaajamme kanssa kauempana rannalla ja sillä välin lampaat olivat tulleet tutkimaan telttojamme. Erityisesti ne olivat tykästyneet näkkileipäpaketteihimme. Onneksi niiden ruokarauhaa häirittiin pian alkuunsa ja meillekin jäi leipää. Oi noita aikoja...
VastaaPoistaLaila,
VastaaPoistaNäkkileipä onkin hyvää. Lampaat ovat luultua älykkäämpiä eläimiä. :)