Vaihdokkaat

Muistan lapsena lukeneeni kotona kirjahyllystä Elvi Sinervon romaanin Viljami Vaihdokas. Tämä palautui mieleeni lukiessani äskettäistä uutista vauvojen vaihtumisesta synnytyssairaalassa. Googlaamalla löysin tämän kuvauksen aikansa merkkiteoksesta. Tuo vanha kansikin näyttää tutulta. Minne on kirja mahtanut joutua? Onko kadonnut samoille teille kuin elämäni  ensimmäinen lahjaksi saamani kirja Pieni runotyttö?

Itse asiassa en muistanut koko kirjasta muuta kuin sen nimen. Ei vaikuttanut varsinaiselta lastenkirjalta. Ei meillä kukaan vahtinut, millaisia kirjoja luimme. Lukemaan opittuani luin kirjahyllystä mitä käteen sattui. Kansakoulussa oli myös pieni lainakirjasto, josta sai muistaakseni lainata kotiin enintään kolme kirjaa kerrallaan.

En muuten ihmettele lainkaan, että vauvat saattavat vaihtua sairaaloissa. Olen itse kerran sairaalassa joutunut "vaihdokkaaksi". Se oli vielä sitä aikaa, jolloin luulin, että voisin saada käsittämättömään kipuuni apua päivystyspolilta. Siellähän on valtava kiire ja potilaita kuljetetaan tutkimuksiin ja takaisin koko ajan. Oikein ilahduin, että kerrankin alkaa jotakin tapahtua, kun minua alettiin kärrätä jonnekin tutkimukseen.

Kyselin hoitajalta, mihin olimme menossa ja  miksiköhän he kuvaavat pääni. Selkäkivun vuoksi olin sairaalaan lähtenyt. Ei tullut mieleenkään, että minua luultiin aivan toiseksi henkilöksi. Vasta kuvauksen jälkeen jossakin vaiheessa lääkäri kertoi, että kuvattavaksi piti viedä yli eräs kahdeksankymppinen potilas ja pyysi anteeksi. En ollut tuolloin vielä kuuttakymmentäkään täyttänyt, joten asia piti ottaa huumorin kannalta. Minähän olin nuori ja nätti. Pappani sanoin:

Ennen minä olin nuori ja nätti. Nuoruus jätti, mutta nätti jäi.

Hyvälle tuulelle

Blogeissa kiertää hyväntuulenkirjahaaste. Haavetar haastoi minutkin listaamaan kymmenen. Remontin jälkeen kirjat ovat vieläkin lajittelematta. Hetken mietittyäni, huomaan, että melkein kaikki mieltäni ilahduttavat kirjat ovat ns. lastenkirjoja. Ja eläimellisiä. Tai satuhahmoja, kuten muumit, nallepuhit ja peukaloiset, myyrät, barbapapa...

Ensimmäiseksi tulevat mieleeni lastenkirjat, loruttelut, sanailoittelut kuten Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1) ja Hanhiemon iloinen lipas(2).  Lasten omakätisten ylimääräisin piirroksin kuvitetut ja nurkista nuhjaantuneet kappaleet ovat käsittääkseni lähteneet jo heidän matkaansa maailmalle.

Vunukoiden kanssa olen tutustunut uusiin lastenkirjoihin. mm. Aimo Havukaisen ja Saku Toivosen Tatu ja Patu -kirjoihin. Niistä voisi mainita Tatu ja Patu työn touhussa (3). Tatu ja Patu ovat kotoisin Outolasta. Siksi he eivät tiedä miten heidän tulisi oikein toimia. Kaikkihan haluavat olla tärkeitä ja tarpeellisia kuten esim. mikroaaltouunitukihenkilö ja talouspaperiasiantuntija.

Mauri Kunnaksen Koiramäen talossa, joka kuvaa ennenvanhaa (mutta minulle lapsuudesta tuttua ja nyt niin hauskalta tuntuvaa) maalaistaloelämää (4). 

Minulle uusi hyväntuulen tuttavuus on ollut Jujja Wieslanderin Mimmi Lehmä Ja Varis-kirjasarja(5). Mimmi on optimistinen ja uskoo suoriutuvansa mistä vain. Vieressä kraakkuu Varis aina pahinta peläten, mutta ystävyys säilyy kaikista seikkailuista ja kommelluksista huolimatta. Mimmi lehmä kiipeää puuhun. Lehmä saa laastarin. Lehmä kelkkamäessä.  (Ja Mummuhan on uudella i-kielellä Mimmi ja se se vasta hauskaa on ja alkukielinen Mamma Mu myös.)

Tietenkin pidän niistä, jos kerran palaan aina silloin tällöin Mirja Tervon tietokirjaan Lehmä (6), joka  hauskalla tavalla ja perusteellisesti kertoo ihmisen ja lehmän yhteiselosta. Toki meidän jokaisen pitää tietää ja lapsille opettaa, mistä on lähtöisin se raakamaito (sic), josta ne kaikki 80 erilaista maassamme myynnissä olevaa maitovalmistetta tehdään.

Jukka Parkkisen Karhukirjeet ovat myös riemullista luettavaa tai kuunneltavaa (7).

Kennet Grahamon Kaislikossa suhisee ja Robert C. O´Brienin Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat kuuluvat ehdottomasti tähän luetteloon (8-9).

Ja kyllähän minä tulin hyvälle tuulelle kuunnellesani ensimmäisen kerran Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (10). Se ruskea kastike ei enää yhtä paljon hykerryttänyt.

Äidinkielestä II

Z.Topeliuksen Maamme kirja, jota vielä vanhempieni sukupolvi luki oppikirjana kansakoulussa, näyttää tekemäni kuvahaun mukaan olevan antikvariaatti-, kirpputori- ja huutopistenet-tuote. Itselläni olevan kappaleen kuluneimmat sivut ovat sananlaskuja ja arvoituksia. Siitä kohtaa puuttuu joku sivukin. Tätini nimen jälkeen on merkintä III, jonka ymmärrän tarkoittavan, että Maamme kirjaa on luetettu jo kolmannella luokalla.

Jaksaako tällaista tekstiä lukea edes nykyajan kiireinen aikuinen?
 ...

"Suomen kieli on luonnonrikkaimpia, säännöllisimpiä, helpoimmin muodostuvia ja soinnukkaimpia kieliä maan päällä. Siinä on mitä kaunein kerakkeiden ja ääntiöiden sopusointu, jossa kohden se on italiankielen kaltainen. Siinä ei ole ensinkään noita inhoittavia suhuaaänteitä eikä noita kovia huokuäänteitä, joita tavataan slaavilaisissa ja lapin kielessä. Siinä on aivan määrätty sointu kuin ranskankielessä. Siinä on useampia muotoja ja vähemmän taivutustapoja ja poikkeuksia kuin latinassa, s. o. suurempia etuja ja vähemmän vaillinaisuuksia. Siinä on tavattoman runsaasti sanajohdannaisia ja -yhdistyksiä, kuten kreikan- ja saksankielessä. Se näyttää siis valinneen mitä parasta on kaikissa muissa Euroopan kielissä; mutta koska ei ole mitään täydellistä taivaan kannen alla, niin ei ole suomenkielelläkään sitä, mikä näyttää olevan  tärkeämpää kuin kaikki sisälliset edut, nimittäin suurta kirjallista käytäntöä, laajaa alaa, lähempää yhteyttä heimokielten kanssa ja kunniaa olla loistavan hovin puhekielenä."

Kuuluisa tanskalainen kielentutkija, vieras puolueeton mies, Rask kirjoitti nämä sanat v. 1820.

Z. Topelius jatkaa Maamme kirjassa, Lukukirjassa Suomen alimmille oppilaitoksille  korjatussa 28. painoksessa vuodelta 1924 (s. 157-8):

Sen jälkeen kun Rask kirjoitti nämä sanat (v. 1820), on melkoinen määrä kirjoja ilmestynyt suomenkielellä, ja sitä on  enemmän vertailtu heimokieliin. Sitä tuntevat ja pitävät suuressa arvossa ulkomaalaisetkin kielentutkijat; mutta ruhtinaat ja hovit eivät puhu suomea, ja Euroopan muille kansoille tämä kieli on käsittämätöntä kuin lintujen liverrys. Ainoastaan joskus kuuntelee muukalainen ihmeissään suomalaisten kansanlaulujen sointuvia sanoja. Ja muille kielille  käännettyinä hän ei tiedä, kuinka paljon syvää tunnetta on haihtunut. Sillä suomenkieli on kuin läpinäkyvä verho, josta kaikkialta kansan henki kuultaa. Se on vielä löytölapsi Euroopassa, silkkiin kapaloituna, mutta erämaahan heitettynä. Kun tämä lapsi kasvaa ja voi näyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan se kuninkaantyttäreksi. Se on kerran tuleva yhtä rikkaaksi suurista ajatuksista, kuin se nyt on rikas viattomasta ihanuudesta. Se on kykenevä ilmaisemaan mitä parhainta ja ihaninta ihmissydän on on synnyttänyt. Sillä siihen on Jumala sille antanut suuria, kuninkaallisia lahjoja, ja tätä lasta tulee meidän käsillämme kantaa ulos maailmaan.

Elävä arkisto: Topeliuksen Maamme kirja kilpailee Raamatun kanssa.

Jos ma leikille rupean

Vuonna 1930 WSOY:n julkaisemassa Kansakoulun lukukirjassa II  (toim. K.A.Horma, Hilda Huntuvuori ja E.A. Saarimaa) jo valitetaan, että "unholaan tai hämärään muistokammioon ovat vähitellen peittyneet enimmät vanhanaikaiset leikit, joilla kansa ennen ilosti ja sulosti pirttisten joulunpyhäinsä viettoa."  Jos ovat katoavaa kansanperinnettä 1950-luvun leikit nykyään, niin alla mainituista en ollut kuullutkaan eikä minulla ole niiden kulusta minkäänlaista käsitystä.

On ollut runojen laulamista, pari- ja piiritansseja, arpaleikkejä, urheiluleikkejä ja voimainkoetuksia. Naurua herättäviä pilaleikkejä kerrotaan leikityn paljon: Markuksen tervehtäminen, otavan kääntäminen, uunin muuttaminen, kukon kengitys, pippurin punnitus, kurjen kuljetus.

On leikitty kotoisia kuvaannollisia leikkejä kuten  "sudennuottaa", oltu "myllysillä", "paistisilla", "nauriisilla".  Täällä Savossa päin kerrotaan leikityn "hapanlohkoleikkiä". Siinä on yksi keittäjänä, toinen hierimenä ja muut piirissä. Keittäjä heitä vuoroon pyörittää, mutta hierimen on koko aika pyörittävä, ettei hapanlohkokeitos pala pohjaan.

Mainitaan myös "laivasilla olo" ja "hanhisilla olo". Hanhisilla oltaessa leikkijät asettuvat pitkään jonoon, tyttö pojan ja poika tytön eteen. Jono on olevinaan hanhia ja jonon eteen vastapäätä asettuu yksi pari joutseniksi, pitäen toisiaan kädestä kiinni ja niin muodostaen portin.

Kaikki 41. lukukappaleessa mainitut leikit ovat minulle vieraita. Viimeksi mainitun kuvaus tuo kuitenkin  mieleen omasta lapsuudesta tutun "viimeinen pari uunista ulos"-leikin, koska siinä kaikki pääsevät vuorollaan joutseniksi.

Mainitsemaani laivasilla oloa kirjoittaja pitää kauniina näytelmäleikkinä. Siinä ostetaan laivaa. Nuoret menevät lattialle istumaan, tyttö pojan ja poika tytön syliin. Sitten he alkavat käsillään soutaa laivaa ja laulaa runon säkeitä. Laivan ostajat tulevat tupaan. Kysellään laivan hinta, tekijät ja lopulta tehdään kaupat.

Kyll´ on pursi purjeinensa
sorea kuin Suomen sorsa.
Sen on kaula kaarellansa
niinkuin neidon kenokaula.
Sen on laidat laadullansa
kupuvat kuin taivaan kaari.
Mastot ovat muhkeammat
korven kuusta korkeammat.
Hinta vain on hiukan kallis.

Mitä maksaa meren kukka,
kuta Samponen sorea?

Kaksi kattila rania,
kolme lehmän kompsukkata,
viisi Viipurin rahoa,
kuusi kultatynnyriä.

Tämäkin leikki vaatii runojen ulkoa osaamista ja laulamista. Ihminen on luotu laulamaan. Jostakin sielun sopukoissa viimeisinä säilyvät lapsuusaikana opitut laulut ja virret sanoineen.


Ns. ulkolukuoppimista ei kai nykyään pidetä kovin hyvänä opetusmetodina. Itseäni ei ainakaan lainkaan kaduta, että olen aikoinani joutunut opettelemaan ulkoa jopa proosaa.

Kuva on julkaistu aiemmin täällä.

Kehu lapsi päivässä

Muutama vuosikymmen sitten työntelin Lahden torilla rattaissa esikoistani. Eräs vanhempi kollega sattui  kävelemään vastaani ja alkoi leperrellä juuri kävelemään oppineelle lapselleni. Hetken kuluttua hän kuitenkin sanoi, ettei pidä liikaa kehua lasta pienenä ja jatkoi matkaansa. Se oli sitä aikaa. 

Tänään on vietetty Lasten oikeuksien päivää, jonka tiimoilta esim. sytytetään taikalamppuja eri puolilla maata ja järjestetään useita muitakin tapahtumia. Tämän vuoden teemana on päästä eroon kasvatuksen kuritusväkivallasta. Nollatoleranssi väkivallalle. Itse sanakin on kammottava.

Lapsen oikeuksien sopimus on sisällytetty perus- ja lukio-opetuksen opetussuunnitelmiin.  Jostakin syystä kouluille on annettu aikaa aina vuoteen 2016 saakka ottaa ko.määräyksen mukaiset opetussuunnitelmat käyttöön. Tuntuu melko pitkältä ajalta. Sitä toivoisi, että sanoista tekoihin olisi lyhyempi matka.

Luin tänä aamuna Katja Hedbergin artikkelin (SS) Kristina Kouroksen toimittamasta pamfletista Iloisen talon kellareissa. "En muista koskaan istuneeni äitini sylissä." En minäkään muista. En muista edes kävelleeni hänen kanssaan kertaakaan käsi kädessä.

Yhteisöjä ovat isot perheetkin. Meilläkin kotikotona oli Koivuniemen herralla  oma paikkansa tuvan oven päällä ja sitä myös käytettiin. Isovanhempana tuntuu todella mukavalta, kun lapsenlapsen kädet kiertyvät mummun kaulaan tai sormet sormien lomaan ja yhdessä onnistumme saamaan jotakin aikaan. Materiaaliksi kelpaavat paperi ja värit, muovailuvahat, puupalikat, soittimet, sanat, liike. Teippi on myös must. Pikkuiset ovat ideapankkeja. Vain hetki ja esitys tai näyttely tai kauppaleikki on valmis. Ja lopuksi aplodit. Kun/jos omat lapsenlapset ovat kaukana, voi kehua pihan lapsia.

Hyvä taikalamppu on muuten otsalamppu. Sen voi pukea taaperon vyötäisille ja voi sitä iloa mikä siitä seuraa. Kannattaa kokeilla näin marraspimeillä.

Elämän jäljet

Tämänhetkisiä megatrendejä ovat kierrätys ja ympäristötietoisuus. Ei käy entisaikainen roinan kierrätys kivien onkaloihin, suohautoihin ja järvien pohjaan. Sekin aika on nähty. Kierrätysmateriaaleista kehitetään aivan uusia materiaaleja, ja vanhoille tavaroille keksitään uusia käyttötarkoituksia. Myös jätteiden minimointi on tärkeää. Trendit, kuka niitä sitten alulle laittaakaan, näkyvät rustiikkina luonnollisuutena. Vanhanajan lattialankut olisivat melkein must. Maalainen mikä maalainen.

Elämän jäljet ja ja tietty kuluneisuus saavat nyt näkyä. Vanhoilta ja kulahtaneilta, jopa ruostuneilta näyttäviä pintoja pidetään kauniina. Sisustus- ja naistenlehtiä plaratessa tulee mieleen rappioromantiikka. Tuote-esitteet sen sijaan ovat kalliille paperille painettuja painavia magazine-julkaisuja, joissa kodin kiintokalustesommitelmat loistavat uutuuttaan avarissa tiloissa.

En ole mikään sisustusihminen. Kotini esineillä huonekaluista alkaen on tarinansa. Jokaisella kirjalla omansa. Liika on kuitenkin liikaa. Kompastellessani ahtaudessa ahdistun ja haluan ulos avaraan tilaan. Mieluummin menen metsään kuin toinen toistaan loisteliaampiin ostoshelvetteihin, joiden avajaistarjouksia hamuavat ihmispolot ovat päästä hengestään.

Kotini on linnani. Home Sweet Home. Vuosikymmenien aikana kotoisaksi kulunut koti on kunnostettava lämpimäksi eikä se ole yksinkertaista.Elämä yllättää milloin mitenkin, mutta toivottomimmillakin hetkillä sanovat toivon olevan. Se on vain kotvan kadoksissa. Jostakin nousee valo.

Hyvää isänpäivää!

Minäkin olen joskus

Olen kuunnellut Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Se oli niin hauska, että seuraavaksi luin 700 grammaa. Hänen Urheilukirjansakin luin, vaikka en olekaan urheiluhullu. Vanhin vunukoista sanoo minua valokuvahulluksi. Tunnustan kuitenkin, että olen nuorena ollut sen verran intoutunut urheilusta, että jopa harjoittelin sisarusteni kanssa maastojuoksua äidin tekemissä verkkareiden tapaisissa. Se kangas ei silloin vielä ollut edes joustavaa eivätkä jalkineemme olleen millään muotoa urheiluun sopivia. Kangastennareissa juoksimme ja hyppäsimme korkeutta sahanpurukasaan, jonka tuoksun ja ne palopukit muistan vieläkin.

Maataloustyöt ja karjanhoito olivat riittävää lihaskuntoharjoittelua. Hiihtäminen oli luonnollinen tapa liikkua paikasta toiseen, siis kotoa kouluun tai postinvientireissulle lähinpään naapuriin. Kilpailuhenki tartutettiin vasta koulussa. Kilometrien metsästys jatkui lukiossakin. Jos päivä alkoi kaksoisliikuntatunnilla, opettajan määräämän hiihtolenkin ehti kiertää aivan hyvin kahdesti, ja niin me, tosin vain harvat, teimmekin ja istuimme sitten tulipunaposkisina kirkkohistorian tunnilla, kun jälkihiki kuumotti. Onneksi istuin etupulpetissa.

Ahtauduimme Innsbuckin talviolympialaisten aikaan jollakin tunnilla koulun kerhohuoneeseen seuraamaan jotakin hiihtoa ja olin pyörtyä, ilmeisesti hapenpuutteeseen, muistan. Ja paljon myöhemmältä ajalta muistan kyllä, miltä Juha Mieto näytti, kun hän nojasi aitaa vasten ja odotti Wassbergin tuloa ja seurasi kelloa ja hävisi sen historiallisen sadasosan siinä 15 kilometrin kisassa. Ja kävin minä ottamasta hänestä valokuvan lauantaisilla sunnuntaisilla maalaismarkkinoilla. Ja sain sitten selittää lapsenlapsille miksi. Selitin myös miksi jättiputkea pitää karttaa. Näimme niitäkin matkan varrella muutaman. Meillä oli mukava reissu, vaikka olikin helteistä.

Helsinkiin en suksia vienyt ja Kiovassa ihmettelin muutamia muista maista tulleita opiskelijoita, jotkä kävivät juoksemassa tai jumppasivat yhteisasuntolan aulatilassa avoimen ikkunan ääressä. Olen minäkin joskus, sitten myöhemmin.

Voiton aika

Aamupalapöydässä mieheni luki minulle ääneen otteita Antti Tuurin romaanista Suuri viljajuna Siperiasta. Kirjastokaistalta löytyy alle kymmenminuuttinen kirjailijan haastattelu tämän kirjan synnystä. Taidan lukea sen itsekin, koska tekstifontti on kyllin kookas eikä sivujakaan ole kuin n.200.

Miten niin voiton aika? Lukemisensa lomassa mieheni kysäisi aina silloin tällöin joitakin sanoja vähän niinkuin ristikkoja tehdessään. Kuten maslenitsa (масленица). Sehän tarkoittaa laskiaisviikkoa ja laskiaistiistaita. Ajankohtainen sana. En uskalla väittää, että näillä perinnepäivillä olisi enää monillekaan juuri mitään merkitystä. Kerron nyt kuitenkin. Laskiaista juhlitaan syömällä tukevasti, koska siitä alkaa paasto ennen pääsiäistä. Minun mutu-etymologiani mukaan alkaa voiton aika. Ei voita leivän päälle. (voi = маслo). Paasto liittyy eri uskontoihin ja ravinto-oppiin. Nykyään voisi ajatella myös nettipaastoa. Vai voiko - enää?

Katsoin eilen illalla Davidin katoamistempun. Siinä David Bond tutkii, kuinka vaikeaa Ison-Britannian kansalaisen on kadota yhteiskunnan tavoittamattomiin. Hän on tuskastunut siihen, miten paljon tietoa hänestä on taltioitu eri rekistereihin ja miten jätämme vapaaehtoisesti (?) digitaalisia jalanjälkiä surffatessamme netissä ja puhuessamme kännykkäämme.  Tuli suorastaan puistattava olo sitä katsoessa. Ei todellakaan oikea kätemme enää tiedä mitä vasen kätemme tekee. Teknologia on ottanut ylivallan ja minullekin suositellaan luettavaksi mm. omia postauksiani. Isoveli siis tietää aika tarkkaan mistä minä pidän. Jos kiinnostaa, kyseinen dokumentti on nahtävissä kuukauden ajan Areenassa.

Dokumentti on pitkä ja katsottavissa valitettavasti vain Suomessa. Olen seurannut jonkin aikaa, avaavatko blogini lukijat tekstilinkkejä. Eivät yleensä avaa, joten kannattaa kopioida ja liittää lainaukset suoraan tähän ruudulle. Lähde on joka tapauksessa aina ilmoitettava. Kerroksellisuus l. linkitys on toisaalta blogien tyypillinen piirre. Videoita ei voi kopioimalla linkittää, joten tässä on kuitenkin taas kaksi linkkiä. Ei mahda mitään.

PS. Raivasin etusivua siirtämällä kaikki saamani kannustus- ja tunnustusnapit erilliselle sivulle tuonne sivupalkkiin jouduttaakseni sivun latautumista.
 ___

Edit klo 18.07
Huom! Ei tarvitse kuin väsyneenä klikata vahingossa väärää nappulaa ja keskeneräinen blogipostauksen aihio lehahtaa ainakin 55 lukijaan. Ja näkyy se pujahtaneen samassa sekunnin sadasosassa myös arvostamani lukijaraadin Blogger-lukijaan.  Pyydän nöyrimmästi anteeksi. Koko teksti oli vasta kopioitu meemipohja kysymyksineen ja vielä poistamattomine vastauksineen, jotka siis eivät ole minun. Olin ajatellut muotoilla siitä oman postauksen tai olla muotoilematta. Poistin  sen niin nopeasti kuin pystyin havaittuani virheen tapahtuneen. Se muuten liittyi noihin tunnustuspalkintoihin tuolla virtuaalisessa vitriinissä.


Siinä tuli taas kerran hyvä opetus itselleni, miten saattaisi olla viisaampaa vaieta kuin olla äänessä. Ainakin kerran minulta on kysytty, olenko koskaan katunut jotakin kirjoittamaani tekstiä, kommenttia, kirjettä, korttia tai vaikkapa sähköpostia. Vastasin, että olen. Poistettuja tekstejä en niinkään.

Menen nyt nurkkaan häpeämään ja toivotan saman tien hyvää laskiaista ja naistenpäivää ja hiihtolomaa.

Hyvä paha kahvi

Silmäilin Mats-Eric Nilssonin kirjaa Den hemlige kocken (suomeksi Petos lautasella) ensimmäistä kertaa. Olin kyllä kuullut siitä aikaisemmin eräältä tuttavalta. Hän sanoi, ettei kirjan luettuaan ole oikein tiennyt, mitä enää suuhunsa uskaltaisi laittaa.

Pysähdyin sivulle 80, jossa kerrotaan, miten vielä 1800-luvulla kahvi oli tuoretuote. Siksi siihen, koska aamuinen suodatettu kahvi ei todellakaan maistunut hyvälle. Muistan toki, miten hyvältä vastajauhettu kahvi tuoksui vielä 1950-luvullakin tavallisessa osuuskaupassa. Brännärin olen nähnyt tai taisi sellainen mökilläkin olla, mutta en sitä koskaan käyttänyt. Keitimme pulputuspannulla pannujauhatettua kahvia.

Ihana kahvintuoksu tuli vastaani myös Helsingissä tätini kahvilassa. Hän valmisti jokaikisen kupillisen erikseen. Minun mielestäni ihananihanat voileivät syntyivät myös siinä sivussa eikä niistä päällysteitä puuttunut.

Nykyisessä vakuumipakatussa kahvissa, olkoon vaikka predidenttiä,  tuoreudesta ei ole jälkeäkään. Aromi viivähtää ilmassa sen lyhyen hetken, minkä paketin avaaminen kestää. Aromi on piilossa pavun sisällä ja vapautuu paahdettaessa. Kahvin vanheneminen alkaa välittömästi paahtamisen jälkeen ja jouduttuu jauhettaessa. Juuri siksi ihanimmat kahvituoksumuistot liittyvät kotoisiin kahvimyllynpyörityshetkiin tai vaikkapa kauppahallien kahvimyymälöihin.

Kahviloista minulla ei ole paljonkaan kokemuksia. Maustetuista kahveista kylläkin. Em. kirjaa silmäillessäni alan epäillä, maustetaankohan vanha kahvi vain tuoreeksi? Ei tuossa kuvankaan "kahvilaatikossa" varmaan paahdettua kahvia ole koskaan säilytetty, jos edes papuja.

Mikä miesluku

Vasta nyt tulin ymmärrykseen, että manttaali on suora laina ruotsinkielestä ja tarkoittaa mieslukua. Mikä sitten on torppa, lampuotitila ja mäkitupa-alue?

Käpälämäen aikaan unohduin pitkiksi toviksi milloin kaivelemaan vintin sahajauhoista vanhoja huonokuntoisia, mutta niin kiinnostavia lehtiä ja kirjoja, milloin taas, kun sattui olemaan kaunis ja lämmin kesäilma, kaivelin vanhoja kiviraunioita. Melkoisen määrän ehjiä pulloja pelastin ja pesin.

Sen kauemmaksi ei ongelmajätteitä 1800- luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla kuljetettu. Kivenkolo tai suohauta katsottiin sopivaksi, ellei vesistöä ollut ihan vieressä. Luultavasti maastamme löytyy vaikka kuinka paljon näitä epävirallisia kaatopaikkoja, joista tulevaisuuden arkeologit kaivauksissaan tekevät johtopäätöksiään esim. vanhoista akuista, taskulamppujen pattereista, polttimoiden kantaosista, erivärisistä lasinsirpaleista yms.

Eräänlaista aarteenetsintää siis. Joitakin "aarteita" löysinkin. Sellaisena pidän mm. Otavan Asetuskokoelma 24 Maanvuokralaki sekä Torpan, lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokrauksesta annettu Asetus ynnä muita siihen kuuluvia säännöksiä, Kustannusosakeyhtiö Otawan Kirjapaino, Helsingissä, 1909. (Laki annettu 19 p:nä kesäkuuta 1902)

Sivu 7 alkaa juhlallisesti: Me, Nikolai Toinen, Jumalan Armosta, koko Wenäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas y. m., y. m., y. m. Teemme tiettäväksi: Suomenmaan Waltiosäätyjen alamaisesta esityksestä Me täten Armosta wahvistamme seuraavan lain maanwuokrasta maalla.

Em. teoksen mukaan "Torppana on pidettäwä määrätty maatilan alue, joka maanviljelyksen harjoittamista varten wuokralle annetaan ja on warustettu siihen tarkotetuilla rakennuksilla tai aiottu niillä warustettawaksi. Lampuotitilaksi sanotaan sellaista wuokralla olewaa, maanwiljelykseen käytettäwäksi aiottua manttaaliin pantua tilaa, joka hallintonsa puolesta on päätalon alainen. Mäkitupa-alueella tarkoitetaan maa-alaa, joka annetaan wuokralle maanwiljelys- tai teollisuustyöwäestöön kuuluwan taikka muun taloudellisesti samanwertaisen henkilön tai perheen asunto-alueeksi."

Mielenkiintoista, mutta edelleenkin jossakin määrin epäselvää - minulle.

Parviäly

Lintu-, hyönteis- tai kalaparvia seuratessa kiinnittyy huomio niiden sulavaan plastiseen liikkumiseen. Miten ihmeessä erilliset yksilöt äkkäävät heti oikean suunnan, vauhdin ja päämäärän. En tietenkään ole perehtynyt kylliksi biologiaan sen kummemmin kuin seuraamalla vaikkapa kekomuurahaisten päämäärätietoitoista taivallusta tiettyä polkua yli esteiden. Keväällä katselin kaukaa naurulokkien syöksyilyä, aiemmin tilhien tanssia. Kohta ovat vuorossa ropakoissa siinneet, pistävätkin, öttiäiset, jotka tulevat esittämään performanssiaan ilta-auringon valossa.

Otsikon asiasana tuli mieleeni, kun näin äsken televisiosta lammaslauman. Joku päivä sitten näin mehiläisparven, joka oli leimautunut hoitajaansa niin, että kulki tämän mukana ikäänkuin "turkkina". Siinä yhteydessä korviini tarttui ensimmäisen kerran sana ´parviäly´. En arvannut, saati tiennyt, että kyseessä onkin sosiaalisen median sanastoon kuuluva termi.

Monella koulunsa aloittavalla on ensi syksynä luokissaan tietokoneet ja älytaulut. Ennen meillä oli vain vihreäksi maalattu liitutaulu, karttakeppi, opetustauluja, kynä, pyyhekumi, aapinen ja laskuoppi. Kahdenistuttavat pulpetit, joissa oli kynälle ja mustepullolle huolella suunnitellut paikat. Pulpetin naarmuista ja koloista piirrettin voipaperiin kuvat, joista sitten näki, oliko kunnan omaisuutta kouluvuoden aikana tärvelty. Käsityötunnilla opettaja näytti puolimetrisillä puikoilla sentin paksuisesta langasta, miten neulominen, jota kotonani kutomiseksi sanottiin, tapahtui. Joskus harvoin kuuntelimme kovaäänisestä Kouluradion ohjelmia tai katsottiin sen ajan eläviä kuvia l. rainoja.

Minun piti lähteä aamukävelylle katsomaan piisamia, kirjoittaa jokunen sana Sofi Oksasen romaanista Puhdistus, jonka luin melkein yhdeltä istumalta, mutta satuin vilkaisemaan Tuijan postauksen ja se muutti suunnitelmat. En ole siis muita laumaeläimiä kummempi.

PS.
Termillä parviäly (ruotsiksi svärmintelligens, englanniksi swarm intelligence ja lähivastine hive mind) viitataan toisinaan kollektiiviseen älykkyyteen, toisinaan siitä hiukan poikkeavaan käsitteeseen.

Termiä ja sen erikielisiä vastineita on käytetty alun perin puhuttaessa esimerkiksi hyönteisyhdyskuntien käyttäytymisestä, ja tästä yhteydestä niiden käyttö on levinnyt erityisesti tekoälytutkimuksen piiriin.

 Collective intelligence ( Slideshare)

Kurssi kohti kesää

Luin parin päivän sisään Antti Hyryn romaanin Kurssi (Otava, 1993). Siinä suoritetaan seitsemännen luokan oppimäärä kesän aikana. Matkustetaan linja-autolla mäkistä maastoa niin, että mäennyppylöiden kohdalla on vatsa kääntyä ylösalaisin, syödään, nukutaan, derivoidaan, ajetaan kuivia heiniä talvisuojaan, tehdään lehtikerppuja, kuvataan suota, löydetään muutama kypsä hilla ja vaikka mitä.

Muistaakseni edellinen Hyry jäi minulta kesken (se Maatuuli), mutta tässä oli niin paljon omakohtaisesti koettua nuoruuteen ja lapsuuteen liittyvää, että insinöörintarkka teksti kantoi minut loppuun asti, vaikka ne derivoinnit edelleenkin menivät vallan yli ymmärrykseni. Kirja palautti mieleeni omia entisiä opettajia.

Muuten, mitenkä sitä matematiikkaa oikein opitaan. Ruveta osaamaan sellaista, mistä ei ole ennen tiennyt, mitä siinä silloin on tapahtunut, kun on jotain oppinut, mitä siinä on erilaista kuin ennen, asiat eivät ainakaan ole muuttuneet ja mihinkä se joutuu se minkä osaa, sitten kun ihmistä ei enää ole. Mitä se on, kun oppii integroimaan, derivoimaan, ja miten ihminen voi oppia. Vesikirput mustan suo-ojan kirkkaalla pinnalla mutkittelevat edestakaisin ja tekevät häviäviä renkaita koko ajan ja suo-ojan vesi virtaa hitaasti, mihinkä se menee. Missä se minussa on se taito ja mihinkä se lopulta joutuu, onhan se ihan totta, että minä sen jotenkin osaan, nyt. (emt. s.83)

Eilen aloitin tauon jälkeen vesikävelemisen. Taito se on sekin. Tilaa riitti. Katselin enimmäkeen veden väikettä, koska minun on huolehdittava, että niska pysyy kunnon asennossa. Ulkona oli keväinen kirkas taivas. Satuin vilkaisemaan ulos ja näin kolmen joutsenen lentävän yli. Kevään ensimmäiset. Tänään näin sitten jo västäräkin. Vaikka on yöpakkasta, hyytävä viima rannoilla ja tuon tuosta sataa räntää, luntakin, kevät on jo pitkällä. Lumivuoret joiden ajattelin sulavan tuskin juhannukseksi ovat tipotiessään. Piennarten ja ojien pohjimmaiset, vielä sulamattomat lumet, näyttävät tuhkantummilta. Sisällä tuoksuu kuvan syreeni.

Kevään korvalla

Jokainen risahdus, napsaus ja kopsaus ennakoi lumen lähtöä liukuun katolta. Aikansa kunnes taas kääntyi reilusti pakkaselle. Sinne se lumi jäi vielä katolle. Tosin hiukan huvenneena. Sen sään lyhytaikainen lauhtuminen ehti saada aikaan. Uutta lunta on saatu enemmän kuin mitä entiset kerrostumat ehtivät vajeta. Pihakinokset ovat yhtä korkeita kuin minäkin.

Aurauskalustoyrittäjät ovat jo ahtaammalla kuin ahtaajat. Eivät ehdi tasottamaan pahojakaan polanteita. Nyt jos milloin vaaditaan varovaisuutta liikenteessä tai löytää pian itsensä lumipenkasta. Hiukan arvelutti eilen keskustan ahtauteen ajaminen. Onneksi parkkipaikka löytyi ja pääsin pitkästä aikaa fysioterapeutin manipuloitavaksi. Aamulla oli kuin olikin hiukan helpompi nousta portaat.

En oikein pysty keskittymään mihinkään. Olen kuunnellut pätkiä Antti Hyryn Aitasta (Lukijana Tuomo Holopainen). Luin suunnilleen puoleen väliin Ulla-Maija Paavilaisen romaania Sokerisiskot (Otava). Samoin kävi Veikko Huovisen Kylän koirat (WSOY)-kirjan kanssa. Vaikka Huovisen kieli onkin verratonta, kuvittelisin maailmaa ja elämänmenoa mieluummin jonkin muun eläimen perspektiivistä. Pinossa on vielä Kari Hotakaisen Iisakin kirkko (WSOY). Takakannen tekstin perusteella luulen lukevani edes sen kokonaan.

Olen sentään vaihtanut mullat kukkiin. Käsittääkseni liian kylmä paikka pohjoisikkunalla tappoi toisen teeruusuista. Jouluruusuakaan en saanut pidettyä hengissä. Mustanmerenruusu on ainakin ennen ollut takuuvarma kukkija. Passiflorat odottavat, että saan hankituksi pari hiukan kookkaampaa ruukkua. Kun vain rohkenisi leikata niitä tarpeeksi.

Tiedätkö muuten, miksi aikoinaan lakattiin käyttämästä oravannahkoja maksuvälineenä?

Kääntyy se

Tuolla aiemmin kerroin hetkeksi kyllästyneeni Mazzarellan pohdiskeluun sisäisestä vanhuksestamme tietokirjassaan (Kyllä, ko. teos näkyy olleen ehdokkaana Tieto-Finlandia-palkinnon saajaksi v. 2001, mitä en muistanut.) Kun kesä kääntyy. Kerronta nappasi minut uudelleen otteeseensa ja koin monta hykerryttävää hetkeä kirjailijan tarkka-aistisesta vanhusanalyysistä. Lukemattomat viittaukset saattoivat mennä ohi, mutta kirjailijan omat henkilökohtaiset terävät huomiot jättivät jälkensä. Pidän kirjailijoista ja toimittajista, jotka pukevat sanoiksi sen mitä itsekin olen ajatellut.

Minähän olen aika paljon surrut kohdalleni osuneita menetyksiä, varsinkin niitä jotka pakottivat jättämään työn ennenaikaisesti ja siinä samassa kapeuttivat sosiaalisen elämän. Elämä seisahtui kuin seinään ja tätä räpiköimistä on riittänyt. Sain ainakin yhden uuden ajattelumallin luopumisiin, mitä ikääntyminen on. Jos jokin asia on jäänyt tekemättä ja kokematta, voin ajatella että eipähän tarvitse ainakaan siitä nimenomaisesta asiasta luopua.

Toissapäivänä kapusin hissukseen rinnettä ylös. Tekisi mieli alkaa kävellä metsässä, paossa liikenteen melua. Ylämäki- ja alamäkikävely ei kuitenkaan ollut vielä hyväksi, mutta sainpahan kuulla ja nähdä käpytikan yhden keloutuvan männyn latvassa. Se on paljon se, kun tässä pihapiirissä lentelee päivittäin yleensä vain harakoita ja variksia. On toki näkynyt jokunen tilhi ja tiaisia.

Kuvassa räpiköi tietään ulos viime kesänä yhden lapsenlapseni haavilla pyydystämä pörriäinen. Se oli heinäkuuta se. Kohta pääsemme normaaliaikaan. Kesä kääntyy.

Viikon varrelta

Syysviima riisuu puita. Sadepisarat imeytyvät kiinni ikkunoihin ja vääristävät maiseman kauniiksi akvarelliksi, tosin liikkuvaksi. Vain valokuva pysäyttää sen. Pitkästä aikaa ajoimme pohjoiseen ja näimme miten tietyömaa on aloitettu kaatamalla puut. Poliisiauto seisoi puolimatkan rampilla, koska tuulikin oli yltynyt samaan hommaan. Tielle oli kaatunut yksi metsureilta säästynyt puu.

****

Onneksi on tasaisia(kin) teitä tallattaviksi. Voisi ja pitäisi vain kävellä enemmän. Ei matkassa kahta kilometriä enempää, mutta kertoja päivässä. Onneksi täällä on kävelytiet. Jos asuisin maalla ja joutuisin taittamaan taivalta pitkin tien vasenta laitaa muun liikenteen seassa, minulta jäisi kävelemättä.

****

En enää loikoile selälläni kuunnellen äänikirjoja. Mazzarellan toinen heti perätysten alkoi tuntua entisen kertaukselta. Tärkeämpää on nyt liikkua sopivasti. Harmi että lupailee pakkasta ja räntää. Useissa autoissa ritisevät jo nastarenkaat. Pitäisi ehkä nastoittaa omatkin kengät. Eilen ilmestyivät aurausviitat tänne. Tietää talvea.

****
Tänään on Aleksis Kiven päivä ja Suomalaisen kirjallisuuden päivä. Samalla päättyy Vanhusten viikko ja Kestovaippaviikko. Kuinka sattuivatkaan samalle viikolle?

****

Etsiskelin niskani kipeäksi kirjahyllystämme vastauksia oheiseen Ex libris-meemiin, jonka löysin Minä ja maatuskat...elämääMoskovassa-blogista. Tänään tietenkin olisi pitänyt löytää suomalaiset kirjat vastauksiksi. Samalla totesin, että näppäilyvajeen yllättäessä voisi luetteloida kirjastonsa, kuten kunnon bibliofiilit. Minä en tiedä, mitä kirjoja meillä on. No, nämä ainakin.

Vastaa kysymyksiin käyttämällä kirjahyllyssäsi olevien kirjojen nimiä.

Oletko mies vai nainen? Mummo marjassa
Kuvaile itseäsi. Arkivaatteissa
Kuinka voit? Huolla, korjaa, säästä
Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Talo Kolikkokadulla
Mihin haluaisit matkustaa? Viisi viikkoa ilmapallossa
Kuvaile parasta ystävääsi. Laturi
Mikä on lempivärisi? The Scarlet Letter (suom. Tulipunainen kirjain)
Millainen sää on nyt? The Tempest (suom. Myrsky)
Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Valon sylissä
Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi? Tositarina
Mitä elämä sinulle merkitsee? Minä en sinua unohda
Millainen parisuhteesi on? Война и мир ( suom. Sota ja rauha )
Mitä pelkäät? Virtahepo olohuoneessa
Päivän mietelause? Tuuli kääntyy tulevaan
Minkä neuvon haluaisit antaa? Halataan taas
Miten haluaisit kuolla? Kuin tuuli tähkäpäissä
Mottosi? Edessä elämän virrat

Pakotonta

Olen kuunnellut pari kasettia Mazzarellan romaania Täti ja krokotiili. Tuntuu vaikealta kuunnella sitä, koska se sisältää niin paljon kirjallisuusviitteitä. Kun tekstiä ei näe, ei hevin pysty palaamaan kuultuun. Nauhan kelailu pilaa koko kuuntelemisen ilon.  Olen sen aikaisemmin lukenut ja pidin siitä silloin. Jätän kuuntelun kesken. Odotan enemmän tältä Mazzarellan teokselta, jota en ole ennen lukenut.

Elämänkuvio-ajatus oli kiehtova. Usein miellämme polkumme täällä sulkeutuvaksi ympyräksi tai suoraksi viivaksi. Omasta aikakäsityksestämme riippuu, näemmekö tulevaisuuden edessämme vai takanamme, suorassa vai viistossa. Vaikuttaako oikea- tai vasenkätisyys siihe? Minä ajattelen aikaa spiraalina ylöspäin, koska olen niin monesti pudonnut. Pudonnut, en siis kompastunut, mitä nyt pahiten pelkään, koska olen taas täällä alhaalla.

Koin myös epämääräistä haikeutta ja ikävää kirjailijan patistaessa kirjoittamaan muistonsa ja tarinansa jälkipolville. Lapsuusmuisto on hänen mukaansa kirjoittamisen arvoinen ja aito, kun sen muistaa pakottomasti. Pakotetut muistot eivät ole totta. Tuon kuullessani mieleeni tuli nuorimman veljeni ristiäiset. Sen voisin kirjoittaa. Olin silloin hiukan alle viisi. Se saattaa olla varhaisin lapsuusmuistoni. Samalla mieleen kuitenkin vyöryvät ne ikävät. Tämä ei ole niiden paikka.

Olen lukenut bloggausbuumin laantumisesta. Toisaalta puhutaan netin hopeisesta hyökyaallosta, johon katson itse kuuluvani harmaantuneine hiuksineni. Nyt tuntuu siltä, että se aalto tuli ja meni kohdallani. Näin viime yönä unta toisesta vakikampaajastani. Toinen on jäämässä eläkkeelle.
____

PS. Jättipalsamit kukoistavat vielä. On se aika, jolloin niitä kannattaa varoa ohi kulkiessa. Siemenet sinkoilevat. Laitoin tuon kuvan tuohon, koska jättipalsami on shaktimaton ohella yleisin hakusana, jolla tähän blogiin tullaan.


PS2. Tämä postaus on kirjoitettu kokeeksi uudella tekstieditorilla, joten lopputulos voi olla mitä vain.

Helppoa kun osaa

En minä jaksanut kuunnella Jari Tervon Myyrää. Se on liian tiheää tekstiä. Se täytyy lukea, jotta voi heti palata, jos/kun putoaa kärryiltä. Nyt minua odottavat Merete Mazzarellan Täti ja krokotiili, kirja ystävyydestä, yksinäisyydestä, surusta, kuvista, muistista, kodista, esineistä, onnesta, keski-iästä ja matkoista, ja Kun kesä kääntyy Vanhenemisen taidosta. Edellisen olen joskus lukenutkin. Pitäisi vain asettautua.

Eilen odottelin virustorjunnan asentajaa. Nortonin aika oli menossa umpeen ja kone oli mielestäni hetken ilman mitään turvaa. Taitajalta uuden asentaminen vei vain 5-10 minuuttia. Ja sain vinkin, ettei hyvästä virusturvasta tarvitse maksaa. Myyjät vedättävät IT-avuttomia asiakkaita myymällä paljon turhaa. Administraattorin hommia ei tarvitse itse osata. Se on jäänne ajalta, jolloin tietokoneopetus aloitettiin ohjelmoinnilla. Käyttäjäystävällisyys oli siitä kaukana. Onneksi koulumme ATK-opettaja osasi tuolloin vääntää rautalangasta, mikä tämä internetti oikein on. Ei se ole itse asiassa mappia kummempi, kunhan tietää miltä välilehdeltä tarvittavan tiedon hakee. Se on sitten jo oma syy, jos eksyy hyppelehtimään linkiltä toiselle.

Ikävää on, että ihminen on roistomaisuudessaan sellainen, että joka paikkaan pitää mennä tekemään kiusaa. Hyvä asia kääntyy uhkaksi. Jokaisella on olemassa myötäsyntyisenä moraali, mutta missä etiikka. Miksi kiusata, tuottaa harmia? Tuo Skypekin mokoma avattuna sieppaa koko koneen ja muuntaa erinäiset postauksissa esiintyvät numerosarjat mukapuhelinnumeroiksi. Katsokaa vaikka. Kirjoitan tähän tämän päivämäärän numerosarjana ja kun julkaisen tekstin, se onkin olevinaan jokin puhelinnumero. (090916) Ei siis ihme, että kyseistä yhteydenpitovälinettä pidetään turvallisuusaukkona. Mietityttää jo laskujenkin maksaminen netitse.

Tämä syyskuu on niin elokuista, että menee kuukaudet sekaisin. Perhoset lentelevät. Ruskaa on vasta hiven. Ja minulla ikävä moneen paikkaan. Mutta tässä olen enkä muuta voi. Kuin pallo jalassa.

Hiljaiset (s)illat

Jos edellisen äänikirjan kuunteleminen kävi välillä työstä, Robert James Wallerin Hiljaiset sillat Veikko Honkasen lukemana imaisi heti mukaansa. Aluksi tarinan tuttuus elokuvan kautta häiritsi jonkin verran. Vanha äidiltä peritty halpa kasettisoitin oli pilata nauhan. Oli onni, että se meni rikki, sillä uudemmalla stereolaitteella kuunnellessa Honkasen ääni pehmeni ja syveni ja kuunteleminen muuttui entistäkin nautittavammaksi. Jo elokuva aikoinaan oli kaunis ja ah niin romanttinen, mutta kyllä kirja on mielestäni parempi. Kannatti ehdottomasti kuunnella. Sen suoman täyteläisen tunnelatauksen jälkeen en ole halunnut heittäytyä heti uuteen tarinaan. Kaipuuviihdettä (termi Tuimalta) parhaimmillaan. Enkä ole ehtinyt kyllästyä, koska en ole vastaavia juuri lukenut.

Hiljaisina iltoina on ollut aikaa pohtia esineiden ja kuvien merkittävyyttä muistin ja muistojen tukena. Paperilappunenkin riitti Robertille, viimeiselle cowboylle. Vasta Francescan kuoltua once-in-a-lifetime-rakkaustarina paljastui lapsille äidin heille osoittamassa kirjeessä ja muistikirjoissa. Michael, poikansa, vihdoin käsitti, miksi äiti oli halunnut isän kuoltua ehdottomasti takaisin vanhan keittiönpöydän. Tuo pöytä, kuten vaaleanpunainen tyttäreltä evätty leninkikin saivat paikkansa perheen tarinassa. Sekin selvisi miksi äiti halusi tuhkansa ripoteltavan samalta katetulta sillalta, mistä kaikki alkoi. Yksi ympyrä sulkeutui.

Minulla on kotikotoa tuotu kirjahylly. Siinä ylähyllyllä pitkä rivi kirjasia täynnä äidin arkisia muistiinmerkintöjä monien vuosien varrelta. Alkuun yritin etsiä sieltä vastauksia tiettyihin "kiellettyihin" puheenaiheisiin. Selvyyttä. En löytänyt. Haluaisin saada palikat järjestykseen. Hän oli sulkenut ne asiat sydämeensä eikä minulla ole koodiavainta. Naapureiden muuttoa seuratessa tuli puheeksi nykyajan kirous, tavaranpaljous. Sitä vikaa on tässäkin kodissa. Minusta muuttaja sanoi viisaasti: "Kun on kahden tai kolmen suvun jäämistöjä, niitä täytyy pitää tietty aika, sillä ne ovat niin täynnä merkityksiä monille. Parin kolmen vuoden päästä voi sitten rauhassa alkaa raivata niitä pois." Niin aion tehdä minäkin.

Äänikirjoista

Jos otan käteeni romaanin ja alan lukea sitä, kyllästyessäni johonkin osioon vain pikaisesti silmäilen esimerkiksi jonkin dialoginpätkän, jonka en usko häivyttävän itse tarinan etenemistä. Äänikirjaa kuunnellessa tulee kerralla koko paketti. Olisin nopeana lukijana lukenut edellä mainitsemani Pirjo Rissasen Sun ystäväsi armaasi ilmeisesti paljon nopeammin mitä 12 kasetin kuunteleminen alusta loppuun (17 1/2 tuntia!) kesti. Tai olisin saattanut jättää keskenkin, kuten monen teoksen kohdalla on käynyt. Välillä väsyinkin ja mielestäni teosta olisi voinut tiivistää, mutta loppua kohti tämä kirja muuntui melkein dekkariksi, joita en yleensä lue.

Lukija Marja Mäntylää on kiittäminen, että kirja kantoi yllättävilläkin käänteillään katkeraan, mukaonnelliseen loppuun saakka. Hän eläytyi dialogiosioissa sopivalla tasolla. Ylidramaattisuudesta en olisi pitänyt. Kasettikotelon takakansi lupasi runsaan ja monipolvisen romaanin kahden naisen ystävyydestä ja keskinäisestä valtataistelusta. Romantiikkaa en siitä tosin juuri löytänyt. Tai sitten käsitykseni romantiikasta on aivan erilainen kuin kirjan arvostelijoilla. Lapsuustraumat, alkoholin kirot, mielen sairaudet, luokkaerot, rahan valta ja sillä manipulointi, kulissiavioliitot, pienen paikkakunnan muka salatut lohturakkaussuhteet ja kipeät lähisuhteet mm. tulivat käsitellyiksi mielestäni melko onnistuneella tavalla.

Järvienkylä on jossakin Savossa, koska Puijo ja Tahkovuori mainittiin. Puijoa ei pidetty tutustumisen arvoisena kohteena eikä Tahkovuoren laskettelureissukaan onnistunut. Luontainen uteliaisuus heräsi heti, kun tekstissä mainittiin lähipaikkakuntia.

Epävakaista

Loppukesä näyttää parhaintaan. Aamut aukeavat kirkkaina ja kuulaina. Unet vievät minut (tuttujenkin) ihmisten tykö, vaikka en ole vielä autoon pystynyt istahtamaan. En tosin ole vielä edes kokeillut. Olinko se minä joka aikoinani kipaisin aamulenkin reilussa puolessa tunnissa ennen aamiaista. Piti. Piti. Silloin ei vielä saanut, vaan piti henkensä edestä juosta.

Vaan opettaa tämä elämä hiljaa kulkemaan ja pysymään aloillaan. Makoilen nyt vähintään puolet valveajasta divaanilla selälläni. Mies nostelee tyynyjä ja peittoja toivomusteni mukaan, mutta omin avuin nousen, käännyn kyynärpäiden varassa yhtenä pakettina, käyn ihan pienesti kävelemässä tasaisella. Siis pihassa talon päästä päähän. Vasta nyt, kohta kolmenkymmenen vuoden tässä paikassa asumisen jälkeen huomaan, että pihakiveys viettää reippaasti. Katson tarkkaan että baana on tyhjä, koska minulla ei ole huomioliivejä pikkupyöräilijöitä varten. Äkkiliikkeet olisivat kohtalokkaita.

Öisin unessa asento karkaa ja aamut eivät alakaan helposti. Helppoa en enää muistakaan. Odotankin vain helpompaa. Että vielä kävelisin ja pystyisin istumaan sen verran, että matkat rakkaiden luokse olisivat mahdollisia jollakin kulkuneuvolla.

Kirjojen lukeminen ja kuunteleminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Lukija saattaa pilata tai pelastaa tekstin. Paju pieni tuli kuunneltua. Sun ystäväsi armaasi-kasettikotelo sisälsi harmikseni vain romaanin B-osan. Rissasen tekstiä moititaan vallan viihdemoskaksi, mutta sitä on niin helppo kuunnella, että haluan kuunnella tämänkin. Minähän haluankin viihtyä, kuluttaa aikaa. On vain haettava se alkuosa kirjastosta, siis haetutettava. Heti maanantaina. Mitähän muuta osaisin pyytää? Tarvitsisin monta. Monta.

Pikku Pietarin piha ei jaksanut Kauko Helovirran lukemana tällä kertaa kovasti innostaa. Miestä kyllä. Onhan hän aikoinaan tavannut kirjoittajan. Tove Janssonin novellit kokoelmasta Viesti menivät eilen rentoutuskasetista. Siis nukuin muutaman ohi. Jospa joku toinen päivä sitten. Ja yksi kerrallaan. Itse asiassa en nyt jaksa kovin syvällisiä. Toisaalta Naurava rouva, kaskuja kuunnelmina ei naurattanut yhtään. Ilo tuntuu olevan kortilla. Tosin rankaraato ei tykkää yhtään yskimisestä, nauramisesta eikä varsinkaan aivastamisesta.

Nyt on kännykällä käyttöä. (Kuvan Juha Luodeslammen taideteos löytyy Korson kirkosta.) Aina mukana. Turvakahva. Lifeline. Whatever. You know. ( Eräs kollega kertoi miten englantilaiset eivät olleet millään oppia muistamaan hänen Aino-tyttärensä nimeä. Sanoivat häntä Junouksi. Kunnes äiti teki asian harvinaisen selväksi kertomalla, että hänen tyttärensä nimi on " I know" eikä " you know." )