Tyhmyydestä sakotetaan

 
Ennen lukioaikaa en ollut kuullutkaan slalom-suksista. Tuota sanaa silloin käytettiin. Muutamalla rinnakkaisluokkalaisella muistan olleen sellaiset. Pitkävuoren laskettelukeskus oli juuri valmistunut. Tavallisilla suksilla sinne ei kuitenkaan ollut menemistä.

Näin laskiaisena nousee mieleeni muisto, mikä ei todennäköisesti liity edes laskiaiseen, mutta mäenlaskuun kylläkin. Ehkä oli kyse ko. keskuksen avajaisista. Olisin tietenkin voinut vain sivusta ihmetellä mutkamäenlaskua. En muista, olinko ainoa, joka ei ymmärtänyt, että rinne olisi vaarallinen laskettava ilman jarrutusmahdollisuutta.  Ei ollut pulkkaa eikä kelkkaa. Ehkä olisi ollut vuokrattavia välineitä, mutta ei ollut rahaa. Oli vain aaltopahvipaloja.

Sellaisen päälle istahdin tyhmyyksissäni ja annoin mennä. Vauhti kiihtyi kiihtymistään. Kädeni pitivät kouristuksenomaisesti kiinni pahvin reunoista, koska kumpuileva rinne sai aikaan pyörimisliikkeen ja jarrutusyritykseni pahvin ja kenkien avulla vain nostattivat irtolunta. Hengitys salpautui kauhusta ja lumi tunkeutui vaatteiden sisälle. Ei ollut keksitty vielä näitä nykyajan kaikelta pahalta suojaavia teknisiä ulkoiluvaatteita. Onneksi ei käynyt sen hullummin. Hävetti. Ehkä tässä on perimmäinen syy siihen, etten ole koskaan laskettelusuksia jalkaani edes kokeillut.

 

Selkävaivaisena tämäkin muisto on noussut mieleen. Puolipökerryksissä palasin opiskelijakortteeriini enkä edes muista, uskalsinko kertoa, mitä tietämättömyys fysiikan laeista oli kielilinjalaiselle teettänyt.

Liukasta laskiaista kaikille, mutta älkää missään tapauksessa tehkö niin kuin minä tein. Ellette omista kunnollisia välineitä, pysykää kotona ja syökää vaikka laskiaispullia.

Ajatella

Cogito, ergo sum Ajattelen, siis olen olemassa. ( eri kielillä). Miksi? Eilen kuulin radiosta, että tällä viikolla vietetään kansallista ajattelun viikkoa. Viime viikko oli  miesten viikko, joka huipentui sunnuntaiseen isänpäivään. Onko muuten olemassa miestenpäivä? Onhan olemassa kansainvälinen naistenpäivä. Parasta olisi kyllä, ettei erityisiä teemapäiviä tarvittaisi lainkaan, vaan ihmiset osaisivat olla ihmisiksi toisilleen aivan kaikkina päivinä.

Yöllä valvoessa ajattelin (siis olin olemassa, eksisteerasin) , että ajattelun viikon kunniaksi yrittäisin vaivata aivojani niin paljon, että kirjoittaisin viime viikolta pois jääneen toisella kotimaisella kielellä kirjoitetun postauksen. Olihan viikko sitten ruotsalaisuuden päivä. Liputuspäivä sekin. Nyt kuitenkin tahmoo niin paljon, että pinnaan. Ajattelen vain ihan tavallisia arkisia ajatuksiani ja ulkoistan ajattelemisen ja annan kerrankin koneen kääntää tämän tekstin. Ajatelkoon se puolestani, koska kohta minun on oltava jossakin muualla.

Käännös sellaisenaan:

"Jag tänker, alltså finns jag. (avdelning översatt till olika språk). Varför? I går hörde jag på radion att denna vecka firade de nationella tänkande veckor. Förra veckan viikkohan var män, som kulminerade i en söndag Fars dag. Finns det andra män dag? När allt, det finns så många som Internationella kvinnodagen. Jämlikhetens namn borde vara. Det bästa skulle vara ja, behövde inga speciella temadagar alls, men folk vet hur man beter sig mot varandra höger på varje dag.

På natten, tänkte jag vaksamhet (Så där var jag, eksisteerasin) och tänkte att till ära av veckan försöker bry min hjärna så mycket att jag skrev förra veckan ha varit av de två nationella språk skrivna inlägg. När allt för en vecka sedan svenskarna dag. Flagga medvetenhet också. Nu är dock tahmoo så mycket att en eker. Jag tror precis som vanliga vardagliga tankar och jag, för en gångs skull att maskinen översätta denna text. Kanske tycker att det är för mig, eftersom punkten är jag någon annanstans."

Olisi ehkä kannattanut ajatella itse. ;)

Muistamisella on myös väliä, kirjoittaa Postin joululehti ja neuvoo ulkoistamaan muistamisetkin verkkopalveluun. Posti lupaa tehdä melkein kaiken puolestasi. On nimittäin tarjolla Muistajan osoitekirja. En ole ottanut sitä käyttöön, koska kannatan kyllä ajattelemista ja muistiharjoituksia, jotta aivoilla riittää töitä. Viimeksi testasin muistiani yrittämällä palauttaa mieleeni aikuisten lasteni sotu-tunnukset. Kaksi muistin oitis, kolmannen seuraavana yönä. Toinen muistutus vuodenkierrosta on postilaatikkoon ilmestynyt tuttu punainen kirjekuori joulukortteja varten. Vuosi sitten remontin keskellä joulukortit taisivat jäädä lähettämättä.

Sään puolesta tänään on harvinainen marraskuun päivä. Aurinko paistaa eivätkä tietkään ole liukkaat, koska kaikki lumentapainenkin on sulanut pois. Toivottavasti muuallakin on yhtä aurinkoista.

Näkimet

Silmälasien myynnin edistämiseksi keksitään aina uusia keinoja. Ilmeisesti lasien hinnoissa on paljonkin ilmaa, koska yksien lasien hinnalla voi saada kolmetkin. Itse olen kahdesti ostanut kahdet lasit kerralla. Tavalliset monitehot ja vastaavat aurinkolaseina. Näin vanhemmiten siinä ei taida olla mitään järkeä, koska jo parin vuoden jälkeen tuntuu, että pitäisi taas saada tehokkaammat linssit. Piirongin laatikossa on olevinaan entisiä ns.varalaseina. Niissä on vain se vika, ettei niillä enää näe kunnolla.

Toinen linssi ilmaiseksi. Alennusprosentti ikäsi. Ainakin tuollaisia mainoksia olen nähnyt.

70-luvulla ostin pyöreähköt metallipokat, joihin vaihdatin tarvittaessa uudet linssit. Nykyisin silmälaseista on tullut asuste. On minulla oma näkemys siitä, millaiset lasit minulle sopisivat, mutta näitä viimeisiä ostaessani sen tyyppisiä, siis keveästi alhaalta kohti ohimoa nousevia malleja ei ollut lainkaan saatavissa tai sitten ne olivat nenävarustukseeni sopimattomia tai liian painavia.

Kestävyyttäkin uusissa pokissa pitää olla. Olen ainakin viisi kertaa pudottanut lasini lattialle. Kai ne pitäisi ripustaa kaulaan, koska tuppaavat olemaan myös hukassa aina silloin tällöin. Silmälaseista ei taida vielä löytyä sellaista mallia, johon voisi soittaa puhelimella. Tarkoitan kännykkälaseja.

Uudet paksusankaiset lasit ovat kyllä hyvin kestäviä. Ne voi pestä linsseineen päivineen hienopesuohjelmalla pyykin joukossa. Linkousta en ole kuullut kokeiltavan. Eräs tuttavani kertoi vahingossa laittaneensa silmälasit vaatteiden joukossa koneeseen. Hän onneksi huomasi punertavien sankojen vilahtavan pyykin seassa ja ehti ottaa ne pois ennen loppulinkouksia. Kuivasi ja kiillotti. Laseille ei ollut käynyt kuinkaan.

Sattuu ja tapahtuu

Olen pyörällä päästäni. Tiistaina menin allasjumppaan ja vasta sairaalan ovella tajusin, ettei minulla ole edes uimapukua ja pyyhettä mukanani. Ohjaaja ei voinut auttaa, vara- tai lainavarusteita ei ollut. Hän kehotti minua menemään nauttimaan kesäisestä päivästä ulos. Kävelin vanhojen tawaroiden kauppaan ja ihmettelin, miten uusia astioita siellä oli myynnissä. Vanha on hyvin suhteellinen käsite. Nykyisten lyhyiden avioliittojen aikana häälahja-astiastot joutuvat äkkiä antiikkiliikkeen hyllylle, minulle kerrottiin. En ollut tullut ajatelleeksi sellaista.

Olen unohdellut asioita ja osoitteita. Kadotin kampaamonkin kesällä, vaikka olin käynyt osoitteessa jo ainakin kaksi kertaa. Ajelin risteillen pitkin keskustan autioita katuja eräänä helleaamuna. Minulla ei ollut tietenkään osoitetta mukanani. Ei edes puhelinnumeroa kännykässä, vaan ainoastaan pelkkä muistikuva rakennuksesta. Pieni paniikinpoikanen alkoi jo hiipiä mieleeni kellon näyttäessä sovitun ajan lähestymistä. Lopulta osuin onneksi oikealle kadulle. En viitsinyt kertoa harhailuistani mitään. Hävetti. Ei olisi ollut mitään kiirettäkään, sillä kampaaja oli hiukan myöhässä aikataulussaan.

Sattuu näitä unohduksia toisillekin. Kaupan kassalla tänään eräs herrasmies maksoi ostoksensa ja lähti reippaasti kävelemään. Kassaneiti huusi hänen peräänsä. Mies kääntyi takaisin pakkaamaan ostoksensa ja  harmitteli hajamielisyyttään. En usko, että nälkäiselle ja huono-osaiselle kävisi koskaan tuolla tavalla. Vastaavaa tapahtuu kassan kertoman mukaan aika usein. Kardemummatuubin ja hiivan unohtamisen jotenkin ymmärrän, mutta en oikein usko, että hevin unohtaisin kaikki ostokset hihnalle. Sanat kyllä tuppaavat unohtumaan. Tänä aamuna meni ainakin puoli tuntia, että pinnistelemällä sain palautetuksi mieleeni sanan ´vatupassi´. Tein kuvaristikkoa ja vihjeenä oli ´vesivaaka´.

Tänä tiistaina

Mistä lapselle nimi? Luen paikallisesta seurakunnan joka kotiin jaettavasta lehdestä aina kastettujen lasten nimet. En etsi niinkään tuttuja, vaan seuraan millaisia nimiä pienokaiset nykyään saavat. Liisoja ja Matteja ei juuri nykyään näy, mutta on niitä joskus ollut paljonkin, koska kyseisen nimen saaneita on tänäisen aviisin mukaan eniten uudessa puhelinluettelossa. Sieltäkin etsitään tilastollista keskivertokansalaista. Maakunnan tyypillisin asukas on sen mukaan maanviljelijä Matti Korhonen. Tasa-aarvovaltuutelulle olisi ehkä asiaa, kun vastaavaa naispuolista ei nimetty.

Tänään oli niitä aamuja jolloin muisti illan sääennusteen lupaaman sateen ja kuitenkin näki sen aurinkokullan taivaanrannalla. Oli se liian hämärää valokuviksi asti. Kuten olivat viime viikolla liian korkealla kuvattaviksi ne äänekkäinä tankkauspelloille palaavat kurjet. Riittihän se, että näki ja kuuli ne ylilennot ja erotti ne omin silmin etäällä peltoaukealla. Tiesi että siellä niitä on ja paljon.

Vesi on niin alhaalla, että pääsee kompastelemaan kaisloihin ja rantakiviin. Näkee telkän pöntön suuaukon puolelta ja voi kurkistaa sen veneen alle, missä luuli sen piisamin pesivän. Ja löytää vain etanoita. Ja tervatun veneen päälle pudonneita syysvärisiä lehtiä, käpyjä. Veneen alla ja pitkin rantaa kukkii vielä lemmikki. Kastehelmin kirjotuin terälehdin.

Pilvet ehtivät peittää nousevan auringon ennen kuin pääsen takaisin. Oli muitakin varhaisia kulkijoita. K. ehti kertoa minulle elämänkertansa tiivistelmän ja minä kuuntelin ja harmittelin, etten muistaisi kaikkia mainitsemiaan mielenkiintoisia yksityiskohtia. Ja sitaatteja. Yksi jäi mieleeni. Eeva Kilven sanoi mökillä tulta viritellessään sanovan: Ala vetää! Olipa erikoinen ja mieleen jäävä aamukohtaaminen ventovieraan, mutta niin tutulta tuntuvan kanssa.

Tunnin verran seurasin myös tilhien pihlajientyhjennysoperaatiota. Yleensä se tapahtuu vasta lumien aikaan. Öttiäisiäkin on vielä jonkin verran liikkeellä. Ihmettelin vettyneessä jättipalsan kukassa pörräävän hailakkaa väriä.

PS. Tänään on Maailman Alzheimer-päivä.

...a giant leap...

"En kirjoita tästä mitään, koska tämän muistan muutenkin koko elämäni", kirjoitti 18-vuotias Esko Valtaoja päiväkirjaansa heinäkuun 17. päivänä 1969. (HS TV-Nyt) Televisio on kiitettävällä tavalla muistuttanut tuosta kuukävelystä useissa ohjelmissa. Minä olen miettinyt pääni puhki, missä olin kun. Siksi että en muista. Muistan paljonkin asioita 60-luvulta, mutta tässä kohtaa muistissani on ihmeellinen jättimäinen aukko.

Tuolloin ei uutisia tulvinut tuhansista lähteistä samanaikaisesti, vaan eri puolella maailmaa ehkä valikoitiin tarkkaankin mitä uutisoidaan ja miten. Taisin olla uutispimennossa itäisessä naapurimaassa. Kesäkuussa pidin ehtolaiskurssit(Joku saattaa vielä muistaa mitä ne tarkoittavat.) . Tienestillä ostin tummanruskeat pitkikset ja beigen nappikoristeisen puseron ja matkalaukun sävy sävyyn. Tuolloin maripaidat olivat hinnaltaan opiskelijallekin sopivia. Niitä oli mukana ainakin kaksi. Ja vihreät sammarit.

Olin siis loppukesän kielikursseilla. Asuimme neljän hengen huoneissa. Yksi yhteiskeittiö oli käytävällä. Pesutilat l. suihkut kellarikerroksessa. Oppitunteja ja ekskursioita päivät täynnä, illat kotitehtäviä. Tamara-opettajamme(kaan) en muista maininneen ko. asiasta. Meillä ei ollut radiota, saatikka televisiota. Jos halusi soittaa esim. kotiin, piti mennä lennättimeen ja tilata 3 minuutin puhelu ja odotella sitä sitten aikansa. Kun puhelu vihdoin tuli, ei tullut mieleenikään kysellä, mitä maailmalla on tapahtunut. Oli tärkeämpiä, siis henkilökohtaisia asioita ja pienoinen pelko puserossa, koska keskus pyytää lopettamaan puhelun.

Mukavia ovat nuoruusmuistot valkeiden öiden, nostosiltojen ja kauniiden kanavien kaupungista. Olin opiskellut kieltä alkeista alkaen kolme vuotta, mutta vasta Leningradissa opin puhumaan sitä. Läpäisin appron suullisen tentinkin, vaikka kirjallisuuskysymykseen olisi pitänyt vastata venäjäksi. Sanoin suoraan, etten osannut vielä puhua koko kieltä ja olin kesällä lähdössä kielikylpyyn, kuten nykyään sanottaisiin. Ihana Igor-proffa ymmärsi.

Mennäänkö alakertaan?

Pienet kesävieraat sipaisevat kengät jalasta, käväisevät kurkkaamassa yläkerran ja jo kohta saan kuulla tuon otsikon kysymyksen. Pitelisin niin mielelläni hetken uutta tulokasta, mutta kokemuksesta tiedän, missä järjestyksessä kannattaa toimia. Ja menen alakertaan, jossa on se leikkihuone vanhoine tuttuine tavaroineen, toistaiseksi. Leikit alkavat heti ja kotvan kuluttua saan luvan mennä yläkertaan.

Eilen illalla muovailimme tahmasormin terveellisiä syötäviä uudesta vahasta, eläintarhaa vanhasta. Onneksi en ollutkaan heittänyt sitä pois. "Mistäs meillä sitten olisi harmaata muovailuvahaa?" Tutkimme mummun kaikki aarrelaatikot, melkein. Aikaa on vain aina niin vähän, kun on nukuttavakin välillä. "Kerran häissä minä valvoin ihan koko yön." Aiemmin viikolla toinen reipas yökyläilijä entrasi ikivanhan (isänsä lapsuuden aikaisen) sähköjunaradan vaarin kanssa toimivaksi. Ja voitti minut 30-13 Lasten Alfabet-pelissä. Kahden pelin pisteet laskettiin yhteen.

Pienempi keskimmäisistä, joka muuten on puheliain sisaruksista, muisteli jouluista unipesäänsä eikä vaatinut päästä nyt yöksi. Hän innostui kovasti Heitä sikaa-pelistä, oikeastaan ei niinkään possujen heittelystä, vaan tuloslomakkeen täyttämisestä pikkunumeroin. Ykkönen tuli aina aivan oikein ja oma nimi, vaikka ikää on vajaa kolme vuotta. Suuremmitta kiistoitta selvisimme myös ongelmasta, miten kolme lasta voi ruokapöydässä istua mummun vieressä. Telkkaria ei ole tarvinnut katsoa, lehdet odottavat lukemista. Asioilla on tärkeysjärjestys.

Taloja kiertäessäni eilen ihmettelin voimakasta sirkutusta lähikorttelin kohdalla. Siellä männynkolopesässä ovat käpytikan poikaset ainakin säästyneet elolle. Emokin pyrähti "ovella" tuomassa ruokaa, mutta kamera oli säädetty muihin tarkoituksiin. Tänäänkin kävelin puun alle. Sama konsertti. En viitsinyt jäädä pitemmäksi aikaa, koska vasta siellä huomasin, että kameran muistikortti oli jäänyt kotiin.

Suomen Luonnonsuojeluliitto järjestää tänään Luonnonkukkien päivän. Täälläkin olisi ollut tarjolla retki luontoon. On vain selkä niin solmussa, ettei polkujen tallaamisesta kannata uneksia. Tai voi vain uneksia. Ilma on edelleen hiostavan kosteaa ja kuumaa, vaikka yöllä oli melkoinen ukkosmyrsky täälläkin. Heräsin jytinään ja muistin, että monet sähkölaitteet olivat kiinni pistorasioissa. En jaksanut nousta irrottelemaan niitä. Onneksi yökyläilijä ei herännyt. Olisi saattanut tulla isiä ikävä. Päivälläkin on sade ollut herkässä.

Koivu was in the big magazines.

Lukion englanninopettajallani oli tapana koota ns. käännöskukkasia ja lukea niitä sitten meille kokeita palauttaessaan. Se ei ehkä ollut opetusmetodeista parhaimpia. Ajat ovat toivottavasti muuttuneet. Tuo Google-kääntäjä sen sijaan näkyy olevan verraton luomaan niitä. Edellisessä postauksessa kirjoitin "Koivussa oli isot lehdet." Google-kääntäjä käänsi sen otsikon tavoin. Google tuntee varmaankin jääkiekkoilija Saku Koivun paremmin kuin suomalaisista suomalaisimman lehtipuun. Kääntäjää voisi/saisi auttaa eikä vain hauskuuttaa itseään kokeilemalla käännöksiä eri kieliin.

Onko Yahoon kääntäjä Babel Fish parempi, en tiedä. Ehkä laitan (kunhan keksin miten) sen tuohon sivupalkkiin, jotta voi sitten verrata käännöksiä. Sen verran kielenopettajan vikaa minussa vielä on jäljellä kymmenen tk-eläkevuoden jälkeen. Kieli rapistuu, ohenee ja katoaa kokonaan käyttämättömänä. Sen torjumiseksi ostin kirjaston poistolaatikosta vanhoja venäjänkielisiä Аргументы и факты-sanomalehden numeroita 20 senttiä kappale. Lehti tuli työaikana minulle tilattuna, mutta olen heittänyt lehdet pois. Onhan siitä tuo verkkolehti, mutta minä lukisin lehteni mieluiten keittiön pöydän ääressä paperiversiona. Samoin on käynyt Огонёк-aikakauslehdille. Paperinkeräykseen ovat päätyneet. Onneksi minulla on jäljellä edes muutamia Спутник-lehtiä. Yhtä lailla kadun sitä, että olen heittänyt vanhat LIFE-lehdet pois. Kuvat löytyvät kyllä.

Jokunen vuosi sitten vilkaisin em. sanomalehden tilaushintaa. Siinä tilanteessa lopullisesti tajusin, että osamme olivat vaihtuneet. Mikäli pääsisin joskus vielä matkustamaan naapurimaahan, ei todellakaan olisi tarvetta miettiä mitä ruplillaan tekisi. Niitä ei saanut tuoda maahan 90-luvun alussa. Elleivät turistit ennen tullia olleet osanneet tuhlata halpaa valuuttaa, he saattoivat heitellä setelirullia junan tai bussin ikkunoista ulos. Harva kai jätti rahoja tulliin odottamaan uutta matkaa. Itselle mitättömällä summalla saattoi olla suuri merkitys sen vastaanottajalle. Vaati melkoisia psykologin taitoja tietää, päätyivätkö "varat" auttamisintoilussakaan oikeisiin käsiin.

Tämä rönsyilevä muistelu lähti liikkeelle siitä, kun laitoimme ET- ja Tiede-lehtiä naapurikiertoon.
____

Edit. 21.5.

Enpä löytänyt suomea Yahoon kielivalikoimasta.

Kultainen nuoruus

Tulin käyneeksi Saimaalla. Ja sillä aikaa oli postilaatikkoon ilmaantunut Suur-Saimaa-lehti. Saimaa oli (onkohan vieläkin) tupakkamerkki. Sitä rataa mieli matkaa taas menneille vuosikymmenille.

En muista, miten luokkaretkivaroja omana kouluaikana kerättiin. En muista ainakaan leiponeeni kahvikakkuja, kääretorttuja tai muuta vastaavaa, mitä omien lasten luokkaretkirahastojen kartuttamiseksi tuli tehtyä. Jostakin minunkin luokkani luokkaretkirahat sai, koska olin mukana matkassa. Luokkamme kiersi Saimaan. Käytännön asiat ovat tipahtaneet muistista, mutta tunneilmasto on taltioitunut syvämuistiin.

Useat koululuokat suuntasivat toukokuussa pääkaupunkiin. Jokelasta katsottuna Helsinki oli liian lähellä. En muista juuri mitään kiertomatkasta, sen pysähdyksistä, ruokailuista. Sää oli kesäinen. Yövyimme koulujen liikuntasalien lattioilla. Muistan Heinolan ja Savonlinnan. Langinkosken. Muistan, että istuin yhden Frimanin pojan vieressä linja-autossa. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi, kuten tuolloin hyvin saattoi olla. Oppikouluun pyrittiin vielä kansakoulun kuudennelta luokaltakin. Luokkien kertaaminen oli aika yleistä. Ehtoja annettiin kesätöiksi eikä niistä helposti päässyt läpi. Tämä Friman oli oikea gentlemanni. Niin olivat kaikki toisetkin pojat.

Mieleeni on jäänyt myös Savonlinna. Toiset, oikeanikäiset teinit, menivät jonnekin konvaan illalla. Minä väistelin sujuvasti sellaiset paikat. Ehkä sinne oli ikäraja. Kuusiston veljeksistä nuorempi ei myöskään välittänyt lähteä kyseisiin rientoihin. Jäimme kaksin kuljeksimaan outoon kaupunkiin. Oli ihana kesäinen toukokuun ilta, myöhäinenkin, koska aurinko alkoi jo painua mailleen. Odottelimme linja-auton luona konvasta palaajia. Valvovat opettajat olivat siellä luokan mukana.

Minulla on vanhassa albumissa kuva tästä kavaljeerista. Muistan miten hän poseerasi. Nojautui rennosti jonkun harmaaseen Taunukseen. Ikäänkuin omaansa. Kampasi lyhyeksi leikatun hiusrasvasta kauniisti kiiltävän vaalean tukkansa ja taikoi huulilleen hurmurin hymyn. Nyt se kuva näyttää siltä. En silloin lainkaan ymmärtänyt, että hän saattoi ihan mielellään viettää sen illan kanssani. Olimme hyviä ystäviä, kavereita. Sydämeni olin jättänyt edelliseen asuinpaikkaamme. Siitä ei ollut jaettavaksi.

Kalevala-sormukset olivat tuon ajan muotiluokkasormuksia. Omiimme kaiverrettiin 6.7.67. Silloin oli määrä tavata.

Sukupolvien välinen aivokuilu

Aikanaan vastustin mikroaaltouunia pitkään. Olen kai muutosvastarintainen ihminen. Olisin halunnut säilyttää markan. En kyllä panisi pahakseni, jos kipuongelmaan tulisi muutos. Eli valikoivaa muutosvastarintaa. Viikon uutisissa varoitettiin kännyköistä. Lasten tulisi vain tekstailla toisilleen. Nappikuuloke l. vapuri olisi aikuisillakin parempi kuin jokin bluetooth.

Sunnuntaisuomalaisesta luin aamun aluksi Anna Puumalan artikkelin Pää täynnä. Kyse ei ole huumeista eikä alkoholista, vaan sähköisten viestinten aiheuttamista neurologisista muutoksista aivoissa. Puhutaan kroonisesta teknostressistä. Stressihän voi olla positiivista eustressiä, jolloin se aktivoi hyvällä tavalla. Työterveyslaitoksen Aivot ja työ -tutkimuskeskuksen johtaja Kiti Müllerin mukaan otsalohkot säätelevät tarkkaavuuden jakamista ja kohdentamista. Ne ovat eräänlainen toiminnan ohjauskeskus, sillä ne vastaavat myös muun muassa päätöksenteosta, ongelmanratkaisusta ja työmuistista.

Kun tein läksyjä ja opiskelin, en koskaan kuunnellut edes musiikkia. Nykyään moni läksyjään lukeva teini-ikäinen saattaa pitää samalla koneen auki, kuunnella musiikkia, ladata tiedostoja ym. ym. sen sijaan, että keskittyisi yhteen asiaan. Lopputulema voi olla, että hiljaisuudensieto katoaa kokonaan. Nykyään monessa asiassa muna on kanaa viisaampi. Eniten näissä nettiasioissa.

Itsekin olen omasta mielestäni liikaa koneen äärellä. Sen sijaan television katseleminen on minimissä. Kuuntelen enemmän radiota. Olen huomannut itsessäni muistamattomuuden lisääntymistä. Syynä voi tietenkin olla mittava lääkekuormitus, mutta ei pidä unohtaa teknostressiäkään. Hiki pukkaa pintaan, kun blogipostaus katoaan kolmannen kerran bittiavaruuteen. Tai kone tilttaa. Blogialustat tuntuvat olevan jatkuvan myllerryksen tilassa. Nuorille tottuneille IT-ihmisille ja vanhemmille kouluttautuneille jatkuva muutos ei ehkä ole samanlainen ongelma kuin kaltaiselleni itseoppineelle näppäilijälle. Tarvitsen lepoa, tilaa ja hiljaisuutta. Luontoa, kesäistä ja talvista. Välitöntä kontaktia ystäviin ja läheisiin. Ilmeitä, äänensävyjä, kosketusta.

Gary Small

Aivot ja työ.

PS. Osasinpa laittaa lukijakuvat näkyviin. :)