Second Or Third Life or Whatever

Alla on kopio eräästä postauksestani blogipolkuni alkutaipaleelta. Julkaisen sen uudelleen itselleni muistutukseksi siitä, mikä on tärkeää, hetkellä, jolloin olen päättänyt sulkea tämän viikon kuluttua kymmenvuotiaaksi ehtivän vuodatukseni. Paljon on maailma muuttunut vuosikymmenessä. Vaalit ovat ovella ja tulevaisuus melko arvaamaton monella tapaa. Nyt elämme jo vlogien valta-aikaa ja bloggaaja on ammatti ammattien joukossa.

Aiemmin tuolla jo kerran pohdinkin, olenko oma itseni täällä virtuaalissa. Mitä koko virtuaali itse asiassa tarkoittaa? Olenko virtuaalissa, kun luen tai kirjoitan sähköpostia? Entä laskujen maksaminen verkkopalveluna? Skypellä soittaessani?

Omana reaalina itsenäni omin käsin näppäilen numeroita ja aakkosia ruudulle, painelen enteriä, leikkaan, liimaan, lisään kuvan ja otan pois. Julkaisen. Huomaan virheen. Korjaan. Etsin linkin. Päivitän. Kommentoin kirjoittamalla. Eihän tämä ole reaalia kummempaa. Helpompaa kuin tavallisella kirjoituskoneella kirjoittaminen. En tarvitse korjausteippiä tai -lakkaa. Vuorovaikutusta verkossa. Miljoonia mahdollisuuksia odottamassa löytäjäänsä. Hyvää ja huonoa ja kaikkea siltä väliltä. Piiri pieni pyörii.

Löytyy sopivaa mediakasvatusta lapsille, joiden tulisikin ensisijaisesti oppia tämän uuden sosiaalisen verkottumisvälineen turvallinen käyttö. Me aikuiset opimme siinä sivussa, mihin kannattaa mennä ja mistä pysyä kaukana. Paljon puhuttu Facebook kuuluu olevan kova koukuttaja. On ollut jo tarpeen perustaa vieroitusryhmiä. Blogiriippuvuus saattaa olla kohta oma syndroomansa. Ikäisilleni olisi tarjolla Faceliftbook, mutta ihania kasvojenkohottajia riittää tutuiksi tulleissa blogiystävissä.

En halua muovata itsestäni uutta avatarta, vaikka se tarjoaisi minulle koko maailman. Voisin stailata (vai tuunata) itseni unelmieni mukaiseksi. Voisin ostaa maata, rakentaa sen unelmieni kartanon, voisin lentää ja hetkessä käväistä maan äärissä. Ehkä eri planeetoillakin. Uuden selkärangan kyllä ottaisin, mutta sitähän Second Life ei anna, koska Liisa-avattaren takana olisin kuitenkin minä itse tällaisenani. Vastuullisena yksilönä omista tekemisistäni ja sanomisistani. Face of the Future-kokeilut olivat tikahduttaa minut nauruun. Monet Web 2.0 sisällöt tuntuvat turhanaikaisilta, mutta minulla onkin olematon mielikuvitus.

Mutta hohhoijaa! Minähän olen jo syvällä upoksissa täällä. Vastedes kurkistaessani uutta palvelua, harkitsen (ainakin lupaan yrittää) , onko se tarpeellista. Onko siitä todella hyötyä jollakin muulla tasolla kuin ajankuluna, mitä ei sovi tietenkään väheksyä. Monenmoista siis olisi tarjolla, mutta minä katselen maailmaa aika kapeasta näkövinkkelistä. Ja aidan takaa.(kirj.v.2007 otsikolla Vahoingossa verkottunut. Linkit poistettu, koska eivät enää toimineet.)

Kiitän teitä lukijoita jokaisesta kommentista. Teistä on tullut minulle blogiystäviä. Muutaman olen teistä tavannutkin. Kiitän myös sinua lukijani, joka olet eksynyt tänne jonkin hakukoneen kautta.  Bloggaamiseni alkaminen ei ollut harkittua eikä suunniteltua. Eikä koskaan tuloshakuista. Pikemmin terapeuttista. Arjesta avautumista ehkä jopa liikaa.

Kaiken hyvän olen saanut ilmaiseksi. Ystäviä eri puolella maata ja maailmaa. Tämä blogi on ollut pieni osanen gradututkielmaa, minulta on pyydetty muutaman kerran haastatteluja lehtiin. Tulin tyhmyyttäni suostuneeksi yhteen niistä.  Henkilöyden paljastuminen sitoi käteni. Kadun sitä.

Yhden valokuvan olen myynyt ammattilaisvalokuvaajien mielestä pilkkahinnalla. Ostaja toimi blogin ohjeistuksen mukaan. Kuva tuli kaupalliseen julkaisuun postimerkin kokoisena. Minulta on haluttu ostaa vanhoja puisia kirjainpalikoitakin. Kysytty vanhan vällyn kudontaohjetta jne. Monta monta hauskaakin tarinaa. Niitä on mukava muistella. Kiitos!

Katson peiliin

Jos opettaja alkaa haukotuttaa omalla oppitunnilla, saattaa olla aika ns. katsoa peiliin. Itselläni on viime aikoina ollut hankaluuksia motivoitua kirjoittamaan yhtään mitään tänne blogiin. Siitä kai voi suoraan päätellä, ettei minulle tapahdu mitään. Mutta ketä kiinnostaa, että kävin esimerkiksi tänään ties kuinka monennen kerran purentafysiologilla tarkistuttamassa purentani? Ja että menomatkalla vein ison pinon reseptejä apteekkiin, jossa tuttu proviisori selvitti reseptikasasta, että tiettyä verenpainelääkettä pitäisi vielä löytyä kotoa. Lunta oli satanut reilusti ja aurauskalusto oli liikkeellä. Naapuritaloyhtiössä näkyy alkaneen ikkunoiden vaihto. Keskellä kylmintä talvea. Tiet olivat polanteisia ja lämpötila, kolme miinusastetta, varoitti liukkaudesta. Olimme aamulla etsineet sitä lääkepakkausta. Löysin sen heti, kun pääsin kotiin. Olin tosin liukastua astuessani matottomalle eteisen lattialle, koska mieheni oli adrenaliinipuuskassaan kantanut matot ulos. Ei onneksi käynyt kuinkaan. Sitten söimme valmisruokaa, koska kaupunkireissu sattui hankalasti lounasajaksi. Mies kuvitteli ostaneensa kirjolohikiusausta, mutta kinkkukiusausta me joka tapauksessa söimme. Sitten merkitsin kalenteriin kaksi uutta hammaslääkäriaikaa. Samalla vilkaisin sähköpostin ja näin, että mustaa ja valkoista-haastekuvaan oli tullut muutama kommentti. Olin päättänyt olla laittamatta sinne enää kuvaa, mutta mihin vanha koira karvoistaan pääsee. Sellaista eestaas vuohkoomista. Kirjoitan, en kirjoita, kirjoitan, en kirjoita. Tuo kuva, ei tämä voisi olla parempi. Molemmissa kynnys kasvaa, päivitystahti harvenee. Lukijat pitkästyvät ja itse kirjoittaja ikävystyy. Aikoo deletoida koko bloginsa, mutta jokin jarruttaa ja kirjoittaja käy lukemassa jonkin kauan kauan sitten kirjoittamansa tekstin eikä oikein usko, miten se olikin niin mielenkiintoinen ja tärkeä hänelle itselleen. Kuin nyrkki silmään osuu sitten monen klikkauksen jälkeen täällä seittiverkossa copybloggeriin ja huomaa, että täällähän tämä(kin) kaikki on jo sanottu. Ja niin paljon paremmin.

Conversation in social media is supposed to be “open source,” right?

We’re supposed to gain energy and excitement from being open to the entire internet, to ideas that come to us from literally every corner of the globe.

But too often “social media” turns into a predictably closed circuit of the same people having the same conversation.

Finding your own tribe can be a wonderful thing. It can also make your blog unbearably boring.

The move from “wonderful” to “boring” happens when we fall into a pattern of always interacting with the same people, always talking about the same topics, and always reinforcing existing networks. There’s no growth, only stagnation.

I’ve seen this happen often with myself. I think that I’m growing and cultivating, but all I’m doing is reinforcing what’s already there. (Jonathan Mead in copyblogger)

Pakotonta

Olen kuunnellut pari kasettia Mazzarellan romaania Täti ja krokotiili. Tuntuu vaikealta kuunnella sitä, koska se sisältää niin paljon kirjallisuusviitteitä. Kun tekstiä ei näe, ei hevin pysty palaamaan kuultuun. Nauhan kelailu pilaa koko kuuntelemisen ilon.  Olen sen aikaisemmin lukenut ja pidin siitä silloin. Jätän kuuntelun kesken. Odotan enemmän tältä Mazzarellan teokselta, jota en ole ennen lukenut.

Elämänkuvio-ajatus oli kiehtova. Usein miellämme polkumme täällä sulkeutuvaksi ympyräksi tai suoraksi viivaksi. Omasta aikakäsityksestämme riippuu, näemmekö tulevaisuuden edessämme vai takanamme, suorassa vai viistossa. Vaikuttaako oikea- tai vasenkätisyys siihe? Minä ajattelen aikaa spiraalina ylöspäin, koska olen niin monesti pudonnut. Pudonnut, en siis kompastunut, mitä nyt pahiten pelkään, koska olen taas täällä alhaalla.

Koin myös epämääräistä haikeutta ja ikävää kirjailijan patistaessa kirjoittamaan muistonsa ja tarinansa jälkipolville. Lapsuusmuisto on hänen mukaansa kirjoittamisen arvoinen ja aito, kun sen muistaa pakottomasti. Pakotetut muistot eivät ole totta. Tuon kuullessani mieleeni tuli nuorimman veljeni ristiäiset. Sen voisin kirjoittaa. Olin silloin hiukan alle viisi. Se saattaa olla varhaisin lapsuusmuistoni. Samalla mieleen kuitenkin vyöryvät ne ikävät. Tämä ei ole niiden paikka.

Olen lukenut bloggausbuumin laantumisesta. Toisaalta puhutaan netin hopeisesta hyökyaallosta, johon katson itse kuuluvani harmaantuneine hiuksineni. Nyt tuntuu siltä, että se aalto tuli ja meni kohdallani. Näin viime yönä unta toisesta vakikampaajastani. Toinen on jäämässä eläkkeelle.
____

PS. Jättipalsamit kukoistavat vielä. On se aika, jolloin niitä kannattaa varoa ohi kulkiessa. Siemenet sinkoilevat. Laitoin tuon kuvan tuohon, koska jättipalsami on shaktimaton ohella yleisin hakusana, jolla tähän blogiin tullaan.


PS2. Tämä postaus on kirjoitettu kokeeksi uudella tekstieditorilla, joten lopputulos voi olla mitä vain.