Poikkeuksellisen normaalia

Aika näkyy hupenevan entistä rivakammin enkä tunnu saavan enää juuri mitään aikaan. Aikoinaan kirjoitin olevani "a human doing" mieluummin kuin "a human being". Nyt alkaa olo taipua jälkimmäiseen, siksi että liikkuminen sattuu joka askeleella kiireestä kantapäähän. Mitä sitä kieltämään.

Toivo liikuntakyvyn säilymisestä pakottaa aamuisin ylös ja liikkeelle, tosin kaikki sujuu kuin hidastetussa filmissä. Unissanikaan en enää juokse. Aika on tehnyt tehtävänsä. Syksyn haikeus täyttää mielen, vaikka sään suhteen  tällä erää voisi puhua melkein intiaanikesästä. On kansalaisopistoa ja kaikenlaisia mahdollisuuksia. Oman paikan löytäminen liikelääketarjonnasta on vaikeaa.

Pienimmästäkin ponnistuksesta, siis myös jokaisesta aamukävelylenkistä tulee hiki pintaan. Rantaviivalta pakenevan veden lämpötilasta minulla ei ole mitään muuta käsitystä kuin että kylmää on. Sinne astelen puunjuuria ja liukastumista varoen aina kävelyn jälkeen. Kylmä karkottaa kivun aistimuksen tyystin. Hetkeksi.

Radio pitää ajan tasalla aamuisin. Tarvitsen nykyisin jo erikoisen pontimen, joka saa minut lähtemään kameran kanssa liikkeelle. Eilisaamun usvasta siihen ei ollut. Tänä aamuna kuulin, että vuosia seuraamani siltatyömaa on päättymässä. Uuden kevyemmän liikenteen väylän varrella paljastetaan johonkin aikaantänään vanhojen läppäsiltojen muistomerkki. Kävin katsomassa vielä pressun alla olevaa taideteosta.

Monta mielenkiintoista kohtaamista liittyy tämän työmaan muutosten seuraamiseen, koska en tietenkään ole ollut ainoa kameran kanssa kulkeva.

Pakkaspäiviä

Joulukuinen harmaus on tipotiessään. Kannattaa pistäytyä ulkona, jos vain jotenkin jalat kantavat. Kaikki, aivan kaikki puut, pensaat ja heinänkorret ovat muutaman päivän aikana muuttuneet kimalteisen valkoisIksi. Lähiössä on ilo elää pumpulimaisessa kuuralumihattarataikamaailmassa, kun ei katso maahan. Miksikö? Maahan lunta on kertynyt vain ohut kerros. Aurinkolasit on pitänyt ottaa jo käyttöön, osin toki siksikin, että ne ovat muoviset, siis lämpöisemmät pitää näillä 20 asteen paikkeilla pysyvillä pakkasilla.

Maanantaina oli asiaa keskustaan. Sanoin kuskille, että nyt olisi sellainen sää, että voisi nähdä halon. Ensin ihmettelimme varavoimalan savupiipusta suoraan ylös tupruavaa savua tai vesihöyryä. Korkeiden piippujen päästöistä voi määrittää tuulen suunnan. Oli siis tyyntä. Heti kohta seuraavalla mäellä näkyi kuin näkyikin halo. Haloja bongatessa olisi hyvä olla aukealla paikalla. Auton ikkunasta ei pääse näkemään kuin yhden sivuhalon. Kummasti sekin ilahduttaa.

Eilen halovalo yllätti ilman, että tarvitsi lähteä edes ulos. Keittiön ikkunasta näki talvisen "sateenkaaren" pään viipyvän hetken vasten kuusikkoa. Tänäänkin sai ihailla samaa ilmiötä eilistäkin napakammassa pakkasessa. Taas auton ikkunasta. Minusta tuntuu, että keinolumen tykityksellä on jotakin tekemistä yllättävän taajaan ilmaantuvien halojen kanssa. Luomulunta on alle kymmenen senttiä eikä latuja ole vielä voitu avata.

Aattoaatoksissa

Wikipedia kertoo Sylvester-nimen tulevan latinasta ja tarkoittavan metsittynyttä. Sehän sopii mainiosti kuvaamaan tätä vuoden viimeistä päivää. Vanha vuosi, harmaahapseksi usein kuvattu, on vääjäämättä väistymässä. Se on jäänyt huollotta ja hoidotta jo pitkään ja päässyt siis metsittymään. Onko meillä aikaa saatella vanha vuosi kunnialla lepoon? Ja mikä on päällimmäinen muistomme vuodesta 2012?

Vuoden vaihtumista odotetaan vähintään kahdenlaisissa mietteissä. Kirjoituspöydillä ja jääkaappien ovissa on vielä vanhat kalenterit merkintöineen. Selasin omaa pöytäkalenteriani eilen. Pienetkin merkinnät kalenterin marginaalissa palauttivat mieleen merkittäviä tapahtumia vuoden varrelta: juhlia, yllättäviä tapahtumia ja tapaamisia. Pettymyksiäkin.

Uuden kalenterin sivut ovat tyhjät paria merkintää lukuun ottamatta. Pienokaiseksi kuvattu uusi vuosi -lapsi ottaa ehkä muutaman peruutusaskeleen, ennen kuin hän tottuu vauhdikkaaseen ja meluisaan nykyaikaan vuoden vaihtuessa ilotulitteiden räiskeessä, vaikka periaatteessa hän  katselee tätä pirstaloitunutta maailmaa säteilevin ja uteliain silmin. Kaikenlaisen syötteiden ja virikkeiden joukosta meidän jokaisen on löydettävä oma polkumme. Ikääntyminen ei ole trendikästä hidastamista, vaan hidastumista.

Nykylapset eivät enää pidä Pelle Hermannista, koska ohjelma on liian hidastempoinen. Kirjoitetusta tekstistä siirrytään entistä enemmän kuvalliseen ilmaisuun. Liikkumaton kuva ei kiinnosta pitkään, ellei sitä saa edes suurennetuksi tai liikkeelle näytöllä sormiotteella. Se mikä ikäiselleni on ihmeellistä ja välillä turhauttavaakin on diginatiivinaperoille itsestään selvää, normaalia. Sellaista elämä on...

Hyvää Uutta Vuotta 2013 kaikille lukijoille!

Kolme kaunista viikon varrelta

1. Kallavesi näytti maanantaiaamuna puoli seitsemältä kauneintaan auringon siivilöityessä vedestä nousevan usvan läpi. Niin kauniina en rantareittiä ollut koskaan ennen nähnyt. Kännykkä pysyi visusti taskussa eikä kamera ollut lainkaan mukana. Myöhemmin usva nousi ja peitti auringon kokonaan. Silloin seurasin sitä jo sairaalan ikkunan säleverhojen takaa viiden hengen huoneessa omassa kangasverhoilla eristetyssä loosissani. Minulla oli aitiopaikka, koska olin ikkunan vieressä. Sen verran jäi odotusaikaa, että ehdin taltioida kännykän kameralla auringon ensiyrityksen päästä esiin paksun usvatäkin takaa.

2. Vertaisuus on merkillinen asia. Samalla kun pukeutuu sairaalavaatteisiin, irtautuu ulkomaailmasta ja asettuu huonekaverien kanssa samaan purteen, jonka suunta ei ole enää omissa käsissä. Tiistaiaamuna kello kuusi yökkö siirsi kotiutettavat käytävälle. Huoneiden hiljaiset joutuivat lähelle toisiaan ja puhehanat avautuivat. Olimme samassa veneessä. Kuka ensimmäistä, kuka toista tai jo neljättä kertaa. Lääkesotkutkin selvisivät ja aamulääkkeet saimme vihdoin kymmeneltä. Odottavan aika on pitkä ja hoitajilla on vain kaksi kättä, mutta tällä osastolla jokaiseen kutsuun vastattiin välittömästi.

3. Oli ihmeen hyvä päästä kotiin vielä ja taas. Täällä saisi nukkua pimeässä ja ilman piippauksia. Luonto ei tosin kylpenyt samanlaisessa juhlavalaistuksessa kuin mennessä. Taisi sataa hiukan. Ehkä ruskan värit olivat vahvistuneeet piirun verran. Ja pihapihlajissa oli edelleen menossa hurja taistelu vähäisistä marjoista. Orava juoksi edelleen pitkin sähkökaapelia ja täydensi talvivarastojaan sellaisella vauhdilla, että en ole vieläkään päässyt selville, mitä se itse asiassa kuljettaa. Ja minne. Siellä se juoksee tänäkin aamuna.

On taas se aika

Tänä viikonloppuna siirrämme kellojamme taas kohti kesää. Kesäaikaan siirtymisen jälkeen päivät tuntuvat aluksi lyhenevän aamusta, vaikka valoisa aika pitenee koko ajan. Illat siis pitenevät ja valostuvat entisestään. Kevätpäivän tasausta  on juhlittu eri tavoin eri puolilla maailmaa. Viikon sisään on mahtunut myös Minna Canthin päivä l. tasa-arvon päivä viime lauantaina eli 19.3. Tänään on sitten  tämä Maan tunti-päivä, jolloin sammutamme valot tunniksi paikallista aikaa klo 20.30. Sammutamme valot jos satumme muistamaan.

Tämä WWW:n kampanja  Pimeä tunti on alkanut Australiasta vuonna 2007. Valojen sammuttaminen on hyväosaisten symbolinen ele ilmaston puolesta. Sen tarkoitus on pitää ilmastoasiaa esillä ja pitää yllä toivoa, että jokainen voi valinnoillaan vaikuttaa valoisampaan tulevaisuuteen. Kuitenkin samalla tiedämme, että yksi tunti ei riitä mihinkään, vaan itse kukin joudumme miettimään, mistä kaikesta olisimme todella valmiita luopumaan, siis luopumaan pysyvästi, että energiaa säästyisi edes hiukan.

Hyvää viikonloppua! Täällä voi käydä katsomassa, mitä hiekasta voi saada aikaan, kun osaa.

Roosat nauhat

Ihan kuin hiiret laskisivat mäkeä peltikatolla, kun eilisen päivän ja yön aikana tullut räntä kuuluu putoilevan alas. Lämpötila kyllä pysyttelee nollan tietämissä. Oli se eilen jollakin tapaa niin kaunista katsella. Ei näkynyt rantaa ei raskaita laineita, vain ja ainoastaan käsinkosketeltavan paksua räntäloskasadehiutaleiden tuulenmyötäistä vinoa liikettä ruskankeltaisessa maisemassa. Ei se pahemmit haitannut, koska minulle oli siniset haisaappaat jalassa. Niillä voi ihan hyvin ajaa autoa lyhyen matkan.

Kävin leikkauttamassa enimmät kiharat taas pois. Jätin auton aika kauaksi, koska en uskalla enää esimerkiksi peruuttaa taskuun. Pitäisi harjoitella jossakin sellaisessa paikassa, missä viereiset autot olisivat leikkiautoja. (Kerrankin kovan raekuuron aikana peruutin postilaatikkoon. Se on tietenkin taskua suurempi, joten osuin siihen.)

Tänään on Roosa nauha-päivä. Tänä vuonna on esillä rintasyöpään sairastuneen psyykkinen jaksaminen. Onneksi vakavien sairauksien ja onnettomuuksien uhrien kokonaisvaltaista hoitoa on alettu ymmärtää entistä paremmin. Chilen kaivosmiesten henkisestä toipumisesta ollaan ihan asiasta huolissaan. Heidän voitoksi kääntynyt kamppailunsa oli todella koskettavaa katsottavaa BBC:n suorassa lähetyksessä. Ei sitä voinut itkemättä seurata.

Mikä se on ihmisessä mikä nostattaa palan kurkkuun ja kirvoittaa vuolaat kyyneleet, kun Fenix-kapseli nostaa yllättävän hyväkuntoisen näköisiä mainareita takaisin maan pinnalle? Onko se sitä kun oma elämä on kivun kapseloimaa eikä kypäräpäisiä karhunhalaukseen kahmaisevia pelastajia ole puhe- ja kuuloyhteyden päässä vastassa tunnelin, jota elämäksi sanotaan, kummassakaan päässä, ei alhaalla eikä ylhäällä? Vai onko sittenkin? On. Täytyy olla.

Pyhäinpäivänä 2009

Jäi eilen askarruttamaan tuo edellinen postaus. Se nyt on vain kuvilla leikkimistä, ajankulua. Mieskin kävi kysymässä, mikä se on. Eikö siinä olekaan enempää kuvia? Mitä se hämäröinti on?

Sehän voi olla vaikka mitä. Vaikka sitä, että saa käytetyksi heikompilaatuisetkin otoksensa. Ei se mitään hämäräperäisiä puuhia tarkoita. Tai kuutamokeikkoja. Tai saattaa se jollekin niinkin mieltyä. Itse asiassa ajattelin tihkuharmaita syyspäiviä, jolloin keinovaloa kaipaa päivälläkin. Ja toisaalta niitä pikkupuuhia, jotka eivät olisi mitään isoja juttuja, kun vain jaksaisi aloittaa.

Pyhiksi kävimme ostoksilla lähimmässä marketissa. Apteekkiasiat hoituivat samalla. Tiimarista antoivat 50% alennuskupongin yhteen tuotteeseen. Sen voi käyttää vain huomenna. Lottosin viidellä eurolla. Aamukirpeässä pakkasessa, tuulettomassa, kävimme kävelemässä. Vaikka on pyhä, tai ehkä juuri sen vuoksi, on pihansiivoustalkoita menossa. Monta venettä on ollut vielä liikkeellä. Saarimökkejä laitettaneen talvikuntoon. Rannoilla on jo riitettä. Ja iltaisin hämärä tulee aikaisemmin ja aikaisemmin. Kynttilöitä ja lyhtyjä sytytetään. Marraskuun iloja etsittiin aamulla jossakin radio-ohjelmassa.

Jokainen pimenevä päivä on lähempänä ensi kesää kuin mikään muu päivä tänä vuonna. Valoa kohti koko ajan. Kukin tavallaan. Moni tänään muistellen.

Vihdoinkin shaktimatolla

Hermosärky ja sen aiheuttamat lihasjännitykset ja -kireydet kiusaavat siinä määrin, että olen valmis kokeilemaan kaikenlaisia pehmeitä vaihtoehtohoitoja. Piikkimattoakin. Strömsö-ohjelmassa oli syksyllä esitelty moisen maton käyttöä. Joskus olen katsonut ohjelmaa, mutta juuri tuo jakso jäi näkemättä. Alan liikkeet kertovat, että ohjelman jälkeen ko. mattoja on kyselty paljon.

Netistä löytyy keskustelua asiasta ja eri mattoversioita, joita voi käydä katsomassa. En halua mainostaa mitään tiettyä merkkiä, vaan kertoa piikkimaton vaikutuksesta omaan kipuuni. Palaan asiaan, kunhan olen päässyt maton kanssa sinuiksi. Vuodenvaihteessa sain jo kokeilla mattoa. Koin siitä olevan apua sen verran, että päätin ostaa oman. Se tuli perjantaina.

En ole koskaan harrastanut joogaa, mihin kyseinen matto läheisesti liitetään. Enemmänkin nuorena tuli harrastetuksi liian kovia lajeja. Rauhalliset venyttelyt jäivät liian vähälle eivätkä aikoinaan orastaneet lihas- ja jännekireydet tulleet ajoissa esiin. Nyt olo on sitten kuin olisi heinäseipään niellyt, vaikka yrittää parhaan kykynsä mukaan liikkua, taivuttaa, kiertää, rullata...

Yrittänyttä ei laiteta. Toivottavasti.

Listoja

Bratz girlz really rock, Cutie mini pehmo, Baby born poikanukke, Lil Bratz House Beauty Case, Chich Rainy Day 20 cm, Friend Dog, Hot Wheels, Tribot english, Snowflake nasu, Gormit Atomic, Peter Pan - the legend jne --- Hyvää joulua, Joulupukki. Karkkia ja lautapelejä.

Nämä ovat poimintoja minulle viime viikolla vahingossa tulleista joulupukille osoitetuista toivelistoista. Näitä lukiessa täytyy myöntää, että suomalaiset lapset eivät enää elä missään metsässä eikä korvessa. He tietävät, että joulupukin pajan työkieli on englanti. Onneksi näin maanantaina ei ollut ruuhkaa ja vaarin kanssa yhteistuumin saimme viimeisetkin lahjat hankituksi. Toki muutama meili ja tekstari vaihdettiin vanhempien kanssa. Varmuuden vuoksi.

Kaupasta piti rientää polille seurantakäynnille. Ei ollut ruuhkaa sielläkään. Jouluvaloja ja koristeita joka puolella. Silti vierastan koko laitosta. Käynnin replikoinnin osasin ennakoida. Seurannassa tehdään aina samat rutiinimittaukset, kyykistymiset, taivutukset, raapaistaan jalkapohjat. Ymmärrän minä sen. Uusia arvoja verrataan edellisten käyntien tuloksiin. Siellä on minusta pitkät listat arvoja, senttejä ja asteita. Sitten taas haastellaan tovi arkihankaluuksista. Tammikuuhun turvassa. Ei mitään hätää. Näin mennään.

Ja minä sitkutan eteenpäin päivän, joskus hetken kerrallaan. Ja marssin turhautuneena lähete kourassani luukulle merkkuuttamaan uuden ajan punaiseen korttiin. Pyydän samalla leiman matkakorvauslomakkeeseen. Niitä täyttyy vuoden aikan useampi. Nyt ei onneksi itkettänyt, kun olin tramalissa. Ihan hiukan se taittoi kipua pois. Ja kotona siirrän uuden ajan kalenteriin. Näin se menee. Ja joulu tulee joka vuosi. Lahti oli jo jäässä, mutta lumeton. Kuva on viime vuodelta.

Pitkällään putkella

Siitä on kauan kun ostin Method Putkiston. Kauan on siitäkin kun kirjakaupan alesta ostin Pilates-oppaan. Yritin tehdä harjoitteita ominpäin. Luulin osaavani itsekseni. Ei siitä mitään tullut. Olisi pitänyt opetella ihmisen anatomia hiukan tarkemmin kuin aikoinaan koulun terveysoppitunneilla.

Vasta nyt opettelen henkilökohtaisen ohjaajan kanssa kyseisen kehon- ja mielenhallinnan alkeita säännöllisesti. Eilen tulin kotiin pitkän, rankani mittaisen valkoisen pötkylän kanssa. Heti aamusta asettauduin selälleni ko. yksinkertaiselle kätjetille. Sen tarkoitus, kuten koko harjoitusohjelmani, on tehdä keuhkoille tilaa hengittää. Avata. Venyttää. Vahvistaa kylkiluiden välilihaksia ja tietenkin tuota keskivartalopanssaria. Sisältäpäin. Hengittämällä oikein. Olen ikäni (tai ainakin sternotomian jälkeen) liikkunut, askeltanut paljon, mutta väärin. Tiedostamatta. Pelistä pudonneiden lihasten lihaskalvot ovat siksi tarrautuneet kiinni toisiinsa ja lihasten liikuttaminen tekee kipeää, ellei ole peräti mahdotonta.

Eilisen tunnin mittaisen harjoittelusession jälkeen minulle tuli ensimmäisen kerran hiki. Se on tavoitekin, koska se viestittää, että veri lähtee/pääsee kiertämään, kuona-aineet pääsevät liikkeelle ja toivottavasti poistuvat. Endorfiinia alkaa erittyä. Sitä elimistön omaa kipulääkettä. Jotakin sen suuntaista täytyi tapahtua, koska heti kotiin päästyäni unijukka oli viedä mennessään. Ja veikin kaksi kertaa. Oli pakko mennä tavallista aikaisemmin nukkumaan.

Intuitio ostatti alussa mainitsemani kirjat aikoinaan. Ensiksi mainitsemani olen jo antanut eteenpäin. Jälkimmäistä minun kannattanee pian alkaa tutkia uudelleen. Ja vain muistin tueksi. Kehoni siis tiesi mitä tarvitsi. Tämä(kin) on sellainen asia, jota ei voi oppia kirjoista. Tarvitaan ehdottomasti asiansa osaava ja ottautuva terapeutti. Nyt on sellainen tunne, että hoidetaan syytä tai syitä eikä seurauksia.

Näinkö sitä

Vakikampaajani kevensi ja kiharsi hiukseni eilen. Ja minä kevensin siinä samalla mieltäni. Miten sitä tottuukaan omaan kampaajaansa niin, että tulee melkein syyllinen olo, jos joskus (vaikka pakkotilanteessa) hairahtuu vieraisiin. Koettu on sekin. Kampaajilla on käsialansa. Olen itsekin tottunut tiettyyn leikkaustekniikkaan. Kerroksittaiseen. Heti kun näen ohennussakset kauhistun.

Onneksi vaativa paikallaan istuminen on nyt ohi viideksi viikoksi. Kävin eilen illansuussa melko pitkällä kävelyllä. Otin sauvat ja kännykän ja suunnistin metsään. En oikein tiedä mitä rangalleni on tapahtumassa. Jotakin on meneillään. Tuolla aiemmin kirjoitinkin Pilates-harjoituksista, joita eräs selkäleikattu ystäväni suositteli minulle. Olen toistaiseksi alkeissa. Harjoittelen oikeaa hengittämistä. Enkä jaksa sitäkään aivan joka päivä. Mutta silti eilen, ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen, kävelin melkein koko metsäretkeni uudella tavalla.

Luulen, että se on se oikea tapa. (Varoitus! Tätä ei ehkä kannata lukea sellaisen, jolla ei ole ollut selän ja kävelemisen kanssa hankaluuksia.) Olen jo kokonaan unohtanut, miltä normaali käveleminen tuntuu. Se ei taida tuntua miltään. Toimimaton "kineettinen ketju" tuntuu koko ajan ja kohdallani kipeästi. Tuntui todella omituiselta, ettei minun tarvinnutkaan kiristää "napanappia" koko ajan pysyäkseni pystyssä. Takareisissä tuntui riittävän pituutta. Olen vuosikausia kävellyt vatsalihaksilla. Kyllä. Vahvat vatsalihakset kompensoivat heikkoja selkälihaksia ja muuttavat kehon asennot ja liikkeet vääriksi. Vuosien mittaan väärät liikeradat alkavat tuntua oikeilta. Kehonkuva muuttuu. Oikeat liikeradat alkavat tuntua vääriltä.

En ole taikauskoinen enkä koputa puuta, kun kirjoitan tämän tänne. Olen realisti. Mikään muu ei ole muuttunut kuin hengittämiseni l. pallean toiminta. Sain eilen iloita pienestä ihmeestä melkein tunnin ajan. Tänään kroppa ei ole suostunut samaan. Jos jaksan jatkaa, toivoa ehkä on. Hyttysiä on muuten kiusaksi asti. Ja hiostavaa säätä. Kun eilen astelin ulos metsän viileydestä, muistin vuoden 1991 heinäkuun alun Kreetan matkan. Lentokentällä tuntui juuri samanlaiselta. Joko ilmastomuutos on totta tai minun aistihavaintoni ovat muuttuneet.

Titityytä

Nyt sitä on. Vitivalkoista pumpulia, ei puuteria. Herkästi putoilevaa, haurasta, harsomaista, kevyttä huntua puitten ja pensaitten yllä. Kuva ei ole tätä päivää. Jätin kameran kotiin säästääkseni oikeaa hartiaa. Kuvatessa jotenkin unohdan kehonhallinnan (joka on hikistä kokopäivätyötä eikä mitään pilatesta eikä aleksanteritekniikkaa) eikä siitä hyvä seuraa.

Odotin yli puolen päivän omalääkärin puhelinsoittoa. Jumppasin, venyttelin. Yritin lukea. Kahtakin eri kirjaa. Keskittyminen on nollassa. Kävelin ikkunasta toiseen. Oli hirmuinen hapen ikävä. En kyllä selältä pystynyt istumaankaan. Taas entrattiin lääkitystä takaisin entiseen malliin. Uusi korotti verenpainetta ja nosti sykettä.

Nämä jatkuvat lääkekokeilut antavat toivoa hetkeksi ja epäonnistuessaan tekevät hallaa. Ärsyyntynyt pieni minäni kiskoi SI-liivin tueksi, kiinnitti kantapiikit kenkiin ja nappasi sauvat ovenpielestä. Olipa kirkasta, vaikka taivas oli pilvessä. Lumeen vangittu valo sattui silmiin. Köpöttelin hiekoitettua kävelytietä aikani. Seurailin koulusta palaavia alakoululaisia. Ihmettelin miten nykyään reput ulottuvat puolireiteen asti. Eikö enää saa lapsille sopivan kokoisia reppuja? (Muistin oman vihreäkankaisen sopivan kokoisen ekaluokkalaisen reppuni. Hetken kuvittelin astelevani hevosenjäljissä tai reen raiteella. Yritin puristautua muistokuplan sisään, että kiristys helpottuisi.) Näki miten juuri ja juuri mustikanvarvut peittävä lumikerros houkutti lapsia kiertoteille ja ojanpohjiin testaamaan lumen alle jääneen jään vahvuutta. Lumisina sitten heitettiin heipat erotessa.

Paluumatkalla valtaisa aurausauto oli aurata minutkin. Koska en mitenkään päässyt sen tieltä pois, päätin jäädä seisomaan paikalleni ja odottaa, mitä tapahtuisi. Auto hidasti ja hidasti ja ohitti minut viiden sentin päästä. Kiihdytti sitten taas vauhtiaan. Olipa ymmärtävä kuski. Uskon hänen hidastetuista liikkeistäni osanneen päätellä, miten tulee toimia. Autojen äänten hetkeksi häivyttyä aloin kuulla voimakasta vanhanaikaista titityytä kolmine tavuineen ja pitkään. Kotiin saakka. Se on kevät.

Sopikaa

Työtaistelua ei saa päästää alkamaan-viestiketju In Medias Res-blogista.

Levittäkää tätä Kirsin vetoomusta eteenpäin. Nyt alkaa olla jo kiire. Yritin varata äsken omalääkärille vastaanottoaikaa. Ei enää onnistunut. Maanantaina saan riskityhmille tarkoitetun influenssarokotteen. Muuta ei vielä uskallettu luvata.

Sairauksien kanssa kamppailevat seuraavat tiedotusvälineistä sairaaloiden alasajoa, löytävät postilaatikoistaan vastaanottoaikojensa peruutuskirjeitä ja ahdistuvat entisestään. Sopikaa, sopikaa. Rahaa on, jos hyvää tahtoa riittää ja arvot ovat kohdallaan.

Minne voin mennä?

Sairaalassamme oli aamulla melkomoinen ruuhka. Minun päässänikin, koska olin unohtanut ilmoittaa fysioterapeutille, että kirurgian polikäynti oli sattunut samalle kellonlyömälle. Rahankeruu eli ilmoittautuminen sujui kuitenkin melko nopeasti, mutta sitten kaikki ikään kuin jähmettyi. Olin itse kiirehtimislähetteellä vihdoin lääkärin oven takana. Kun on kivulias, sitä aina uudelle tohtorille mennessä elättelee (vieläkin) toivoa, että saisi vihdoinkin apua tai edes diagnoosin.

Ystävällinen hoitaja kävi ilmoittamassa, että samalle ajalle on tulossa kaksi potilasta eikä lääkärikään ole vielä ehtinyt tulla osastolta. Ymmärsin toki pienen lapsipotilaan kiirehtimisen, mutta oma käyntini sai taas adrenaliinitasot kohoamaan. Aika oli toista tuntia myöhässä. Heti kättelyssä tohtori teki selväksi, että nyt sitten katsotaan se arpi. Mikä arpi? Minähän olen arpia täynnä. Tällä käynnillä oli tarkoitus selvittää lukuisien leikkausarpien kasvattamien mahdollisten kiinnikkeiden merkitys diagnosoimattomaan kipuun. Eli olin aivan väärässä paikassa. Ei me täällä mitään kauneusleikkauksia tehdä, julkisessa sairaalassa. En ollut sellaisia pyytämässäkään, vaan ilmeisesti lähetteen muotoilu ei ollut ollut oikea ja minut oli ohjattu vääränlaisen kirurgin luo.

Hän lupasi tehdä taas uuden lähetteen oikea-alaiselle kirurgille, edes. Sen verran minua harmitti, vaikka olenkin näitä iskuja jo tottunut toistuvasti ottamaan, että soitin ko. polille ja kysyin, miten ja kuka määrää kunkin potilaan ja kenelle. On siis itse pyydettävä vastedes nähdä myös lähete, ettei tule näitä potilaalle ja yhteiskunnalle turhia reissuja ikävine seurauksineen. Taas jonoon. Eihän tätä ole kestänytkään vasta kuin vaivaiset 12 vuotta.

Samalla käytävällä odotti vuoroaan pyörätuolissa istuva vanhus. Näkyi torkahtelevan tuon tuostakin. Yksin ilman saattajaa. Toivottavasti hän oli oikean oven takana. Ja sai apua.