Hyvää juhannusta!

On matkustettu mäkisiä, suoria, hiekkaisiakin ja paikattuja teitä vunukoiden luokse leikkimään ja ihmettemään yhdessä maailmaa. Ihmetelty miten korjaajat valitsevat korjattavan montun, koska viereen on jäänyt paha heite. On petytty, kun tupasvillojen kampaukset ovat olleet sateen tärvelemät. Toukokuussa on ihailtu keltaisenaan kukkivia rentukkaojia, nyt myöhemmin lupiinien värikirjoa. Siinä jäävät päivänkakkarat ja harakankellot jalkoihin.

On nähty matkan varrella kuitenkin jo kukkivat päivänkakkarat, sauniot, siankärsämöt, timoteit, kissankellot ja maitohorsmat. Alkukesä kiihdytti kukat nopeaan kukintaan vaikka pitkään jatkunut kuivuus piti kasvustot matalina.

Ensimmäinen tuorerehusato näyttää olevan jo paketissa. On kipuiltu välillä helteessä, kohta vedetty päälle villaista viileän tuulen vuoksi. Tästä alkukesästä on ollut niin moneksi. Muutaman kerran on toivottu alle ilmatyynyaluksen kaltaista menopeliä.

Öisin on kuultu etelässä mustarastasta, länsirannikolla naakkoja ja fasaaneja.  Pioni on kukkeimmillaan, isohirvenjuuri jo nupulla.  Lippu on juuri nostettu salkoon eikä välitetä, vaikka pihlaja ja syreeni ovat jo kukintansa ohittaneet. Juhannusruusussa on sentään kukkia vielä jäljellä. Kaupunki vaikuttaa melko hiljaiselta, mutta kyllä meitä täältä löytyy.

Oikein hyvää juhannusta niin mökeillään kuin kaupungissa juhannusta viettäville!

____

Ps. Kuvabloggaaja, huomasitko, että on superkuun aika. Siis kamerat valmiiksi.

Kun lähtee sutta pakoon

Kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan.

Kesäkuu on ollut sateisin pitkiin aikoihin. Lehdestä saa lukea, että peltojen märkyyden vuoksi myöhästyneiden kylvöjen takia viljojen kasvukausi on täällä kaksi viikkoa myöhässä. Mansikkasatokin odotuttaa.

Ei uskoisi, kun katselee pihan raparperia, lipstikkaa, ailakkeja, akileijoja  ja puiston ällistyttävän pitkiksi venähtäneitä lupiineja. Olen keskivertoa pidempi. Ensimmäisen kerran tuntuu, että kutistun melkein peukaloiseksi laituritilanteen tarkistusmatkoilla. Vesi lainehtii edelleen laiturin yli ja kaislikko yltää vasta hitusen veden pinnan yläpuolelle.

Viidakkomainen kasvillisuus on itikoiden idylli. Siksi olen kävellyt pienet lenkkini tuulisella reitillä. Juhannuspäivän iltana kävelin Tikkalansaareen. Sillan kupeessa on jo vuosikausia ollut vanha lautta. Ruostunut. Lokkipariskunnalla on ilmeisesti pesä siinä, koska  ne alkavat räyhätä joka kerran. Juhannuksena tulivat vallan kohti. Liikenteestä ne eivät välitä, mutta minä pokkarini kanssa tunnun olevan suurikin uhka.

Korkean veden ja tietyömaan vuoksi linnusto on muuttunut lokkivaltaiseksi. Sitten kevään en ole nähnyt telkkää, silkkiuikkua enkä edes sorsia. Puhumattakaan haapanasta. Puijon poluille ei hitaasti kävelevällä ole asiaa. Ne jotka käyvät siellä juoksevat. Itikoita pakoon.

Sisäinen maalaisuuteni

Yläkerrassamme ei ole laipiota. Asunto kuumenee helposti näillä säillä.  Samoin melkein kokonaan kivetty piha. Helteellä keittiön ikkunan pielessä oleva  lämpömittari kohoaa 50 asteeseen iltapäivällä, peltikatto ja pihakivet kuumenevat siinä määrin, että voisi melkein kokeilla paistaa kananmunan pihakivillä.

 

Juhannuksen aikaan muistelimme, mikä on mahtanut ollut paras yhteinen juhannusmuistomme. Oliko se se helteinen juhannus, jolloin meillä vielä oli se savusauna ja upeasti satoa tuottava koneilla pilaamaton mustamultainen rikkaruohoton kasvimaa? Poltimme kokon kaivon vieressä. Kokko kuumensi alla olevat kivet niin kuumiksi, että juhannuspäivänä puoleenpäivän mennessä folioon kietomani kuumenneille kiville asettelemani possunkylki oli kypsynyt herkulliseksi juhannuspöydän eineeksi uusien perunoiden ja salaatin kaveriksi.

 

Ja aina viileässä kellarissa oli korillinen limpparia. Niitä pieniä lasipulloja. Joskus harvoin edelliskesän höyrymehua oli jäljellä. En minä silloin niistä makeutusaineita ja E-koodeja osannut vahtia. Ja meillä oli se melkein metrisessä varressa oleva räiskälepannu, jolla paistoimme letut ulkona irtotiilistä rakennetussa grillissä. Sateen sattuessa minä paistoin niitä lettuja kahdella lettupannulla keittiön puuhellalla ja asettelin ne pinoiksi painavalle arabianlautaselle. Ihan samalla tavalla kuin äitini oli tehnyt.

 

Ja minä olin niin voimissani, että minä ajattelin saavani kangaspuutkin jostakin ja kutovani mökillä räsymattoja. Leipätiinuakin, puista vallan, olin mukamas vailla ja ajattelin leipoa juurella hapatettua oikeanmakuista ruisleipää ison tuvan isossa uunissa. Ohrarieskaa sentään kerran tein ja karjalanpiirakoita teimme kerran porukalla sen pitkän pirtinpöydän ääressä. Ainakin sata kappaletta. Ja minä lämmitin savusaunan aurinkoa ottaville vieraille ja kannoin kahdella isolla ämpärillä vettä saunan pihassa olevaan muuripataan ja mansikkamaalle ja kasvimaalle. En sentään perunamaalle.

 

Ja parhaana herukkakesänä keitin yhtenä päivänä yksitoista maijallista mehua yhtenä päivänä eikä niitä mehuja, sipuleita, porkkanoita ja perunoita ollut koskaan liikaa. Nyt minä jo ymmärrän, että hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä. Lähin puhelin oli melkein kymmenen kilometrin päässä eikä sähköjäkään ollut. Kohdallamme ei todellakaan voinut puhua wlan-vaeltajista, tyylikkäistä hidastajista, luomu-urbaaneista, ekoturisteista, hitaista kohtuullistajista, agrieläkeläisistä, etnomaalaisista, maalla harrastajista eikä hiilineutraalikoista ja mitä näitä kaikkia nyt nykyään onkaan.

 

Oli vain yksinkertaisesti oma paikka jossakin, jossa jo pari päivää tuntui etäännyttävän kaupunki- ja työelämän hypersykkeestä hitaampaan rytmiin. Keho ja mieli tiesivät mitä tarvitsivat, vaikka se tuli kalliiksi ja näin jälkiviisaana tuossa kaikessa, yksityiskohtiin menemättä,  on tragikoomisisiakin piirteitä. Kaikella on aikansa. Kyllä, minulla se on geeneissä, maaseutuinnokkuus, vaikka ikä- ja liikuntarajoitteisuus nirhiikin jo kovasti.

Tuoksumuistoista juhannusta

Olen sen seitsemän kertaa laskeutunut alas 210-metriseltä mäeltä aapasuolle kielojen päihdyttävässä tuoksussa ja tietenkin saanut nousta saman polun myös takaisin. Ja yhden ainoan kerran osuin ensimmäisessä suomaiseisessa hirvenjälkien peittämässä  (meillä oli niiden kanssa yhteinen polku) notkelmassa paikalle valkolehdokin kukkiessa. Se ei ollut se juhannus, jolloin lämpömittari näytti vain neljää plusastetta, eikä minulla ollut silloin vielä kameraa aina matkassani.

Tuo elävä tuoksumuisto aktivoitui tänä aamuna, kun luin Olli Seppälän artikkelin Enkelin tuoksu (Kotimaa 22.6.2011) . Olin edellisaamuna, päivän vasta alkaessa nuuhkinut juhannusaikaisia tuoksuja pihan verbenoista ja orvokeista rantapuiston koiranputkiin ja juhannusruusuihin. Suorastaan hullaantunut niistä. Ehkä tuulen tuima tuiverrus vain lisäsi aisti-iloani. Heiluvaiset ketokukat, kesäheinät ja kukissa pörräävät hyönteiset olivat vaikeita kuvauskohteita.

"Kun maailma oli luotu mallilleen, alkoivat enkelit pistäytyä katsomassa, miltä Jumalan kädenjälki näytti. Jumala sanoi enkeleille:

  - Ette ehkä ole huomanneet, mutta teidän käynnesitänne jää jälkiä.

  - Emme me mitään jälkiä jätä, liikumme näkymättöminä ja huomaamattomasti.

  - Teistä jää tuoksu, kukkien tuoksu, sanoi Jumala.

  - Mikä tuoksu muka. Emme tietääksemme tuoksu miltään, enkelit hämmästelivät.

  - Teidän vierailuistanne maan päällä jää tuoksu, jonka hyvällä hajuaistilla varustetut ihmiset pystyvät tuntemaan.

Ja Jumala näytti enkeleille kaikki maailman valkolehdokit ja sanoi, että ne ovat merkkejä siitä, missä enkeli on käynyt, kuin nuppineuloja kartalla."

Kuva on kahden vuoden takaa ja otettu vesisateessa Sysmässä. Sielläkö enkeleitä enemmän? Turvallista juhannusaikaa teille jokaiselle, missä olettekin: kaupungissa, maalla, merellä, saaressa, mökillä...

Juhannusiloja pesän täydeltä

Nyt sekin on sitten tehty. Kävin sunnuntaina kaupassa. Vaikka kattiloiden koko on entinen, en enää osaa hahmottaa ruuan menekkiä isommalle porukalle. Miten lie toisten mummojen laita? Säilyykö taito hyppysissä ja ajatukset kasassa? Minulle kävi niin, että aattona muistin tasan tarkkaan samalla kellonlyömällä millä kaupat sulkeutuivat ne tarvittavat mansikat. Menyiden laatimiset yleensäkään eivät ole olleet vahvinta aluettani, mutta tänä juhannuksena on tavallista enemmän sävelletty ja muokattu ja lennosta vaihdettu repeptejä. Se on kuitenkin jotakin, että olen itse asiassa laittanut ruokaa ja leiponut ihan itse. Olen monen muun lailla manipuloitunut uskoon, että koko ajan on jossakin jokin ostospaikka auki.

Moneskos pyhä minulla nyt oikeastaan onkaan menossa? Jussinpäivästä jo aloitin. Jonakin päivänä olen käynyt kaupungilla, ehkä kahtenakin. Juhannusaattona sade ehti tänne vasta ehkä varttia vaille puolenyön. Sen puoleen ennuste piti paikkansa. En sitä kyllä kuullut enkä nähnyt ennen kuin aamulla kuudelta käydessäni piisamikierroksella. Oli pilvistä ja kosteaa. Varisemo luultavasti varotti piisamia tulostani, koska kuulin pari loiskausta ja näin vain vilaukselta tämänkesäisen bongauskohteeni.

Lihapullat tekivät hyvin kauppansa, mutta uusia perunoita jäi. Jotta jälkiruuan nauttiminen jäisi mieleen, kannoin tai osin kuljetutin sen rantaan. Siis ne kaksi kääretorttua, kermavaahdon, vadelmahillon, kahvin, teen, limpparin ja mehun ja astiat tietenkin. Jotenkin saunatuvassa olikin vielä kuumempi kuin täällä mäellä. Retken päätarkoitus oli kuitenkin saunoa, uida ja onkia. Kaloja tuli vain muutama, mutta sitäkin huolellisemmin tutkittu. Lokit saivat ne viisi kalaa. Catch and release-systeemillä ne olisi pitänyt palauttaa heti veteen, mutta kun koskaan ei voi tietää saaliin suuruutta etukäteen...

Olen plarannut erinäisten aikakausilehtien kevyitä ja helppoja ja nopeita ruokaversioita, netistäkin napannut ajatuksia. Lounaan broilerisuikale-juustoruokakerma-wokki-ja-suikalevihannespedillä-vuoka onnistuikin yllättäen mainiosti. Ei ihan vetänyt versoja M:n foliossa kypsytetylle kalapaistokselle. Ai niin, nyt taas kuorimaan perunoita ja niin edelleen... Nukkumapaikat on laitettu valmiiksi tulevan yön yökyläläisille. Pikkuisin on päässyt istumaan ulkona keinussa, nappaamaan riisimuronkokoisiakin ruokamurusia suuhunsa, löytämään kellon, lampun,vaarin, mummun. Palikkatornien kaataminen on kivaa ja jalkatyynyn työntäminen pitkin matotonta lattiaa. Ja moni muu asia. Ja leikit ja pelit ovat sitten ihan oma juttunsa. Enkä ole ehtinyt aloittaa vielä sitä pyydettyä kirjaakaan.

Kiireessä jotakin

Sitä on alkavinaan tehdä jotakin ja huomaa sen linnunpoikasen kuivuneella vaahteranoksalla, joka oli niin kaunis kukkiessaan, että kannoin sen sisälle. Niinkuin kannan kesäkukkia kuihtumaan, hetken iloksi. Aamuaurinko paistoi. Ei ollut hukassa poikanen, koska kohta rääkymisen jälkeen ilmaantuivat vanhemmat ruokkimaan. Kantavat vastuunsa, toivat monenmonta hyönteistä, siementä tai matoa. En saanut selvää, mutta kuin suukkoja olisivat vaihtaneet.

Pikkuinen pörhisteli ja hyppeli ja tasapainoili. Näytti ettei uskaltaisi takaisin siivilleen. Aika kauan sitä leikkiä sai katsella kahdenkin eri huoneen ikkunasta. Kuvasi vaikka tiesi etteivät kuvat voisi olla kummoisia.

Nyt tuntuu lämpenevän. Lupiinit ovat kohta kauneimmillaan, näin jo myös isonuppuisen mesiangervon ja erilaiset ruusut tietenkin. Ajattelin että vain minttu puuttuu, vaan ei puutukaan. Valkoapila kukkii. Ja ne tuoksut. Jossakin tuoksui illalla saunavasta. Ja uikkupariskunta oli iltauinnillaan. Toisaalla rantatiellä yksinkertaisen valkoisen ruusun tuoksu melkein pökerrytti. Kurttulehtisetkin punaiset näkyivät kukkivan kaupungilla. Mutta satamatori huusi autiuttaan sunnuntaina iltapäivällä. Ei tanssinut eikä soinut.

Joku naapuri saattoi paistaa eilen illalla muurinpohjalettuja. Ne tuoksut. Tuli mieleen kymmensenttiset lettupinot jokaiselle lapselle omassa lapsuudessa ja omille lapsille. Pienet limpparipullot. Nyt on kaikki niin suurta ja on kaikkea ylenpalttisesti. Tätä kesää ja vihreää nyt. Ja raparperiä ja lipstikkaa. Suunnitellaan sitten yhdessä, mitä ja miten ja missä. Ihan rauhassa. Nyt kuitenkin ne bataatit, parsat ja kesäkurpitsat valmiiksi.

Aurinkoista juhannusviikkoa jokaiselle!

Lintubongausta päivittäin

Nyt olen sitten ollut pihalla liikaa. Kaksi kaupunkireissua autolla. Sitä tulee kuitenkin kävellyksi paikasta toiseen jonkin verran ja aurinko pääsee puraisemaan. Pitäisi muistaa ottaa hattu ja pitkähihainen pusero, on miten lämmintä tahansa.

Tänä aamuna oli ensimmäisen kerran sen verran lämmintä tuo vesi, että siellä saattoi viipyäkin hetken. Räksän poikaset ovat höpsöjä, antavat kävellä ihan viereen polulla. En ole enää kantanut kameraa mukanani joka kerta, koska liikkuvat kohteet karkaavat ja laiturilta aukeava maisema on tullut kuvatuksi joka suunnasta. Vesi on alhaalla taas, pohjaan on kasautunut kaisloja paksu matto. Siellä jossakin se pudonnut kultasormus on. Muistui tänään taas mieleen.

Käpytikan pesä (kuvassa) onkin tietenkin haavassa eikä männyssä, kun olen ehtinyt tarkastella sitä tarkemmin. Tänään en ole vielä ehtinyt käydä tarkistamassa sirkutustilannetta. Useana päivänä olen vaaninut puun lähellä kamerani kanssa, saanut läjäpäin epätarkkoja kuvia emosta, poikasesta ja emosta ruokkimassa poikasta. Taidan vielä kävellä katsomaan, onko nytkin hiljaista kuten eilen iltapäivällä. Ettei vain olisi pesueelle käynyt huonosti. Tai sitten ne ovat jo niin isoja, että osaavat olla hiljaakin. Punavarpusen "siistivideo, siistivideo, siistivideo"-laulua olen kuullut, mutta lintua en ole nähnyt.

Lämpö on toisaalta hyvä asia, mutta kyllä se myös väsyttää. Ja lupaavat viikonlopuksi peräti kolmeakymmentä astetta. Kai tähän tottuu...
_____

Edit.
Kävin kuuntelureissulla. Hiljaista oli. Jospa emo ruokkii poikasiaan jo muualla. Lintuja on jonkin verran, mutta puiston tiheiköissä ja oksistoissa ei näy mitään.

Oli kesä, kesä, kesä

Jotenkin utumaisia ovat juhannusmuistoni. Suursiivouksen muistan, permantokin saatettiin maalata juhannukseksi, koivut pystytettiin verannan kahtapuolen, saunottiin. Siis aattona. Kokkoa joskus viriteltiin lammen rannalle ehkä, koska kuivilla säillä ei olisi kaivossa riittänyt sammutusvettä. Hyttysiä hätisteltiin. Ei paistettu makkaraa. Saunakahvit juotiin. Tekiköhän äiti meille lapsille simaa, koska keitetyt mehut olivat todennäköisesti loppuneet juhannukseen mennessä? Vitivalkoinen pöytäliina teki juhlan, vaikka en muista mitään erityisiä juhannusherkkuruokia olleen. Kukkivia pihlajanoksia vietiin nukkuma-aittaan.

Juhannusaamun kiireen muistan. Isällä oli sellainen temperamentti, että lähdön (minne tahansa) piti tapahtua nopeasti. Mutta mutta. Meitähän oli penskoja puoli tusinaa ja kaikki emme tietenkään osanneet pukeutua kyllin nopeasti. Emme kuitenkaan myöhästyneet kertaakaan naapurin kuorma-autokyydistä juhannuskirkkoon. Kirkolla tuntui (lapsellisesti ajatellen) olevan koko pitäjä. Juhlaa ja kesähellettä. Ikäluokat olivat isoja ja vuoden ainoa konfirmaatiopäivä oli juhannus. Oli myös juhannushäitä. Nykyään suosituin konfirmaatiopäivä on viikko ennen juhannusta eikä häitäkään enää tanssita juhannuksena, koska silloin ihmiset kaikkoavat omille tai vuokratuille mökeilleen.

Kunnonkokoiset juhannuskokot olen nähnyt vasta kaupungissa. Nyt ei ole kiire minnekään. Antaa juhlan tulla, vaikka on koleaa ja tuulista. Pihlajatkin ovat pudottaneet kukkansa sateen piiskaamina, syreeni vielä sinnittelee. Kurtturuusu ja juhannusruusu ovat avanneet ensimmäiset kukkansa. Sateen rummutusta kuunnellen toivotan kaikille hyvää juhannusta V.A. Koskenniemen sanoin.

Kesäyössä

Minä kuljen tuttua polkuain,
suopursujen tuoksu niin huumaa, -
sydän, hiljaa hetkinen rinnassain!
Yö henkii kaihoa kuumaa.

Hämy vihreä verhoo hongikon,
suosilmät niin vietellen läikkyy -
en tule, en tule, mun kiire on:
mulle toiset silmät väikkyy.

Vie polkuni järven pohjukkaan
läpi nukkuvan kylän laidan,
siellä harmaa veräjä raollaan
on keskellä harmaan aidan.

Sen veräjän takana odottaa
ilo, onni ja unhon huuma,
sua odottaa, sua odottaa
sinä sydän rauhaton, kuuma.

_____

Edit 19.6.
Vaihdoin kuvan tänä aamuna otettuun.