Koska VR juhlii tänään 150-vuotista historiaansa, muistuu mieleeni yksi ensimmäisistä, ellei peräti ensimmäinen oma pidempi junamatkani.
Elettiin 1950-lukua. Minun on täytynyt olla reippaanpuoleinen n.kymmenvuotias, kun isä laittoi minut P:n asemalta pääkaupunkiin matkaavaan yöjunaan enkä muista, että minua olisi lainkaan pelottanut. Monta kertaa aiemmin olin ollut saattamassa siskoa samaan junaan. Nyt olin itse yksin lähdössä käymään hänen luonaan.
Käsittääkseni suomalaisissa junissa ei ole koskaan ollut ns. vaunuhoitajia, jotka tulivat minulle tutuiksi myöhemmin itäisen naapurimaamme junissa. Suomalaisen konduktöörin työnkuvaan varmaankin kuului jonkinasteinen huolehtiminen alaikäisistä matkustajista. Herättäminen ainakin. Nukuin kiskojen kolkkeen keinuttamana niin hyvin, että itse matkasta ei ole jäänyt yhtään elävää muistikuvaa.
Ensimmäinen ja oikeastaan ainoa terävä muistikuva on saapuminen Helsingin rautatieasemalle, jossa minua oltiin vastassa. Tuolloin lapset eivät matkustaneet lappu kaulassa. Asemalaiturilla matkustavaisia odottavien ihmisten paljous hämmensi tovin unenpöpperöistä tyttölasta. Onneksi ei kestänyt kauan, kun sisko saattajineen löysi minut joukosta ja jatkoimme matkaa jollakin muulla kulkuneuvolla.
Kerrossängyt olivat uutta, samoin jossakin rautalankakoukun tapaisessa telineessä riippuva vessapaperinippu. Irrallisia lehdyköitä. Ihmisen muisti on merkillinen valikoidessaan mieleen syvimmin painuneet muistikuvat. Joskus se on tunnelma, joskus esine.
Legendaariset lättähatut muistan hyvin. Seuraavalla vuosikymmenellä matkustin kaukojunilla opiskelija-alennuksella. Näistä matkoista on jäänyt mieleen lomiltaan palaavat sotilaat harmaissaan. Höyryveturien vislaukset tulivat tutuiksi monilla risteysasemilla.
Kivaa lukea muistelujasi, minullekin tuli heti mieleen nuo vessapaperit ja se rautalankakoukku, jossa paperit roikkuivat. Kovaa, kiiltävää paperia kai?
VastaaPoistaOlen matkustanut junilla koko lapsuuteni. Perheellämme ei ollut autoa, sen sijaan oli vapaaliput juniin.
Rakastan siis junalla liikkumista.
SusuPetal,
PoistaPaperi oli ainakin toiselta puolen kiiltävää.
Olen kotoisin aika kaukaa rautatieasemistakin, joten lapsuuden varsinaisia kulkupelejä oli hevoskärryt ja -reet, sukset, apostolinkyyti ja linja-autot. Muistan miten jyrkissä töyssyissä kouraisi vatsasta ikävästi, ja kuljettaja vain vilkaisi peilin kautta, miltä matkustajien ilmeet näyttivät. Oli niitä paperipusseja siitä verkossa...
Liisa, juttusi herätti minussa syvälle hautautuneen muiston lapsuuden ensimmäisestä junamatkasta, joka ei kyllä ollut pitkä, mutta täynnä uusia, ihmeellisiä havaintoja. Juna oli tumma ulkoa ja sisältä, kolisi ja puhkui, oli täynnä outoja hajuja ja puupenkit olivat kauhean kovat. Ne vessapaperit muistan joltain myöhemmältä matkalta ja sen käymälän putken, josta näkyi alla vilistävät ratapölkyt niin, ettei oikein uskaltanut siihen istuakaan. Vaunun seinällä oli telineessä karahvi, jossa lillui vettä ja lasinen korkki, joka oli ketjulla kiinni pullon suulla, kilisi hiljaa vauhdissa. Kenenkään en nähnyt sitä vettä koskaan juovan,oliko siinä juomalasiakaan, en muista.
VastaaPoistaEllinoora,
PoistaTummaa puuta olivat vaunut. Istuinten yläpuolella oli verkkohyllyt matkatavaroille. Muistan nyt minäkin sen vesikarahvin, josta mainitsit. Hätäjarru oli myös. Kai se on nykyisissäkin vaunuissa. Pikajunat olivat aina täysiä ja paikkaa joutui etsimään. Opiskelijalla ei ollut varaa ostaa paikkalippua.
Oikeastaan vanhat junat ovat jollakin tavalla tutumpia, koska 70-luvun alussa hankimme auton ja siitä lähtien enimmät matkat on ajettu omalla autolla. Nyt toivoisi, että Suomen poikittaisliikenne olisi paremmin järjestetty. Lahdesta etelään julkisilla liikennevälineillä selviää käsittääkseni oikein hyvin.
Tarinasi tuo mieleen nostalgisia muistoja. Oppikouluun pääsy oli myös opettelua uusiin kulkuneuvoihin. Kahden kilometrin kävelymatkat kyläkouluun muuttuivat joka-aamuisiksi bussimatkoiksi ja iltaisin paluu kotiin tapahtui junalla. Junien puupenkit tulivat tutuiksi, enkä muista olivatko junat myöhässä milloinkaan.
VastaaPoistaSimpukka,
PoistaOppikoululaisen päivät olivat pitkiä syrjäkylien koululaisille. Ihmeen hyvin sitä kuitenkin jaksoi. Itselleni hankalin osuus oli sen painavan koululaukun (reppu vaihtui kassiin oppikouluun mentäessä)kantaminen ne päivän ensimmäiset ja viimeiset pari kilometriä. Ei ollut polkupyörääkään.
En minäkään muista myöhästelyjä enkä pakkasrajoja.
En muista varhaisimpia junamatkojani hyvin, mutta kun kävin oppikoulua menin joka päivä junalla kouluun. Matka taittui erilaisissa vaunuissa, eli toisissa oli pehmustetut istuimet, toisissa puiset. Jossakin vaiheessa veturi + vaunuyhdistelmät korvattiin lättähatuilla. Tyttöporukallamme oli suosikkiveturi ja suosikkiveturinkuljettaja & lämmittäjä, jotka kerran esittelivät veturia meille, kun odotusaika kävi pitkäksi. Muistan myös mukavan konduktöörin, runoilija Tommi Tabermannin isän.
VastaaPoistaLapsuuskyläni rautatieasema oli vilkas 1940-luvun loppupuolelta aina vuoteen 1956 asti. Läheinen Porkkalan alue oli vuokrattu Neuvostoliitolle ja neuvosoliittolaiset veturit vaihdettiin asemalla suomalaisiin, kun juna meni läntiseen suuntaan, ja päivastoin, kun juni meni Helsingin suuntaan. V. 1952 kylän lapset bongasivat asemalla ulkomaalaisia, jotka olivat matkalla Helsingin olympialaisiin. Matkustajat ostivat virvokkeita aseman kioskista sillä aikaa kun veturi vaihdettiin.
Lopuksi hieman romantiikaa: Mieheni ja minä löysimme toisemme 1969 - 1970, kun joka viikonloppu kuljimme Helsingin ja kotipaikkakuntiemme väliä samalla junalla. Junassa on tunnelmaa... Siis, kiitos VR! Paljon onnea 150-vuotiaalle!
Olivia,
PoistaSinullapa on mielenkiintoisia muistoja junamatkoistasi. Romantiikkaakin. Junamatkoilla tapaa mielenkiintoisia ihmisiä, jos on puhetuulella eikä vastapuoli hautaudu kirjan tai lehden taakse, mikä tietenkin sallitaan. Sen olen havainnut, että aika hiljaista väkeä siellä Helsingin lähijunissa istuu. Taksikuskit kyllä juttelevat mielellään.
Konkuktöörit olivat ja ovat varmaan edelleenkin mukavia. Välineet vain ovat muuttuneet. Itsestäkin tuntuu oudolta ojentaa kännykkä katsottavaksi lippuna. Siinä menee aikaa enemmän kuin muinaisen pahvilipun rei´ittämiseen.
Liisa, kiitos muistelustasi. On mukavaa lukea Sinun ja toistenkin junamuistoja. Asuin lapsuuteni syrjäkylällä, jonne junan ääni kuului sopivalla tuulella kilometrien päästä. Taisin päästä itse junan kyytiin vasta, kun olin jo toisella kymmenellä. Isosiskoni saattoi minut leirille etelä-Suomeen, ja osa matkaa tapahtui junalla. Penkit olivat kovanpuoleiset ja matka pitkä, mutta ihmisiä ja maisemia oli mukava katsella.
VastaaPoistaDelilah,
PoistaKotikotiin ei kuulunut junan äänet. Mäkinen maasto aiheutti kyllä sen, että kuorma-autojen äänet kantautuivat korpimökkiin, vaikka meille ei päässyt kuin hevosella. Lentokoneita kyllä näki ja muistan nähneeni yhden ilmalaivankin. Onkohan se unta?
Kivoja muisteloita junista täällä. Hassua, mutta minä olin lentokoneessa ennen kuin junassa, johon eka kertaa nousin vasta yo:ksi tuloni jälkeen Englannissa. Siihen asti piti pärjätä busseilla kun ei rautateitä ollut lähistöllä.
VastaaPoistaSirokko,
PoistaKulkuneuvoja emme voineet valita, ne valitsivat meidät asuinpaikasta riippuen. Minä matkustein neuvostoliittolaisella laivalla Englantiin ja takaisin. Olikohan se huomattavasti halvempaa? Lensin ensimmäisen kerran vasta paljon myöhemmin. Ja jännittävää oli sekin, huomattavasti jännempää kuin junalla matkustaminen.
Aivan ihania lämpöisiä muistoja, tällaisia lukiessa tulee itselle hyvä mieli. Itse muistan junamatkat (osuvasti Kuopioon suuntautuvat) 70-luvun lopulla perheen kanssa. Matkalippu oli sellainen ruskea pahvinen, johon konduktööri nappasi reijät. Ja silloin ei ollut lemmikkieläinvaunuja, vaan joskus iso koiramme joutui matkustamaan eläinvaunussa häkissä. Oli tosi surkea näky, roikotti päätään, kun ei edes mahtunut suoraan istumaan. Tunnelit oli aina jännittäviä. Ja se, kun piti pysähtyä odottamaan, jos toinen juna meni ohitse.
VastaaPoistaRoz,
PoistaTänne tullessa onkin aika pitkä tunneli.
Ennen sai samalla lipulla poiketa väliasemilla, nykyään se ei kai enää onnistu. Jostakin luin, että lippujen hinnoittelukin on mennyt sellaiseksi, että tarkan talouden immeisen kannattaa ostaa lippu määräasemaa kauemmaksi, sillä niin se saattaa tulla halvemmaksi.
Minäkin muistan ne lemmikkieläinvaunut. Ja sen ajan jolloin matkatavaroita ei tarvinnut raahata itse junaan, vaan ne laitettiin eri vaunuun ja lunastettiin perillä.
Selailen tänne kauas taaksekin. Junamatkat ovat selvästi monelle meille nostalgiaa. Se kolina ja tärinä. Kuinka niitä rakastikaan, kunhan vain mukaan pääsi. Minulle lapsuudesta junamatkoihin kuuluivat eväiden syönnit, jotka oli lupa aloitta vasta kun juna lähti liikkeelle :)
VastaaPoistaLuulin tänne jo kommentoineenikin...
VastaaPoistaSelailen tänne kauas taaksekin. Junamatkat ovat selvästi monelle meille nostalgiaa. Se kolina ja tärinä. Kuinka niitä rakastikaan, kunhan vain mukaan pääsi. Minulle lapsuudesta junamatkoihin kuuluivat eväiden syönnit, jotka oli lupa aloitta vasta kun juna lähti liikkeelle :)
mm,
PoistaMinulla on asetuksissa jokin aikaraja kommnettien tarkistamista varten ja löysin nämä vasta äsken. Aikoinaan ehti spammia tulla vaikka kuinka monta sivua, ellei ollut sitä asetusta. Nyt sen kai voisi poistaakin, koska Blogger suodattaa roskaposteja jo itse.
Lapsena oli melkein aina nälkä, jos ole kyse eväiden syönnistä. Voileivät ym. eväät maistuivat paremmilta juuri junassa, heinäpellolla, retkillä. Joskakin syystä linja-autossa ei.