Så mycket som möjligt

Det är den traditionella Svenska dagen igen och jag måste göra vad jag har lovat for mig: att skriva en kort text på svenska. Redan i fjol och även tidigare har jag förstått, att detta blir svårare och svårare med tiden, om jag slutar att göra så. Det hindrar inte mig att försöka igen.

Det har hänt så många saker in mitt liv under senaste år. Jag har flyttat. Det menar att många många saker, möblar, böcker, gamla kläder, mattor och skräp, aviser, papperlappor, foto o.s.v. måste ha funnit en ny plats. Ofta var det i roskis. Det tog tiden och var mer krävande som jag kunde ana. På någon nivå kände jag att jag dykte djupare i min familjhistoria än någonsin tidigare.

Barnen och barnbarnen och min make gjorde mera än jag, men trots det att lämna en större och vacker och renoverad bostad med många oförglömliga saker var psykiskt tungt för mig. Man säger att flyttande till en ny ort kan upplevas som en svårighet eller som en utmaning eller som en möjlighet. Jag måste säga, att det har varit allt detta.

En mindre bostad med för stora möblar och för många lådor fulla av kära minne väntar arrangering, men det påkallar fysiska och psykiska krafter som saknas nu. ICT-teknologi syns inte ha hjälpt i hälsovården. Man trodde, att i världens bästa landets ICT-systemer skulle ha varit färdiga att "diskutera" med varandra. Men nej! Det tog månader att bli inskrivits i hälsovården här. Det har varit många timmar väntande med luren öppen på bordet, väntande på telefonsamtal, ofta förgäves.

Jag vet och hoppas, att allt skall ordnas med tiden i en bostad utan trappor. Det finns inget liv utan hopp. Utan hopp att spatsera igen utan hjälpmedel. Jag vill inte ge upp, fastän det gör så ont i kroppen...och i mitt hjärta. Tänk positivt och rör sig så mycket som möjligt. Jag är inte ensam i denna situation.

Ha det bra alla mina kärä och vänner!

****

Det snöar nu. Foto är en minne av ett kärt och så mångårigt landskap i Kuopio. (30.11.2006)

Poikkeuksellisen normaalia

Aika näkyy hupenevan entistä rivakammin enkä tunnu saavan enää juuri mitään aikaan. Aikoinaan kirjoitin olevani "a human doing" mieluummin kuin "a human being". Nyt alkaa olo taipua jälkimmäiseen, siksi että liikkuminen sattuu joka askeleella kiireestä kantapäähän. Mitä sitä kieltämään.

Toivo liikuntakyvyn säilymisestä pakottaa aamuisin ylös ja liikkeelle, tosin kaikki sujuu kuin hidastetussa filmissä. Unissanikaan en enää juokse. Aika on tehnyt tehtävänsä. Syksyn haikeus täyttää mielen, vaikka sään suhteen  tällä erää voisi puhua melkein intiaanikesästä. On kansalaisopistoa ja kaikenlaisia mahdollisuuksia. Oman paikan löytäminen liikelääketarjonnasta on vaikeaa.

Pienimmästäkin ponnistuksesta, siis myös jokaisesta aamukävelylenkistä tulee hiki pintaan. Rantaviivalta pakenevan veden lämpötilasta minulla ei ole mitään muuta käsitystä kuin että kylmää on. Sinne astelen puunjuuria ja liukastumista varoen aina kävelyn jälkeen. Kylmä karkottaa kivun aistimuksen tyystin. Hetkeksi.

Radio pitää ajan tasalla aamuisin. Tarvitsen nykyisin jo erikoisen pontimen, joka saa minut lähtemään kameran kanssa liikkeelle. Eilisaamun usvasta siihen ei ollut. Tänä aamuna kuulin, että vuosia seuraamani siltatyömaa on päättymässä. Uuden kevyemmän liikenteen väylän varrella paljastetaan johonkin aikaantänään vanhojen läppäsiltojen muistomerkki. Kävin katsomassa vielä pressun alla olevaa taideteosta.

Monta mielenkiintoista kohtaamista liittyy tämän työmaan muutosten seuraamiseen, koska en tietenkään ole ollut ainoa kameran kanssa kulkeva.

Sotshi, Sotji, Sochi, Сочи

Vielä näkyy löytyvän ainakin yksi suomalaisia yhdistävä asia, talviolympialaiset. En tiedä tarkalleen, miten katsojamääriä lasketaan. Jos puhutaan yli kahdesta miljoonasta katsojasta, puhutaanko silloin avoinna olevista vastaanottimista vai jostakin keskiarvomäärästä katsojia yhtä televisiovastaanotinta kohti. Ja lasketaanko mukaan mobiilit katselulaitteet?

Myötätuntoni on valtavien odotuspaineiden jälkeen epäonnistuneiden urheijoiden puolella. Oikein tekee pahaa, kun toimittajat piirittävät heitä kysymyksillään. Ovatko huippu-urheilijat samalla tavalla koko kansan edustajia kuin poliitikot? Vastuussa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään meille jokaiselle?

Tänään on kai se kaikkein jännittävin päivä penkkiurheilijoille. Miten käy Suomen miesten jääkiekkojoukkueelle? Entä jatkuuko naishiihtäjien menestys parisprintissä? Onhan siellä toki muutakin ohjelmaa. Eilen illalla katselin, miten Antti-Jussi ländäsi huippuranin jossakin lumikourussa. Lumisateessa vielä. Olen pudonnut ihan pihalle näistä uusista lajeista. En ymmärrä selostustakaan. Pitäisi olla sanakirja lähellä.

Edellisessä postauksessa oli kuvia lumitykeistä. Koska luomulunta ei satanut, laitettiin Puijon montussa tykit jauhamaan tekolunta. Tykkejä olisi kai ollut useampikin, mutta läheisen sairaalan vedensaanti olisi ollut vaarassa, jos kaikki olisivat olleet käytössä yhtäaikaa. Edelleenkään täällä ei ole lunta kuin n. kymmenen senttiä, metsässä ei sitäkään. Tänään on kuitenkin pakkasta sentään 3,5 astetta, joten jäämaraton onnistunee. Laturetket on jouduttu perumaan.

Kaksi kertaa olen käynyt kokeilemassa hiihtämistä jääladulla. Sitten tulikin tämä lauha jakso ja vesi nousi jäälle. Toivon, että sataisi vielä edes muutaman sentin lunta, vaikka talitintit jo laulavatkin kilvan titityytään. Kunnon latu pitäisi saada, sillä pelkkä tampattu luistelubaana tai moottorikelkan jälki ei sovi helposti kovinkin kipeäksi ärtyvälle selälleni. Ja ikävä flunssakin pitäisi päihittää ensin.

PS. Jos Sotshi kiinnostaa muutenkin kuin olympiakaupunkina, Ylen Areenasta voi kuunnella sarjan Amatöörioppaat Sotshissa.

Yhä ylös yrittää

Vanhojen aikojen muistoksi kokeilin viikko sitten muutaman vuoden tauon jälkeen hiihtämistä. On minulla ollut jos minkälaiset sukset ja siteet vuosien mittaan. Rotanloukut, Y-siteet ja sitten näitä kärkisiteitä kahta eri sorttia. Jo monojen jalkaan laitto oli aikamoinen voimankoetus, vaikka meitä oli kaksi työn touhussa. Hiki siinä ehti tulla jo ennen kuin puolet varusteista oli päällä.

En muistanutkaan, että olin ostanut jossakin vaiheessa todella hankalasti jalkaan laitettavat monot. Tosi tukevat ja lämpimät kyllä. Monon iltti vedetään pikakiinnityksellä sopivaksi, sitten monon ulkoreunassa oleva vetoketju on saatava kiinni perille asti, jotta nilkkaa tukeva osa saadaan kiinnitetyksi tarrakiinnityksellä sopivaan kireyteen. Ihan selvästi luistelijan monot, vaikka olen aina ollut perinteisen tyylin hiihtäjä.

Miten minulle on onnistuttu myymään tuollaiset? Varmaankin monon kapean lestin ja hyvän istuvuuden takia. Ja oikean nilkan tueksi.Tasamaalatua olisin toivonut itselleni. Viikko sitten ei jäälatuja vielä ollut, joten oli suunnattava golfkentälle. Kiersin hämärissä pari kierrosta nousuja ja laskuja vältellen. Olo oli hetken kuin voittajalla. Comeback hiihtoladulle. Mieluummin hiihtäisin kuin menisin kuntosalille tai kylpylöiden tai palvelutalojen altaisiin. Kun kerran kipu riepoo koko ajan, niin riepokoon sitten vaihteeksi ladulla, kannusti fysioterapeuttikin

Toisella yrittämällä sää oli liian kylmä. Aika paljon oli hiihtäjiä suihkimassa lyhyttäkin lenkkiä. Yllätyksekseni vastaani tuli myös yksi pyöräilijä. Itsellä oli olo kuin täillä tervassa. Ohjeiden mukaan vauhtia olisi tuollaisessa olotilassa pitänyt vielä hidastaa. Miten tuosta voi enää hidastaa? -kommentti kertonee kaiken vauhdikkaasta menostani.

Onneksi pakkanen panee tänään parastaan, joten minulla on aikaa ja selkeä tarvekin selvitellä päätäni ja hiihtämisen sopivuutta tämänhetkiselle kunnolleni. Aika entinen ei koskaan enää palaa... Ei taida enää olla minun lajini. Siis kävelemään.

Arjen haasteita

Jokin aika sitten tämä 6-7 vuotta vanha läppärini ei suostunut avautumaan käytettäväkseni. Ei se sitten Ctrl+Alt+Del -komennolla suostunut sammumaankaan. Kysyi vain, että sammutetaanko kone, vaikka on muita käyttäjiä. En nyt osaa olla varma, oliko näin. Katkaisin virran. Jonkin ajan kuluttua sain kuin sainkin koneen auki normaalisti ja ajoin virusohjelman läpi. One serious threat. Oliko kone ollut kaapattuna vai ei?

Yksi postaus tässä blogissa kerää roskaposteja päivittäin, vaikka Bloggerin roskapostisuojaus on ollut hyvä pitkään. Edellä mainituista ja allaolevista syistä bloggaaminen on ollut retuperällä. Onneksi on vanhoja omia postauksia, jotka tuntuvat edelleen melko ajankohtaisilta.

Ja siksi  kierrätän  nyt vanhoja juttujani ja toivon, että ne eivät ole jokaiselle lukijalle tuttuja.

.

****

Sairaan hyvä potilas.

Kurssiseloste: Kurssilla opitaan kantapään kautta, miten selviytyä yliopistollisten keskussairaaloiden polilta-polille-kierrätyksessä. Käydään läpi FAQ (Frequently Asked Questions = usein kysytyt kysymykset) sopivine vastauksineen. Pukeutumis- ja elekoodisto. Runsaasti itsenäistä opiskelua. Kurssimateriaali: osallistujat tuovat mukanaan omat epikriisikopiomappinsa, joiden pohjalta laadin jokaiselle PSK:n (Personal Survival Kit = henkilökohtainen selviytymisstrategia). Kurssimaksu määräytyy mapin paksuuden mukaan 10 euroa/sentti. Osallistujamäärä rajoitettu. Pidä kiirettä.

****

Lisäksi minulta on pyydetty Pidä pääsi-kurssia, joka sopisi edellisen kurssin oheiskurssiksi, koska kurssilla opetellaan kommunikaatiotaitoja. Esimerkkitilanne: Sinulla on selkeä ja varma käsitys omaa elämääsi koskevasta asiasta (vaivasta). Menet lääkärin vastaanotolle ja hän saa sinut uskomaan, ettei ko. vaivaa ole. Kyse on mielipiteiden vaihtamisesta. Ei ole tarkoitus jättää omaa mielipidettä ja ottaa mukaan esim. lääkärin mielipidettä. Pidä pääsi-kurssi auttaa sinua pysymään kannassasi, olkoonkin vaikka väärä. Onpahan oma. Kunhan pysyt topakkana etkä suostu manipuloitavaksi. En lupautunut tähän, koska oma tormakkuus on vielä hiukan hakusessa l. oma jämäkkyys- l. assertiivisuuskurssini on vielä kesken.

(Kuvat ovat uusia. Vitostietä ajetaan pohjoiseen jo uuden laivaväylän kohdalle nousseen sillan yli. Liikenne etelään kulkee vielä alhaalla väistötiellä. Yläkuvassa kiinnitettiin viime viikolla laiturilauttaa Tikkalansaaren kupeeseen.)

Enemmän synttäreitä: Edu Kettunen: Kiitos

Ashiaa

Tänään oli tässä kohtaa ensimmäinen aamu, jolloin naapuri näkyi raapivan jäätä autonsa ikkunoista. Ehkä viherkasvien olisi aika päästä sisälle. Auringon nousu oli kaunista katseltavaa valon hiipiessä puiden latvoihin. Pihan viimeinen ruskoliljan nuppu yrittää avautua. Etanat näkyvät vallanneen syyskrysanteemin. Ilmeiseti ruuakseen. Valkoinen syysleimu kukkii viimeisiään ja korkeakasvuinen kanadanpiisku on ehtinyt taas kukkaan kuten vuosi sitten. Kasvukausi on ollut pitkä, mutta liian kostea. Elämänlanka on siitä kyllä tykännyt ja kasvattanut tuuheat hiukset neiti Ex-Pihakoivulle.

Jättipalsamit näyttävät jo hiukan kärsineen, mutta sinnittelevät vielä. Olen havainnut niiden levittyneen maamme itäisimmästä kolkasta länsirannikolle  asti. Pohjois-Savon korkeudelta etelään. Pohjoisemmasta en tiedä.

Lupasin joskus aiemmin kertoa kokemuksia asahista. Kaikkien liikuntalajien esittelyt tietenkin lupaavat kymmenen hyvää ja kahdeksan kaunista. Asahiakin pidetään matalan (kunto)kynnyksen lajina, siis kaikille sopivana. Minun on kuitenkin todettava, että enhän minä pysty edes seisomaan oikein. Reisiä polttelee jo reilusti ennen tunnin puoliväliä, vaikka liikkeet ovat todella pieniä ja notkeille varmaankin hyviä ranganvenyttäjiä. Minun titaanilla muutamasta kohdasta vahvistettu jäykkä runkorakenteeni ei suostu niihin. Paras on kai pysyä kotilattialla. Väkisin yrittäminen tekee tästä lajista staattisen. Paljon mainostettu lempeys on siitä silloin kaukana. Staattisuudesta taas eivät sydän ja verenkierto tykkää lainkaan. Tavallinen käveleminenkin tuntuu paremmalta. Liikkumisen tulisi olla aerobista ja pitkäkestoista.

Tämä on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni ja kokemukseni ko. lajista. On ryhmässä toki sellaisiakin, jotka ovat siihen melkein hurahtaneet. Mitähän sitä voisi kokeilla seuraavaksi, että saisi vaihteeksi onnistumisen kokemuksia?

Tällaiset puolipakon edessä luovuttamiset eivät juuri mielialaani kohenna. Varsinkaan kun joka tuutista täällä hetkellä toitotetaan liikunnan terveysvaikutuksia ihan kaikkeen. Tässähän on koko ajan elämä pelissä. Jos ei päivällä, niin sitten yöllä unissaan, kroppani tekee ihan mitä vain. Viime yönä esim. voitin pronssia mäkihypyssä, jota "realityelämässä" olen kokeillut vain yhden kerran Wiillä. Eikä ponnistus osunut kohdalleen edes siinä. Oli meitä muitakin yrittäjiä, mutta hyppyasennon hallinta oli kaikilta hukassa.

Näppituntuma

Keittiömme työtasolla on vanha yleiskone. Sen vieressä on leivänpaahdin, kahvinkeitin ja leikkuulauta. Muuta siihen työtason osaan ei mahdukaan.Lieden toisella puolella on iso hedelmäkulho ja Ikeasta joskus ostetut reikäpurnukat, joista toisessa pidän sipulit, toinen on täynnä puuhaarukoita, -lastoja ja -kauhoja.  Nurkkaan kerääntyy koko ajan erilaisia ongelmajätteitä.

Pitkällä tiskipöydällä on vedenkeitin. Jääkaapin viereisen työtason tilan taas vie vanha kookas mikroaaltouuni. Olisi aika raivata kaikki kaapit ja arvioida, mitä keittiössä yleensä enää tarvitsee. Ehkä siten saisi työtasot edes osittain tyhjiksi.

Joka kerta kun aikoo leipoa jotakin, on työtila raivattava, jotta saa edellä mainitun taikinakoneen käyttöetäisyydelle. Sen jälkeen leipominen on helppoa. Jauhoja en laita koskaan ohjeiden ilmoittamaa määrää, vaan kokeilen sormella taikinan sitkon ja hetken, jolloin taikinan vaivaaminen on lopetettava.
Leivon vehnästä tosin enää harvoin. Alkuviikosta tuli kuitenkin kommenttia, että mummun tai vaarin pulla olisi ollut parempaa kuin kaupan paistovalmiit herkut. Nyt sitä taas olisi pakastimessa.

Näppituntumalla olen valinnut myös  mm. uutta työtasoa keittiöön. Olen käynyt kaupoissa tunnustelemassa eri materiaaleja, kaakelien pintaa, ahdistunut verkko-, rauta- , rakennustarvike- ja sisustuskauppojen suurista valikoimista.  Kauneus on katsojan silmässä. Modernia vai ajatonta? Lasia vai levyä? Sileää vai struktuuripintaa? Nyt tuntuu siltä, että muutto uuteen asuntoon olisi ollut paljon helpompi vaihtoehto kuin vanhan asunnon remontointi. Se ei nyt vain ollut mahdollista ja keskeneräinen työ pitäisi saada jollakin konstilla valmiiksi.

Jäällä ei ole tarvinnut olla yksin näin hiihtolomaviikolla. Latujen reitit näkyvät jonkin verran muuttuneen.

Jatkuvaa muutosta

Talvi tuli kai jäädäkseen, vaikka lämpötilat ja ilmankosteus vaihtelevat suuresti. Kuuran kuorruttamien koivujen latvoissa varikset ovat pitäneet vahtia. Olen seurannut myös oravien leikkisää runkopiilosta. Jäniksestä näin vain jäljet, kun kiertelin tutkimassa lähistön tutut paikat. Neljä myrskytuulen kaatamaa puuta olen löytänyt, yksi niistä on vielä porttina rantatiellä.

Täällä virtuaalissa vauhti alkaa myös huimata. Koska reklamaatioasia operaattorimme kanssa on kesken, tilapäisratkaisu on vähentänyt suuresti koneella viettämääni aikaa. Siinä on hyvät puolensa. Liikelääkettä tulee paljon enemmän, tosin liian vähän vieläkin.

Huomasin muuten äsken, että nyt täällä Bloggerissakin voi ketjuttaa kommentit, mikä on mielestäni tervetullut muutos. Otin sen käyttöön ainakin kokeeksi tämän ohjeen mukaan.

1. Mene asetuksiin ja valitse kohdasta Muu>salli blogisyöte>täysi
2. Tallenna
3. Asetukset>Tekstit ja kommentit>Kommenttien sijainti>Upotettu
4. Tallenna

Vielä kun osaisin laittaa profiilikuvat kuvina näkyviin tai kokonaan pois, niin kommenttilaatikko näyttäisi mielestäni kauniimmalta. Neuvoja, kiitos!

Sähköllä vai ilman vai sekä että

Sähköjen katkeaminen hiljentää hetkessä huushollin. Ei humise ilmanvaihto, ei läppäri, ei hyrise pakastin eikä jääkaappi. Kaikki punaisina, sinisinä tai oranssisina kiiluvat valot sammuvat. On kuin aikakin seisahtuisi.  Otetaan kynttilät ja tulitikut esiin tai annetaan niidenkin olla. Kuunnellaan hiljaisuutta. Se on luksusta nykyään. Melunsietokipurajani tuntuu alenevan vuosi vuodelta.

Muutaman viikko sitten olin pulassa oman moottorisänkyni kanssa, vaikka sähköt toimivat. Insinööritaidoissani on vakavia puutteita. Jostakin syystä olen oppinut erityisen varovaiseksi kaikenlaisten sähkölaitteiden kanssa.

Valitsen televisiosta iltaisin ns. kuunneltavia ohjelmia. Kuuntelen puhetta. Olin siis kuunnellut telkkarista jotakin keskusteluohjelmaa ja nostanut sängyn pääpuolta hiukan koholle, jos vaikka välillä haluaisin vilkaista kuvaakin. Olin torkahtanut kesken ohjelman, mikä ei ollut ensimmäinen kerta. Havahduttuani hereille totesin, että kaukosäädin oli lakannut toimimasta.

Vaikka oli myöhä, oli pakko piristyä ja tehdä tähdellisiä valintoja. Tarkistin kaikki sähköjohdot, ei apua. Kokeilin toista säädintä, siinä vilkkui sentään valo, mutta se keskusteli vain väärän, minulle liian pehmeän sängyn kanssa. Vaihdoin patterit, mutta ei sekään auttanut. Kokeilin asettua sänkyjen päälle poikittain. Ei hyvä.Yritin myös kiskoa patjaa lattialle.Keskeytin sen, kun huoneeseen ei olisi jäänyt enää jalansijaa. Oli pakko nukkua liian pehmeällä alustalla.

Sähkö on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Viikon varrelta

Liisanliukkaat osuivat tänä syksynä täsmälleen kohdalleen, mutta vain käväisivät. Eilen satoi silkkaa vettä, joten kaisankaljamia ei tällä kohtaa ollut. Hyvä niin. Tänään paistoi aurinkokin. Orvokit kukkivat edelleen ikään kuin pakkasjaksoa ei olisi ollutkaan. Luoteistuuli kyllä puhalsi sellaisella voimalla, että moottoritiellä ei tehnyt lainkaan mieli ajaa korkeinta sallittua nopeutta ja kävellessä ei tullut liian lämmin.

Hämärän jo laskeutuessa hiukan pelotti astella rantatietä silloille ja takaisin. Vanhat puuthan saattavat kaatua. Oli siellä polulla toinenkin rohkelikko. Seuraan puiden runkoja. Niin kauan kuin ne joustavat, vaaraa ei ole. Ja kävelen aina tilaisuuden tullen niin kauan kuin ei ole liukasta.

Monta ihmeellistä asiaa on ehtinyt oppia viikolla.  Tietovuotojen ja valelääkärikohujen maailmassa hiukan arveluttaa tämä  eArkistokin. Julkinen sairaanhoito osoittautui tämän vuoksi entistä tiukemmin osoitesidonnaiseksi. Palvelut on haettava kilometrien päästä omasta palvelupisteestä, vaikka toinen saman kunnan palvelupiste olisi tilapäisesti sadan metrin päässä, mikä ei ehkä ole kovin kustannustehokasta ainakaan asiakkaan kannalta. Uskon kuitenkin, että akuuttitilanteessa toimittaisiin toisin eikä annettaisi yksityisen palveluntarjoajan puhelinnumeroita.

Minulla taitaa olla liian monta rautaa tulessa remonttiasioissa. Aika jos mikä on suhteellinen käsite. Suihkutta ja pyykinpesukonetta vailla oleminen alkaa jo väsyttää.  On vain sinniteltävä, koska se kun on vain niin, että näin kosteana syksynä betoni ei kuivu yhtään nopeammin. Jos laittaa lattiat liian aikaisin, tuloksena on sutta ja sekundaa. Tulisipa kunnon pakkaset pian. Betonin kuivuminen on kiinni ilmankosteudesta.  

Melko tarkan uuden ruokavalion vuoksi on tullut kaupassa luetuksi tarkasti esimerkiksi erilaisten levitteiden tuoteselosteita. Esim. tällainen: "Sydäntaudin syntyyn liittyy useita riskitekijöitä. Yhden tekijän muuttuminen voi olla eduksi, mutta siitä ei ole välttämättä hyötyä." Piti lukea oikein kahteen kertaan. En sittenkään ole varma, ymmärsinkö oikein.

Ja tässä toinen ihmettelyn aihe. Vedenkään ei saa väittää estävän nestehukkaa.

"Tulkoon syys ja talvi,

ne kyllä kestetään... "

Katriina Honkanen: Silta

Epäonnistumisen päivä

Ei sitten tuntunut yhtään mukavalta heti aamukahvipöydässä kuulla, että tänään juhlitaan Kansallisen Epäonnistumisen Päivää. Ja että sitä ovat promoamassa ollilat ja angry birds-menestyjät ja muut suuret epäonnistujat. Ettei vain aiheuteta tällä riskinoton ja epäonnistumisten ja mokaamisten kautta menestykseen kehottavalla päivällä ahdistusta niille, joille se ei kerta kaikkiaan ole mahdollista. Olisi siis menestyttävä. Piste.

"On tosiasia, että epäonnistuminen on yksi menestyksen kulmakivistä. Sen kautta saatu oppi on korvaamaton voimavara. Epäonnistuminen on ennen kaikkea oppismiskokemus. Sen ei saa antaa viedä osaajilta uskoa ja rohkeutta rakentaa suomalaista talouskasvua sekä paloa nousta ylös jaloilleen kerta toisensa jälkeen — ja yrittää uudelleen." (suora lainaus heidän manifestistään.)

Minä ainakin nousin väärällä jalalla tänä aamuna. Olin valvonut jo neljästä asti ja aamiaisen aikaan jo valmiiksi väsynyt. Epäonnistuin olemaan pirteä ja levännyt aloittamaan uutta päivää. Etsittyäni aamupuolen sopivaa lepoasentoa ja vääntäydyttyäni erinäisillä itse kehittämilläni tekniikoilla sisulla taas tolpilleni en ollut ns. parhaimmillani. Ihan vain arkikielellä sanottuna poltin päreeni jo heti kuudelta.

Pistävää tai viiltävää

Palautin tänään muovikassillisen vanhentuneita ja sopimattomia lääkkeitä apteekkiin. Ihan ohi jonon. Farmaseutti vain kysyäisi, onko kassissa mitään pistävää tai viiltävää. No, ei ollut. Yllätyin, koska olen tottunut noihin sanoihin täyttäessäni kipupoliklinikan kyselylomakkeita.  Aika paljon siellä oli sellaisia vanhentuneita lääkkeitä, joilla olisi ollut määrä taltuttaa pistävää tai viiltävää kipua. Monella turhaan. Olen sinnitellyt pehmeimmin keinoin. Piikkimatto, lämpötyyny, triggerpainelu, fysioterapia, hieronnat, kylmägeelit, liikkuminen mahdollisuuksien mukaan yms. Lääkkeitäkin tietenkin.

Yksistään ja itsekseen venyttelyt ja voimisteluliikkeet eivät koskaan vedä vertoja vastaavaan toimintaan sopivassa ryhmässä tai henkilökohtaisessa ohjauksessa. On jotenkin paljon helpompaa heittäytyä toisen käskytykseen. Omat rajansa pitää tietenkin muistaa.  Kävin talven aikana kansalaisopiston ryhmässä kokeilemassa vuosien jälkeen, olisiko kehon lihasmuistista enää mitään jäljellä erinäisten operaatioiden jälkeen. Samalla sain pukuhuoneessa vaihtaa ajatuksia maailman menosta. Aiheita riitti.

Siinä missä aikoinani paikkani oli eturivissä ja keskellä, jotta näkisin tarkkaan miten mikäkin liike piti tehdä, varasin nyt varmuuden vuoksi vakipaikan ohjaajasta katsoen vasemmasta takanurkasta ja kaiteen vierestä. Siitä saisin tarvittavan tuen. Sinnikkäästi kävin tunneilla, vaikka usein pinnasin liikkeissä ja tein ihan omia juttujani. Periksi en antanut. 

Ohjaajia oli vuoden aikana ainakin kolme. Tiistaisella viimeisellä kerralla olin päättänyt kääntyä kannoillani, jos paikalla olisi se jaksaajaksaavieläjaksaa-ohjaaja. Onneksi ei ollut ja muutenkin kato oli jo käynyt osanottajissa. Me muutamat saimme hyvän tunnin, vaikka vietimmekin lukuvuoden viimeiset hetket jumppapallon päällä rähmällämme. Koskaan en ollut jumpan jälkeen kipeämpi tai kireämpi kuin sinne mennessä. Hyvä että tuli lähdetyksi.

Aluksi jo pelkkä pallon päällä istuminenkin tuotti vaikeuksia, mutta ei se siihen jäänyt. Napanappi kiinni selkä suorassa teimme monenlaisia liikkeitä, joita ohjaajat jostakin varastosta keksivät aina uusia ja entistä kummallisempia. Onneksi kukaan ei pudonnut. Lopulta piti asettua vatsalleen pyöreän pallon päälle. Tuki otettiin jaloilla permannosta ja aloitettiin käsien nostelu ja pito ja rentoutus. Koko ajan piti muistaa niskalinja. Ainakin minun. Sitten möngittiin pallo vatsan alla sellaiseen asentoon, että saatiin lattiatuki käsistä ja voitiin vahvistaa selkää nostamalla jalat suorina ylös. Ja hallitusti alas. Hankalinta oli taiteilla pallon päällä ristiasennossa ja yrittää nostaa samanaikaisesti ristikkäiset raajat ylös. Nyt on pallo jo kotonakin...

PS. Kiirastorstai on viileä, sumuinen ja harmaa.

Ihan vain tunnustellen

Takatalvesta ei voi puhua, vaikka vielä on yöpakkasia. Hiekkapölyinen ilma pysyy nyt paikallaan ja ilmanlaatu huono. Terminen kevät ei ole edes alkanut. Luin jostakin, että ei tässä mistään ilmastonmuutoksesta ole kysymys, vaan siitä, että joka vuosi helmikuu on lyhyempi kuin muut kuukaudet. Vuosien saatossa talvi siirtyy väkisin hitaasti, mutta varmasti keväämmälle.(sic)  Pääsiäisen ajankohdasta en viitsi sanoa mitään, koska sen ajoittuminen ainakin ennen opetettiin niin hyvin koulussa.

Valo on kevään airut ja muuttolinnut.  Lumen alta on paljastunut jokakeväinen rujo likaisuus. Luonto on alastomimmillaan, ennen kuin mullasta nouseva vihreys peittää pahimman. Jätän nyt luetteloimatta mitä kaikkea bongasin.

Koulutyömaan kohdalla aloin kuulla outoa ujellusta. Huomioliivinen mieshenkilö kuljetti kädessään kadun pintaa pitkin kepin päässä olevaa, noin parinkymmenen sentin pituista metallipurkin näköistä laitetta. Miehellä oli kuulokkeet korvilla. En malttanut olla kysymättä, mittasiko hän säteilyä. Ei. Se oli jokin "stetoskooppi", jolla paikannettiin kadun alla tai vierellä kulkevia kaapeleita. Kun omaa tukirantaa vihloo jo pelkkä askeltaminen, tulee luonnostaan kiinnitetyksi huomio nykyvempainten ergonomisuuteen. 

Bongasin sentään eilen kevään ensimmäiset krookukset. Tuonne lammelle ajattelin mennä käymään, mutta se oli tällä kertaa liian kaukana.

Osallistun tuolla kuvalla Sirokon haasteeseen. Kuva on otettu eräässä eläintarhassa. En siis viitsinyt kuvata katuvarsien lumen alta paljastuneita kotimaisia isompia ällötysasetelmia, joihin varsinkin näin keväällä huomaamattaan joskus tulee astuneeksi.

Ps. Jos toisillekin on ulkoileminen välistä vaikeaa, niin voi käydä vaeltelemassa aikamatkalla vaikka Toivolassa.

Kirkkaassa päivänvalossa

Otatin sitten sukset esille. Kerrospukeuduin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan unohtamatta nilkan- ja ranteenlämmittimiä. Joskus urheilukaupasta ostetut hiihtosormikkaat tuntuivat uskaliaan ohuilta, joten niiden päälle vedin vielä villaiset sormikkaat.

Hiihtokengät ovat melko uudet, koska niissä on kiristysnauhaa, vetoketjua ja tarrakiinnitystä. Kun ujuttelin kenkiä eriparijalkoihini, minulle tuli ikävä vanhoja monojani. Ja vanhoja rotanloukku-, Voitto- ja Y-siteitä. Ehkä muistikuva niiden kätevyydestä liittyy jollakin tapaa nuoremman minän notkeampaan selkään. Monot olivat yksinkertaiset pukea eikä siteiden kiinnittäminenkään ollut liiaksi aikaa vievää.

Nämä nykyiset kärkisiteet on helppo napsauttaa paikoilleen, mutta jos keli sattuu olemaan jäätävä, asiat saattavat mutkistua. Kannattaisi ehkä voidella ne jollakin lukkosulalla. Pari kertaa minulle on käynyt niin, että on ollut ihan pakko palata hiihtolenkiltä sukkasillaan kantaen sekä sauvoja että suksia monoineen. Onneksi eivät varpaat ole kuitenkaan kertaakaan paleltuneet.

Nykyään tulee hiki jo pukeutuessa. Kun vihdoin pääsee ladulle, pelottaa, että suksi saattaa lipsahtaa ikävästi. Loiva alamäki menee melko mukavasti ja siinä sitten harhautuu ajattelemaan, että jospa se selkä siitä vielä norjistuisi ja tulee lähdetyksi liian kauas.

Viime talvena hiihtoyritykset jäivät kahteen kertaan, koska jäälle ei päässyt. Tasamaahiihto ilman sauvoja olisi kai helpointa. Saa nähdä, miten tänä talvena käy. Ensimmäinen kerta on takana. Näin sentään Puijon päivänvalossa, mitä en ole vuosiin tapahtunut.

Ehtyy, ehtyy

Kun on taas muutaman kerran kiertänyt tarkistamassa jo kerran lumen peittämät lähitienoon ojanpohjat ja löytänyt lapsen pipon puun oksasta ja lapsen pinkin crocksin toisen puun oksalta, nähnyt oravan kiitävän kaapelia pitkin, käpytikan naputtavan puistopuuta ja närhen lennähtelevän oksa oksalta korkeammalle kuusta, punatulkut ja tilhit ja valtavan ison variksen ja sitten harmikseen ne karamellipaperit ja shampoopullot väärissä paikoissa, tietää olleensa oikeasti pihalla.

Auton ikkunasta on nähnyt vielä ensimmäisen kerran joutsenia sillä lammella, jolla käy melkein kerran viikossa. Sitä istui lauantaiaamuna sumuisessa sadesäässä kahden asteen lämmössä autossa jalat vilttiin kiedottuina, ettei se veto niin tuntuisi. Se tuntuu aina kuitenkin niskaan ja hartioihin ja silmiin. Miksi ne joutsenet nyt siellä olivat?

Tuntee marraskuun luissa ja ytimissä, kylmän kosteuden. Vaikka mittari näyttää kahdeksaa plussaa. Tämä pilvinen harmausko se liisteröi aivosoluni kiinni ja kirjoittaminen tahmoo, niin kovin tahmoo. Ei jaksa tarttua mihinkään aiheeseen, vaikka puhuttui kovinkin eilisiltaisesta Inhimillisen tekijän keskustelusta, miten parantumattomien sairauksien kanssa mennään eteenpäin tahdon voimalla. Kovin moni, läheinenkään, ei jaksa sairautta nähdä tai edes kuulla ja sitä jää sen kanssa niin yksin. Kovin oli tuttuja tuntoja.

Ei ymmärrä miten meuhkaavat miljönäärikerhoista, vaahtoavat vaaleista. Jaksavatkin.

Ikävää ja kaunista

Kun minusta ei ole mattojen kopistelijaksi eikä pölynimurin käyttäjäksi eikä sukankutojaksi eikä juuri miksikään, pakenin eilen purupolulle hetkeksi. Sitä solahtaa niin helposti siihen mustaan aukkoon, joka on ihan ohuen jaksamiskerroksen alla.

Ja kaivaa jostakin taas kerran sen tarvittavan adrenaliinin, jonka voimalla jaksaa takaisin. Ja katsoo illalla telkkarista, miten jotkut pyötätuolissa ja proteesiraajoin ylittävät mahdottomia l. itsensä. Ainoa lohtulause tulee yhden osallistujan suusta. Olin siis pitkästä aikaa yksin.

Luin sivupalkin Three Beautiful Things-blogipostauksia ja suunnittelin illalla muuttaa blogini sellaiseksi. Kolme hyvää ja kaunista asiaa joka päivä. Sitä tahtoo kaunistella asioita säästääkseen muita ja telkeytyä linnaansa. Kotini on linnani. Mutta Huvikumpu voi muuttua Kakolaksi. Ihan kaltereittakin.

3BT:

1) Jaksoin nousta koulun takaista polkua pilveen ja laskeutua Jalkasen patsaan kohdalta alas. Vain kolme muuta kulkijaa, ketunleivät kurkkivat virkeinä, samoin jokunen saniainen ja polku oli raivattu auki.

2) Kipeästä olkapäästä huolimatta suikaloin ison keräkaalin käsin. Yleiskone olisi, mutta en pidä sen tiskaamisesta. Porkkanaa, sipulia, lipstikkaa, pari kasvisliemikuutiota ja savukylkeä. Tuloksena viisi litraa (sic) tuoksuvaa kaalimuhennosta, josta saa keiton lisäämällä vettä.

3) Tein vielä helpon Gittas bärpajn, jota tosin paistoin ehkä viisi minuuttia liikaa. Tässä on helppo testattu piirakkaohje halukkaille. Mustikka sopinee parhaiten. Muistuttaa hiukan Roope-Ankan mustikkapiirakkaa. Et tarvitse edes vatkainta, puuhaarukka riittää.

Gittas bärpaj

150 g smält smör
1 dl socker
1 ägg
3 dl vetemjöl
1 tsk bakpulver

Allt rörs ihop och pressas ut i en smord pajform

Fyllning:
1/2 l bär
2 dl gräddfil
1/2 dl socker
! ägg
1 tsk vaniljsocker

Först sätts bären på bottnen, sedan resten av fyllningen som rörts ihop.
Grädda i 200 grader 30 - 40 minuter.

Kaunista syysvalssia voi käydä katselemassa ja kuuntelemassa täällä. Hyvää viikonloppua! Jaksamista!

Seinäkirjoituksia

Hylätyt rakennukset, alikulkutunnelit, miltei mikä tahansa yksiväriseksi jätetty ikkunaton ja ikkunallinenkin tila tuntuu houkuttavan kuin kärpäspaperi tagien ja graffitien maalaajia. Onko kyseessä piittaamattomuus järjestyssäännöistä, joka on kiertoilmauksella nimetty hyväksytyksi kansalaistottelemattomuudeksi? Ympäristön sottaaminen vai meille ihmisille ominainen jäljen jättämisen halu?

Pistäydyin aamulla jo hyiseltä tuntuvassa vedessä ennen fysioterapeutille menoa. Olin jättänyt kaksi aamua väliin, minkä huomasi heti. Ajoin tutulle paikalle kävelykadun reunaan ja tarkistin huolella, että P-kortillinen autoni ei ylittänyt tiettyä näkymätöntä viivaa, josta olin tullut vasta 40 euron pysäköintivirhemaksulla tietoiseksi.

Jäi aikaa selata viisi minuuttia erästä suosittua naistenlehteä. Ehdin lukaista pääkirjoituksen, johon toimittaja oli koonnut perusteluja, siis vastauksia, miksi sejase ei ole liittynyt eikä halua liittyä facebookiin. Eräs pelkäsi riippuvuutta, jota oli kokenut jo keskustelufoorumeilla ja blogeissa. Toinen ei ymmärtänyt ihmisten alttiutta avata komeroidensa ovien lisäksi jopa lukitut laatikkonsakin. Kolmannella ei olisi aikaa. Joku oli kutsuttu, mutta hän ei ollut osannut liittyä. Taitaa olla taitolaji tuo naamakirjailukin ja vaatii vähintään manuaalin. Täältä löytyy ammattilaisen ohjeita.

No, sakkolappua ei tullut tällä kertaa. Selkälihakset olivat timakat hierojan sanoja lainatakseni. Kun kerroin matkustaneeni maan poikki yhdessä päivässä ilman kipulääkitystä, hän joviaaliin tapaansa totesi, että nyt on kyllä jotakin vialla. Ensi viikolla kurkataan taas kerran pään sisuksiin ja kaulasuoniin. Jos sitten vaikka näkyisi jotakin.
___

Loppukevennys 1: Mies istui pilkillä. Toinen kysyi: "Miten monta kalaa on tullut?" Mies: "Jos saan tämän, joka nykii ja sitten vielä toisen, niin kaksi."

Loppukevennys 2: Yritin äsken liittyä oman blogini lukijaraatiin, että saisin 30 täyteen. Blogger vastasi: "Valitettavasti emme voi toteuttaa pyyntöänne. Olkaa hyvä ja yrittäkää myöhemmin uudelleen." Ja minä kun olen jo monta kuukautta miettinyt, kehtaisinko lisätä itseni itseni ihailijaksi.

Loppukevennys 3: Eilen uutisissa kerrottiin, miten bloggaamisella voi tienata. Paljon olen kirjoittanut, mutta toistaiseksi tätä kautta olen myynyt yhden valokuvan 20 eurolla. Se julkaistiin eräässä matkailuesitteessä postimerkin kokoisena. Suosittelen, että luette tuosta sivupalkista Kemppisen kirjoituksen Hulluttelu.

Pula-ajasta aikapulaan

Näin tänä kesänä ensimmäisen kerran pula-ajan paperikengän erään keräilijän aitassa. Olin kyllä kuullut niistä. Tänä iltana tulee muuten viimeinen jakso 4-osaisesta ohjelmasarjasta Pula-aika TV1, 18.30. Kannattaa katsoa. Sarjaa on toivottu taltioitavaksi Elävään arkistoon. Tekijänoikeudellisisista syistä se ei sinne ehkä päädy, mutta kiinnostuneet löytävät sieltä muutamia pula-aikaan liittyviä mielenkiintoisia ohjelmia. Esimerkiksi radio-ohjelma vuodelta 1969: Ostoskierros 1940-luvulla. (Ohjelma kestää hiukan yli 35 minuuttia, ei siis kiireisille lukijoille.)

Tuolta ajalta on kai peräisin meidän suurten ikäluokkien hamstrausmentaliteetti, häpeän tunne jos joutuu heittämään ruokaa roskiin, omavaraisuusihanne ja kyky tulla toimeen todella vähällä jos on tarpeen. Viime viikkoisten myskytuhojen seurauksena monet ovat joutuneet elämään sähköttä, sulaneet pakasteet on jouduttu hilloamaan ja lehmiä on jouduttu lypsämään käsinkin. Kylissä naapuri- ja talkooapu on herännyt yhteisen onnettomuuden kohdatessa. Luonto on näyttänyt voimansa astana, veerana, lahjana ja sylvinä. Jotenkin uutisoinnissa metsätuhot ovat olleet näyttävimmin esillä. Katkenneiden puiden, liikenne- ja viestintäyhteyksien takana on kuitenkin aina tärkein kuitenkin se ihminen.

Itse tyttösenä hienostelin joskus kokeilemalla salaa äidin ainoita korollisia juhlakenkiä. Koska ne olivat aivan liian isot, tein aaltopahvista jalkani kokoiset pohjat, naulasin koroiksi puupalikat ja tein narusta kiinnitysnyörit. Olen myös omin käsin tehnyt esikoiselleni mm. suorat housut käännetystä kankaasta. Äidin opit kantoivat ainakin 70-luvulle asti. Silloin vanhat vaatteet leikattiin matonkuteiksi. Uusia varten tilasimme säkeittäin teollisuuden jämäkankaita. Koskaan ei etukäteen tiennyt, mitä niissä säkeissä oli, mutta melkein kaikelle löytyi hyötykäyttö. Sanottiin, että ompelukone maksoi itse itsensä. Tuollainen Taika-Singer.

Loppiaisaattona

On ilmoja pidellyt. Pakkanen on käynyt kahdenkymmenen paremmalla puolella. Höttölunta on reilusti. On tullut oltua paljon sisällä. Viikonpäivät tahtovat mennä sekaisin. Aret ja pyhät. Tulevan viikonlopun jälkeen on mukava palata arkeen.

Tänään oli pakko lähteä liikkeelle. Yleensä kierrän kaupat ja varsinkin marketit kaukaa alennusmyyntien aikaan, mutta nyt oli ostoslistalla kaksi tärkeää asiaa. Löysin tarvitsemani heti. Ostin paitapuseron kymmenen vuotta vanhan jakkupuvun piristykseksi. Myyjä totesi, että jakun voisi viedä pienennettäväksi ompelijalle. Olen alkanut näköjään kutistua.

Päätin vielä kiertää torin ympärillä olevia kauppoja ostaakseni lämpötyynyn, jota joulupukki ei vihjailuistani huolimatta ollut hoksannut tuoda. Vasta kolmannessa kaupassa tärppäsi.

Kyytimiehen reissu venähti arviotamme pidemmäksi, joten taiteilin varovasti lumisia katukiviä pitkin Kauppahalliin kahville. Katselin ohikulkijoita ajankuluksi. Aika hiljaista oli monessa puodissa. Maustesopin kohdalle pysähtyi ostoksille rouva minkkiturkissaan. En usko erehtyväni, jos sanon hänen olleen venäläinen. Sitä kieltä kuulin joka puolella, kaduilla ja kaupoissa.

Etsin jo bussirahaa lompakostani, kun kännykkä soi ja sain tiedon, että kyyti olisi tulossa. Pääsisin helpommin kotiin. Vaikka on pakkasta, katujen ja suojateiden pinnat ovat liian liukkaita huonoselkäiselle. Autojen mukana kulkeutunut lumi oli liukastuttanut myös parkkihallin lattiapinnan. En osaa oikein iloita tästä lumen ja jään paljoudesta. Liukuesteet ovat kaupunkireissulla mahdottomat, koska en saa niitä pois enkä takaisin paikoilleen. Alan siis odottaa kevättä.

Riski ja riski

Piti olla mukana Kela-kortti. Ellei siinä ollut riskiryhmää osoittavaa koodia, oli otettava mukaan mahdolliset reseptit tai peräti epikriisi(t).

Kahdelle päivälle sukunimen etukirjaimen mukaan jaettu riskiryhmäläisten joukko yllätti rokottajat suuruudellaan. Oli varmaankin tarkoin mietitty ja suunniteltu, miten homma hoituisi sutjakimmin. Ei kai kukaan tahallaan seisota, jonotuta, perussairaita ihmisiä ulkona marrasviimassa kaksikin tuntia.

Omassa murteessani riski tarkoitti hyvässä kunnossa olevaa ihmistä. Tuli mieleen, että sellaisille riskiryhmäläisille moinen jonotus ei olisi ollut ollenkaan vaikeaa.

Olisi siis pitänyt olla mukana jakkara, termarissa lämmintä juotavaa ja useita vaatekertoja. Jono kiemurteli pitkin katuja. TK:n ilmastointikin lakkasi toimimasta, kun sisään päästettiin liikaa ihmisiä kerrallaan. Lopulta tunteja jonottaneille jouduttiin kertomaan, että rokote olikin siltä päivältä loppunut. Ensi viikolle järjestetään uusi aika. Kilpajuoksu epidemian kanssa jatkuu.

PS. Ehkä olisi kannattanut hajauttaa rokottajat eri kaupunginosiin. Jälkiviisaus on tietenkin helppoa. Parhaansa yrittävät.