Näytetään tekstit, joissa on tunniste Arvot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Arvot. Näytä kaikki tekstit

6. marraskuuta 2015

Svenska dagen


Det var den första gången för mig att besöka min massör på Svenska dagen. Flaggan nästan rörde mitt huvud, när jag steg på den tredje trappan för att sträcka mitt finger på knoppen. Det måste man göra varje gång, när man anmälar sig att vara bakom tre dörrar. Fem trappor och tre dörrar.

Du kan gissa, om du vill, vad vi diskuterade om.  Vi började som vanligen att tala om vädret. Det har varit så vackert så länge, att lindrigt regn var en nyhet i dag. Regeringskrisen kunde vi inte förstå. Naturligtvis yttrade vi sina opinioner, som var nära varandra. Någonting måste göras och så snart som möjligt. Jag tycker, att de personer som arbetar med och för de sjuka och invalidiserade mänskorna i vårt land hoppas detsamma.

När talar man mera och mera om självskötande och roboter på radio och tv och i alla aviser man tittar på väntande på sin tur i vårdcentralar och sjukhus, blir man mera och mera irriterad. Man skriver mera om friska mänskors välmående än dom som skulle behöva hjälp just nu. En sådan liten sak som att få en mottagningstid i hälsocentralen har blivit så svårt, att de sjuka måste ha mycket sisu för att lyckas att göra det. En gång måste jag själv gå på stället efter jag hade försökt att boka tid via telefon två dagar.

Kära politiker! Stig bort från era bubblorna och kom och se vad händer överallt i Finland. Kom ihåg att det kan vara du som behöver vården i morgon. Ni kan visionera er själva, jag hoppas,  (utan stora pengar) på stället av en stor procenthet av mänskorna.

Denna Svenska dagen skall jag komma ihåg för länge, tycker jag. Det är också Näsdagens kampanjsdag. Medel skaffas på olika sätt för att hjälpa barnen i utvecklingsländerna. Man talar om mänskovärdigt liv. Ock det är bra! Jag hoppas, att röda näsor skulle få mig skratta också. Man säger, att det lindrar smärta. Det är tillräckligt för mig!

****


PS. Ruotsalaisuuden päivän perinteinen aivotreenipostaus! Hyvää viikonloppua erityisesti kaikille isille!

18. syyskuuta 2014

Uusvanhaa


Pari vuotta sitten kutsuin sisustussuunnittelijan käymään. Meillä oli menossa isohko remontti siinäkin mielessä, että remontti vei myös puolisoni polviremonttiin. Olin itsekin aika huterassa kunnossa. En juuri jaksanut tavarataivaita kierrellä ja olin jo aiemmin kantapään kautta oppinut, että verkkokauppojen tuotteet eivät ainakaan väreiltään ole sitä mitä tilaa. Syy ei tietenkään ole niissä kaupoissa, vaan oman tietokoneen näytön värien säädöissä.

Mainitsemani sisustussuunnittelija oli perustanut yrityksen ja tarjosi palveluaan tutustumishintaan. Ison laskupinon päällä hänen muistaakseni n. 300 euron laskunsa ei siinä elämäntilanteessa tuntunut liian suurelta. Sisustusliikkeiden maaliliuskojen valtava kirjo, samoin tapettien, vallan huimasi. Oli helpottavaa saada ammattilaisen mielipide. Toteutuivatko hänen ehdotuksensa missään määrin onkin jo ihan eri juttu. Ehdotetut tuotteet olivat nimittäin melko hinnakkaita.

Värimaailman lisäksi ammattilainen silmäili myös (pyynnöstäni) vuosikymmenten saatossa kertyneitä huonekalujamme.  Kuuntelin ja myötäilin. Lopputulema oli se, että kaikkein vanhimmat, kokopuiset ja jo ns. kulahtaneet ja maalipinnaltaan rapistuneet lipastot, tuolit ja pöydät olivat trendikkäimmät. Antiikkia kodissani ei ole. Harvoin olen edes antiikkisohvalla istunut missään muuallakaan. Lähinnä tässä alkaa itse olla antiikkia.

Kampaajan kanssa aina päivitämme tilanteen. Tuohon oikealla ohimolle ja vähän muihinkin kohtiin hiusvarustusta on vuoden sisällä ilmaantunut jotakin vaaleaa. Jos en nyt ihan vielä vanha ole, mutta sitten vaikkapa uusvanha luonnon raidoittamin hiuksin. Ainakin aikuinen edes.


Kuvan artikkeli on ilmestynyt Savon Sanomien Sunnuntailiitteessä elokuussa.

8. tammikuuta 2014

Arvo ja arvot


Eräs omalta kotikylältä lähtöisin oleva edesmennyt kansanedustaja tuli mieleeni kuunnellessani eilistä uutista arvoistamme tällä hetkellä.

Pirstoutunut Suomi. Oletko kettu, pystykorva, leijona vai pandakarhu?  Jotenkin minusta tuli pandakarhu, vaikka "tuoteseloste" ei vastannutkaan tuotetta. Horoskooppimerkiltäni olen sentään edelleen leijona. En tosin usko kumpaankaan.

Jaakko Juteinin Laulu Suomessa alkaa sanoilla "Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa...". Ikäpolveni edustajat osaavat kyseisen laulun varmaankin ulkoa.

Nyt on sitten joulukoristeet koottu samaan pahvilaatikkoon mistä ne otettiin Tuomaan päivänä esille. Pipareita riittänee ainakin Nuutin päivään saakka, ehkä kauemminkin. Kuusia on kannettu muutamien ojien pohjille, koska ei ole edelleenkään hankea mihin ne tökkäisi.



Sään suhteen edellinen postaus on yhä ajankohtainen. Tänäänkin satoi silkkaa vettä. Kallaveden pinta alkaa kai olla korkeimmillaan, koska lähimmän laiturin kansi on jäänyt kokonaan veden alle. Kummallisiksi ovat kelit kääntyneet. En muista tällaista vuodenvaihdetta, että piti sateenvarjon alla ja tuulen suojassa sytyttää tähtisadetikut. Suurempaa taivaalle singottua rahantuhlausta katselimme vain sivusta eikä onneksi pelottanut yhtään. En muista nähneeni myöskään tähän aikaan vuodesta vadelmapensaassa uusia lehtiä. Eikä jänis ole käynyt ennen napsimassa sinivuokon lehtiä ruuakseen. Ja toisaalla on pakkasia ja lunta liiaksi asti.

Tämän päivän piristys oli rantapuussa havaittu isokokoinen käpytikka. Kuvattavaksi lintu ei kunnolla suostunut, kun on niin nopsaliikkeinen. Mutta se lintujen sirkutus ja tikkojen koputus oli kuin kevään enne, vaikka edes talvea emme ole toistaiseksi saaneet. Kai se talveksi kuitenkin kääntyy - lopulta. Eivät ole vuodet veljeksiä.

Edit. 15.43

Olin vallan unohtaa toivottaa oikein alkanutta vuotta 2014 kaikille lukijoilleni! 

12. joulukuuta 2013

Pöhinää ja muita vuoden sanoja


Sataa vettä ja lämpötila on vaihtunut lähes parinkymmenen pakkasasteen jälkeen neljäksi lämpöasteeksi Sisäkeli. Jos minulla olisi valta, ottaisin yhteyttä pilvipalveluun ja tilaisin sellaiset pilvet, jotka toisivat kauniin joulukorttimaisen lumisateen huomiseksi Lucian päiväksi. Saattaa sen myrskytuuli tuodakin Arktikselta asti. Suomalaisena en yhtään pelkää talvivaaraa, koska mehän olemme syntyneet sukset jalassa ja juoksemme ja pelaamme potkupalloa tai hiihdämme vaikka korkokengät suksiin naulattuina kesäisinkin pitkin hyllyvää suota. Ainakin yksi blogiystävistäni on tehnyt tämän uroteon.



Itselleni on kyllä kehkeentynyt harmillisen suuri kestävyysvaje. Ennen nousin Puijon portaat ylös ja tulin alaskin ilman sen suurempaa puhinaa tai pöhinää. Tänä syksynä olen kokeillut nousua vain pari kertaa ja todennut, että  portaissa on muuten aivan liian pieni väistötila. Viime kerralla suorastaan kiusaannuin, kun yksi ja sama varmaankin hyvällä sixpackillä varustettu mieshenkilö ehti ohittaa minut useaan kertaan mennen tullen. Hipaisten.


Olen tietenkin liian hidas. Hidas väistämään. Varsinainen tukipaketti: löytyy nilkkatuki, polvituki, alaselän tuki... mutta niiden avulla tahdon mennä aina silloin tällöin mittaamaan kuntoani. Eilen pistäydyin tuossa rannassa. Vesi oli noussut jään päälle. Kovin varovasti astuin sohjoiseen lumeen nastapohjakengilläni. Pitääkö goretex varmasti vettä vai aistinko hetikohta vuotokohdan jalkineissa? Edelliskerralla kävi niin.


Meillä on sellainen auto, joka sanoo aina bling, kun lämpötila on neljä astetta plussaa. Edellisessä autossa tuo asteluku oli kolme. Navigaattori puhuu myös. Onkohan sekin somelainen?   Ihan tuntuu oudolta pitemmillä tieosuuksilla, kun se navigaattori on hiljaa. Sitten se ykskaks sanoo vaarapaikka, vaikka tie on ihan suora ja hyvä. Olen pohtinut, onko esim. avobemareissa paremmat navigaattorit. Ainakin niiden pitäisi ilmoittaa kuskille etukäteen esim. myrskyistä ja vesisateista, joita nyt näkyy aina vain riittävän.  Onneksi on tuo aiemmin mainitsemani pilvipalvelu.
___


Eilen iltapäivällä katselin ja kuuntelin aikani kansanedustajien keskusteluja. Korvaani särähti puhemiehen ohje: Kuunnelkaa päivän sanaa. Olen tottunut assosioimaan sen hengelliseen puheeseen. Olikohan se eilinen päivän sana kestävyysvaje vai hyvinvointiyhteiskunta vai rakenneuudistus? Vai sote? En saanut selvää.

Tämän päivän sana on kuitenkin  Ylen lukijoiden vuoden 2013 sanaksi äänestämä pöhinä.  Siksipä minäkin pöhisen (sic) pitkästä aikaa.

Kuvat eilisiä paitsi viimeinen, joka on otettu toissapäivänä.

Edit. 9.1.2014

HS:n uudissanatesti
Em. artikkelin mukaan pöhinä oli jo liian vanha uudissanaksi. ;)

Edit 31.1.2014
Kotuksen vuoden 2013 sanapoimintoja.

7. helmikuuta 2013

Pintapelastusta


Alkaa olla se aika, että valo voittaa ja titityyt kuuluvat korvalappujen lävitse, vaikka lumi vielä narskuu askelten alla. Pihabongauspäivänä oli niin harmaata, etten nähnyt ainuttakaan lintua. Nyt tutut harakat keikkuvat jo pihapuissa ja katoilla. Oravanpoikaset kiitävät keveinä helmikuisilla nietoksilla. Varikset miehittävät koivujen latvuksia ja tarkkailevat ympäristöä.


Läheisintä äänimaisemaa tosin hallitsee Kallansiltojen alle kaivettavan uuden laivaväylän junttaaminen. Yhtenä viimaisena päivänä kävelin uutta pyörätietä. Tarkoitus oli käydä vain ensimmäisellä sillalla, mutta uteliaisuus voitti, kun näin neljän ambulanssin, parin poliisiauton ja yhden paloauton kiitävän pohjoiseen. Jatkoin matkaa, koska aurinkokin päätti kurkistaa tummanpuhuvan pilviverhon lomasta.  Onneksi ei ollut kyse  mistään onnettomuudesta, vaan korkeimmalta sillalta harjoiteltiin pintapelastusta.


Toivottavasti naapurimaamme vähemmistökulttuurien pelastamisyrityksissä ei ole kyse vain pintapelastamisesta. Oma kieli on liima, joka pitää kulttuurin elävänä. Monin paikoin nuoret eivät enää osaa kantakieltä, esim. maria, mordvaa, ersää. Siis Volgan mutkan seuduilla asuvien sukulaiskansojemme kieliä.

Vielä ehdit mukaan seuraamaan Ville Haapasalon matkaa, jossa hän tutustuttaa meidät suomensukuisiin kansoihin. Ohjelmasarja on tehty viime toukokuussa. Olen seurannut sitä torstaisin keskiviikkoisin Yle Teemalta.  Esimerkiksi Marilaisiin varpajaisiin pääsee tutustumaan enää reilun vuorokauden ajan (edit. pe klo 9.00) muutaman tunnin ajan Areenasta.

Minua kiehtoo tässä sarjassa tietenkin venäjän kieli. Kaikkien venäläisten tuntema Ville Haapasalo on herkkä taitelija ja antautuu työhönsä koko sielullaan. Suomensukuisten katoamassa olevien kulttuurien esitteleminen ja mahdolliset suomalaisuutta avaavat vanhat uskomukset ja tavat ovat myös kiinnostavaa katseltavaa. Ainakin tuo mainittu varpajaisperinne on meillä muuttunut vallan muuksi.

Viimeisessä et:n numerossa Pirkko Arstila muuten kirjoittaa, että Venäjällä babushkat ovat pysyvä voima myllerrysten keskellä, ilman heitä Venäjä varmaan luhistuisi. Mummous, siis ikääntyminen on siellä arvokasta, kuten melkein kaikkialla muualla maailmassa paitsi meillä Suomessa.

Ludmila Zykina - Людмила Зыкина - Течет река Волга

31. joulukuuta 2012

Aattoaatoksissa


Wikipedia kertoo Sylvester-nimen tulevan latinasta ja tarkoittavan metsittynyttä. Sehän sopii mainiosti kuvaamaan tätä vuoden viimeistä päivää. Vanha vuosi, harmaahapseksi usein kuvattu, on vääjäämättä väistymässä. Se on jäänyt huollotta ja hoidotta jo pitkään ja päässyt siis metsittymään. Onko meillä aikaa saatella vanha vuosi kunnialla lepoon? Ja mikä on päällimmäinen muistomme vuodesta 2012?

Vuoden vaihtumista odotetaan vähintään kahdenlaisissa mietteissä. Kirjoituspöydillä ja jääkaappien ovissa on vielä vanhat kalenterit merkintöineen. Selasin omaa pöytäkalenteriani eilen. Pienetkin merkinnät kalenterin marginaalissa palauttivat mieleen merkittäviä tapahtumia vuoden varrelta: juhlia, yllättäviä tapahtumia ja tapaamisia. Pettymyksiäkin.

Uuden kalenterin sivut ovat tyhjät paria merkintää lukuun ottamatta. Pienokaiseksi kuvattu uusi vuosi -lapsi ottaa ehkä muutaman peruutusaskeleen, ennen kuin hän tottuu vauhdikkaaseen ja meluisaan nykyaikaan vuoden vaihtuessa ilotulitteiden räiskeessä, vaikka periaatteessa hän  katselee tätä pirstaloitunutta maailmaa säteilevin ja uteliain silmin. Kaikenlaisen syötteiden ja virikkeiden joukosta meidän jokaisen on löydettävä oma polkumme. Ikääntyminen ei ole trendikästä hidastamista, vaan hidastumista.


Nykylapset eivät enää pidä Pelle Hermannista, koska ohjelma on liian hidastempoinen. Kirjoitetusta tekstistä siirrytään entistä enemmän kuvalliseen ilmaisuun. Liikkumaton kuva ei kiinnosta pitkään, ellei sitä saa edes suurennetuksi tai liikkeelle näytöllä sormiotteella. Se mikä ikäiselleni on ihmeellistä ja välillä turhauttavaakin on diginatiivinaperoille itsestään selvää, normaalia. Sellaista elämä on...

Hyvää Uutta Vuotta 2013 kaikille lukijoille!

1. kesäkuuta 2012

Suvi suloinen


Hetken jo luulin, ettei ketään lähipiiriin kuuluvaa juhlittaisi valmistumisen vuoksi tämän vuoden koulujen päätöspäivänä. Ei tarvinnut kuin eilen poiketa lähikaupassa, niin tapasin erään tutun kiireisen äidin, joka valmisteli kuopuksensa lakkiaisia. Ja sitten löytyi toinenkin. En vain ole ehtinyt lukea nimilistoja lehdistä.

Onnea näin tulppaanien kera jokaiselle koulutyönsä päättäneelle ja juhlamieltä huomenna, satoi tai paistoi. Kaikille isoille ja varsinkin pienille koululaisille. Olette juhlanne ja lomanne ansainneet, niin opettajat kuin oppilaat.

En muista enää, minä vuonna suvivirren laulaminen koulujen kevätjuhlissa kyseenalaistettiin. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Kaikilla maailman kielillä ja laululavoilla.


Jo joutui armas aika ja suvi suloinen on paljon enemmän kuin vain virsi. Se on käsite ainakin oman ikäluokkani kollektiivisessa muistissa siitä hetkestä, jolloin alkoi palavasti odotettu kesäloma. Toi se kesä tulleessaan sitten mitä tahansa.

Hätä keksii keinonsa. Täällä eräs koulu siirsi kevätkirkkonsa ulkotiloihin, pesäpallostadionille. Tilaisuus oli kaikille avoin. Näin jokainen sai laulaa sydämensä kyllyydestä kaunista virttä tai jäädä joukosta pois. Kaikkia ei voi koskaan miellyttää. Sinne olisin halunnut mennä, jos se olisi ollut mahdollista.

Itselleni koulun kevätjuhlaa edelleen symboloi Tuuterin puku ja Kesäillan valssi erilaisina versioina unohtamatta Gaudeamus igiturta. Sitä paitsi kansallispuku vaikuttaa kutistuneen, vaikka en ole edes pessyt tai pesettänyt sitä.

Edit. 2.6.2012

Lisää suvivirsiasiaa täällä HS:n kolumnissa.
Edit 10.6.2012
Ja täällä kauempaa katsellen.


Samalla ilmoitan, että en ole poistanut lukijaraatia enkä muuttanut blogini osoitetta itse. Sama ilmiö näkyy monissa muissakin blogeissa. Jotakin merkillistä on menossa Bloggerin blogeissa. Minä en vain ymmärrä mitä. Onko tämä blogialusta muuttumassa maksulliseksi? Tuntuu vain ikävältä, että itse ei pääse vaihtamaan oman bloginsa asetuksia haluamikseen. Onko siis aika kiittää ja väistyä muualle? Ehdotuksia? Neuvoja?

27. toukokuuta 2012

Helluntaina 2012

IHMETTELET

peltotilkkujen pienuutta,
ja mökkien
harmaata
köyhyyttä.
Aiot rientää
rikkaammalle seudulle,
mutta jäät
ihastelemaan
metsälammen tyyntä
silmää.
Puut ilmestyvät
hämystä,
venhevaja näkyy
usvasta
ja sinulle paljastuvat
tutut,
rakkaat kasvot.
Levität kätesi,
ahmit ilman sinisyyttä,
etkä tiedä
kuiskaatko
vai ajatteelet:
Luojan luonto!

Einari Vuorela: Siintää himmeyden metsät 1975
(postuumi kokoelma)


10. tammikuuta 2012

Tuntuuko tutulta

....
Mikä poisti entisajan kauppojen omaperäisen ilmapiirin? Kiire, raha, terveydenhoitolautakunnat, eri tuotteisiin erikoistuneet liikkeet, toisin sanoen nykyaika. Ajan myytti, raha, panee ihmiset vaatimaan aina jotakin uutta, mainonnan toimiessa välikappaleena, tehokkaana, tyrmäävänä aivopesuna. Varsinkin psykologinen mainonta on tekijä, mikä salakavalasti nostaa liikkeen myyntikäyrää sekä panee ihmiset huokaamaan rahan toivottoman pikaista katoamista kukkaroista. Mainos nimittäin tekee kaikkensa niukan talouskassan ympärikääntämiseksi.


Itsepalveluliikkeet ovat ansa, satumaisen viehättävä, mutta kuitenkin niin sydämetön. Astuttuaan sisälle tällaiseen "supermarket"-liikkeeseen olisi perheenemännän syyytä jo ovella ottaa erittäin karski asenne, harppoa tunteettomasti ylellisyyshyllyjen ohitse, siepata leipäosastolta välttämätön limppu kainaloonsa, suunnistaa maitotiskille ja sitten vielä hankkia päivällistarvikkeet. Kaiken on käytävä tehokkaan nopeasti, muuten viritetty ansa laukeaa.
.... Uudenaikaista kaupankäyntiä. kirj. Asta Viitala Kotiliedessä N:o 1 Tammikuu I, 19...

Olen joutunut viettämään aikaa lajitellen vanhoja kirjoja, lehtiä, kirjeitä, kortteja ja kaikenlaista sälää, mitä laatikonpohjille on kertynyt kymmenien vuosien aikana.  Työ etenee hitaasti monestakin syystä. Tulee silmäiltyä pitempään milloin mitäkin. Jätin tuosta lainauksesta vuosiluvun pois tarkoituksella, jotta voitte arvailla, minä vuonna ko. artikkeli on kirjoitettu.

Nykyään olemme paljon agressiivisemman psykologisen mainonnan kohteita. Itse asiassa koko asiaa ei aina edes tiedosta. Kauppaan mennessä kannattaa olla valmis ostoslista mukana ja pitäytyä siinä.

16. joulukuuta 2011

Onko luvassa lunta


Nukahdin eilen jo kahdeksalta. Uniakin näin pitkästä aikaa. Olin jossakin suuressa katujuhlassa ja tehtävänäni oli kerätä rahaa. Kolehtihaaviksi minulle annettiin ohut servietti, jota järkevänä olin vaihtamassa johonkin kippoon, kun heräsin. Ihmeellisesti unet kuljettavat viikon tai päivän tapahtumat uusiin tilanteisiin.

"On tuvassa lunta ja tavaratalossa taivasten valtakunta" kuului tänä aamuna ensimmäisenä radiosta. En ollut kuullut tätä Juice Leskisen kappaletta koskaan aikaisemmin. Jäin kuuntelemaan sen sanoja.  Olipa erilainen joululaulu, joka jäi korvamadoksi pakollisen kauppareissun ajaksi.

Olen leikkietsinyt vesi- ja räntäsateessa hiipivää tonttua Valokuvatorstaihin, koska omat kotitontut ovat hyvässä tallessa odottamassa alakerran valmistumista.  Asioinut apteekissa ja jonottanut turhauttavan pitkään operaattorimme palvelupisteessä. Siinä sivussa on tullut vilkuiltua täpötäysiä ostoskärryjä ja autojen paljoutta.

Pari postausta sitten kaipailin kännykkäsilmälaseja tai silmälasikännykkää. Eikös vain eilisessä lehdessä löytynyt 37% alennuksella ostettavaksi esineiden paikantaja (Remote Finder). Kyseinen isohkoja korvakoruja muistuttava killutin vain silmälasien sankaan kiinni, niin tilapäisesti 25 metrin säteellä kadoksissa tai siellä "hyvässä tallessa" olevat lasit tai avainnippu löytyvät. Minusta ratkaisu ei ole vedenpitävä, koska se hälyttimen kauko-ohjain on vähintään yhtä suuressa vaarassa hävitä kuin ne lasit.

Oikeastaan tunsin itseni tontuksi siellä operaattoripisteessä, koska keväällä hankittu langaton kotimokkula oli myyjän mielestä jo vanha. Vanhahan se on, kun liikkeestä poistuville asiakkaille sanotaan, että juuri ostetulla tuotteella on kahden viikon tyytyväisyystakuu. Miten tähän on tultu?

 Vanhus lähti kuitenkin huoltohoitoon, koska sillä on takuu. Sain huollon ajaksi Mobile Partnerin, että saan edes laskut maksetuksi.

12. marraskuuta 2011

Elämän jäljet


Tämänhetkisiä megatrendejä ovat kierrätys ja ympäristötietoisuus. Ei käy entisaikainen roinan kierrätys kivien onkaloihin, suohautoihin ja järvien pohjaan. Sekin aika on nähty. Kierrätysmateriaaleista kehitetään aivan uusia materiaaleja, ja vanhoille tavaroille keksitään uusia käyttötarkoituksia. Myös jätteiden minimointi on tärkeää. Trendit, kuka niitä sitten alulle laittaakaan, näkyvät rustiikkina luonnollisuutena. Vanhanajan lattialankut olisivat melkein must. Maalainen mikä maalainen.

Elämän jäljet ja ja tietty kuluneisuus saavat nyt näkyä. Vanhoilta ja kulahtaneilta, jopa ruostuneilta näyttäviä pintoja pidetään kauniina. Sisustus- ja naistenlehtiä plaratessa tulee mieleen rappioromantiikka. Tuote-esitteet sen sijaan ovat kalliille paperille painettuja painavia magazine-julkaisuja, joissa kodin kiintokalustesommitelmat loistavat uutuuttaan avarissa tiloissa.

En ole mikään sisustusihminen. Kotini esineillä huonekaluista alkaen on tarinansa. Jokaisella kirjalla omansa. Liika on kuitenkin liikaa. Kompastellessani ahtaudessa ahdistun ja haluan ulos avaraan tilaan. Mieluummin menen metsään kuin toinen toistaan loisteliaampiin ostoshelvetteihin, joiden avajaistarjouksia hamuavat ihmispolot ovat päästä hengestään.

Kotini on linnani. Home Sweet Home. Vuosikymmenien aikana kotoisaksi kulunut koti on kunnostettava lämpimäksi eikä se ole yksinkertaista.Elämä yllättää milloin mitenkin, mutta toivottomimmillakin hetkillä sanovat toivon olevan. Se on vain kotvan kadoksissa. Jostakin nousee valo.

Hyvää isänpäivää!

13. lokakuuta 2011

Epäonnistumisen päivä

Ei sitten tuntunut yhtään mukavalta heti aamukahvipöydässä kuulla, että tänään juhlitaan Kansallisen Epäonnistumisen Päivää. Ja että sitä ovat promoamassa ollilat ja angry birds-menestyjät ja muut suuret epäonnistujat. Ettei vain aiheuteta tällä riskinoton ja epäonnistumisten ja mokaamisten kautta menestykseen kehottavalla päivällä ahdistusta niille, joille se ei kerta kaikkiaan ole mahdollista. Olisi siis menestyttävä. Piste.
"On tosiasia, että epäonnistuminen on yksi menestyksen kulmakivistä. Sen kautta saatu oppi on korvaamaton voimavara. Epäonnistuminen on ennen kaikkea oppismiskokemus. Sen ei saa antaa viedä osaajilta uskoa ja rohkeutta rakentaa suomalaista talouskasvua sekä paloa nousta ylös jaloilleen kerta toisensa jälkeen — ja yrittää uudelleen." (suora lainaus heidän manifestistään.)
Minä ainakin nousin väärällä jalalla tänä aamuna. Olin valvonut jo neljästä asti ja aamiaisen aikaan jo valmiiksi väsynyt. Epäonnistuin olemaan pirteä ja levännyt aloittamaan uutta päivää. Etsittyäni aamupuolen sopivaa lepoasentoa ja vääntäydyttyäni erinäisillä itse kehittämilläni tekniikoilla sisulla taas tolpilleni en ollut ns. parhaimmillani. Ihan vain arkikielellä sanottuna poltin päreeni jo heti kuudelta.

26. maaliskuuta 2011

On taas se aika

Tänä viikonloppuna siirrämme kellojamme taas kohti kesää. Kesäaikaan siirtymisen jälkeen päivät tuntuvat aluksi lyhenevän aamusta, vaikka valoisa aika pitenee koko ajan. Illat siis pitenevät ja valostuvat entisestään. Kevätpäivän tasausta  on juhlittu eri tavoin eri puolilla maailmaa. Viikon sisään on mahtunut myös Minna Canthin päivä l. tasa-arvon päivä viime lauantaina eli 19.3. Tänään on sitten  tämä Maan tunti-päivä, jolloin sammutamme valot tunniksi paikallista aikaa klo 20.30. Sammutamme valot jos satumme muistamaan.

Tämä WWW:n kampanja  Pimeä tunti on alkanut Australiasta vuonna 2007. Valojen sammuttaminen on hyväosaisten symbolinen ele ilmaston puolesta. Sen tarkoitus on pitää ilmastoasiaa esillä ja pitää yllä toivoa, että jokainen voi valinnoillaan vaikuttaa valoisampaan tulevaisuuteen. Kuitenkin samalla tiedämme, että yksi tunti ei riitä mihinkään, vaan itse kukin joudumme miettimään, mistä kaikesta olisimme todella valmiita luopumaan, siis luopumaan pysyvästi, että energiaa säästyisi edes hiukan.

Hyvää viikonloppua! Täällä voi käydä katsomassa, mitä hiekasta voi saada aikaan, kun osaa.

16. helmikuuta 2011

Kiertokoulut

Pappani kertoi käyneensä kiertokoulua. Wikipedia kertoo Suomen viimeisen kiertokoulun lakkautetun vasta vuonna 1937. Opettaja, joka usein oli lukkari, kiersi opettamassa siellä, missä oppilaat olivat. Nykyään kyläkouluja lakkautetaan kiihtyvällä vauhdilla, vaikka kaikkien tavallisten ihmisten mielestä pienet kouluyksiköt ovat lasten kannalta niitä parhaimpia. Mitä siitä, vaikka lasten koulumatkat ja -päivät pitenevät. Raha ratkaisee tässäkin. Isot oppilasmäärät siirtyvät päivittäin opettajien luo erilaisilla koulukyydeillä.

Kiertokoulun tilalle ja rinnalle tuli myöhemmin kansakoulu. Sen viikko oli kuusipäiväinen. Suurten ikäluokkien aikaan koululaisia kyllä riitti. Kansakoulunopettajat olivat merkkihenkilöitä kylissä. Koulussa uurastettiin paripulpeteissa syyskuun alusta toukokuun loppuun. Kesällä muistan käyneeni sunnuntaisin pyhäkoulua. Ehkä maaseudulla talvipyhäkoulua ei järjestettykään.

Pyhäkoulun opettaja valittiin vuosittain pidetyillä kinkereillä. Pyhäkoulua pidettiin useimmiten valitun opettajan kotona. Se toimi kuitenkin myös kiertokoulun tavoin. Lapset lampsivat kinttupolkuja ja kärryteitä pitkin milloin mihinkin taloon. Talo tarjosi vuorollaan tilat ja varmaankin myös mehua ja pullaa. Jos edellisvuotiset mehut olivat lopussa, tehtiin vaikka simaa.  Sillä tavalla pääsi kyläilemään, mikä muutenkin oli yleisempää kuin nykyisin, ja tutustumaan kristinoppiin eri tavalla kuin koulun uskontotunneilla. Oli oma Pyhäkoululehti. Saiko siihen tarroja vai leimoja, en muista. Ehkä ne ovat myöhempien aikojen täkyjä. Nykyään seurakunnat tarjoavat paljon enemmän toimintaa lapsille ja lapsiperheille.

Itselläni on pyhäkoulusta vain mukavia muistoja. Niitä muistoja, jolloin aurinko paistoi ja oli lämmintä. Miten kummallista onkaan, että lapsuuskesinä ei yleensä koskaan satanut. Joitakin kovia ukkoskuuroja lukuun ottamatta.

13. joulukuuta 2010

Edelleen ajankohtainen


Erään joulujuhlan ohjelmanumerona kuulin ensimmäisen kerran seuraavan runon. Minulla ei ollut kynää mukanani. Käytin koko käyttömuistikapasiteettini painaakseni tuntemattoman riimittelijän nimen mieleeni. Muistitukena käytin tuota etunimeä, omaa maakuntaamme ja yhtä entisistä kotikaupungeistamme. Löysin näillä konsteilla oheisen Annikki Savonlahden vuonna 1998 kirjoittaman runon täältä. Asettelu on omani.

Osta jouluksi

Lokakuusta aattoon asti
osta valtavasti!
Kuluta - ja osta!
Suomi-neito suosta nosta.
Osta toki kotimaista,
mikä ettei ulkolaista.
Kunhan ostat,
jouluksi.

Ihan pikkuvaivalla
Viroon pääsee laivalla.
Kristallia Viipurista,
"muranoa" Napolista.
Antaa tullin tuijotella.
Osta tietokonehella!

Osta sikahyvä kinkku!
...taikka, ehkä olet sinkku
osta "Jouluristeilyllä"
- ohjelmaa ja kystä kyllä!

Haali, haali!
Jouluksi.

Perinteitä silti vaali:

Kermavaahtoon kakku peitä, "livekalaksi" ei seitä.
Osta oma jouluhauki! Keplottele kita auki,
osta omena sen suuhun. Osta tiuku kinkunluuhun!
Osta muovikuusi aito. Kirja: "Kuluttajan taito".
Osta ripsenkoukistaja! Kelopirtti, saunamaja!
Merkkilaskettelupuku - rinteeseen vie koko suku.
Uudet laskettelusukset, automaattisepalukset,
soutulaite, juoksumatto, saunaan solariumkatto.
Osta trumpetti ja sello, satelliittiseinäkello,
sänky sähkökäyttöinen, patja pilvitäyttöinen.

Onkos luomuaate tuttu? Osta kuttu,
jouluksi!

Jotta täyttyis pukin kontti, osta tontti
vaikka Ivantiirasta! Monta luumupiirasta
osta pian, osta kohta! Ethän unohtanut lohta!
Kaikesta voit nauttia, osta pala burnouttia!
Osta ruuvipuristin! Osta kärsänkuristin!
Osta jouluksi!

Onko, onko ostopakko? Entäpä jos tehdään lakko,
hankitaankin superuutta: Joulurauhaa ... hiljaisuutta.
Niitä vaan ei tuota kukaan, eikä kääriä voi mukaan.

30. marraskuuta 2010

Liikutuksia


Olisin luullut, että sota-ajan laulujen kuunteleminen ja laulaminen ei olisi niin koskettavaa. En ole sotaa nähnytkään, sodanjälkiä kyllä kotimaassa ja muualla. Syvimpien tunnejälkien täytyy olla lapsuudesta. Ei niinkään sanoina kuin sanattomina vihjeinä. Äitinä ja isoäitinä eläydyn nyt tietenkin eri tavalla lapsuudesta tuttuihin sanotuksiin ja melodioihin. Ymmärsin siis sanatkin. Paitsi yhtä. Mikä on pajunetti? Netti jo silloinkin?

Juontaja Jaakko Salonojan hauskat vitsit ja tahalliset tai tahattomat kommellukset tekivät konsertista kotoisan lämpimän. Oli hyvä olla suurimmaksi osaksi itseäni vanhemmassa seurassa. Sovin sinne kyllä hyvin, koska olen ollut iso jo pienenä. Kuuntelin ja lauloin mukana mm. Kynttilöiden syttyessä, Anna arpisten haavojen olla, Eldanka-järven jää ja sitten niitä lauluja, joiden lyriikoita hakiessa löytyy varoitus, että sanat saattavat sisältää jotakin kansaa loukkaavaa aineistoa.

Mielenkiintoinen oli Vartiossa-laulun syntytarina.
'Vartiossa'-laulun sävellyksen syntymisestä on olemassa seuraava tieto (Helsingin Kaupunginkirjasto, 2010):Elli Tuomisto kirjoitti talvisodan alkupäivinä runon vartiossa seisovasta sotilaasta, jolla on seuranaan vain kirkas tähti. Vuonna 2004 Elli Tuomisto-Pajukanta (82) kertoi lehtihaastattelussa näin: "Eräänä tähtikirkkaana iltana katselin yksin ulkona harvinaisen suurta tähteä ja ajattelin, että siellä jossain vartiomies näkee saman tähden ja katseemme yhtyvät tähden kautta." Siitä lähti runo syntymään. Tuomisto-Pajukanta oli runon kirjoittaessaan 16-vuotias. Hänen mukaansa aika oli sellainen, että ajatukset hakeutuivat väkisin rintamalle.Lassi Utsjoki sai runon käsiinsä lähtiessään Jyväskylästä Petäjävedelle pakoon kaupungin pommituksia. Hän osti Työn Voima -nimisen lehden, jonka lastenpalstalla oli runo Vartiossa. Runo kiinnitti Utsjoen huomion, ja hän pani lehden huolellisesti talteen junamatkan ajaksi. Samana iltana Utsjoki ryhtyi pirtin pöydän ääressä tapailemaan sävelmää runoon, jonka oli aamulla lukenut. Kun hän seuraavana päivänä palasi pommitettuun Jyväskylään, laulu oli valmis. (Lähde)

Konsertti päättyi kuoron esittämän Veteraanin iltahuudon jälkeen koko konserttiyleisön yhdessä laulamaan Finlandiaan. Taputuksista ei ollut tulla loppua ja minulle jäi kiitollinen mieli.

Etsin illalla enoni Rintamalla 12.12.-39 päiväämän kirjeen ja luen siitä: "Terveiset teille kaikille siellä kotona, jos ehkä nämä saatte sinne korven komeroihin, täällä sitä myös olemme korven suojassa, joskaan ei siltä aivan varmassa turvassa...jos jäämme tänne on se kohtalomme...täytynee lopettaa tähän kun on niin kylmä kirjoittaa. Parhainta teille kaikille toivoen lämpimin terveisin, jos vaikka viimeiset toivottaa V."

___

Edit. 1.12.

Vaihdoin kuvan viimetalviseen pakkashippusia-kuvaan. Tämäntalvisia lumiaiheita olisi jo ollut tarjolla yllin kyllin, mutta luomukuvaajalla tuntuu olevan luova tauko valokuvaamisessa.

17. syyskuuta 2010

Maailmaa mittaamassa


Millä tätä kesää ja syksyä mittaisi? Millainen se oli. Siis muulla kuin helle-ennätyslukemilla ja pohjaveden alhaisella tasolla. Joku laskee rantapäiviä, joku matkapäiviä, toinen taas mökkipäiviä tai asuntoauton kilometrejä. On kai meillä jokaisella omat mittarimme. Ainakin joskus olleet. Vaaka. Askelmittari. Vieraskirjan nimet. Kivuttomat hetket. Mittareita riittää.

Sitä tahtoo unohtaa viikko toisensa perään dosettiin täytettävät pillerit ja aina vain kuvittelee olevansa vain jollakin lääkekuurilla, kun taas uusi lääkelista tai purkki tyhjenee. Ja kuvittelee taas palaavaansa aikaan, jolloin pääsi itse marjaan ja tuli pidetyksi kirjaa siitä, kuinka monta maijallista keitettiin mehua, miten monta litraa pakastettiin lakkoja, mustikoita, puolukoita, vadelmia, herukoita. Hillottiin omenoita, puristettiin mehua. Ja muistaa kaikki ne tuoksut ja palaneet sormenpäät.

Ihmettelin viikolla pikku-Alvan maailmaa. Yritin kuvitella miten isolta sen aidan raosta kurkkivan ruskeaturkkisen lampaan pää näyttää ja miten kovalta sen bää tuntuu korvan tärykalvolla. Miten vaikea on seitsemänkymmensenttisen ponnistaa tuolille tai sohvalle. Ja miten musiikki saa pienet silmät loistamaan ja koko kehon tanssahtelemaan. Ja miten pieninkin murunen mitä hyvänsä hakeutuu pikkuruisiin sormiin ja heti suuhun. Ja tavuja ja sanoja on ja miettivää hiljaisuutta. Miten minäkin osaisi nähdä ja kuunnella maailmaa lapsen silmin? Ei tässä enää niin suuria mittareita tarvita. Männynneulanen riittää. Tai lehtikuusen. Niitä oli jo paikoin maassa.

Hiiri mittaa maailmaa männynneulasella
Hiiri mittaa maailmaa männynneulasella
Heinänkorrella punnitsee,
kovin miettii mittailee

järkeänsä käyttää
isolta maailma näyttää (Hannele Huovi)

21. elokuuta 2010

Are we ready?


Koulujen alettua Newsweek hämmästytti ja ihastutti, ehkä vihastuttikin, ihmisiä eri puolilla maailmaa asettamalla maat paremmuusjärjestykseen tietyin kriteerein. Olin jo kuvitellut, että maassamme kaikki hyvä olisi revitty irti Pisa-tutkimuksesta. En ole tällä viikolla seurannut uutisia tavanomaiseen tapaan. Kuulin jossakin vaiheessa, että tässä vertailussa koulutusosiosta Suomi olisi saanut 102 pistettä 100 mahdollisesta.

Sanotaan, että laki on niinkuin se luetaan (tai on laadittu) . Niin ovat tilastotkin. Aikoinaan oppilaat piti saada ryhmässään arvioitua siten, että lopputulos muistutti kaunista Gaussin käyrää. Keskiarvon piti osua seitsemän ja kahdeksan väliin. Ellei näin tapahtunut, silloisen kouluhallituksen tarkastaja kyllä kirjoitti muistutuslauseen raporttiinsa ainekohtaisesti.

70-luvun alkuvuosina siirryttiin luokattomaan lukioon. Tähän on kyllä heti lisättävä kurssimuotoiseen, ettei tuo luokaton-sana alkaisi kummitella monimerkityksellisyydellään. Tehokkuus ja kiire astuivat koulun kynnyksen yli samalla hetkellä. Tulivat opsit, popsit ja hopsit. Palaverit, kokoukset, koulutukset. Arvioinnit kuuden tai viiden viikon välein.

Johonkin järjestykseen oppijat kurseilla aina asettuivat. Minäkin opin sujuvasti painottamaan kielen osaamisen eri osa-alueita sopivilla kertoimilla. Puhuminen, harrastuneisuus, tekstin tuottaminen, kiepioppi ja rakenteet jne. Objektiivisuutta ei ole olemassakaan, koska henkilökemia ( l. kansanomaisesti pärstäkerroin) ja sosiaaliluokka tulivat mukaan, tahtoi opettaja sitä tai ei.

Onko Suomi valmis tällaiseen? Olemmeko me todella onnistuneet hoitamaan asiamme niin hyvin, että ansaitsemme tuon ykköstilan? Hyvinvointiyhteiskunta on murenemassa monin tavoin, vaikka kulissit ovat komeat ja maantavat erikoiset. Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Mielikuvilla ei elä.

___

PS. Jotenkin Blogger näkyy sieppaavan tekstin ennen aikojaan julkaistavaksi. Tässä ainakin kävi niin.

4. elokuuta 2010

Tositarinoita


Oman elämän hitaus ja ajoittainen totaalinen tyhjäkäynti, joka onkin trendikästä downshiftaamista, antaa mahdollisuuden seurata välillä tyhjänpäiväiseltä tuntuvaa jatkuvaa uutisvirtaa. Siitä pitäisi vierottaa itsensä. Uutislähetykset on suunnattu kiireihmisille, koska samat asiat toistuvat ainakin vuorokauden ajan kaikissa eri viestimissä. Eilen osuin sellaiselle sivulle, jossa kerrottiin tutkimuksesta, miten monien ihannoimassa USAssa työssä käyvät ihmiset viettävät työajastaan jo kolmanneksen sosiaalisen median ärsykkeiden kohteena ihan vapaaehtoisesti. Se uuvuttaa monet jo kolmekymppisinä. Enkä ihmettele.

Mielikuvituksettomana ihmisenä minua kiehtovat toisten ihmisten tarinat. Niitä löydän täältä blogeista ja joistakin radio- ja TV-ohjelmista. Esimerkiksi eilinen YLEn lähettämä Kapteeni Höökin seikkailut, joka on nähtävissä Areenassa 10.8. saakka. Kova oli ollut hänen oman käden kautta lopulta päättynyt elämänsä, mutta melkoisen jäljen tämäkin suomalainen on jättänyt maailmaan. Näistä jäljistä me suomalaiset olemme kollektiivisesti ylpeitä. Ainakin nyt kun aikaa on kulunut tarpeeksi.

Kansallinen itsetuntomme vaatii, että sukutauluista kaivetaan esiin jonkinlaiset suomalaiset sukujuuret niin monen amerikkalaisen, ruotsalaisen, venäläisen ym -maalaisen julkkiksen taustaan kuin mahdollista. Nämä omat uudet ahtisaaremme, nightwishimme, ville valomme, palanderimme, häkkisemme ja räikkösemme eivät tunnu riittävän, vaikka heihin kai maailmalla suomalaisuus tänä päivänä liitetään. Hiljan päättyneet urheilun EM-kisat olivat monen mielestä fiasko, koska saimme vain yhden mitalin ja senkin pronssisen.

Suomi-kuvaa brändätään eksoottisuudella, koska satumme asumaan maailman laidalla. Maamme on karu ja harvaan asuttu. Yritämme erottautua puhtaan luonnon, puhtaiden (?) vesistöjen, erämaittemme hiljaisuuden, luonnon antimiemme paremmuuden kautta. Uuden teknologian pioneerimaan aseman olemme käsittääkseni jo menettäneet. Vuodenaikojen selkeä vaihtelu tuntuu myös luksukselta.

Tälle loppuviikolle ennustetaan hellettä ja arvaamattomia syöksyvirtauksia. Kaikki syksyn merkit ovat jo ilmassa. Syysleimukukat ovat jo täydessä kukassa, pihlajat punastumassa, veden pinta keltaisenaan koivun lehdistä ja siemenistä. Torilla kilpaillaan mustikan hinnalla ja laadulla. Helleväsymyksen lomassa ja sivussa olen antanut pyykinpesukoneen pyöriä. Pessyt tyynyjä ja peittoja. Lopetin tyynyjen laskemisen kolmeenkymmeneen. Kuinka monta tyynyä keskivertohuushollissa mahtaa olla? Sitä kuvittelee, että jonakin päivänä vielä koko pesue olisi muka yhtä aikaa yöpymässä siskonpedissä täällä. Kun sitä on aikanaan ollut kestikievarinnana miehen työtovereille. Otona.

PS. Tervetuloa Markku ja Una lukijoiksi!

19. heinäkuuta 2010

Global village


Jo viime vuosituhannella ymmärsimme asuttavamme yhtä ja samaa palloa. Tosin silloin ylitettäviä rajoja oli enemmän. Nyt rajat ovat vähentyneet, mutta rajoitukset tuntuvat lisääntyvän ainakin niille, jotka ohjeita noudattavat. Jos Miina Äkkijyrkälle on Suomi käynyt liian ahtaaksi, monelle tämä kyberavaruuden tarjoama kaileidoskooppimaisesti pirstoutunut kuva maailmasta on pahaenteisen avara. Vain taivas on rajana. Jos sekään.

Blogosfäärissä tuntuu elämä rauhoittuneen. Todennäköisesti facebook on nielaissut useita viisi vuotta sitten ahkerasti kirjoittaneita blogipersoonia. Tai sitten se on tämä ties monettako viikkoa jatkunut helle. Elämme äärimmäisyyksien aikaa. Urheilussa lennetään keihään perään. Kesälempeillä aalloilla viiletetään mitä eriskummallisimmalla laudoilla, suksilla, vesijeteillä. Vesilinnut kaikkoavat, uimarit väistävät, lintujen laulu hukkuu sivilisaatiomme suoraan huutoon.

Korvatulpat ovat kai arkivaruste nykyään, sillä ympäristömme on niin desibelien tukkima ettei ilman niitä selviä. Viisaat sulkeutuvat omaan kuplaansa erilaisten kannettavien äänentoistolaitteiden avulla. On minullakin uudessa kännykässä radio. En vain vielä ole sitä kertaakaan ulkona kuunnellut.

Jotenkin tämä aika tuntuu minusta vieraalta. Olen kuin joku ulkopuolinen kummajainen kaiken teknistyneen virtuaalielämäksi nimetyn maailmanmenon keskellä. Kun en jaksa enää etsiä kenkiä kaupoista, ostin ensimmäiset kenkäni nettikaupasta tänään. Opin kai minäkin, pakon edessä. Jotenkin ennen kaikki oli yksinkertaisempaa. Vai olisiko sittenkin niin onnellisesti, että olisin käsittänyt kaikki väärin?

Voi tutkia salamanpaikanninta, säätutkaa, mitata hiili- tai ekologista jalanjälkeään, laskea elinajanodotteensa, mitata onnellisuutensa, törmätä mainoksiin ihan tavallisilla blogisivuilla, hoksata että annettuaan kuukkelille pikkusormensa se onkin vienyt koko käden ja luulee tietävänsä meistä enemmän kuin me itse.

Mutta sade ei tänne osu eikä sitä voi tilata netistä, ja siksi ilmanlaatu on jo toista viikkoa pysytellyt heikkona. On niin kuivaa, että riippakoivun oksatkin riippuvat nuutuneina kuin kerran käytetty vasta. Portulakka ja päivänliljat sentään nauttivat. Ja marjat kypsyvät. Viittaan siis kintaalla laajoille perspektiiveille. Saan elää siinä mikä on pientä, pienessä omassa maailmassani katsellen taivaan lintuja ja kedon kukkasia. Annetut päivät.