Hyvää pääsiäistä

Pääsiäisaamuna aurinko tanssii, on niin ilone.

Piinaviikolla, kuten vanhat nimittivät paastonaikaa, käyttivät etenkin naiset mustia päähuiveja; värikkäät vaatteet olivat pois kaikista tilaisuuksista. Hevosmiehet ottivat kirkkoon saapuessaan kellot hevosiltaan pois paaston ajaksi. Kun pääsiäisaamu valkeni, olivat kaikki kellot äänessä. 30 vuotta on ehkä siitä, kun silloinen rovastimme ajoi hautausmaalle paastonaikana kelloissa ja olivat vanhat ukot ja naiset siitä kovin ihmeissään, sillä se ei sopinut "hiljaisiin viikkoihin". Ei talkoita ei mitään tanssikokouksia pidetty.

Ennen koko pääsiäisalusviikkoo vanhat pittiit pyhän ja tekkiit taikoi. Se kun oli viiminen paastoviikko, niin sannoit, "sillä viikolla tehtyt taijat kaikkiin paremmin vaikuttiit". Pääsiäisviikon joka päivällä oli oma nimeese. Oll sulkasunnuntai, maitomaanantai, tiukutiistai, kellokeskiviikko, kierotorstai, pitkäperjantai ja lankalauvantai ja siit oli pääsijäinen.

Minkä elävän piäsijäisuamuna ensiks näkköö, niin sen sorttinen on sinä vuonna. Harakkata tarkotettiin suaha nähhä, jotta ois kevytluontonen. Sikkoo ei ensinkään tahottas.

Ja sitä taas vanhat sannoit, että jouluna jos on kesä, niin pääsiäisenä on talvi. 

(Lainaukset: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura)

Muistaakseni joulua odotettiin melkein kesäisissä (suomalaisittain) lämpötiloissa. Nyt on vielä talvi, ei edes takatalvi, koska kevään puolelle tällä alueella ei ehdittykään ennen tätä kylmää jaksoa. Kesäaikaa kuitenkin eletään melkein jokaisen kellomme mukaan. Onneksi tuolla rannassa on tuo harakanpesä.

Hyvää pääsiäistä!

Tänään on kuudes pitkäperjantai tämän blogin historiassa ja sattumoisin  blogikin täyttää tänään kuusi vuotta. Alan siis olla eskari-iässä. Vanhoja pääsiäispostauksia löytyy vain muutama, koska aluksi Bloggerissa ei ollut mahdollisuutta luokitella kirjoituksiaan.

Vaikka pääsiäinen on tänä vuonna myöhään, eilen sulivat viimeiset lumet edes eteläpihalta. Muualla lunta vielä riittää. Kolean sään vuoksi krookukset ja skillat ovat vielä nuput supussa. On tosin luvassa lämpenevää. Vesi on vapaa vasta silta-aukkojen ja purojen kohdilla eikä tummanpuhuvalle jäälle ole enää menemistä.

Rairuoho kasvaa pullossa. Mämmituokkonen jäi eilen ostamatta osin ruuhkan vuoksi, osin siksi, että haluamani versio olisi löytynyt vain pakastealtaasta. Niitä altaita on kaupoissa aivan liikaa.  Rahkapiirakka on leivottu, lampaanpaisti marinoitumassa, savukalakiusaus uunissa, muutama iso suklaamuna ja useampi pieni varattuna. Ikkunat pesty valon tulla. Mikäs tässä on olla ja odotella.

Aurinko kierähti juuri sopivasti esiin.

Pistävää tai viiltävää

Palautin tänään muovikassillisen vanhentuneita ja sopimattomia lääkkeitä apteekkiin. Ihan ohi jonon. Farmaseutti vain kysyäisi, onko kassissa mitään pistävää tai viiltävää. No, ei ollut. Yllätyin, koska olen tottunut noihin sanoihin täyttäessäni kipupoliklinikan kyselylomakkeita.  Aika paljon siellä oli sellaisia vanhentuneita lääkkeitä, joilla olisi ollut määrä taltuttaa pistävää tai viiltävää kipua. Monella turhaan. Olen sinnitellyt pehmeimmin keinoin. Piikkimatto, lämpötyyny, triggerpainelu, fysioterapia, hieronnat, kylmägeelit, liikkuminen mahdollisuuksien mukaan yms. Lääkkeitäkin tietenkin.

Yksistään ja itsekseen venyttelyt ja voimisteluliikkeet eivät koskaan vedä vertoja vastaavaan toimintaan sopivassa ryhmässä tai henkilökohtaisessa ohjauksessa. On jotenkin paljon helpompaa heittäytyä toisen käskytykseen. Omat rajansa pitää tietenkin muistaa.  Kävin talven aikana kansalaisopiston ryhmässä kokeilemassa vuosien jälkeen, olisiko kehon lihasmuistista enää mitään jäljellä erinäisten operaatioiden jälkeen. Samalla sain pukuhuoneessa vaihtaa ajatuksia maailman menosta. Aiheita riitti.

Siinä missä aikoinani paikkani oli eturivissä ja keskellä, jotta näkisin tarkkaan miten mikäkin liike piti tehdä, varasin nyt varmuuden vuoksi vakipaikan ohjaajasta katsoen vasemmasta takanurkasta ja kaiteen vierestä. Siitä saisin tarvittavan tuen. Sinnikkäästi kävin tunneilla, vaikka usein pinnasin liikkeissä ja tein ihan omia juttujani. Periksi en antanut. 

Ohjaajia oli vuoden aikana ainakin kolme. Tiistaisella viimeisellä kerralla olin päättänyt kääntyä kannoillani, jos paikalla olisi se jaksaajaksaavieläjaksaa-ohjaaja. Onneksi ei ollut ja muutenkin kato oli jo käynyt osanottajissa. Me muutamat saimme hyvän tunnin, vaikka vietimmekin lukuvuoden viimeiset hetket jumppapallon päällä rähmällämme. Koskaan en ollut jumpan jälkeen kipeämpi tai kireämpi kuin sinne mennessä. Hyvä että tuli lähdetyksi.

Aluksi jo pelkkä pallon päällä istuminenkin tuotti vaikeuksia, mutta ei se siihen jäänyt. Napanappi kiinni selkä suorassa teimme monenlaisia liikkeitä, joita ohjaajat jostakin varastosta keksivät aina uusia ja entistä kummallisempia. Onneksi kukaan ei pudonnut. Lopulta piti asettua vatsalleen pyöreän pallon päälle. Tuki otettiin jaloilla permannosta ja aloitettiin käsien nostelu ja pito ja rentoutus. Koko ajan piti muistaa niskalinja. Ainakin minun. Sitten möngittiin pallo vatsan alla sellaiseen asentoon, että saatiin lattiatuki käsistä ja voitiin vahvistaa selkää nostamalla jalat suorina ylös. Ja hallitusti alas. Hankalinta oli taiteilla pallon päällä ristiasennossa ja yrittää nostaa samanaikaisesti ristikkäiset raajat ylös. Nyt on pallo jo kotonakin...

PS. Kiirastorstai on viileä, sumuinen ja harmaa.

Pääsemistä

Olen taas talvitauon jälkeen päässyt kävelemään enemmän. Salomonin nilkkatuetut kengät tuntuvat melko hyviltä. Kumisaappaisiin en suostu, pysyn mieluummin tasaisilla teillä, vaikka metsään mielisin. Ykskaks koivunjuurus on paljaana, kesää tekee ja sinivuokon lehdet saavat aurinkoa hetken pilvien omasta siinä missä vuorenkilvet. Heti kun nostaa katseensa syksyn lehtien täplittämistä kukkapenkeistä hiukan ylöspäin, katse kohtaa valtaisat lumikasat ihmeellisine muotoineen. Jos loskalumimaiseman muuttaa mustavalkoiseksi, on kuin olisi vaikka Teiden huipulla.

Olin alkutalvesta ajatellut, että yrittäisimme vielä matkustaa joksikin aikaa etelän lämpöön. Nyt on passi päässyt vanhentumaan, joten se siitä. Elämisen mittakaava on sovitettava rajoitteiden mukaiseksi. Antaa toisten juosta ohitse. Ajattelin kyllä, miten talvinen kokkotuli olisi mukavaa katseltavaa. Olisi ollut tarjolla. Samoin käärmenäyttely. Se ei kiinnostanut. Sadesäällä sitä miettii missä voisi kävellä kastumatta ja katselee mahdollisuuksia lehdestä. Muistan muuten käyneeni käärmenäyttelylinja-autossa oppikoulun ensimmäisellä tai toisella luokalla. Ihmisen muisti on kummallinen. Kyyt olivat ihan arkea kotikotona, mutta isot näyttelykäärmeet inhottivat.

Rairuohona kasvaa makoisia herneenversoja. Narsissit jäivät ostamatta. Mämmiä riitti tuokkosessa kolmeksi kerraksi. Yrttimausteet olivat päässeet loppumaan, ei vaan minä olin heittänyt ne pois syksyllä vanhentuneina samalla tavalla kuin vanhentuneet suurimat ja jauhot. Nyt muistan. Niin se oli. Etsimme niitä pitkäperjantaina. Nyt on kuivattua basilikaa, rosmariinia ja yrttisekoitusta ja tofua ja hapankaalia. Mutta tuli siitä vihannes-juures-soija-porsaankyljyspadasta syötävän hyvää muutenkin. Ja me säästimme niitä neljää vaniljakierrepullaa eilisiltaan asti, jos joku sattuisi poikkeamaan. Ja tänään löytyi se Papa´s Hand, jonka tiesin olevan jossakin mutten muistanut missä. Sillä voi niin kevyesti pilkkoa sipulit, omenat, lingota salaatin. Ei siihen sähköä tarvitse eikä uutta laitetta.

Arkirytmi on taas takaisin, siellä ja täällä. Jos ei jalan, niin autolla pääsee. Mutta sinä aamuna kun se usva lepäsi lammen jään päällä, kameran muistikortti oli jäänyt kotiin. En antanut senkään harmittaa. On harmaita kuvia kyllin. Näitä tämäntalvisia kirkkaita vähemmän.

Hyvää pääsiäistä!

Hyvää pääsiäistä!

Ovatko vuodet veljeksiä ja menevätkö asiat aina samalla sapluunalla? Pääsiäinen vaihtaa sentään paikkaa. Ja sää vaihtelee. Lunta tuprutti eilen kymmenen senttiä ja aurat joutuivat pyhätöihin, koska piti koko päivän pakkasta. Tänään viiden asteen lämpö lätäköitti kulkuväylät. Kuvat ovat vielä kamerassa. Piti käydä ostamassa kumisaappaat.

Hyvää pääsiäistä! Valo voittaa.

Tuiskua, polanteita, aurinkoa

Eilinen aamutuisku pakkasineen lupasi siedettävää ajokeliä. Olin painini paininut ja päättänyt sittenkin lähteä katsomaan äitiä - kauas. Minkä sitä itselleen mahtaa? Selkävärkkini toimii sillä(kin) tavalla oudosti, että henkilöautoon asettautuminen onnistuu kuskin puolelta kivuttomammin. Siis ajaisin itse niin pitkälle kuin jaksan.

Lämpötila vaihteli kuuden ja seitsemän miinusasteen välillä, lunta sateli hiljalleen lisää. Aurauskalusto oli liikkeellä, mutta se ei aiheuttanut minkäänlaista hidastelua. Minä olin ehkä jonkinasteinen jononmuodostaja, en toki paha, koska vain vajaa kymmenen autoa ohitti eikä jono ollut missään vaiheessa juuri viittä autoa pitempi. Aamuinen harmaus vaihtui kirkkaaksi talvipäiväksi. Tienvarsien ladut olivat hyvässä kunnossa, pilkkijöitä siellä täällä, Jyväskylässä luistelijoita ja hiihtäjiä jää mustanaan. Avovettä ei juuri missään. Jokunen puronpahanen siellä täällä. Suurin osa matkasta oli vitivalkoista koskematonta hankea tai järvenselkää. Kunnon talvea vihdoin.

Perillä oli tarkoitus seurata punaisia ristejä. Ykskaks olin jo ohi koko keskustan eikä ensimmäistäkään punaista ristiä ollut näkynyt. Syykin selvisi. Ellei sairaalassa ole yöpäivystystä, kyseisiä merkkejä ei saa enää olla.

Edellisellä kerralla tavatessamme äitini paistoi minulle vielä itse vohveleita. Nyt hän on jo muutaman viikon ollut miltei vuoteen omana. Hän sinnitteli aikansa, ehkä liian pitkään, kotona huonokuntoisena. Kun vuosikymmeniä on takana jo lähemmä yhdeksänkymmentä, vuodepotilaaksi joutuminen vie voimat yllättävän äkkiä. Hyvä asia on, ettei hänellä ole kipuja. Ja on päässyt 24/7 hoitoon. Kunhan vielä saisivat selville, onko kyse jostakin hoidettavissa olevasta tilasta. Narsissit olivat kuihtumassa. Suklaamunat ja karamellit koskematta. Huonovointisena ei maistu herkutkaan.

Lankalauantaina 2008

Eilinen pitkäperjantai oli kirkkaudessaan poikkeuksellinen päivä. Eikä se tuntunut niin pitkältäkään kuin torstai, jolloin odotimme vieraita. Odottavan aika on pitkä. Talvi on täällä nyt. Yöpakkaset ovat olleet 15 asteen paikkeilla eikä eilinen auringonporotuskaan riittänyt nostamaan lämpötilaa plussan puolelle.

Jää kuhisee hiihtäjiä ja pilkkijöitä. Moottorikelkkailijatkin mahtuvat sekaan, mutta tuottavat mielestäni liikaa melua. Osa pysyy ohjeiden mukaan merkityillä reiteillä, osa ottaa riskejä kiertelemällä saaria. Tasaisella jääladulla on hyvä treenata vaikka perinteisen murtomaahiihdon tekniikkaa. Minun tosin oli haikeana tyytyminen pieneen kävelylenkkiin talon ympäristössä. Tuuli oli yllättävän vilakka.

Kauppa tuntuu kaapanneen myös lankalauantain omakseen. Alennusprosentit näkyvät olevan peräti kahdeksaankymmeneen asti. Prosenttiostajat saadaan noin isoilla luvuilla liikkeelle. Konttilassa saa hevoskyytiä vällyjen alla ja on sinne kasattu myös kokko. En tiedä, onko tämä ensimmäinen kerta, jolloin täällä pääsisi pääsiäistulille. Kuva on kuopuksen ottama. Näyttää kevätaurinko ainakin riisuneen lumipuvun puista, ellei vielä sen enempää. Pääsiäinenhän on nyt niin aikaisin kuin se on mahdollista. Kouluaikaan piti opetella ulkoa tämäkin määritelmä:

Nikaian kirkolliskokouksessa vuonna 325 pääsiäispäivän vietto päätettiin yhtenäistää yhdelle yhteiselle sunnuntaille läpi kristikunnan, mutta ilmeisesti tarkan päivämäärän laskemisesta ei päätetty itse kokouksessa vaan myöhemmin Aleksandriassa. Joka tapauksessa pääsiäisen ajankohdan harmonisointi vei kristikunnassa vielä satoja vuosia. Silti vähitellen, Nikaian päätösten pohjalta, pääsiäispäiväksi vakiintui kevään ensimmäistä täysikuuta seuraava sunnuntai, joka on aikaisintaan 22. maaliskuuta ja viimeistään 25. huhtikuuta. Tämä perusajatus on säilynyt muuttumattomana siitä asti.