Uusvanhaa

Pari vuotta sitten kutsuin sisustussuunnittelijan käymään. Meillä oli menossa isohko remontti siinäkin mielessä, että remontti vei myös puolisoni polviremonttiin. Olin itsekin aika huterassa kunnossa. En juuri jaksanut tavarataivaita kierrellä ja olin jo aiemmin kantapään kautta oppinut, että verkkokauppojen tuotteet eivät ainakaan väreiltään ole sitä mitä tilaa. Syy ei tietenkään ole niissä kaupoissa, vaan oman tietokoneen näytön värien säädöissä.

Mainitsemani sisustussuunnittelija oli perustanut yrityksen ja tarjosi palveluaan tutustumishintaan. Ison laskupinon päällä hänen muistaakseni n. 300 euron laskunsa ei siinä elämäntilanteessa tuntunut liian suurelta. Sisustusliikkeiden maaliliuskojen valtava kirjo, samoin tapettien, vallan huimasi. Oli helpottavaa saada ammattilaisen mielipide. Toteutuivatko hänen ehdotuksensa missään määrin onkin jo ihan eri juttu. Ehdotetut tuotteet olivat nimittäin melko hinnakkaita.

Värimaailman lisäksi ammattilainen silmäili myös (pyynnöstäni) vuosikymmenten saatossa kertyneitä huonekalujamme.  Kuuntelin ja myötäilin. Lopputulema oli se, että kaikkein vanhimmat, kokopuiset ja jo ns. kulahtaneet ja maalipinnaltaan rapistuneet lipastot, tuolit ja pöydät olivat trendikkäimmät. Antiikkia kodissani ei ole. Harvoin olen edes antiikkisohvalla istunut missään muuallakaan. Lähinnä tässä alkaa itse olla antiikkia.

Kampaajan kanssa aina päivitämme tilanteen. Tuohon oikealla ohimolle ja vähän muihinkin kohtiin hiusvarustusta on vuoden sisällä ilmaantunut jotakin vaaleaa. Jos en nyt ihan vielä vanha ole, mutta sitten vaikkapa uusvanha luonnon raidoittamin hiuksin. Ainakin aikuinen edes.

Kuvan artikkeli on ilmestynyt Savon Sanomien Sunnuntailiitteessä elokuussa.

Aattoaatoksissa

Wikipedia kertoo Sylvester-nimen tulevan latinasta ja tarkoittavan metsittynyttä. Sehän sopii mainiosti kuvaamaan tätä vuoden viimeistä päivää. Vanha vuosi, harmaahapseksi usein kuvattu, on vääjäämättä väistymässä. Se on jäänyt huollotta ja hoidotta jo pitkään ja päässyt siis metsittymään. Onko meillä aikaa saatella vanha vuosi kunnialla lepoon? Ja mikä on päällimmäinen muistomme vuodesta 2012?

Vuoden vaihtumista odotetaan vähintään kahdenlaisissa mietteissä. Kirjoituspöydillä ja jääkaappien ovissa on vielä vanhat kalenterit merkintöineen. Selasin omaa pöytäkalenteriani eilen. Pienetkin merkinnät kalenterin marginaalissa palauttivat mieleen merkittäviä tapahtumia vuoden varrelta: juhlia, yllättäviä tapahtumia ja tapaamisia. Pettymyksiäkin.

Uuden kalenterin sivut ovat tyhjät paria merkintää lukuun ottamatta. Pienokaiseksi kuvattu uusi vuosi -lapsi ottaa ehkä muutaman peruutusaskeleen, ennen kuin hän tottuu vauhdikkaaseen ja meluisaan nykyaikaan vuoden vaihtuessa ilotulitteiden räiskeessä, vaikka periaatteessa hän  katselee tätä pirstaloitunutta maailmaa säteilevin ja uteliain silmin. Kaikenlaisen syötteiden ja virikkeiden joukosta meidän jokaisen on löydettävä oma polkumme. Ikääntyminen ei ole trendikästä hidastamista, vaan hidastumista.

Nykylapset eivät enää pidä Pelle Hermannista, koska ohjelma on liian hidastempoinen. Kirjoitetusta tekstistä siirrytään entistä enemmän kuvalliseen ilmaisuun. Liikkumaton kuva ei kiinnosta pitkään, ellei sitä saa edes suurennetuksi tai liikkeelle näytöllä sormiotteella. Se mikä ikäiselleni on ihmeellistä ja välillä turhauttavaakin on diginatiivinaperoille itsestään selvää, normaalia. Sellaista elämä on...

Hyvää Uutta Vuotta 2013 kaikille lukijoille!

Ajatella

Cogito, ergo sum Ajattelen, siis olen olemassa. ( eri kielillä). Miksi? Eilen kuulin radiosta, että tällä viikolla vietetään kansallista ajattelun viikkoa. Viime viikko oli  miesten viikko, joka huipentui sunnuntaiseen isänpäivään. Onko muuten olemassa miestenpäivä? Onhan olemassa kansainvälinen naistenpäivä. Parasta olisi kyllä, ettei erityisiä teemapäiviä tarvittaisi lainkaan, vaan ihmiset osaisivat olla ihmisiksi toisilleen aivan kaikkina päivinä.

Yöllä valvoessa ajattelin (siis olin olemassa, eksisteerasin) , että ajattelun viikon kunniaksi yrittäisin vaivata aivojani niin paljon, että kirjoittaisin viime viikolta pois jääneen toisella kotimaisella kielellä kirjoitetun postauksen. Olihan viikko sitten ruotsalaisuuden päivä. Liputuspäivä sekin. Nyt kuitenkin tahmoo niin paljon, että pinnaan. Ajattelen vain ihan tavallisia arkisia ajatuksiani ja ulkoistan ajattelemisen ja annan kerrankin koneen kääntää tämän tekstin. Ajatelkoon se puolestani, koska kohta minun on oltava jossakin muualla.

Käännös sellaisenaan:

"Jag tänker, alltså finns jag. (avdelning översatt till olika språk). Varför? I går hörde jag på radion att denna vecka firade de nationella tänkande veckor. Förra veckan viikkohan var män, som kulminerade i en söndag Fars dag. Finns det andra män dag? När allt, det finns så många som Internationella kvinnodagen. Jämlikhetens namn borde vara. Det bästa skulle vara ja, behövde inga speciella temadagar alls, men folk vet hur man beter sig mot varandra höger på varje dag.

På natten, tänkte jag vaksamhet (Så där var jag, eksisteerasin) och tänkte att till ära av veckan försöker bry min hjärna så mycket att jag skrev förra veckan ha varit av de två nationella språk skrivna inlägg. När allt för en vecka sedan svenskarna dag. Flagga medvetenhet också. Nu är dock tahmoo så mycket att en eker. Jag tror precis som vanliga vardagliga tankar och jag, för en gångs skull att maskinen översätta denna text. Kanske tycker att det är för mig, eftersom punkten är jag någon annanstans."

Olisi ehkä kannattanut ajatella itse. ;)

Muistamisella on myös väliä, kirjoittaa Postin joululehti ja neuvoo ulkoistamaan muistamisetkin verkkopalveluun. Posti lupaa tehdä melkein kaiken puolestasi. On nimittäin tarjolla Muistajan osoitekirja. En ole ottanut sitä käyttöön, koska kannatan kyllä ajattelemista ja muistiharjoituksia, jotta aivoilla riittää töitä. Viimeksi testasin muistiani yrittämällä palauttaa mieleeni aikuisten lasteni sotu-tunnukset. Kaksi muistin oitis, kolmannen seuraavana yönä. Toinen muistutus vuodenkierrosta on postilaatikkoon ilmestynyt tuttu punainen kirjekuori joulukortteja varten. Vuosi sitten remontin keskellä joulukortit taisivat jäädä lähettämättä.

Sään puolesta tänään on harvinainen marraskuun päivä. Aurinko paistaa eivätkä tietkään ole liukkaat, koska kaikki lumentapainenkin on sulanut pois. Toivottavasti muuallakin on yhtä aurinkoista.

Koulujen alkaessa

Mitä pidemmäksi ajaksi vierottuu bloggaamisesta, sitä korkemmaksi tuntuu nousevan kynnys aloittaa kirjoittaminen uudelleen. Raportoisinko salaojituksen etenemistä omalla takapihalla vai paljastaisinko olleeni toritansseissa Ilomantsin tämän kesän viimeisellä iltatorilla? Kuuluttaisinko lukijoille jääneeni lukkojen taakse aamulenkin jälkeen?

Ehkä näin koulujen alkamispäivänä sopii kertoa keskustelusta, jonka kävin Ilomantsin luterilaisen kirkon, sadan enkelin kirkon, kesäoppaan kanssa. Viime viikolla tämä tiekirkko oli vielä auki. Opas oli lukiolaistyttö ja erittäin tyytyväinen kesätyöpaikkaansa. Kirkossa oli kesän aikana vieraillut matkalaisia enimmillään viisikymmentä henkeä päivässä. Minä satuin paikalle yksin. Tai menin vartavasten.

Entisenä opettajana minua tietenkin kiinnosti, missä  ja mitä koulua hän kävi. Hän oli valinnut  isomman lukion Joensuusta, koska sen kurssitarjotin oli laajempi. Kaikille lukion aloittajille oli myös annettu iPadit käyttöön melkein ilmaiseksi. Koska olen itse vain muutaman kerran kokeillut kyseistä laitetta, halusin autenttista tietoa niiden käytöstä opiskelussa. Jotenkin jo kysymättä arvasin, että osa oppilaista ei malta pysyä poissa netin suurimmasta yhteisöpalvelusta oppitunneilla. Siitä tuntui olleen jatkuvaa vääntöä opettajien kanssa.

Lopulta jouduin itse tentattavaksi. Jonkinlainen opettajan työ kiinnosti häntä, ja uran valinta olisi parin vuoden päässä edessä. Hän halusi kuulla entisen ammattini hyvistä ja huonoista puolista. Molempia löytyi. Mielelläni muistelin menneitä. Samalla havaitsin, että aika on tehnyt tehtävänsä eikä minulla enää tuntunut olevan ikävä entiseen työpaikkaani.

Kesäbongauksia

Kuntopyörä on asetettu siten, että polkiessa voin katsella ulos ikkunasta. On se käpytikka edelleen hollilla, vaikka rastaat hätyyttelevät sitä. Oravakin on pari kertaa uskaltanut syöksyä katulyhtytolpalta toiselle. Aamuisin tai iltaisin. Päivällä on ollut niin kova meteli, että itsekin mielisin pihan kaivaustyön ääniä pakoon. Viimeistään illalla on sadekuuro huuhdellut työn jälkiä ja se sama(?) rastas käynyt sateen jälkeen kuivattelemassa itsensä tuossa kaapelin päällä. Ei käy aika pitkäksi.

Västäräkit käyvät kylpemässä naapuripihan vesialtaassa. Olisi meilläkin sadevettä pari sangollista pihassa. Niissä en ole kylpijöitä nähnyt. Ilmeisesti veden pitäisi olla virtaavaa, elävää. 

Yhtenä aamuna huomasin jäniksen istuvan etupihan kukkapenkin takana. Kuvasin sen ensin ikkunan läpi ja sitten hiivin ulos. Halusin tietenkin paremman kuvan. Hetken jänis luuli olevansa piilossa, vaikka korvat näkyivät pensaan takaa. Kohta se loikki aidan alitse naapurin puolelle.

Kun en näe kyllin kauaksi eikä minulla ole mitään objektiivejakaan, olen alkanut katsoa entistä lähemmäksi. Mitä matalammalle kyykistyn, sitä enemmän näkyy vilskettä. Samassa karhuputken kukinnossa saattaa olla kymmenenkin erilaista hyönteistä. Karhunputkia kuvatessa ei onneksi tarvitse kyykistyä.

Laituri on uudelleen osin veden alla. Vesi on pysynyt viileänä koko kesän. Hellekesinä piti käydä parikin kertaa päivässä vesikävelemässä. Muutaman kerran olen käynyt laiturilla tarkistamassa, ovatko sorsat ja uikut kokonaan hylänneet nämä rannat. Eivät sentään.

Vesiliikenne on ollut melko hiljaista tänä kesänä. Tukkilauttoja on kulkenut muutama ja pari kertaa jokin risteilyalus. Liikkuminen on sen verran vaivalloista, etten nykyisin edes yritä sännätä rantaa ottamaan niistä kuvia. Ehkä erikoisin kesäbongaus on ollut lähellä oleva vesiposti, johon oli ripustettu kaksi muovipussillista vessapaperirullia.   

Vaihdoimme mieheni kanssa istumapaikkoja keittiössä. Nyt se näyttää minusta keskeneräisenäkin  valmiilta. Istun nimittäin selin etuseinättömiin laatikoihin ja ovettomaan kaappiin. Konstit on monet sano...

Lämmintä kesää kaikille! On tätä jo ehditty odottaakin.

Harrastus

Valokuvatorstaissa muistellaan menneitä. 250. haaste on valita jo julkaisemistaan kuvista itselleen jollakin tavalla merkittävä. Saa perustella tai olla perustelematta. Kuvat puhukoon puolestaan.

Muistan miten torstaiblogien  perustajat kutsuivat mukaan bloggaajia. Innokkaana noviisina lähdin mukaan molempiin. Sittemmin Runotorstai on jäänyt. Alkuinnostuksessa perustin erillisen valokuvablogin (linkki sivupalkissa). Sanastokin oli hukassa. Muistaakseni minun piti kysyä moderaattoreilta, mikä on permalink.

Muutkin haasteblogit, joiden linkit näkyvät kuvablogini sivupalkissa, ovat antaneet virikkeitä tähän harrastukseen. Toisten kuvabloggaajien kuvista olen oppinut paljon. Omasta mielestäni.

Ensinnäkin olen alkanut nähdä enemmän. Kamera pitää olla melkein aina mukana. Tänä aamuna jätin sen kuitenkin tarkoituksella kotiin. Kävelin silloille päin ja kuulin miten liikenteen melu vaimeni. Sillat nousivat ja puulotja lipui melkein äänettömästi ohitseni. Kaivoin kännykän taskustani ja otin sillä pari kuvaa. Tuo siltahan on tämän kesän jälkeen historiaa.

Toiseksi olen oppinut, että kuvia voi käsitellä. Aloitin luomukuvaajana eli julkaisin otokset sellaisenaan.
Kuvankäsittelystä en ollut kai edes kuullut. Mielestäni onnistunut otos oli vain sellainen kuva, jolle ei tarvinnut jälkikäteen tehdä yhtään mitään. Mielsin kuvankäsittelyn kuvamanipulaatioksi, jota vastustin.

Kolmanneksi olen oppinut, että (valokuvankin) kauneus on katsojan silmässä. Ja nähdäkseen paremmin, on mentävä niin lähelle kuin pääsee. Ystävälliset ja kannustavat kommentit ovat innostaneet jatkamaan kuvaamisharrastusta. Vanhin vunukoista oli piirtänyt äitienpäiväkorttiini kameran ja kirjoitti, että mummu tykkää kuvata maisemia ja kukkia. Hän taitaa olla oikeassa. Hän se muistaakseni myös kerran sanoi, miksi mummun kuvissa kaikki aina menee. Minä kun en tahdo pysyä toisten kävelyvauhdissa.

Mennyt talvi oli poikkeus. Kuvasin eniten remonttia, jonka loppusuoralla olemme. Tänään tuli taas rekalla pari pientä pakettia keittiön puuttuvia osia. Jospa niiden asentaja ilmaantuisi kohtapuoleen. Keittiön oli määrä olla valmis viikolla 19. Tänään tein sinne sentään jo verhon.
 
Neljänneksi olen oppinut, että on tilanteita, joista kameran pitääkin pysyä loitolla. Ja onnistuneita otoksia saan arviolta yhden tuhannesta... Hyvää viikonloppua!

Alakoululainen

Tavaroiden ja papereiden raivaamisessa kuluu paljon aikaa. Milloin mikäkin esine, kortti, kirje, lappunen pysäyttää ja nostaa pintaan vanhoja asioita tunneryöppyineen samalla kuin tämänhetkinen koti muuttaa muotoaan ja väriään remontin jatkuessa. Tavallista tarkempi siivousrevohka tässä on meneillään samanaikaisesti.

***

1927

"Sitten kun tuli kouluaika, olin arka, en tahtonut heti koulua alottaa. En muista kauanko meni, kun lähdin. Velipuoleni teki minulle tuohikontin ja se selässä aloin koulutieni. Oli kurjaa kun ei ollut ketään kavereita matkalla. Kerran tuli vastaan naapurin mustavalkoinen sika, pelästyin ja käännyin takaisin. Sitten tuli naapurin poika,otti risun ja sanoi, että mennään yhdessä ja sian ohi päästiin."

Aitini ensimmäisen luokan todistuksessa ei näy olevan numeroarvostelua, joten nykyinen sanallinen arviointi ei ole mikään uusi keksintö. Numeroarvostelu näkyy olleen 1-10 ja arvosanoja oli silloin vain neljä. Ainakaan vuoteen 1936 mennessä arvosanaa kiitettävä ei käytetty. Heikko arvosana vastasi numeroita 1 - 4, välttävä 5 ja 6, tyydyttävä 7 ja 8, hyvä 9 ja 10.

1954

Samaa koulutietä kuljin kuin äitini. Itse en muista kovasti pelänneeni koulun alkamista, vaikka minäkin kuljin yksin. Portteja matkan varrella oli, mutta hevoset ja lehmät olivat aitauksissaan. Vanhemmat eivät silloin saattaneet lapsiaan kouluun, kuten nykyään on tapana. Ehkä kaupungeissa oli toisin. Kärrytiet olivat turvallisia eikä autoja juuri kulkenut maantielläkään. Eksymisen vaaraa ei ollut. Koulussa oli keittola, mutta oppilaat toivat voileivät ja maidon lasipullossa kotoa. Minulla oli vihreä kangasreppu. Muunlaisia reppuja en muista toisillakaan olleen.

Numeroarvostelu oli otettu käyttöön heti ensimmäisellä luokalla. Siellä se laulusta saamani viitonen loistaa. Arvosana hyvä on jossakin välisssä muuttunut kiitettäväksi ja nelosta pienempää numeroa ei enää annettu todistukseen.

***

Miten niin kouluikäinen? Eilen ensimmäisenä keväisenä päivänä, jolloin pihan sinivuokko avasi ensimmäisen nuppunsa, muistin,  että tämän blogin vuosipäivä oli joskus huhtikuussa. Tarkistin asian ja totesin, että bloggaajana olen jo esikoulun käynyt.

Näppituntuma

Keittiömme työtasolla on vanha yleiskone. Sen vieressä on leivänpaahdin, kahvinkeitin ja leikkuulauta. Muuta siihen työtason osaan ei mahdukaan.Lieden toisella puolella on iso hedelmäkulho ja Ikeasta joskus ostetut reikäpurnukat, joista toisessa pidän sipulit, toinen on täynnä puuhaarukoita, -lastoja ja -kauhoja.  Nurkkaan kerääntyy koko ajan erilaisia ongelmajätteitä.

Pitkällä tiskipöydällä on vedenkeitin. Jääkaapin viereisen työtason tilan taas vie vanha kookas mikroaaltouuni. Olisi aika raivata kaikki kaapit ja arvioida, mitä keittiössä yleensä enää tarvitsee. Ehkä siten saisi työtasot edes osittain tyhjiksi.

Joka kerta kun aikoo leipoa jotakin, on työtila raivattava, jotta saa edellä mainitun taikinakoneen käyttöetäisyydelle. Sen jälkeen leipominen on helppoa. Jauhoja en laita koskaan ohjeiden ilmoittamaa määrää, vaan kokeilen sormella taikinan sitkon ja hetken, jolloin taikinan vaivaaminen on lopetettava.
Leivon vehnästä tosin enää harvoin. Alkuviikosta tuli kuitenkin kommenttia, että mummun tai vaarin pulla olisi ollut parempaa kuin kaupan paistovalmiit herkut. Nyt sitä taas olisi pakastimessa.

Näppituntumalla olen valinnut myös  mm. uutta työtasoa keittiöön. Olen käynyt kaupoissa tunnustelemassa eri materiaaleja, kaakelien pintaa, ahdistunut verkko-, rauta- , rakennustarvike- ja sisustuskauppojen suurista valikoimista.  Kauneus on katsojan silmässä. Modernia vai ajatonta? Lasia vai levyä? Sileää vai struktuuripintaa? Nyt tuntuu siltä, että muutto uuteen asuntoon olisi ollut paljon helpompi vaihtoehto kuin vanhan asunnon remontointi. Se ei nyt vain ollut mahdollista ja keskeneräinen työ pitäisi saada jollakin konstilla valmiiksi.

Jäällä ei ole tarvinnut olla yksin näin hiihtolomaviikolla. Latujen reitit näkyvät jonkin verran muuttuneen.

Kyllä minä niin

mieleni pahoitin ja ajattelin, että olisi pitänyt kääntyä takaisin siinä kohdassa missä ne kaksi isoa koiraa seisoivat ja odottivat, että minä väistäisin niitä tien toiseen reunaan. En minä siitä, että vanhempana jouduin väistämään, vaan siitä maisemasta. Ylempi kuva on vuoden takaa, jolloin kyllä jo tiesin odottaa hakkuuaukkoa. Vasemmalla oli vielä sentään puustoa jäljellä.

Puolen kilometrin päässä tästä kohdasta aukon (= tien) reunaan jätetyt maisemointipuut kaatuivat myrskytuulessa tielle. Eräs naishenkilö autoineen jäi puiden alle. Luulisi metsänhakkaajien jo tietävän, että yleensä aina käy näin. Linnunlaulupuutkin kaatua rojahtavat, kun kasvinkumppanit viedään viereltä.

Kyllä asuntoja toki tarvitaan ja rahan pitää koko ajan kiertää. Rakentaisivat nyt sitten kerralla kunnolla, ettei parin-, kolmenkymmenen vuoden päästä tarvitse purkaa. Olisi hyvä jos ns. pienet pintaremontit riittäisivät. Uusia materiaaleja kehitetään ja otetaan liian äkkiä käyttöön. Sitten todetaan, että sen ja sen ja ehkä kenties mahdollisesti senkin yhteisvaikutuksena on syntynyt myrkyllisiä yhdisteitä, jotka ovat terveydelle vaarallisia.

Siitä minä ja kyllä tuosta maisemastakin. Minä metsäläinen suomalainen.

Voi sentään!

Mistä näitä tuulia oikein riittää? Hannu-myrskypäivänä äkkinäinen puuska sai minut tuntemaan itseni melkein lentokykyiseksi ja pakotti auton turvaan. On ollut vesisadetta, räntää, loskaa ja kirkkaita päiviä välillä. Ihan jokaiseen makuun. Luntakin tuprutti juuri sopivasti aatoksi, niin paljon, että Puijon laella olisi luullut talven olleen tavanomaisempi.

Mihin tämä pimeä syksy ja kokonainen vuosi taas solahti? Olisi inventaarion paikka. Jätän sen väliin, koska ei sitä kyllä saa, mitä tilaa. Parempi olla tilaamatta. Jouluajassa on ollut parhainta lasten ja vunukoiden tapaamiset ja yhteiset hetket. Ystävien kortit, kirjeet ja puhelut. IT-aikana myös sähköiset viestit. Niistä kaikista tämä minulle uudella i-kielellä nimetty Liisi-mimmi on iloinnut.

Olisiko ollut aatonaatto, kun tarkoitukseni oli ostaa jouluksi voita. Lähikaupan voihylly oli tyhjä. Ylemmältä hyllyltä löysin viimeisen pienen paketin luomuvoita. Ihan riittävästi meille, koska remontin keskellä jätin jouluvalmistelut suosiolla sikseen.

Joulupukkia odotettiin keskimmäisen perheessä jo hiukan edellisvuosia rennommin eikä pienimmäinenkään toisten joukossa arkaillut. Alvan ensimmäinen yövisiitti ilman vanhempia onnistui myös hyvin. Mummu kelpasi kylvettäjäksi, mutta toki joutui selittämään, miksi valmiilta näyttävään saunaan ei voinut mennä. Eikä aamupalalla kastunut vaatteetkaan, koska joimme maitoa ihanasti siemaillen.

Postilaatikolle on ollut iljanteisten polkujen vuoksi liian pitkä matka aamuisin. Eilen illalla päivän posti ehdittiin hakea vasta iltaseitsemältä. Selasin uutta Kodin Kuvalehteä ja silmiini osui heti artikkeli "Mummu on in". Se oli lyhyt juttu maatuska-puunukeista. Olin juuri konttaillut pitkin lattioita ja etsinut puuttuvia puunukkien puolikkaita. Jokainen tytöistä haluaa leikkiä juuri niillä. Ovat in, aina olleet.

Netistä löytyy tietoja kyseisten nukkien historiasta ja symboliikasta. Lapset eivät historiasta välitä ja ymmärtävät symboliikankin heti ihan itse.

Alakuvassa pilven sisässä lepäävän Puijon jouluyön tunnelmaa. Lämpötila oli nollassa, ilmankosteus korkea. Kallaveden pinnan tasosta katsellen taivas oli niin kirkas, että tähdet näkyivät. Joulun tähdet.

Onko luvassa lunta

Nukahdin eilen jo kahdeksalta. Uniakin näin pitkästä aikaa. Olin jossakin suuressa katujuhlassa ja tehtävänäni oli kerätä rahaa. Kolehtihaaviksi minulle annettiin ohut servietti, jota järkevänä olin vaihtamassa johonkin kippoon, kun heräsin. Ihmeellisesti unet kuljettavat viikon tai päivän tapahtumat uusiin tilanteisiin.

"On tuvassa lunta ja tavaratalossa taivasten valtakunta" kuului tänä aamuna ensimmäisenä radiosta. En ollut kuullut tätä Juice Leskisen kappaletta koskaan aikaisemmin. Jäin kuuntelemaan sen sanoja.  Olipa erilainen joululaulu, joka jäi korvamadoksi pakollisen kauppareissun ajaksi.

Olen leikkietsinyt vesi- ja räntäsateessa hiipivää tonttua Valokuvatorstaihin, koska omat kotitontut ovat hyvässä tallessa odottamassa alakerran valmistumista.  Asioinut apteekissa ja jonottanut turhauttavan pitkään operaattorimme palvelupisteessä. Siinä sivussa on tullut vilkuiltua täpötäysiä ostoskärryjä ja autojen paljoutta.

Pari postausta sitten kaipailin kännykkäsilmälaseja tai silmälasikännykkää. Eikös vain eilisessä lehdessä löytynyt 37% alennuksella ostettavaksi esineiden paikantaja (Remote Finder). Kyseinen isohkoja korvakoruja muistuttava killutin vain silmälasien sankaan kiinni, niin tilapäisesti 25 metrin säteellä kadoksissa tai siellä "hyvässä tallessa" olevat lasit tai avainnippu löytyvät. Minusta ratkaisu ei ole vedenpitävä, koska se hälyttimen kauko-ohjain on vähintään yhtä suuressa vaarassa hävitä kuin ne lasit.

Oikeastaan tunsin itseni tontuksi siellä operaattoripisteessä, koska keväällä hankittu langaton kotimokkula oli myyjän mielestä jo vanha. Vanhahan se on, kun liikkeestä poistuville asiakkaille sanotaan, että juuri ostetulla tuotteella on kahden viikon tyytyväisyystakuu. Miten tähän on tultu?

 Vanhus lähti kuitenkin huoltohoitoon, koska sillä on takuu. Sain huollon ajaksi Mobile Partnerin, että saan edes laskut maksetuksi.

Odottavan aika on pitkä

Eilisen aamun "uutinen" radiossa oli se, että vihdoinkin on joulukuun ensimmäinen päivä ja saa avata joulukalenterin ensimmäisen luukun. Puhetta ja muisteluita riitti enimmäkseen joulukalentereiden suklaista, paikoillaan odottavista ja ennalta salaa napsituista. Itse olin ehtinyt eiliseen mennessä avata jo neljä adventtikalenterin luukkua. Se alkoi yhdestä kynttilästä.

Vuoden alussa kirjoitin omasta aikakäsityksestäni. Aika on suhteellista. ´Kohta´on jollekin kolme kuukautta. Olisin luullut, että remonttimme olisi valmistunut jouluun mennessä, mutta toisin näkyy käyvän.  Marraskuu meni yhdessä hujauksessa, koska kotimme ei ole ollut vain ja ainoastaan oma kotimme. Täällä on käynyt ja viipynyt moni ammattilainen jo reilun kahden kuukauden ajan. Minä olen odottanut työn valmistumista ja minusta aika on tuntunut toisaalta pitkältä kuin lapsella joka odottaa joulua.

Toisaalta työn touhu on täyttänyt päiväni. Marraskuun tavallista nopeamman hupenemisen konkretisoi lopullisesti tämän aamuinen havaintoni, että yhdestä lukuisista kalentereistani jo mennyt marraskuu, se viiksien kasvattamis-Movember, oli jäänyt kokonaan kääntämättä.  Siirryin siinä siis suoraan lokakuusta joulukuuhun.

Sen olen oppinut, että sovitut tapaamiset on merkittävä yhteen ja vain yhteen kalenteriin. Onneksi väärin muistamani tapaaminen on vasta edessä päin. Kannattaa aina tarkistaa. Eilen jonotin vaihteeksi sairaalan aulassa EKG:hen. Siinä aika tietenkin mateli. Luulin pääseväni nopeasti, koska aulassa oli vain yksi asiakas lisäkseni.

Tietotekniikkaan sijoitetaan suuret rahat ja sitten yksi näppäin jää vahingossa painamatta ja asiakasta ei ikään kuin olekaan olemassa, vaikka hän istuu odotusaulan penkillä numerolappu kädessään.  Aikani kuluksi näpyttelin palautteen. Läppärit taitavat olla kysyttyä tavaraa, koska palautteen antamista varten tarkoitettu laite oli kiinitetty ketjuilla paikoilleen.

Palvelu palaa

Muutama päivä sitten ihmettelin auton avaimen kummallista toimintoa. En ollut mielestäni vielä edes hipaissut avaa-näppäintä, kun auton kaikki ikkunat alkoivat avautua itsestään. (On tosin tunnustettava, että manuaali on vielä lukematta.) Onneksi sillä hetkellä ei satanut. Ehdin jopa ajatella, että tähänkö tämä lähtö nyt toppasi. Ahtauduttuani kuljettajan paikalle sain kaikki ikkunat kiinni. Jokaiselle ikkunalle on oma nappulansa, kun vain muistaa, painetaanko vai nostetaanko niitä.  Kummallisia ovat nämä nykyiset menopelit.

Lähihuoltoasemalle on onneksi palannut palvelu. Ei siellä tietenkään autoa enää muuten huolleta kuin tarkistamalla öljyt, vesi ja renkaiden ilmanpaineet. Pesulinja on myös happy hour:neen 21-22. Tosin ystävällinen palveluhenkilö antaa polttoaineen maksajalle pyöreän kiekon (vai onko se iso poletti), jolla voi arvioida tyytyväisyytensä saamastaan palvelusta maksamalla kassalla euron. En kehdannut olla maksamatta.

Rautakaupassa oli hiljaista. Minulta puuttui tehosteraitakaakelit. Kävelin suoraan palvelutiskille ja pyysin palvelua. Myyjä etsi minulle sopivat kaakelit, käveli kanssani kassalle ja kantoi kaakelilaatikon autoon saakka. Kun kiitin erinomaisesta palvelusta, hän sanoi palautteen olevan yleensä negatiivista. Kiitos on hyvä sana.

Se on täällä taas. Aika jolloin ennen liikkeelle lähtöä täytyy etsiä auto jäätyneen lumisohjon alta. Se on muuten aika työlästä, koska käsivoimat tuntuvat kummallisella tavalla huvenneen. Auton peite on jossakin teillä tietymättömillä tai sitten se on väliaikaisena suojapeitteenä jossakin.Auton peittäminen ei vuosia sitten ollut mikään hankala juttu, varsinkaan kaksin. Tosin tuulisella säällä liukas peite saattoi karata käsistä tai muuttua lentopurjeeksi. Ja joinakin tuulisten öitten jälkeisinä aamuina peite saattoi olla kiinni vain yhdessä renkaassa, jos siinäkään.

Yläkuva on eilinen. Syksyn viimeiset orvokit poimin maljakkoon toissapäivänä. Kelit ovat sellaiset, että saa olla varppeillaan koko ajan.

Elämän jäljet

Tämänhetkisiä megatrendejä ovat kierrätys ja ympäristötietoisuus. Ei käy entisaikainen roinan kierrätys kivien onkaloihin, suohautoihin ja järvien pohjaan. Sekin aika on nähty. Kierrätysmateriaaleista kehitetään aivan uusia materiaaleja, ja vanhoille tavaroille keksitään uusia käyttötarkoituksia. Myös jätteiden minimointi on tärkeää. Trendit, kuka niitä sitten alulle laittaakaan, näkyvät rustiikkina luonnollisuutena. Vanhanajan lattialankut olisivat melkein must. Maalainen mikä maalainen.

Elämän jäljet ja ja tietty kuluneisuus saavat nyt näkyä. Vanhoilta ja kulahtaneilta, jopa ruostuneilta näyttäviä pintoja pidetään kauniina. Sisustus- ja naistenlehtiä plaratessa tulee mieleen rappioromantiikka. Tuote-esitteet sen sijaan ovat kalliille paperille painettuja painavia magazine-julkaisuja, joissa kodin kiintokalustesommitelmat loistavat uutuuttaan avarissa tiloissa.

En ole mikään sisustusihminen. Kotini esineillä huonekaluista alkaen on tarinansa. Jokaisella kirjalla omansa. Liika on kuitenkin liikaa. Kompastellessani ahtaudessa ahdistun ja haluan ulos avaraan tilaan. Mieluummin menen metsään kuin toinen toistaan loisteliaampiin ostoshelvetteihin, joiden avajaistarjouksia hamuavat ihmispolot ovat päästä hengestään.

Kotini on linnani. Home Sweet Home. Vuosikymmenien aikana kotoisaksi kulunut koti on kunnostettava lämpimäksi eikä se ole yksinkertaista.Elämä yllättää milloin mitenkin, mutta toivottomimmillakin hetkillä sanovat toivon olevan. Se on vain kotvan kadoksissa. Jostakin nousee valo.

Hyvää isänpäivää!

Crocsit vai reinot

Maanantaina kävin kaupungissa. Ei ollut edes ruuhka-aika, mutta palatessa ajoaika venyi normaalista 5-10 minuutista 40:een minuuttiin. Ehdin jo ajatella, että nyt ne työmaan kivilohkareet ovat rojahtaneet tielle. Paikallisradio kyllä ilmoitti jotakin tien raivauksesta, mutta syy säilyi arvoituksena, kunnes itse pääsi kohdalle. Kuorma-auton rengasrikko. Onneksi ei pahempaa. Koskaan ei voi tietää, mitä tien päällä tapahtuu.

Tiistaina oli sumuinen päivä. Puijo lepäili pilvessä pitkälle iltapäivään. Pehmeä lasku marraskuuhun. Ja kaunis. Syreeni pudotti lopulta lehtensä, mutta orvokit ja sammalleimut eivät usko talven lainkaan tulevan.

Keskiviikkona  kävelin hienoisessa vastatuulessa apteekkiin. Menomatkalla tarkkailin piennarten kukkasten lisäksi, mitä ulkomainokset yrittävät myydä. Olutta. Nicorettea. Olutta. Nicorettea.Olutta. Nicorettea.  Marketin jokaisen kassan kohdalla mainostettiin jotakin uutta tummaa suklaata. Tehoaako toisto?

Meitä apteekkiasiakkaita olikin monta ja tunnin retkeni venyi puolitoistatuntiseksi. Käykää ostoksilla odottaessa, neuvottiin. Minulla ei ollut muuta asiaa. Istuin odottamaan ja aloin tarkkailla uuteen päivään heräävää ostoskeskusta. Hiukan hätkähdin, kun silmiini osuivat kesäcrocsit erään asiakkaan jalassa. Oli hänellä sentään sukat. Ohitseni kiiruhtavalla naisella vuorostaan on jalassaan reinot.

Ei tässä itsekään oikein tiedä, miten näillä säillä pukeutuisi ja mistä remontin alta tiiviisti poispakatut tamineet löytyvät. Kun pyykinpesukone ei ole koko ajan saatavilla, huomaa, miten vähillä vaatteilla sitä ihminen pärjääkään.

Jännitteet

Joku aika sitten kävelin kuvan kaiteen vieressä kuntoillakseni ja kuvatakseni siltatyömaata . Kyseisessä kohdassa on 60km/h-nopeusrajoitus. Ei minulla tutkaa ole, mutta luulen, että liikenne soljui ehkä hiukan vauhdikkaammin. En sentään onneksi bongannut yhtään rattiraivoinfektoitunutta kuskia. Niitäkin on uutisten mukaan liikkeellä.

Talvinopeusrajoitukset ovat astuneet voimaan ja on pelättävissä, että kuvassa näkyvän väliaikaistien väärään suuntaan olevat kallistukset tulevat aiheuttamaan yllättäviä tilanteita alkavilla talviliukkailla. Vasemmalla puolen tietä kohoaa valtava rakennelma kivilouhetta. Se on ankkuroitu paaluttamalla.

Kun otin tukea kuvan aidasta, havaitsin että se väräjää oudosti. Tuli tunne, että siinä on nyt väkisin tiettyyn muotoon väännettyä terästä (?). Enpä viitsinyt jäädä sinne enää seisoskelemaan. Ellei se nyt ollut jokin minimaanjäristys.

Toivottavasti massiiviset rakenteet kestävät. Paikka on tuulille altis, mutta en usko tuulen laulattavan teräsrakenteita. Puhelinlangat kyllä laulavat pakkasilla. Ehkä ymmärtäisin mistä on kyse, jos olisin insinööri. Silloin ymmärtäisin ehkä senkin, että tavallisissa rakennuselementeissä on myös hallitsemattomia jännitteitä, jotka lauetessaan saattavat aiheuttaa ikäviä yllätyksiä. Ellei niitä ns. lakaista vaikka kaakeleiden alle.

Nattirlit

Koulussa tunneilla kirjoittelin vihkojen ja kirjojen marginaaleihin omaa nimeäni takaperin ja ylösalaisin. Harjoittelin sen niin hyvin, että osaan kirjoittaa tyttönimeni vieläkin sillä tavalla. Ei se mitenkään muuta tuntityöskentelyä haitannut, koska opettajat eivät sitä huomanneet. Ryhmät olivat isoja. Ainoa pieni ryhmä oli vapaaehtoinen kirjanpito.

Jäin oppikoulun neljännen luokan keväällä yksin paikkakunnalle. Silloin minulla oli pankkiin tietenkin ihan oikeaa asiaa. Tililtä nosto piti kuitata. Kirjoitin nimeni ylösalaisin. En sentään takaperin. Ymmärsin sen verran, ettei sitä hyväksyttäisi kuittaukseksi. Pankinjohtaja opetti meille sitä kirjanpitoa.  Hän vaikutti huvittuneelta, kun halusin näyttää taitoni.

Olen miettinyt kineettistä muistia paljon tällä viikolla. Oikeastaan siitä poisoppimista. Vessan varsinainen valokatkaisin ei remontin takia nyt toimi. Toisen karmin viereen on laitettu väliaikainen valaisin.  Toistaiseksi olen melkein joka kerta käyttänyt toimimatonta katkaisijaa ensiksi. Saa nähdä, montako viikkoa menee, että osaan heti hapuilla valokatkaisijaa uudesta paikasta.

Olen myös väännellyt tämän blogin ulkoasua siirtämällä sivut tuohon ylälaitaan. Selaa blogia uudella tavalla-sivu antaa lukijoille mahdollisuuden valita, millainen dynaaminen näkymä itse kutakin miellyttää. Sisätö ei  muutu miksikään, mutta blogin ulkoasu muuttuu lukijan valinnan mukaan. Linkkien takana on kolme eri versiota kahdeksasta mahdollisesta. Itse pidän tästä perinteisestä yksinkertaisesta mallista.

Back to Basics

Kummallisesti laajenevan remontin takia asumme tie kuinka pitkään ilman saunaa, suihkua ja pyykinpesukonetta. Tulee lapsuus mieleen, kun pesee nyrkkipyykkiä. Tosin viime viikonloppuna kävimme pyykkipussin kanssa kylässä. Siinä vierähti rattoisasti useampi tunti. Valmista odotellessa ehdimme käväistä tutustumassa sikäläiseen kirppariin. Kunhan tutkin, saatan löytää itsepalvelupesulan jostakin.

Onneksi on sentään vessa. Ei sitä aikoinaan opiskelijaboksissakaan Kampissa muuta ollut. Saunassa kävimme Leppäsuonkadulla, samoin pesemässä pyykit. Siis sen jälkeen, kun olin tajunnut, ettei lakanapyykkiä kannattanut raahata kotiin ja takaisin, vaikka siihen aikaan junat kyllä kulkivat melkein aikataulussa.

Nyt tallustelemme illan pimeydessä saunalle. Tuttua sekin. Sitähän lapsena teimme kaksi kertaa viikossa. Kotikotisauna oli vielä kauempana. Eikä sinne mennessä rävähtäneet mitkään liiketunnistinvalot päälle. Yhden lyhdyn kanssa siellä selvittiin. Tunnemuistista oli vain kadonnut, miten kylmä ralliton kesäsaunan lattia voi olla. Ehkä ostan tuttua vanhaa saippuaa. Jotenkin suihkugeeli on suihkuttomassa saunassa väärässä ympäristössä.