Elokuun MM - marjoja ja mestareita

Aika kuluu nopeasti ihmetellessä kesän vaihtelevia säitä. Täytyy myöntää, että syksy on saapunut näille leveysasteille. Pihapihlaja on jo punastunut latvastaan. Sen marjoista suurin osa on jo kadonnut, tänä vuonna, kumma kyllä, räkättirastaiden suihin. Olisikovatkohan jo toista poikuetta?

Eilisiltana ilmeisesti viherpeipot einehtivät kesäkukkien siemenillä takapihalla. Olin jo huolissani saponariasta, siis etteivät veisi ihan kaikkia siemeniä. Varikset ja harakat ovat ilmaantuneet takaisin. Pikkuorava taiteilee edelleen tolpalta toiselle. Meno sujuu jo vauhdikkaasti. Närhikin on näyttäytynyt. Kaikki tämä on nähty ikkunalasin takaa.

Puoli vuotta on myös katseltu talvella väärään paikkaan purettua puupinoa. Viikon päästä lauantaina on luvassa talkoot. Jospa tukit muuttuisivat polttopuiksi ja maisema siistiytyisi. Alkukesästä näytti, ettei takapihan nurmikko pääse kasvun alkuun lainkaan. Sitten kun taivas ensimmäisen kerran repesi, on vettä riittänyt. Ihan liiaksi asti. On saanut olla tarkkana, missä välissä on tohtinut marjapensaisiin mennä. Minusta ei siihen juuri ole ollut. Olenpa vain vanhasta muistista aina hetken nyprännyt herukoita tai vadelmia pikkuastiaan. Ja tiennyt mitä siitä seuraa. Samaa kuin pitkään kävelemisestä, seisomisesta, istumisesta tai näppäilemisestä. Kiristystä ja kipua.

Kerran olen kävellyt uuden sillan näkoalapaikalle, josta ensimmäinen uskalikko on jo lehtiuutisen mukaan hypännyt alas laivaväylään. Onneksi hänelle ei ollut käynyt kuinkaan. Sillat tuntuvat olevan lemmenlukkojen ja miehuuskokeiden paikkoja. Tuli mieleeni Mostarin silta. 
Saviheinä näkyy kurottavan korkeimalle tänä kesänä istutettujen koivujen juurella. Maitohorsma ei ehtinyt vielä tänä kesänä.

Loppuviikosta on tullut hiukan seuratuksi myös Moskovan iltoja. Minun silmiini stadion näyttää sinisine kukkakoristeineen kummalliselta. Onhan perinteinen venäläinen koristevärimaailma ennen ollut  punaista, valkoista ja mustaa. Ei siellä myöskään juuri näy kyrillisiä kirjaimia. Etäällä kuitenkin häämöttää tuttu yliopistorakennus. Muuten kisat voisivat olla ihan missä tahansa. Nuorena tuli paljonkin kuunneltua Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostuksia radiosta. Nyt television kisakatsomossa homma tahtoo mennä urheilijoiden asujen, kampausten ja meikkien ja korujen ja kynsien seuraamiseksi.

Ihan pilalla

Yrittänyttä ei laiteta. Minne? Laitokseen? Tyhmyydestä sakotetaan. Kuinka paljon? Riippuu rikkeestä. Tekisi mieleni muuttaa blogini nimeksi Ihan pilalla. Melko pitkän harkinnan jälkeen ajattelin pysyä ajassa mukana ja vaihtaa blogipohjan uudeksi. Valitsin Simple. Yksinkertainen malli. Siihen luulin rahkeitteni riittävän. Vaan kuinkas kävi? Ensiyrittämällä sain ylätunnisteen kuvan liitetyksi sopivan kokoisena kohdalleen. Katselin sitä aikani. Päätin äsken vaihtaa kuvan tähän mielestäni kauniimpaan. Ei siitä mitään tullut. Noin kymmenennen yrityksen jälkeen ajattelin, että kelpaa tuo ilman kuvaakin.

Jouduin pari vuotta sitten pois mukavasta, hoitavasta ja kaikin tavoin virkistävästä allasjumpparyhmästä. Tässä välissä on selkääni kerran leikattu ja olen itsekseni vesivoimistellut lämpimissä vesissä kesällä tuossa rannassa ja kylmillä läheisessä kuntoutuslaitoksessa. Omaehtoinen yksinäinen puurtaminen alkoi tuntua tylsältä ja aloin kysellä kaupunkimme tarjoamia vesiliikuntaryhmiä. Monen puhelinsoiton jälkeen minut ohjattiin yhteen kevennettyyn allasjumpparyhmään. Pari kertaa voi käydä kokeilemassa ilmaiseksi.

Jo pukuhuoneessa alkoi ahdistaa. Ryhmässä piti olla vain kahdeksan osallistujaa, mutta pukukoppiin lappoi koko ajan lisää ja lisää väkeä. Kai sen puolituntisen kestää, ajattelin. Vedessä piti aina vain siirtyä syrjemmälle, syvemmälle ja nurkemmaksi, koska jokaisella entisellä oli ikäänkuin koululuokassa oma paikka. Seisoin lopulta leukaani myöten vedessä.

30 minuuttia on pitkä aika, kun yrittää itseään koko ajan kuunnellen pysyä liian kovassa vauhdissa ja loiskeessa ja aalloissa (lue: rytmissä) mukana. Ei siitä tietenkään mitään tullut. Lyijynraskaana nousin altaasta viimeisenä ja kysyin ohjaajalta, millaista nykyään mahtaa olla se tavallinen vesijumppa, jos kevennetty versio on tällaista. Jonkin verran lohdutti, kun sain kuulla, että tämä ei enää ollutkaan kevennettyä liikuntaa, koska osallistujat ovat niin hyväkuntoisia. Jäin miettimään, mihin me huonokuntoiset sitten voimme mennä.

Finland Ice Marathon

Työaikana oli aina niin kiire, etten ehtinyt mennä edes katsomaan tätä Kuopion suurta talviurheilutapahtumaa (linkki Savon Sanomien videonpätkään). Luistelemaan minusta ei olisi ollutkaan. Yhden kerran olen hiihtänyt Puijon laturetken ja yhden kerran kuutamohiihdon. Nyt olisi aikaa, mutta ei ole terveyttä eikä voimia mennä ihmisjoukkoihin. Tänä vuonna ei sääkään suosinut.

Kävimme kuitenkin apteekkireissulla perjantaina pari tuntia ennen kuutamoluistelun (jota valaisivat jätkänkynttilät, koska itse kuu oli vain pieni sirppi) alkua katsomassa, ehtiikö kaikki valmiiksi. Ajoimme niin lähelle rantaa kuin pääsi. Siellä oli vielä täysi työn tohina käynnissä. Vedettiin johtoja, testattiin videoscreeniä ja oli joku urheilutarvikekauppiaskin jo asetellut myytäviä tuotteitaan esille.

Hyytävä viima pureutui äkkiä toppa- ja villavaatteiden lävitse. Varpaitakin alkoi palella, vaikka viivyimme paikalla vain hetken. Tänä talvena olen ensimmäisen kerran harmitellut, että tulin aikoinaan antaneeksi kirpputorille kelsiturkkini. Olihan se aika naftikokoinen, mutta tänä vuonna ei mikään kerrospukeutuminen tunnu riittävän. Sormet ja kamera kohmeessa otin nopeasti muutaman kuvan. Vain yksi luistelija näkyi viilettävän kaukaisuudesta kohti rantaa.

Lähirannassakin on ollut menneitä talvia huomattavasti hiljaisempaa. Oravat ovat kai pesissään, koska niitäkään ei ole näkynyt. Kävelin yhtenä päivänä pilkkihaalari päällä nostosillalle ja jäätä pitkin takaisin. Lapset ovat kyllä rakentaneet rantaan komean hyppyrin, mutta sekin oli käyttämätön, koska lumi on niin pehmeää. Jäällä ei ollut edes latua, vaan ainoastaan jälkiä muutamista epätoivoisista yrityksistä ajaa moottorikelkalla tai moottoripyörällä. Vettä näkyi olevan lumen alla joka kohdassa. Rypyliäiseksi jäätyneillä moottorikelkan jäljillä käveleminenkin oli haastavaa. Oli aurinkoista. Nyt tuiskuttaa ja tuulee vimmatusti. Nietostaa ja kovaa pakkasta taas luvassa. Joulukuiset jääruusut kukoistavat edelleen.

Den glider in

Työaikana oli velvoite pitää päivänavauksia tuon tuostakin. Se kuului työhön. Seurakunnasta kävivät perjantaisin, muut viikonpäivät oli sitten jaettu opettajille, joskus oppilaillekin. Itselleni sattui päivänavausvuoro Suomen voitettua sen ainokaisen jääkiekko-MM-kultansa. Päivänavauksen valmistamiseen meni enemmän aikaa kuin tavallisen tunnin suunnittelemiseen, koska se ei ollut omaa alaa. Piti olla sopivat tekstit ja musiikit.

Oli kyllä julkaisuja, joista sai valita tekstejä, mutta aika harvoin ne olivat sellaisia, että olisin tuntenut ne omakseni, siis minunlaiseksi. Jotenkin en osannut sivuuttaa tuota(kaan) työtehtävää lonkalta. Kyselin myös mieluisaa musiikkia lapsiltani, kun olin saanut vihjailevaa palautetta omista valinnoistani. Ja löytyihän meiltä monenlaista musiikkia C-kaseteilta. Minun mielestäni päivänavaukseen kuului ehdottomasti myös musiikki. Joskus nauhoitin koko jutun valmiiksi ja vein sen vahtimestarille. Joskus taas istua törötin siellä lasikopissa mikrofonin edessä ja "saarnani" lopuksi toivotin ne "hyvätkoulupäivät".

Em. päivänavausmusa oli radiosta nauhoittamani Den glider in. Se oli muuten ainoa kerta, kun joku pyysi minulta saada kopsata itselleen sen musiikin. Tulikohan tuossa rikottua jotakin Teosto-sääntöä?

Tämä muisto putkahti pintaan, kun eilen vietin reilun tunnin seuraamassa eskarilais-Oskarin joukkueen ensimmäistä peliä. Siinä sitä oli menoa ja meininkiä, kun summeri soitti kahden minuutin välein vaihdot ja vaahtosammuttimen kokoiset mestarit-in spe liikkuivat kiekon perässä ihmeen taitavasti ja kaikkensa antaen. Ei näkynyt tönimistä eikä korkeita mailoja. Peli oli siistiä ja reilua. Suoranaista liikunnan iloa. Sen valokuvaaminen oli kyllä tosi vaikeaa. Parhaani yritin.

Tänään minäkin

Tuota Peking-ohjelmaa on tullut tuutin täydeltä jo viikkosotalla. Yllätyksiä, pettymyksiä. Suuri tunteiden kirjo vyöryy selostajien kautta olohuoneisiimme, tupiimme. Lehdet ovat täynnä uutisia, ennusteita, vertailuja, arvioita. Tänään minäkin aion sitten tälläytyä tuohon sohvalle istumaan tai lattialle selälleni polvikoukkulepoasentoon katsomaan, miten kolme keihäänheittäjäämme pärjäävät. Ennakkosuosikin paineet ovat valtavat. Koko Suomi joko voittaa hänen kanssaan tai hän saa sitten yksin hävitä.

Mielestäni itse laji on mennyt merkillisen näköiseksi. Vaikka heittoalusta olisi mitä materiaalia tahansa, monet heittäjät lentävät keihään perään ja mätkähtävät rähmälleen varoen sormellakaan koskemasta sitä valkoista viivaa. Luulin, että tämä oli vain maailmanmestarimme tyyli. Kyllä sen täytyy olla valmentajien kehittämä uusi heittotyyli. Eiväthän korkeushyppääjätkään käytä enää muinaista kierähdystyyliä, vaan ylittävät korkeuksissa killuvan riman selkä edellä. Taitoa vaatii.

Onneksi minä en jännitä itseäni kipeäksi minkäänlaisten urheilukilpailujen takia. Yksi sohvalta jännityksestä ja tunteenpalosta ylös kimpoileva katsoja riittää yhteen perheeseen. Ehkä haen tuolta alakerrasta syke- ja verenpainemittarin. Jotakin beetasalpaajaakin voisi ajatella...

Kisastudiossa pyysivät aamulla lähettämään vielä kannustusviestejä kolmikolle ? senttiä kappale. Olen kyllä sitä mieltä, että kannustavat ajatukset ajavat saman asian. Tehkää, Tero, Teemu ja Tero, parhaanne. Se riittää, kävi kuinka kävi. Kullanväriset kukat ojennan tuossa teille etukäteen.