Historian havinaa

Aamulla sai herätä ensilumen pehmentämään ja vaimentamaan maisemaan. Lupasivat eilen sääennusteessa pikatalvea. Tarkoittaako se talven pikaista tuloa vai pikaista poistumista, en päässyt selvyyteen. Kauniisti lumi kuitenkin puhdisti pihatiet, tosin myös liukasti. Liukuesteillä on taas käyttöä.

Samalle päivälle sattui  Kallansiltojen vanhojen läppäsiltojen viimeinen avaaminen. Pari tuntia sitten asiasta uutisoitiin radiossa. Ja nettilehdet ovat tietenkin ajantasaisia. Näin kuuloetäisyydeltä ei tullut lähdetyksi katsomaan, kuinka viimeisessä avauksessa käy. Liikenne hiljeni melko pitkäksi aikaa. Siltoja ei ole enää uusien siltojen valmistuttua korjattu. Jumittuminen oli itse asiassa odotettavissa. Ja niin siinä kävikin. (SS)

Tuossa sivupalkissa on Projekti-linkki Kallansillat-albumiini. Aika monta kertaa olen kävellyt raskaan liikenteen painosta rämisevän ja väpäjävän sillan yli ja  pelännyt sillan yli polkupyörillä ajaneiden pikkulasten puolesta. Kaiteessa on ollut jo muutaman vuoden ajan pienen lapsen mentävä aukko.

Täällä ( mielenkiintoinen videokooste) kysellään 110 vuotta toiminnassa olleiden siltojen käyttäjien muistoja. Työ- ja mökkimatkoilla olen joskus istunut autossa ja jonottanut enimmillään ehkä 20 minuuttia. Joten omalle kohdalle ei ole sattunut mitään vakavia myöhästymisiä tai onnettomuuksia.

Jääveikkaus on myös alkanut. Tein omani eilen. Tarkan harkinnan jälkeen ennustin Kallaveden saavan jääpeitteen joulukuun 19. päivänä.Ylempi kuva on myös värikuva.

Vihreä Ninja

Vajaan kolmenkymmenen asteen aamupakkasessa autolla liikkeelle lähteminen alkaa olla melkein uhkapeliä. Jos radiossa puhutaan asiaa, alkoholibensiiniä ei kannata tankata ennen lämpimiä. Oli jo tankattu. Pitää pukeutua niin lämpimästi, että selviää, jos auto sattuu hyytymään matkalle. Sen tietää jo vanhastaan. Pakkaseen ei kannata jäädä odottelemaan apua, koska hinauspalvelut ovat ylityöllistettyjä. Pitää ottaa vaikka taksi lähimpään lämpimään.

Polttoaineen kanssa ei tullut ongelmia, semminkin kun ensimmäisessä täydennystankkauksessa ostimme sitä kalliimpaa. Jo itse pakkaskeli saattoi olla syy normaalia suurempaan polttoaineen kulutukseen. Pitkällä matkalla  joutaa seuraamaan kaikenlaisia pikkuasioita.  Kuten kauniita tykkylumisia kuusia ja kaarelle taipuneita nuoria koivuja. Niitä riitti. Ilma oli keväisen kirkas. Suorastaan kahdet aurinkolasit olisivat olleet tarpeen. Aika vähän näkyi eläinten jälkiä hangilla.

Piipuista nousevat savupatsaat paljastivat kuitenkin, että vielä ei oltu pakkasista pääsemässä. Jossakin vaiheessa auringon silmä sammui, omia silmiä alkoi kirvellä normaalia enemmän ja savun haju tunkeutui auton sisään. Tulipaloa siinä jo ehti ajatella. Radio on oiva matkakumppani. Heti kohta siellä ilmoitettiin harvinaisesta talvisesta inversiotilanteesta, jonka keskipisteessä satuimme maanantaina olemaan.

Ilmanlaatu oli vain tyydyttävä. Se oli helposti aistittavissa. Alkaa jotenkin tuntua siltä, että ekstremeilmiöt alkavat olla tavanomaisia. En ollut kuullutkaan tuosta ilmiöstä ennen. Ilmiö oli laajalla alueella eikä ollut edes ruuhkaa liikenteessä. Ilma on meille kaikille yhteinen. Säitä emme voi säätää. Tietoa yksittäisen ihmisenkin ympäristökuormasta on paljon ja helposti saatavilla. Osasinkohan olla ihan rehellinen vastatessani em. sivun alareunasta löytyvään hiilijalanjälkitestiin, kun minusta tuli Vihreä Ninja?

Nenäliina solmuun

Silloin kun lyijykynätkin olivat kalliita ja harvinaisia korpikylien kodeissa, ei ollut erillisiä seinä-, pöytä-, kuva-, tasku-, koululais- ym kalentereita. Oli se ainainen ja luotettava Yliopiston Almanakka, jonka kulmaan tehtiin nyörin mentävä reikä ja se ripustettiin tuvan isoimman ikkunan oikeaan ylänurkkaan. Ja se oli ihan riittävä ajantieto. Sitten suraavaksi muistan kirjakaupassa ihailleeni teinikalentereita. Oliko minulla varaa ostaa sellainen, en muista, koska ainoataan ei ole ainakaan tallella.

Nyt on kalentereita joka huoneessa, jossakin useampikin. Kännykässä myös olisi, jos haluaisin ottaa sen käyttöön. Ehkä kannattaakin siirtyä siihen, opetella se toiminto. Ei riitä vanha muistikonsti, solmu nenäliinan nurkassa. Paperinenäliina on kyllä hankala solmittava. Ja taskuun unohtuneesta nenänniistimestä jää todella ikävät jäljet tummaan pyykkiin. En siis voi suositella. Eikä muistikorttikaan ole tarkoitettu muistin tueksi.

On kysymys arjen ajanhallinnasta. Aikaa on, hallittavaa siis. Hiukan harmittaa, kun päivän ainoa kellomääräisesti sovittu hoidettava asia unohtuu, vaikka siitä on selvä merkintä pöytäkalenterissa. Jääkaapin ovi olisi parempi paikka, koska pöytäkalenteri hautautuu luettavan sanomalehden alle kriittisellä hetkellä, siis aamulla.

Muutama unohtaminen opettaa keskittämään kaikki merkittävät menot yhteen ja samaan paikkaan. Pientähän tämä on verrattuna aamun uutiseen siitä, miten painetusta ja joissakin maissa oppimateriaaliksi jaetusta uudesta Eurooppa Kalenterista olivat jääneet pois kaikki kristilliset pyhäpäivät. Etteikö joulu olisikaan enää joka vuosi?

Aamulla kuulin radiosta laulun Vanha mustalainen Kauko Käyhkön laulamana. Etsin linkkiä siihen versioon, mutta en löytänyt. Laitoin selaimen kirjanmerkeiksi tämän (Vesa-Matti Loiri suomeksi) ja tämän (Solti Karóly unkariksi). Muistorikasta viikonloppua!

Stereotesti aamukahvilla

Aloitin päivän tavanomaista aikaisemmin. Kroppa vaati jo viideltä liikkeelle enkä ollut suurtakaan meteliä pitävinäni, mutta kohta olimme kumpikin keittiössä. Radio auki, kahvinkeitin roprottamaan ja puurot ja muut aamiaistykötarpeet esille. Radiosta alkoi jossakin vaiheessa kuulua Niilo Tarvajärven Tervetuloa aamukahville-nauhoite 50-luvulta. En muista ennen kuulleeni Hella Wuolijoen ääntä. Hänet oli kutsuttu suositun radio-ohjelman 25-vuotisohjelmaan ja siinä hän suorassa lähetyksessä juhlavan omakätisesti rikkoi vasaralla Hiski Salomaan Lännen lokari-levyn. Minulle tutumpi radioääni Pekka Tiilikainen liittyy samaan tarinaan.(YLEn Elävä arkisto)

Kesti aikansa ennen kuin tajusimme, että ei radiosta mitään vanhan ajan stereotestiä tule, vaan sen niminen ohjelma, jossa lähetetään keskiviikkoaamuisin nimenomaan poimintoja YLEn arkistoista. Näitä kanavia on nykyään niin paljon, että moni hyvä asia menee ohi korvien. Mutta antaa mennä. Sekä telkkarissa että radiossa toistetaan ainakin kerran puolessa tunnissa jokin www-osoite, jonne pitäisi tai voisi mennä tutkimaan tarkemmin milloin mitäkin uutisvirran koko ajan toistamaa pintaraapaisua. Kai näistä taustoista ja lisukkeista on kysyntää, koska niitä sisältöjä tuotetaan. Ihmettelen vain, riittääkö niille seuraajia.

No, tunnustetaan, että uutinen uudenlaisesta bensasta, joka ei sitten kaikkiin automerkkeihin kävisikään, sai klikkaamaan sitä lisätietolinkkiä. Ei sinne päässyt, koska moni muukin autoriippuvainen halusi sen saman tiedon juuri samalla hetkellä. Myöhemmin kyllä saimme selville, että sopii se. Ei syytä huoleen siinä asiassa.

Aamukävelin hämärän sylissä, ihmettelin miten hiipivä valo muutti tummanpuhuvaa maisemaa värikkääksi, nouseva aurinko maalasi pilviä, tervaleppä tiputteli harvakseltaan lehtiä päälleni ja kaisliskosta pyrähti jokin lintupariskusta siivilleen ja toisessa kohtaa aamulenkkeili joko piisami tai jonkin sortin kala. Rantahiekka oli kuurassa. Ehdin takaisin jo ennen auringonnousua.

Pula-ajasta aikapulaan

Näin tänä kesänä ensimmäisen kerran pula-ajan paperikengän erään keräilijän aitassa. Olin kyllä kuullut niistä. Tänä iltana tulee muuten viimeinen jakso 4-osaisesta ohjelmasarjasta Pula-aika TV1, 18.30. Kannattaa katsoa. Sarjaa on toivottu taltioitavaksi Elävään arkistoon. Tekijänoikeudellisisista syistä se ei sinne ehkä päädy, mutta kiinnostuneet löytävät sieltä muutamia pula-aikaan liittyviä mielenkiintoisia ohjelmia. Esimerkiksi radio-ohjelma vuodelta 1969: Ostoskierros 1940-luvulla. (Ohjelma kestää hiukan yli 35 minuuttia, ei siis kiireisille lukijoille.)

Tuolta ajalta on kai peräisin meidän suurten ikäluokkien hamstrausmentaliteetti, häpeän tunne jos joutuu heittämään ruokaa roskiin, omavaraisuusihanne ja kyky tulla toimeen todella vähällä jos on tarpeen. Viime viikkoisten myskytuhojen seurauksena monet ovat joutuneet elämään sähköttä, sulaneet pakasteet on jouduttu hilloamaan ja lehmiä on jouduttu lypsämään käsinkin. Kylissä naapuri- ja talkooapu on herännyt yhteisen onnettomuuden kohdatessa. Luonto on näyttänyt voimansa astana, veerana, lahjana ja sylvinä. Jotenkin uutisoinnissa metsätuhot ovat olleet näyttävimmin esillä. Katkenneiden puiden, liikenne- ja viestintäyhteyksien takana on kuitenkin aina tärkein kuitenkin se ihminen.

Itse tyttösenä hienostelin joskus kokeilemalla salaa äidin ainoita korollisia juhlakenkiä. Koska ne olivat aivan liian isot, tein aaltopahvista jalkani kokoiset pohjat, naulasin koroiksi puupalikat ja tein narusta kiinnitysnyörit. Olen myös omin käsin tehnyt esikoiselleni mm. suorat housut käännetystä kankaasta. Äidin opit kantoivat ainakin 70-luvulle asti. Silloin vanhat vaatteet leikattiin matonkuteiksi. Uusia varten tilasimme säkeittäin teollisuuden jämäkankaita. Koskaan ei etukäteen tiennyt, mitä niissä säkeissä oli, mutta melkein kaikelle löytyi hyötykäyttö. Sanottiin, että ompelukone maksoi itse itsensä. Tuollainen Taika-Singer.

Kevätseurantaa vappumarssilla

Sää on eilistäkin parempi. Kauppareissun ohessa kävelimme katsomaan Pölhön laavua. (Miksi paikannimet ovat täällä usein pöljiä?) Ainakin kaksi perhettä oli siellä jo grillaamassa lauantairetkieväitään. Omassa pihassa tulppaanit ovat kasvaneet vuorokaudessa pituutta 10 senttiä.

Eilen naapurin lapsiperhe palasi torireissultaan samaan aikaan kuin me omalta vappumarssiltamme. Kertoivat torin olleen tupaten täynnä. Olipa ollut urakka käydä ostamassa lapsille luvatut folioilmapallot, kertoivat.

Radiosta pystyi kiitettävästi seuraamaan valtakunnan vappuhulinaa, jos halusi. Mieleeni jäi ainakin tällaisen nettikyselyn tulos. ”Onko vappuna hauskaa?” 54% vastaa: ”Ei.” Ajatelkaa, miten on tarjolla vaikka mitä ja sekään ei riitä. Sitten missä se hieno vappulounas yleisimmin syödään? Yli 60% kertoo syövänsä sen kotonaan. Niin mekin teimme metsämarssimme jälkeen. Uunilohta, riisiä, perunasalaattia, jälkiruuaksi kuppi kahvia ja sydänmunkki. Sokerinen sentään.

Loputkin pihasinivuokot olivat auenneet ja krookukset skilloista ja kevätkaihonkukasta puhumattakaan. Raparperi puskee valoon ja narsissit ovat nupulla. Mutta metsään silti teki mieli eteläpihan paahteesta. Ajoimme Puijon monttuun ja nousimme, minä hengästyen, portaat ylös. Lumetettu rinne lorotteli sulavettä solkenaan ja pahoin pelkäsimme, että pururadan kautta ei vielä pääsisi turvalliseti alas. Niin kävikin. Tampatut latupohjat ovat vielä jäässä. Tuli tutustuttua luontopolun kaupunginpuoleiseen pätkään, joka vie tornilta merkkikivelle melko jyrkkää alamäkeä. Se oli onneksi miltei kokonaan sula. Vain kaksi muuta kulkijaa, mutta liikenteen ääntä enemmän kuin pohjoisrinteellä.

Linnunlaulua kuului enemmän alhaalla lämpimissä paikoissa, siis aukoissa. Näimme muutaman sinivuokon, paljon leskenlehtiä. Paluumatkalla auton ikkunasta bongasimme fasaanin. Sen kuvaaminen olikin sitten hankalampi juttu. Nousin autosta ja aloitin varovaisen lähestymisen lepikossa ja kannokossa (vastavaloon). Näppäilin kuvia vähän väliä. Yhdessä näkyy pääpuoli, toisessa pyrstö. Lopulta lintu sai häiritsijästä, siis minusta, tarpeekseen ja lehahti peltoaukean toiseen reunaan. Uusi yritys varovasti autossa istuen. Olisihan aika hieno otos saada fasaani ja Puijon torni samaan kuvaan. Jos vaikka tekisi kollaasin, jossa näkyisi koko komea lintu.

Vuosi sitten tänä lauantaina oli Tornien taisto. Tänä vuonna kevään odotetuin leikkimielinen lintutornitapahtuma on viikkoa myöhemmin.

Tänään 50v

Otsikko ei nyt tarkoita lainkaan, että minä olisin nuorentumaan päin (muuta kuin kuin tulemassa lapseksi jälleen), vaan päivittäistä Ylen ohjelmaa. Radio on auki äänitapettina melkein koko ajan. Välistä sitä komppaa astianpesukoneen surraava ääni, ikkunoiden ollessa auki lintujen siritys, aika harvoin rantatietä kulkevat moottoroidut kulkuneuvot, melko usein kävelysauvojen rytmikäs tikutus jo paljastuneeseen hiekkaan tai naapurin remontin aiheuttamat yllättävätkin äänet.

Kuuntelen mainittua ohjelmaa yleensä aika keskittyneesti. Odotan, milloin sieltä tulisi sellainen 50 vuoden takainen uutinen, jonka ihan oikeasti vielä muistaisin selvästi. Tuolloin uutisvirta ei ollut jatkuvaa eikä päällekkäistä. Toistoa toiston päälle. Nykyäänhän olemme niin lyhytmuistisia, että kesken uutislähetyksiä (ehkei ihan kesken, mutta ainakin lopuksi) kerrataan, mitä tuli sanotuksi. Repetitio mater studiorum. Verkosta lisää samaa asiaa, TV-ohjelmat radioitse... Et voi olla kuulematta. Silti et muista.

Tänään mieleeni jäi maininta Lasse Liemolan kappaleesta Anna pois (kitarahan se oli...) Mainittiin myös säveltäjä Händel. Ja joku lintutauti, jo silloinkin. Sitäkin mielenkiintoisempaa, kun eilen lukaisin läpi Meri ja Untamo Utrion Pois pula, pois puute Kun kansa selviytyi. (Tammi 1994.)
Sotien jälkeen on ollut todella tiukkaa ja puutetta kaikesta. On minulla jokunen sota-ajan jälkeen Amerikan sukulaisen lähettämä kirjekin, jossa luetellaan yksityiskohtaisesti, mitä lähetetyissä paketeissa oli ja kenelle mikäkin tuote (käytetyista rautanauloista alkaen) oli tarkoitettu.

Ikävältä tuntui lukea mustan pörssin keinottelijoista ja vähien ruoka- ym. tykötarpeiden epätasaisesta jakautumisesta tarvitseville. Paperista tehtiin liinavaatteita, puusta ja narusta jalkineita, opetettiin paikkaamaan jo kerran käännettyjä vaatekappaleita, purkamaan sukkia langan uudelleen karstaamista ja kehruuta varten. On sitä ennen osattu penniä venyttää. Venyvätkö sentit? Eräässä TV-mainoksessa niitä tulee ihan itsekseen...