Ultrakevyet kalapyörykät

Maalaismarkkinoilla oli lauantaina tunnelmaa, kun lähes 5000 osallistujaa ahtautui koulukeskusaukiolle seuraamaan työnäytöksiä, tutkimaan paikalle kuljetettuja vanhoja varstoja, silppureita, puimakoneita, pienkoneita, yhtä ponia, vasikkaa, kolmea lammasta, kahta kissanpentua ja kolmea pystykorvan pentua.

Paikallisten käsityöläisten tuotteet olivat ihan oivallisia, mutta tavanomaisesta markkinarihkamatarjonnasta en saata olla ihmettelemättä kymmenen euroa maksavaa saippuakuplapyssyä. Eivät muuten tehneet kauppaansa. Lapset saivat onkia eurolla, kasvomaalauksen parilla eurolla. Pääsymaksuun sisältyi osallistuminen yhden palkinnon arvontaan. Kuvan kuhat taas sai se, joka arvasi niiden painon oikein. Minä tunnistin lasipurkeissa olevat jyvät, mutta arpaonni ei suosinut. Oli muuten ihan mukava retki.

Koska kuhat menivät muualle, piti onkia syömäkalat kotirannasta. Kaikki säret ja ahvenet tarttuivat vaarin onkeen, joten Oskari kyllästyi siihen puuhaan. Mielenkiintoista oli kuitenkin päästä pyörittämään lihamyllyä, koska saalista (14 pientä onkikalaa) ei taaskaan sopinut heittää hukkaan. Etsin pari vanhinta keittokirjaa esille ja löysin helpon kalapyörykkäohjeen.

Kalapyörykät

annos kalamureketta
vettä
1 rkl suolaa vesilitraa kohden

kalamureke:
500 g kalanseläkkeitä
2,5 tl suolaa
1 kananmuna
2 rkl perunajauhoja
5 dl maitoa (kermaa)
(muskottipähkinää)

Kalanseläkkeet huuhdotaan nopeasti ja jauhetaan lihamyllyssä suolan ja perunajauhon kanssa. Jauhamisen jälkeen lisätään kakanmuna ja seosta vaivataan voimakkaasti hetken ajan ja sitten ohennetaan vähitellen maidolla tai kermamaidolla kiisselimäiseksi. (Lisätään hippusellinen muskottipähkinää.)

Suolattu vesi kiehautetaan. Murekenokareita sellaisenaan tai pyöreiksi muotoiltuna keitetään noin 10 minuuttia. (Älä laita liian monta kerrallaan, koska yllätyksekseni pyöryköiden koko ainakin kaksinkertaistui keitettäessä. Samalla ne nousivat kypsyessään pintaan kuten rasvassa keitettävät munkit.)

Ohjeen mukaan pyörykät voi tarjota vaikkapa keitettyjen perunoiden, papujen tai herneiden ja sieni- tai katkarapukastikkeen kanssa. Minä höyrytin kukkakaalin, tein kermaviilikastikkeen ja salaatin. Voisula maustoi pyörykät maistuviksi. Tämä nyt oli taas tällaista luovaa ruuanlaittoa. Emme me mitään seläkkeitä jauhaneet, vaan ne peratut onkikalat ruotoineen päivineen. Jauhettiin neljään kertaan, jotta ruodot eivät tuntuisi. Varsinaista dieettiruokaa. Annoksesta riitti hyvin neljälle.

Edit. 7.9.2025

Kuvan perusteella ties milloin julkaistu postaus on nyt kierrätyksessä. Vanha teksti oli jollakin älylaitteen sormen painalluksella muuttunut luonnokseksi. Ajattelin julkaista sen takaisin paikalleen. Äkisti huomasin, että se taitaa tulla uusimmaksi postaukseksi. Siksi tätä tekstin pätkää naputtelen tähän loppuun. Missään Varpaisjärvellä en ole nyt tietenkään käynyt, mutta muuten asiat piyävät paikkansa. Ja tuo kuva on omasta mielestäni aika kiva. Hyvää kesäisen lämmintä syyskuun sunnuntaita! 

K(i)erroksia

Kaksi päivää sitten tunsin ensi kertaa tämän kevään lämmön, kun kosketin peltistä postilaatikkoamme kämmenselällä. Tuli kesäinen olo. Kävelin tuossa jäällä. Mies oli pilkillä sen aikaa. Pilkkiminen ei ole minua koskaan kiehtonut. Aurinkoihottuman pelossa olin suojautunut pankkirosvoa muistuttavaksi. Oli tyyntä, vihdoin yksi päivä.

Moottoritieltä kuului jatkuva liikenteen melu. Suuntasin niemen nokkaa kohti, peräti sen taakse kuullakseni kunnolla jään ääntelyn. Jääkentän kutsun vai vaikerruksen? Raikasta ilmaa etsin.

Siellä täällä kelkkojen ja latujen ja jalanjälkien korkeammalle nousseiden alueiden välissä jään pinta on luistelijan unelma. Tai potkukelkkailijan. Sauvoista oli tukea huonosta tukirangasta kärsivälle. En tosin ollut varautunut railoihin. Jouduin punnertamaan välillä luvattomista kohdin vieraille tonteille. Selitys valmiina, tietenkin.

Tolppasaaresta löytyi ehjiä kaisloja. Rannan kaislat olivat murtuneet jään liikkeistä. Juuri muita ei tällä kohtaa enää liikkunut jäällä. Pidin itseäni oikeastaan rohkelikkona.

Tänään oli se auringonpimennys. Minulla kävi sikäli huono tuuri, että istuin TK:n odotusaulassa ja kuuntelin sen radiosta. Säästyivätpä kevätkirkkauden kipeyttänyt silmäni. Olimme toki aamulla suunnitelleet vipstaakia, millä seurata ja ehkä myös kuvata sitä. Lääkärin päivystysaikaa ei voi valita.

Kumppani sai kuvatuksi neulanreiästä heijastuksena jonkinlaisen otoksen.  Tämä päivä palautti  mieleeni edellisen vastaavan ilmiön. Vanhempani olivat käymässä meillä. Se oli se kesä, joka käänsi kertaheitolla tavallisen entisen elämäni päälaelleen. Luulin menehtyväni muutamassa kuukaudessa. Uskomatonta, että olen vielä täällä.

Edit 21.3.

Joku lukija on saattanut havaita, tämä postaus oli vasta luonnos. Se on niin tätä, siis nämä hipaisunäytöt. Ja kun minulla ei ole niitä sormenjälkiäkään. 

Talven, virusten ja kivun selätystä

Äkkiäpä tämä tammikuu meni. Koko blogi on jäänyt retuperälle. Läppäriin tunkeutui jokin virus. Tätä konetta on hoidettu melkein yhtä paljon kuin minua. Yritän nyt muistella sentään jotakin. On ollut monenlaista säätä, aurinkoakin yllättävän paljon tammikuuksi. On saanut ihailla paksun kuuran kuorruttamia puita.

Tammimarkkinoiden aikaan pakkanen pani parastaan täällä. Lunta on satanut liiaksi asti. Jopa kaupungin metsäladut jouduttiin sulkemaan, koska raskas tykkylumi katkoi havupuiden latvuksia ja oksia. Tänään oli vaihteeksi harmaampi päivä, mutta ei se estänyt ulkoilijoita. Puijon montussa oli hiihtäjiä taaperoista senioreihin.

Osuimme sinne kisojen aikaan. Oma hiihtoni on kävelynopeudella tapahtuvaa täpöttelyä paitsi alamäessä. Kiersin pesäpallostadionin lenkin. Se onnistui hyvän suksihuollon ansiosta. Nousin ylämäkeä hallitusti ns. suorilla. Silloin on voitelu kohdallaan, kun luistoa ei ole liikaa ja pito on varma. Mukava saada päivittäinen liikunta-annos muutoin kuin kävelemällä. Sekin on tosin ollut välistä hankalaa liukkauden takia. Mutta periksi ei anneta.

Kuuluttaja luetteli osin tuttuja nimiä ja harjoitushyppyjen pituudet olivat mielestäni aivan huippuja.  Yritin tietenkin ottaa kuvaa jostakin mäkikotkasta, mutta huonolla menestyksellä. Olen ennenkin todennut, että valokuvaaminen ja hiihto eivät tue toisiaan.

Pari vuotta sitten tulin ostaneeksi sellaiset monot, jotka soveltuvat sekä perinteiseen että luisteluhiihtoon. Päädyin kompromissiin, koska oikea nilkkani kaipaa tukea. Nyt kaipaan vanhoja matalia monojani. Nämä nykyiset ovat nauhoineen, vetoketjuineen ja tarrakiinnityksineen niin hankalat laittaa jalkaan, että pienelle hiihtolenkille ei tule oikein lähdetyksi. Odotan, että jäälle tulisi kovapohjainen tasainen latu.

Poikkesimme menomatkalla yhdessä urheiluliikkeessä etsimässä helpommin puettavia monoja. Siellä sitä sitten sai todeta taas kerran sen, miten aika lentää minusta ohi. Myyjä epäili, ettei siteisiini sopivia monoja enää ehkä löytyisi. Pitäisi siis vaihtaa myös siteet. Johtaako tämä siihen, että lopulta on ostettava koko paketti suksineen ja sauvoineen? Kyllähän nuo sauvat ovat jo ehtineet likaantua.

Kaikki kuvat ovat tammikuulta. Tuo alin on ehkä vaarallisimmasta tilanteesta liikenteessä. Siinähän on selvästi tukkirekka.

Aleksis Kiven päivänä

Viikkojen viikko. Näitä teemaviikkoja ja -päiviä riittää. Tänään liputetaan, koska on Aleksis Kiven päivä ja tästä päivästä on tullut myös Suomalaisen kirjallisuuden päivä alkaen jostakin, mitä en nyt jaksa tarkistaa. Tänään vietetään myös Maailman Mielenterveyspäivää. Kansalliseen epäonnistumisen päiväänkin on vain kolme päivää jäljellä.

Vanhusten ja eläinten viikkoa vietetään yhtäaikaa. Olin ajan tasalla siinä, että lokakuun ensimmäisestä sunnuntaista alkaa vanhusten viikko, johon mielestäni hyvin sopii viikolle sattuva Hiljan päivänä vietettävä Hiljaisuuden päivä. Tuolloin olisi tarkoitus tai tavoite välttää melu- ja kuvasaastetta.

Itse lähdin kokeilemaan hiljaista pyöräretkeä tuonne pohjoisen suuntaan. Miksi sinne moottoritien äänisaasteen vaikutusalueelle? Siksi että siellä on tasaisimmat pyörätiet. Kävi kuitenkin niin, että tuuli idästä l. suoraan tehtaalta. Moottoritien liikennemelu ei haitannut lainkaan, kun tehtaan melu porautui aivoihini. En ollut koskaan ennen kokenut vastaavaa.

Keskiviikkona ja torstaina oli sitten syysmarkkinat. Kuljin torin poikki molempina päivinä, koska oli  muuta asiaa keskustaan. Etsin karpaloita. Minulle tyrkytettiin metrilakua joka nurkalla ja niitä pakollisia viipurinrinkeleitä. Eniten väkeä näytti olevan ravintolateltalla, jossa oli tapahtuma Odottamattomia kouluruokia. Siellä tarjottiin tuunattua kouluruokaa kymmenen euron hintaan, josta puolet meni Kirkon Ulkomaanavulle. Koska isäntä oli omalla gourmet-lounaalla toisaalla, päätin mennä telttaan minäkin.

Yllätyin, kun tarjottimelle lastattiin haukimurekepihvit tillikermaviilikastikkella juureslisäkkeineen ja kaaliporkkanaraasteineen, siis prikulleen samanlaista ruokaa, mitä olemme syöneet kotona viime päivinä. Itse asiassa ainoa ero oli se, että käyttämässämme haukimassassa on mukana myös ruodot, heillä ei.

Annos oli runsas ja sen ohessa tarjottiin pikkuruisessa kulhossa mautonta maissipuuroa muistutukseksi siitä, miten huonosti asiat ovat monessa muussa maassa. Huonolla omallatunnolla vein ylijäämäruuan roskiin paperilautasineen, koska minulle ei ollut mukana mitään rasiaa, johon olisin voinut sen laittaa kotiin tuotavaksi. Eihän nyt ruokaa roskiin.

Lopulta löysin niitä karpaloitakin ja näin miten savolaiset harrastavat rahanpesua. Torin kulmalla oli nosturiauto ja sen korista suihkutettiin vettä pankin seinässä olevaan taideteokseen Pennejä taivaasta.  Puhdasta tuli. Uudempi kävelykeskustan kiihkeääkin polemiikkia aiheuttanut patsas Oksapoika oli yöllisen sateen puhdistama.

Huomenna on sitten Kansainvälinen tyttöjen päivä. Ehkä päivät pitää nimetä ja ihmiset lokeroida milloin minkin otsakkeen alle nykyään. Nyt tämä teemapäivien muidenkin harrastama päivittely saa kohdaltani loppua.

Hyvää viikonloppua!

Omat reitit

Vihdoin tänä aamuna sai herätä viikkoja kestäneen hellejakson jälkeen lempeään sateeseen. Helenanpäivän myrskyä ei kai tarvitse laskea, koska se saderyöpsäyksineen kesti vain sen avjaan viisi minuuttia. Tosin suurta tuhoa kylvi ja kaatoi, katkoi ja kieputti isojakin puita ihan vieressä.

Kuljen jaksamisen mukaan omia reittejä pitkin. Rantoja, siltoja, lampien luona ja Puijolla. Ihan jokainen niistä sai myrskystä osansa ja olen joutunut välillä palaamaan jälkiäni takaisin. koska esim. Puijon laella maisemaa avanneet myrskynkaadot odottivat pitkään metsureita. Linnut ovat jo väsähtäneet tai hukkuneet moottorisahojen äänten alle.

Olen kiinnittänyt huomiota enemmän tuoksuihin. On kuin kulkisi saunassa koko ajan. Myrsky kaatoi paljon koivuja ja niiden maahan jääneet tai jätetyt oksat lehtineen tuoksuvat käytetyltä saunavastalta. Imelä tuoksu.

Pirstoutuneiden mäntyjen ja kuusien  kohdalla muistan  lapsuuden lautataapelien tuoksun. Haapa ei tuoksu miltään.  Pihlajiakin meni ja salavia. Satoja runkoja puita, joku menetti omenapuunsa, viereisellä tontilla taas ei käynyt kuinkaan. Suurta sattumaa, joka asettaa ihmisen ihmisenkokoiselle paikalle luonnonvoimien edessä. Samalla tavalla arvotaan sairaudet elämän arpapelissä.
  

Eilen koulun pihaa putsattiin hiekasta. Luultavasti opettajien autot täyttivät parkkialueen. Tänään pihan täyttivät koululaisten äänet. Uusi lukuvuosi alkaa.  Innokkaat ekaluokkalaiset aloittavat koulupolkunsa. Arki saa rytmin. Hyvä niin.

Olen edelleen hiukan pihalla älypuhelimeni kanssa. Postauksen otsikko on erään käyttämäni sovelluksen nimi. Se kertoo miten kauan, korkealle ja millä vauhdilla (sic) kuljen vanhoja tuttuja reittejä. Se ilmoittaa myös kulutetut kalorit. Mielenkiintoisinta on mitata matkan pituus, sillä aikaahan minulla riittää.

Huh hellettä!

Harvoin on tämä pohjoisrannan vesi ollut niin lämmintä kuin tämänvuotisen Jaakonpäivän jälkeen. Vaikka laituri onkin väsähtänyt vinksalleen vuosien myötä ja portaista puuttuu yksi astinlauta edelleen, olen aika monta kertaa hakenut viilennystä joko tyvenestä tai aaltoilevasta vedestä. Jos kesäkuussa lasten uimakoulut piti pitää pääsääntöisesti maalla, heinäkuun helteiden vuoksi lämmennyt vesi ei juuri virkistä. Palatessa jo puolivälissä polkua hiostaa niin, että voisi kääntyä takaisin, jos jaksaisi.

Lokit ovat ottaneet laiturin hallintaansa. Eilen sävähdin jonkun uimarin laiturille kiinni naulaamaa lelukäärmettä. Sen oli määrä karkottaa lokit. Jo neljältä aamulla ajattelin mennä katsomaan, olisiko laituri tällä kertaa vapaa. Eikä mitä! Lokinpoikanen se siinä torkkui edelleen eikä kumikäärmeestä ollut jälkeäkään. En oikein jaksa uskoa, että joku lintu olisi sen saanut irrotetuksi.

Eilen lähdin seuraksi mustikkaretkelle. Samasta paikasta on joskus löytynyt lakkojakin. Suo oli niin kuivaa, ettei kumisaappaita tarvinnut. Mustikoita löytyi jonkin verran, samoin juolukoita, lakkoja vain muutama. Vanhasta muistista kyykistelin liikaa, vaikka tiedän kyllä seuraukset. Onneksi ukkospilvet alkoivat nousta, niin tuli lähdetyksi ajoissa pois. Sitten sitä jyrinää ja lyhyitä ukkoskuuroja riitti useita tunteja. Mitäpä näistä säistä ja sateista kirjoittamaan, kun nykyään kaikilla on mahdollisuus tutkia vaikka minkä paikkakunnan täsmäsäät.

Viisi litraa mustikoita on aivan hyvä saalis ja ne muutamat lakat. Ainoa miinuspuoli retkessä oli, että kadotin vesipullon. Ei kannattaisi kanniskella kameraa joka paikkaan. Pullo oli toisessa kädessä ja kamera toisessa. Ja sitten otin jonkin kuvan...  En mitenkään löytänyt miltei väritöntä vesipulloa varvikosta, vaikka kuinka etsin. Piti jättää se sinne ja palata autolle, jossa tiesin olevan vettä.

Neljä vuotta sitten oli vielä helteisempää. Laitoin tuon linkin tuohon, koska kuvissa näkyy vielä vanha moottoriliikennettie. Nyt maisema on aivan toinen.

Ei lämmin luita riko, kunhan muistaa juoda tarpeeksi ja pitää huolen suolatasapainosta.

Aikamatkailua

Aika ei odota, vaan on. Ajan kulumisen vauhdista olen monta kertaa kirjoittanut. Tänä kesänä on kuitenkin tullut matkustetuksi ajassa taaksepäin, paikoissakin eri suuntiin.  Ensimmäinen aikamatka oli laulullinen. Tuuli hiljaa henkäilee, Arvon mekin ansaitsemme ja muutamat muutamat kansakoulusta ulkomuistiin jääneet laulut sujuivat vielä.

En päivääkään vaihtaisi pois sen sijaan olisi kirvoittanut kyyneleet, jos olisin ollut yksin paikalla. Onneksi vieressä istui samanhenkinen ystävä. Ei tarvinnut kuin vilkaista vieruskaveria, ja yhdessä olimme saada nauruhepulikohtauksen. Taisimme saadakin.

Lapsuusmaisemien koluaminen alkaa muistuttaa geokätköilyä. Paikat ovat tallella jossakin pääkopan koordinaatteina, mutta niiden ilmiasu on muuttunut miltei tuntemattomaksi. Pensaat, puut, pihlajat ovat joko kadonneet tai kasvaneet suuriksi. Kivet ovat kummallisella tavalla kutistuneet. Samoin rakennukset. Äänimaisemat ovat muuttuneet. Polut joko kadonneet tai muuttuneet maisemaan sopimattomiksi teiksi.

On tiettyjä muistin tukipylväitä, johon voi kiinnittää vielä muistamansa asiat. Koulut ja muut opinahjot. Muutot liian liian usein kouluaikana. Valmistumiset, häät, lasten syntymät. Kenellä mitkäkin asiat.

Vasta hiljan olen havahtunut siihen, miten paljoa vaille olen jäänyt siksi, että jouduin vaihtamaan teini-iässä koulua liian monta kertaa. Muistan ponnistelematta kaikki kansakoulukaverit ja lukioaikaiset luokkatoverit. Oppikoulua kävin neljässä eri koulussa. Ei siinä ehtinyt juurtua mihinkään. Ehkä juuri siksi olen nyt juuttunut paikalleni. Nuorena ei uskaltanut, koska tiesi kohta taas joutuvansa lähtemään.

Kuvat ovat tämän oikukkaan kesän niitä aurinkoisimpia hetkiä.

Polkuja

Venlojen kirmailua katsellessa äsken tuli mieleen, miten valtava kasvuvoima luonnossa on. Aukkohakkuiden ja myrskykaatojen jäljet peittyvät alkukesästä melko pian sakeaan vihreään. Kaikki näyttää kauniilta, mutta valitettavasti istutuskuopat ovat ikäviä loukkuja. Olen niihin "pudonnut" useammin kuin kerran.

Kaksi kulkijaa ei vielä tee polkua. Kolmas sen jo tekee. Suunnistajat saivat hetkessä aikaan mustat polut maastoon. Kostea maa tietenkin vielä edisti asiaa. Jotta jokin vanha karttapolku säilyy, se vaatii kulkijoita. Ihmisiä ja eläimiä. Kaksikin ihmistä riittää, jos he kulkevat samaa reittiä säännöllisesti. Ikäpolveni muistaa aitta- ja navettapolut maaseudulla. Ja oikopolut naapureihin.

Huomenna on luonnonkukkien päivä. Kotoisten ja kai se saa olla tulokkaidenkin. Jostakin ne alkuperäisetkin kukat ovat aikoinaan tulleet näille leveysasteille. Ymmärrän toki, että valtaisia lupiinikasvustoja täytyy rajoittaa, etteivät kissankäpälämme ja kissankellomme vallan kuole. Sama koskee jättipalsamia.

Tämänvuotinen teemalaji on valkolehdokki. Olen vain yhden kerran elämässäni törmännyt siihen luonnossa - sen kaksin auki pidetyn polun varrella. Mitähän sille esiintymälle mahtaa kuulua?

Kuopio on kesäisin tapahtumia täynnä. Varmaankin koko Suomi tietää, että täällä tanssii ja soi. Ja juostaan Jukolassa. On viinijuhlat ja taitavat Kalevan kisatkin olla tänä vuonna täällä. Toissapäivänä kävelin tuolla mäellä. Laavulla näkyi sateisesta säästä huolimatta elämää.  Jalkasen patsaalla oli peräti kolme linja-autoa odottamassa Viherympäristöliiton päivien osanottajia laavukahveilta.  Ihan tavalliset nuotiokahvit ne eivät olleet, kuten kuvista näkyy.

Olisi minullekin maistunut, mutta minulta puuttui se osallistujarintamerkki. Pullaviipaleet oli varmaankin laskettu.

Länsituuli vaarallisen voimakasta tänään

Aurinko helottaa kirkkaalta taivaalta ja ikkunasta katsoen näyttäisi olevan poikkeuksellisen hyvä ulkoilusää pitkään aikaan. Keväältä näyttää hyvinkin, koska ensimmäinen kärpänen surrasi keittiön ikkunassa. Jo eilen katselin tuulen lennättämiä lehtiä ja kuvittelin niitä  perhosiksi. Kannattaa kuitenkin nostaa katseensa kohti puiden latvoja. Puuskittainen tuuli huojuttaa niitä voimakkaasti. Siinä on luonnon selkeä kieltotaulu välttää reunametsiä. Vähintäänkin käpyjä putoilee maahan. Lämpötila on +4 astetta, mutta 20m/s -tuuli hyytää sen pakkasen puolelle.

Lumet ovat sulaneet melkein kokonaan. Ojat ovat sen sijaan umpijäässä. Tänä keväänä erikoisen talven jälkeen kaikki näyttää tapahtuvan  eri järjestyksessä kuin tavallisesti. Hankikantokelejä ei ole ollut, koska ei ole ollut hankiakaan. Keväisin muistan yleensä kuunnelleeni purojen solinaa lumen alta(kin). Nyt  maa on paljas lumesta, mutta ojat ovat umpijäässä. Juuri radiossa eräs haastateltava kertoi, ettei ole koko talvena tarvinnut lumikolaa. Lumentyönnin, se pitkävartinen, on riittänyt hyvin parina kolmena lumityöaamuina.

Suksille ei jokainen ehtinyt lainkaan. Tosin Puijon laella oli tunturimainen maisema jonkin aikaa, mutta sekin oli saatu aikaan ison  osin tekolumella. Kävin yhden kerran  "hiihtämässä" siellä. Ja pari kertaa jäällä, kunnes vesi pilasi ladut. Eli periksi ei ole vielä kokonaan annettu, vaikka välillä mieli tekisikin.

Sillan alla on hiukan sulaa jo tälläkin puolella. Kelloselän puolella kaukana näkyvät jo lokit leikeissään. Joutsenia kaipailen. Tämänpäiväinen tuulen ja liikenteen nostattama tiepöly käännytti minut takaisin jo ensimmäiseltä sillalta. Aallot näyttivät nousevan jään reunan alta.

Pääsasia tuli kuitenkin hoidetuksi: päivittäinen ulkoilu. Metsä olisi tietenkin ollut parempi paikka.

Sotshi, Sotji, Sochi, Сочи

Vielä näkyy löytyvän ainakin yksi suomalaisia yhdistävä asia, talviolympialaiset. En tiedä tarkalleen, miten katsojamääriä lasketaan. Jos puhutaan yli kahdesta miljoonasta katsojasta, puhutaanko silloin avoinna olevista vastaanottimista vai jostakin keskiarvomäärästä katsojia yhtä televisiovastaanotinta kohti. Ja lasketaanko mukaan mobiilit katselulaitteet?

Myötätuntoni on valtavien odotuspaineiden jälkeen epäonnistuneiden urheijoiden puolella. Oikein tekee pahaa, kun toimittajat piirittävät heitä kysymyksillään. Ovatko huippu-urheilijat samalla tavalla koko kansan edustajia kuin poliitikot? Vastuussa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään meille jokaiselle?

Tänään on kai se kaikkein jännittävin päivä penkkiurheilijoille. Miten käy Suomen miesten jääkiekkojoukkueelle? Entä jatkuuko naishiihtäjien menestys parisprintissä? Onhan siellä toki muutakin ohjelmaa. Eilen illalla katselin, miten Antti-Jussi ländäsi huippuranin jossakin lumikourussa. Lumisateessa vielä. Olen pudonnut ihan pihalle näistä uusista lajeista. En ymmärrä selostustakaan. Pitäisi olla sanakirja lähellä.

Edellisessä postauksessa oli kuvia lumitykeistä. Koska luomulunta ei satanut, laitettiin Puijon montussa tykit jauhamaan tekolunta. Tykkejä olisi kai ollut useampikin, mutta läheisen sairaalan vedensaanti olisi ollut vaarassa, jos kaikki olisivat olleet käytössä yhtäaikaa. Edelleenkään täällä ei ole lunta kuin n. kymmenen senttiä, metsässä ei sitäkään. Tänään on kuitenkin pakkasta sentään 3,5 astetta, joten jäämaraton onnistunee. Laturetket on jouduttu perumaan.

Kaksi kertaa olen käynyt kokeilemassa hiihtämistä jääladulla. Sitten tulikin tämä lauha jakso ja vesi nousi jäälle. Toivon, että sataisi vielä edes muutaman sentin lunta, vaikka talitintit jo laulavatkin kilvan titityytään. Kunnon latu pitäisi saada, sillä pelkkä tampattu luistelubaana tai moottorikelkan jälki ei sovi helposti kovinkin kipeäksi ärtyvälle selälleni. Ja ikävä flunssakin pitäisi päihittää ensin.

PS. Jos Sotshi kiinnostaa muutenkin kuin olympiakaupunkina, Ylen Areenasta voi kuunnella sarjan Amatöörioppaat Sotshissa.

Luvassa lunta

Tammikuu meni äkkiä. Helmikuun alussa on yleensä jo korkeat hanget ja nietokset. Toistaiseksi meillä on ollut vain kuuraiset puut ja ne paukkuvat pakkaset. Mutta nyt heti aamusta alkoi sataa lunta. Vihdoinkin. Aurauskalusto kävi tammikuussa toki pari kertaa kolaamassa pois parin sentin pumpulilumikerroksen, mikä tuntui kyllä melko turhalta työltä.

Sateisen syksyn vuoksi purot syöttävät edelleen vettä ojiin. Onneksi vaarallisia polanteita on jo murskattu kävelytieltä. Lumi kuuluu suomalaiseen talveen. Sen puute on jo aiheuttanut vahinkoa marjanviljelijöille. Ellei lunta saada sateena, sitä tehdään koneella. Lähimmät nietokset löytyvät Puijon montusta. Parkkipaikka on suljettu, koska siellä on jatkuvasti kaksi lumitykkiä käynnissä. Olen poikennut kolme kertaa tarkistamassa. Jonnekin sitä sitten siirretään, koska korkeat kasat olivat jo vajenneet. Lähirinteen puustokin saa osansa tekolumesta.

Aurinko yritti tällä viikolla jo herätellä kevättä. Luulin muuten osaavani helmikuun alun nimipäivät ulkomuistista. Riitta, Aamu, Valo. Tarkistin seinäkalenterista. Huomenna viettävät nimipäiväänsä myös Jemina ja Lumi, Aamun lisäksi. Jatkuva muutos tai hienommin sanottuna trendit näkyvät nimistössäkin. Viiden vuoden välein nimipäiväkalenteri tarkistetaan (Yliopiston almanakkatoimisto)  tiettyjen kriteerien mukaan. Seuraavan kerran uusia nimiä otetaan kalenteriin vuoden 2015 alusta.

Riitasta tulee mieleen muutama entinen kollega ja yksi lukioaikainen luokkakaveri, Jeminasta yksi koira. Lumi-, Aamu- ja Valo-nimisiä henkilöitä ei tule mieleen yhtäkään. Onnea kaikille Riitoille tänään!

Pakkaspäiviä

Joulukuinen harmaus on tipotiessään. Kannattaa pistäytyä ulkona, jos vain jotenkin jalat kantavat. Kaikki, aivan kaikki puut, pensaat ja heinänkorret ovat muutaman päivän aikana muuttuneet kimalteisen valkoisIksi. Lähiössä on ilo elää pumpulimaisessa kuuralumihattarataikamaailmassa, kun ei katso maahan. Miksikö? Maahan lunta on kertynyt vain ohut kerros. Aurinkolasit on pitänyt ottaa jo käyttöön, osin toki siksikin, että ne ovat muoviset, siis lämpöisemmät pitää näillä 20 asteen paikkeilla pysyvillä pakkasilla.

Maanantaina oli asiaa keskustaan. Sanoin kuskille, että nyt olisi sellainen sää, että voisi nähdä halon. Ensin ihmettelimme varavoimalan savupiipusta suoraan ylös tupruavaa savua tai vesihöyryä. Korkeiden piippujen päästöistä voi määrittää tuulen suunnan. Oli siis tyyntä. Heti kohta seuraavalla mäellä näkyi kuin näkyikin halo. Haloja bongatessa olisi hyvä olla aukealla paikalla. Auton ikkunasta ei pääse näkemään kuin yhden sivuhalon. Kummasti sekin ilahduttaa.

Eilen halovalo yllätti ilman, että tarvitsi lähteä edes ulos. Keittiön ikkunasta näki talvisen "sateenkaaren" pään viipyvän hetken vasten kuusikkoa. Tänäänkin sai ihailla samaa ilmiötä eilistäkin napakammassa pakkasessa. Taas auton ikkunasta. Minusta tuntuu, että keinolumen tykityksellä on jotakin tekemistä yllättävän taajaan ilmaantuvien halojen kanssa. Luomulunta on alle kymmenen senttiä eikä latuja ole vielä voitu avata.

Arvo ja arvot

Eräs omalta kotikylältä lähtöisin oleva edesmennyt kansanedustaja tuli mieleeni kuunnellessani eilistä uutista arvoistamme tällä hetkellä.

Pirstoutunut Suomi. Oletko kettu, pystykorva, leijona vai pandakarhu?  Jotenkin minusta tuli pandakarhu, vaikka "tuoteseloste" ei vastannutkaan tuotetta. Horoskooppimerkiltäni olen sentään edelleen leijona. En tosin usko kumpaankaan.

Jaakko Juteinin Laulu Suomessa alkaa sanoilla "Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa...". Ikäpolveni edustajat osaavat kyseisen laulun varmaankin ulkoa.

Nyt on sitten joulukoristeet koottu samaan pahvilaatikkoon mistä ne otettiin Tuomaan päivänä esille. Pipareita riittänee ainakin Nuutin päivään saakka, ehkä kauemminkin. Kuusia on kannettu muutamien ojien pohjille, koska ei ole edelleenkään hankea mihin ne tökkäisi.

Sään suhteen edellinen postaus on yhä ajankohtainen. Tänäänkin satoi silkkaa vettä. Kallaveden pinta alkaa kai olla korkeimmillaan, koska lähimmän laiturin kansi on jäänyt kokonaan veden alle. Kummallisiksi ovat kelit kääntyneet. En muista tällaista vuodenvaihdetta, että piti sateenvarjon alla ja tuulen suojassa sytyttää tähtisadetikut. Suurempaa taivaalle singottua rahantuhlausta katselimme vain sivusta eikä onneksi pelottanut yhtään. En muista nähneeni myöskään tähän aikaan vuodesta vadelmapensaassa uusia lehtiä. Eikä jänis ole käynyt ennen napsimassa sinivuokon lehtiä ruuakseen. Ja toisaalla on pakkasia ja lunta liiaksi asti.

Tämän päivän piristys oli rantapuussa havaittu isokokoinen käpytikka. Kuvattavaksi lintu ei kunnolla suostunut, kun on niin nopsaliikkeinen. Mutta se lintujen sirkutus ja tikkojen koputus oli kuin kevään enne, vaikka edes talvea emme ole toistaiseksi saaneet. Kai se talveksi kuitenkin kääntyy - lopulta. Eivät ole vuodet veljeksiä.

Edit. 15.43

Olin vallan unohtaa toivottaa oikein alkanutta vuotta 2014 kaikille lukijoilleni! 

Pöhinää ja muita vuoden sanoja

Sataa vettä ja lämpötila on vaihtunut lähes parinkymmenen pakkasasteen jälkeen neljäksi lämpöasteeksi Sisäkeli. Jos minulla olisi valta, ottaisin yhteyttä pilvipalveluun ja tilaisin sellaiset pilvet, jotka toisivat kauniin joulukorttimaisen lumisateen huomiseksi Lucian päiväksi. Saattaa sen myrskytuuli tuodakin Arktikselta asti. Suomalaisena en yhtään pelkää talvivaaraa, koska mehän olemme syntyneet sukset jalassa ja juoksemme ja pelaamme potkupalloa tai hiihdämme vaikka korkokengät suksiin naulattuina kesäisinkin pitkin hyllyvää suota. Ainakin yksi blogiystävistäni on tehnyt tämän uroteon.

Itselleni on kyllä kehkeentynyt harmillisen suuri kestävyysvaje. Ennen nousin Puijon portaat ylös ja tulin alaskin ilman sen suurempaa puhinaa tai pöhinää. Tänä syksynä olen kokeillut nousua vain pari kertaa ja todennut, että  portaissa on muuten aivan liian pieni väistötila. Viime kerralla suorastaan kiusaannuin, kun yksi ja sama varmaankin hyvällä sixpackillä varustettu mieshenkilö ehti ohittaa minut useaan kertaan mennen tullen. Hipaisten.

Olen tietenkin liian hidas. Hidas väistämään. Varsinainen tukipaketti: löytyy nilkkatuki, polvituki, alaselän tuki... mutta niiden avulla tahdon mennä aina silloin tällöin mittaamaan kuntoani. Eilen pistäydyin tuossa rannassa. Vesi oli noussut jään päälle. Kovin varovasti astuin sohjoiseen lumeen nastapohjakengilläni. Pitääkö goretex varmasti vettä vai aistinko hetikohta vuotokohdan jalkineissa? Edelliskerralla kävi niin.

Meillä on sellainen auto, joka sanoo aina bling, kun lämpötila on neljä astetta plussaa. Edellisessä autossa tuo asteluku oli kolme. Navigaattori puhuu myös. Onkohan sekin somelainen?   Ihan tuntuu oudolta pitemmillä tieosuuksilla, kun se navigaattori on hiljaa. Sitten se ykskaks sanoo vaarapaikka, vaikka tie on ihan suora ja hyvä. Olen pohtinut, onko esim. avobemareissa paremmat navigaattorit. Ainakin niiden pitäisi ilmoittaa kuskille etukäteen esim. myrskyistä ja vesisateista, joita nyt näkyy aina vain riittävän.  Onneksi on tuo aiemmin mainitsemani pilvipalvelu.
___


Eilen iltapäivällä katselin ja kuuntelin aikani kansanedustajien keskusteluja. Korvaani särähti puhemiehen ohje: Kuunnelkaa päivän sanaa. Olen tottunut assosioimaan sen hengelliseen puheeseen. Olikohan se eilinen päivän sana kestävyysvaje vai hyvinvointiyhteiskunta vai rakenneuudistus? Vai sote? En saanut selvää.

Tämän päivän sana on kuitenkin  Ylen lukijoiden vuoden 2013 sanaksi äänestämä pöhinä.  Siksipä minäkin pöhisen (sic) pitkästä aikaa.

Kuvat eilisiä paitsi viimeinen, joka on otettu toissapäivänä.

Edit. 9.1.2014

HS:n uudissanatesti
Em. artikkelin mukaan pöhinä oli jo liian vanha uudissanaksi. ;)

Edit 31.1.2014
Kotuksen vuoden 2013 sanapoimintoja.

Kun ei sanotuksi saa

Oppilaiden hälistessä minulla oli tapana alkaa puhua hiljaisemmalla äänellä ja lopulta vaieta tyystin. Viimeistään siinä vaiheessa oppilaat hoksasivat, että opettajalla saattoi olla jotakin asiaa heille. Yleensä se toimi hyvin. Ei tosin aina. Ehkä olisin voinut lopulta vaikka poistua luokasta sanomatta sanaakaan. Ei sentään, koska valvontavastuu esti. Huutamaan minusta ei koskaan ollut eikä ole.

Hiljaisella äänellä puhuminen tarttuu ainakin pieniin lapsiin. Isommat lapset hoksaavat aika pian, ettei heidän tarvitse alkaa kuiskailla tai supattaa, jos keskustelukumppani on tilapäisesti puhekyvytön. Puhekipsissä ei saisi edes kuiskata, koska se rasittaa äänihuulia aivan yhtä paljon kuin puhuminen. Joutonomina olen jo kauan käyttänyt ääntäni hyvin vähän ja siksi olin unohtanut, että flunssaisena tulee säästää ääntään.

Ääntä tulisi hoitaa. Onhan se ihmisen ominta minuutta. Viikonloppuna ääneni nimittäin yllättäen katosi.  Toisaalta on ihan terveellistä ja hyödyllistä kokea, millaista seurustelu on ilman puhekykyä. Kynä ja paperi kädessä  pitää pitää vuorovaikutusta yllä, koska itsekeksimäni viittomat eivät oikein mene perille eikä fläppitauluakaaan ole. Jos olen luonnostaankin hiljaisen sorttinen, mykkänä tunsin seurassa kutistuvani entisestään. Ilma tuntui olevan sakeanaan sanoja ilman minuakin. 

Edellisessä postauksessa mainittu talvi on näköjään peruttu. Vain aivan vähäisiä lumilämpäreitä näkyi ojissa ja linja-autopysäkkien kohdalla niillä seuduilla, jossa lumentulo oli ollut runsainta. On tullut istutuksi auton ratissa ja pelkääjän paikalla satoja kilometrejä. Ja vastapainoksi tanssituksi villasukkasillaan innokkaiden ikiliikkujien kanssa. Lumentulo pakkasineen sai joutsenet liikkeelle. Varsinaisina joutsenbongauspäivinä en niitä nähnyt, mutta perjantaina kyllä. Kymmenien joutsenten näkeminen pellolla einehtimässä on aina sykähdyttävä näky. Ja talvea tietää myös harsokorennon ilmaantuminen sisätiloihin. Lehtipuut ovat täällä jo  miltei alastomia. Viimeisinä värivaloa talviajan hämärään tuovat lehtikuuset siellä täällä.

Joutsenbongaus BirdLife Suomi

Maailman STROKE-päivä 29.10.