Aikamatkailua

Aika ei odota, vaan on. Ajan kulumisen vauhdista olen monta kertaa kirjoittanut. Tänä kesänä on kuitenkin tullut matkustetuksi ajassa taaksepäin, paikoissakin eri suuntiin.  Ensimmäinen aikamatka oli laulullinen. Tuuli hiljaa henkäilee, Arvon mekin ansaitsemme ja muutamat muutamat kansakoulusta ulkomuistiin jääneet laulut sujuivat vielä.

En päivääkään vaihtaisi pois sen sijaan olisi kirvoittanut kyyneleet, jos olisin ollut yksin paikalla. Onneksi vieressä istui samanhenkinen ystävä. Ei tarvinnut kuin vilkaista vieruskaveria, ja yhdessä olimme saada nauruhepulikohtauksen. Taisimme saadakin.

Lapsuusmaisemien koluaminen alkaa muistuttaa geokätköilyä. Paikat ovat tallella jossakin pääkopan koordinaatteina, mutta niiden ilmiasu on muuttunut miltei tuntemattomaksi. Pensaat, puut, pihlajat ovat joko kadonneet tai kasvaneet suuriksi. Kivet ovat kummallisella tavalla kutistuneet. Samoin rakennukset. Äänimaisemat ovat muuttuneet. Polut joko kadonneet tai muuttuneet maisemaan sopimattomiksi teiksi.

On tiettyjä muistin tukipylväitä, johon voi kiinnittää vielä muistamansa asiat. Koulut ja muut opinahjot. Muutot liian liian usein kouluaikana. Valmistumiset, häät, lasten syntymät. Kenellä mitkäkin asiat.

Vasta hiljan olen havahtunut siihen, miten paljoa vaille olen jäänyt siksi, että jouduin vaihtamaan teini-iässä koulua liian monta kertaa. Muistan ponnistelematta kaikki kansakoulukaverit ja lukioaikaiset luokkatoverit. Oppikoulua kävin neljässä eri koulussa. Ei siinä ehtinyt juurtua mihinkään. Ehkä juuri siksi olen nyt juuttunut paikalleni. Nuorena ei uskaltanut, koska tiesi kohta taas joutuvansa lähtemään.

Kuvat ovat tämän oikukkaan kesän niitä aurinkoisimpia hetkiä.

Tuomaanpäivänä 2012

Tuomaanpäivää on aikoinaan pidetty puolipyhänä ehkä siksi, että se sattuu talvipäivänseisauksen kanssa samalle päivälle. Suurimmat jouluaskareet piti olla suoritettu jo ennen pesäpäivien alkua. Onhan se juhlaa, että syystalven pimein aika on jaksettu taivaltaa. Aikaisin tullut lumi ja pakkaset muuttivat kaamoksen siedettävämmäksi tänä vuonna. Nyt on aika pysähtyä ja rauhoittua.


Aurinko näyttäytyi täällä tänään. Pakkasta on reilut kaksikymmentä astetta. Lumi narskuu hauskasti kenkien alla. Puut ovat saaneet kauniin kuurakuorrutuksen ja nietosten lumikiteiden kimallus kertautuu katuvalojen loisteessa. Vaikka ilma on melko kosteaa, syvänsiniseltä taivaalta katse hakee ja  poimii kirkkaan tähden.

Joulurauhaa toivotan kaikille lukijoille, lähellä ja kaukana. Mieli palaa lapsuuden joulutunnelmiin.

Muistot, oi te mulle tuokaa, joulu lapsuuden... (Janne Tulkki)

Jos ma leikille rupean

Vuonna 1930 WSOY:n julkaisemassa Kansakoulun lukukirjassa II  (toim. K.A.Horma, Hilda Huntuvuori ja E.A. Saarimaa) jo valitetaan, että "unholaan tai hämärään muistokammioon ovat vähitellen peittyneet enimmät vanhanaikaiset leikit, joilla kansa ennen ilosti ja sulosti pirttisten joulunpyhäinsä viettoa."  Jos ovat katoavaa kansanperinnettä 1950-luvun leikit nykyään, niin alla mainituista en ollut kuullutkaan eikä minulla ole niiden kulusta minkäänlaista käsitystä.

On ollut runojen laulamista, pari- ja piiritansseja, arpaleikkejä, urheiluleikkejä ja voimainkoetuksia. Naurua herättäviä pilaleikkejä kerrotaan leikityn paljon: Markuksen tervehtäminen, otavan kääntäminen, uunin muuttaminen, kukon kengitys, pippurin punnitus, kurjen kuljetus.

On leikitty kotoisia kuvaannollisia leikkejä kuten  "sudennuottaa", oltu "myllysillä", "paistisilla", "nauriisilla".  Täällä Savossa päin kerrotaan leikityn "hapanlohkoleikkiä". Siinä on yksi keittäjänä, toinen hierimenä ja muut piirissä. Keittäjä heitä vuoroon pyörittää, mutta hierimen on koko aika pyörittävä, ettei hapanlohkokeitos pala pohjaan.

Mainitaan myös "laivasilla olo" ja "hanhisilla olo". Hanhisilla oltaessa leikkijät asettuvat pitkään jonoon, tyttö pojan ja poika tytön eteen. Jono on olevinaan hanhia ja jonon eteen vastapäätä asettuu yksi pari joutseniksi, pitäen toisiaan kädestä kiinni ja niin muodostaen portin.

Kaikki 41. lukukappaleessa mainitut leikit ovat minulle vieraita. Viimeksi mainitun kuvaus tuo kuitenkin  mieleen omasta lapsuudesta tutun "viimeinen pari uunista ulos"-leikin, koska siinä kaikki pääsevät vuorollaan joutseniksi.

Mainitsemaani laivasilla oloa kirjoittaja pitää kauniina näytelmäleikkinä. Siinä ostetaan laivaa. Nuoret menevät lattialle istumaan, tyttö pojan ja poika tytön syliin. Sitten he alkavat käsillään soutaa laivaa ja laulaa runon säkeitä. Laivan ostajat tulevat tupaan. Kysellään laivan hinta, tekijät ja lopulta tehdään kaupat.

Kyll´ on pursi purjeinensa
sorea kuin Suomen sorsa.
Sen on kaula kaarellansa
niinkuin neidon kenokaula.
Sen on laidat laadullansa
kupuvat kuin taivaan kaari.
Mastot ovat muhkeammat
korven kuusta korkeammat.
Hinta vain on hiukan kallis.

Mitä maksaa meren kukka,
kuta Samponen sorea?

Kaksi kattila rania,
kolme lehmän kompsukkata,
viisi Viipurin rahoa,
kuusi kultatynnyriä.

Tämäkin leikki vaatii runojen ulkoa osaamista ja laulamista. Ihminen on luotu laulamaan. Jostakin sielun sopukoissa viimeisinä säilyvät lapsuusaikana opitut laulut ja virret sanoineen.


Ns. ulkolukuoppimista ei kai nykyään pidetä kovin hyvänä opetusmetodina. Itseäni ei ainakaan lainkaan kaduta, että olen aikoinani joutunut opettelemaan ulkoa jopa proosaa.

Kuva on julkaistu aiemmin täällä.

Puhelin tietää

Mitä  voi päätellä siitä, että käyttämästäni läppäristä A- ja S-näppäimissä on melko syvät kuopat? E-näppäin on kulunut F:ksi. N, R ja K ovat myös erittäin kuluneet. Luultavasti asia kertoo jotakin tiettyjen kirjainten taajemmasta esiintyvyydestä kirjoituksissani. Tai siittä että en kirjoita kymmensormijärjestelmällä. Tai että kone on jo vanha. Tai että en istu ergonomiseti oikein.

Avoimuutta ja läpinäkyvyyttä hehkuttavan somettuvan kansalaiskyhteiskunnan tunnetilat ja mielialat tullaan tulevaisuudessa ehkä päättelemään tällaisistakin vihjeistä. Tai tavasta, jolla hipaisunäyttöjä käsitellään. Itse kirjoitetut tilapäivitykset muuttuvat tarpeettomiksi. Miksi vaivautua, antaa tekniikan hoitaa.

"For example, it monitors certain inputs, such as the speed at which a user types, how often the "backspace" or "special symbol" buttons are pressed, and how much the device shakes. These measures let the phone postulate whether the user is happy, sad, surprised, fearful, angry, or disgusted, says Hosub Lee, a researcher with Samsung Electronics and the Samsung Advanced Institute of Technology's Intelligence Group, in South Korea. Lee led the work on the new system. He says that such inputs may seem to have little to do with emotions, but there are subtle correlations between these behaviors and one's mental state, which the software's machine-learning algorithms can detect with an accuracy of 67.5 percent."  (Lähde: technology review, published by MIT)

On toki turvallista tietää, että puhelimen avulla minut voidaan jäljittää, jos olen eksynyt. Jotenkin en silti pidä  ajatuksesta, että kantaisin mukanani jotakin piisirua (?),  joka piirtää kokoaikaista reittiä ja käyrää kulkemisistani, tekemisistäni, tunteistani ja mielialastani jonnekin kyberavaruuden tietokantoihin. Silti olen havainnut itsessäni jo pelon mahdollisesta nettimottiuhkasta.

Joko olen pudonnut kärryiltä? Ja haluaako yhteiskuntamme kaltaiseni ihmiset takaisin enää samoille rattaille lainkaan? Tällaisia asioita tuli mieleeni presidenttivaalikeskusteluja kuunnellessa, kun teeveeruudulla siirryttiin käden hipaisulla screenillä milloin facebookiin, milloin twitteriin. Ihanko totta sitä pitäisi joka paikassa olla yhtä aikaa?

Edit klo 17.30

Vaihdoin kielistudiokuvan toiseen, koska siihen liittyvä teksti oli kadonnut. Oikean käden alla on varmaan jokin mystinen näppäin, joka päättää puolestani ja sensuroi turhat jutut pois.  Rentouttavaa vaaliviikonloppua kaikille!

Sininen huivi (Souvarit)  ja sama alkukielellä Пoдари мне платок.

Onko luvassa lunta

Nukahdin eilen jo kahdeksalta. Uniakin näin pitkästä aikaa. Olin jossakin suuressa katujuhlassa ja tehtävänäni oli kerätä rahaa. Kolehtihaaviksi minulle annettiin ohut servietti, jota järkevänä olin vaihtamassa johonkin kippoon, kun heräsin. Ihmeellisesti unet kuljettavat viikon tai päivän tapahtumat uusiin tilanteisiin.

"On tuvassa lunta ja tavaratalossa taivasten valtakunta" kuului tänä aamuna ensimmäisenä radiosta. En ollut kuullut tätä Juice Leskisen kappaletta koskaan aikaisemmin. Jäin kuuntelemaan sen sanoja.  Olipa erilainen joululaulu, joka jäi korvamadoksi pakollisen kauppareissun ajaksi.

Olen leikkietsinyt vesi- ja räntäsateessa hiipivää tonttua Valokuvatorstaihin, koska omat kotitontut ovat hyvässä tallessa odottamassa alakerran valmistumista.  Asioinut apteekissa ja jonottanut turhauttavan pitkään operaattorimme palvelupisteessä. Siinä sivussa on tullut vilkuiltua täpötäysiä ostoskärryjä ja autojen paljoutta.

Pari postausta sitten kaipailin kännykkäsilmälaseja tai silmälasikännykkää. Eikös vain eilisessä lehdessä löytynyt 37% alennuksella ostettavaksi esineiden paikantaja (Remote Finder). Kyseinen isohkoja korvakoruja muistuttava killutin vain silmälasien sankaan kiinni, niin tilapäisesti 25 metrin säteellä kadoksissa tai siellä "hyvässä tallessa" olevat lasit tai avainnippu löytyvät. Minusta ratkaisu ei ole vedenpitävä, koska se hälyttimen kauko-ohjain on vähintään yhtä suuressa vaarassa hävitä kuin ne lasit.

Oikeastaan tunsin itseni tontuksi siellä operaattoripisteessä, koska keväällä hankittu langaton kotimokkula oli myyjän mielestä jo vanha. Vanhahan se on, kun liikkeestä poistuville asiakkaille sanotaan, että juuri ostetulla tuotteella on kahden viikon tyytyväisyystakuu. Miten tähän on tultu?

 Vanhus lähti kuitenkin huoltohoitoon, koska sillä on takuu. Sain huollon ajaksi Mobile Partnerin, että saan edes laskut maksetuksi.

Kattojen päällä on lunta

Pakkasyö on, ja leiskuen
pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
aamuhun unta kiskoo. 

On pikkujouluaika. Kettusen nelilapsinen perhe nukkuu rauhallisesti. Vain rouva Kettunen kieriskelee sängyssään ja nukkuu kevyemmin. Verhojen lomasta näkyvät katuvalot. Harvakseltaan kulkevien autojen valotkin tuntuvat nyt häiritseviltä. Huomenna on lauantai ja opettajien koulutuspäivä. Ei siis mitään vapaapäivää tiedossa. On herättävä ajoissa. "Jostakin on jäänyt päähän soimaan tuo laulu. Ihana laulu. Loiri laulaa sen kauniisti.  Minä vaan olen nyt kuin se tonttu enkä saa unta!", ajattelee rouva ja kääntää tyynynsä.

Ääneti kuu käy laskemaan,
puissa lunta on valkeanaan,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.

Rouva on kuitenkin lopulta nukahtanut. Puoli neljän maissa hän kuitenkin herää siihen, että joku kolistelee sisälle. "Olikohan ulko-ovi jäänyt yöksi auki?"  Valot räpsähtävät päälle ja öiset vieraat keskustelevat harvinaisen kuuluvalla äänellä, joskin epäselvästi, samalla kun riisuvat kenkiään ja päällysvaatteitaan.

Säikähtänyt rouva herättää syvässä unessa olevan puolisonsa tarkistamaan tilanteen. "Ei kai nyt mitään tonttuja ole liikkeellä ja tule sisään noin vain keskellä yötä? Eivät ne kyllä varkaitakaan voi olla, kun noin reippaasti räväyttävät valot päälle ja pitävät noin kovaa meteliä."  Itse hän ei uskalla mennä katsomaan, ketä siellä on. Puolisokin kuulostelee unisena aikansa ja sanoo: "Ääni on siskon. Joo, se on Seija ja Reksa." Rouva ei ole samaa mieltä.

Löydettyään aamutakkinsa herra Kettunen menee olohuoneeseen, johon toinen öisistä yllätysvieraista on jo noussut. Rouva kuuntelee olohuoneen tapahtumia sydän pamppaillan. Herra Kettunen astuu pimeästä makuuhuoneesta olohuoneen valojen häikäisevään kirkkauteen. Hän tunnistaa vieraat oitis naapuritalon asukkaiksi. Virtauomien pariskunta on pikkujoulutunnelmissa erehtynyt taloyhtiöstä ja osunut Kettusten ovelle. Kun ovi oli sattumoisin auki, he astuivat sisään kuin omaan kotiinsa. Mitäs arkkitehdit suunnittelevat talot toistensa kopioiksi. Jokainen valokatkaisijakin on standardipaikalla.  Ja jos sitten sattuu pikkujoulussa ottamaan ilolientä hiukan liikaa, oma osoite unohtuu ja järjenvalo hiukan himmenee.

Muutama tovi siinä menee selvitellessä ja vakuutellessa, että Virtauomat ovat kyllä nyt väärässä huushollissa ja pitäisi laittaa ulkotamineet takaisin päälle ja jatkaa matkaa vielä vajaa parisataa metriä. "Hyssss! Hiljempaa! Etteivät lapsetkin herää." Herra Virtauoma hoksaa erehdyksen ensin ja alkaa houkutella hiprakanhilpeää vaimoaan mukaansa.  Kun rouvalle ykskaks valkenee totuus, hän ei enää jää kiskomaan talvisaapikkaita jalkaansa, vaan kipaisee pakkaseen sukkasillaan. Herra Kettunen huutaa heidän peräänsä, että kengät jäivät. Herra vitkastelee hetken, mutta kääntyy takaisin hakemaan rouvan saapikkaat.

"Kaikkea sitä voi sattuakin! Hohhoijaa!"

Tapaus oli melkoisen tehokas herätys ylimääräiseen työpäivään. Ei tullut uni enää herra Kettusellekaan. Keitettiin aamukahvit tavallista aikaisemmin ja nauraa kiherrettiin toisten tahattomalle erehdykselle. Kuviteltiin, mihin tilanne olisi kehittynyt, jos olisi vielä hetken katsellut ja kuunnellut. Yhdessä päätettiin, ettei yöllisestä vierailusta kerrottaisi lapsille mitään, koska he eivät olleet ääniin heränneet. Virtauomien lapsia oli näet samoilla luokilla kuin Kettusten. Näin he säästyisivät mahdolliselta kiusaamiselta. Suut siis sinetöitiin yhteisestä sopimuksesta.

Se ei estänyt rouva Kettusta pitämästä opettajainhuoneessa aamu-unisille kollegoille tavanomaisesta poikkeavaa päivänavausta. Ja päivän luentojen aikanakin kehräävä nauru pyrki esiin. Oli pokassa pitelemistä. Niin myös silloin, kun kyseisen illan jälkeen Virtauomat tulivat ensimmäisen kerran päivänvalossa kadulla vastaan. Ilmeisesti he olivat autuaan tietämättömiä koko episodista tai heillä oli vielä parempi pokka.  Lapsilleen Kettuset kertoivat asiasta vasta reilu vuosikymmen myöhemmin.

Ikäpolvet yhdessä

Jo vuodesta 1985 alkaen lokakuun kolmatta lauantaita on vietetty isovanhempien päivänä ja ainakin vuodesta 1992 on valittu vuoden isovanhempi. Valinnan suorittaa Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto ja tänä vuonna valituksi tuli Mummila-toiminta.  Tulee mieleen entinen naapuri, joka heitti tiskit sikseen, kun ovelle tuli läheisestä omakotitalosta lapsi kysymään: "Tulisiko teidän mummo ulos?"

Lapsuus on lyhyt näin jälkikäteen ajatellen. Ensimmäiset vuodet ovat tärkeimmät. Sen oikeastaan tajuaa vasta sitten, kun oma elämänkaari alkaa väistämättä kiertyä kohti viimeistä rantaa. Jokainen on jonkun lapsi. Milloin äiti lakkaa olemasta äiti? Ei kai milloinkaan. Vaikka lapset ovat lainaa vain.

Lapset tietävät enemmän kuin arvaamme. Kysymyksiä riittää ja kaikki vastaukset jäävät heidän mieleensä. Kannattaa pysähtyä kuuntelemaan ja olemaan läsnä ne hetket, jolloin tavataan. Tuntui todella mukavalta muutaman kuukauden paussin jälkeen tuntea pienten käsien luottava ja luja puristus sormessaan.  Valitsemani vanha laulu, 50-luvulta, sopii isovanhemmillekin. Vastaa aina kun lapsi kysyy, ettei hän lakkaisi kyselemästä.

Isä ja lapsi

Lapsi:
"Kerrohan, isä oi onko pyöreä maa
enkö onnensa lintua myös kiinni saa
miksi taivas niin kaunis ja siintävä on
sano, ootko sä toisinaan myös onneton?

Kerrohan, missä aurinko nukkua saa
onko tuutuna sen meri, taivas vai maa
miksi pääse en lintujen luo lentämään
miksi kyyneleet nuo isä silmissäs' nään?

Isä:
Pienoinen, kerron sen niin on pyöreä maa,
onnen linnunkin kyllä sä voit saavuttaa
siksi taivas on kaunis ja siintävä niin,
ettei lintusi joutua voi kadoksiin.an

Mutta aurinko ei nuku vaipuessaan,
tietä kuulle ja tähdille antaa se vaan
ja jos lentää sä voisit ei lintuja ois
kyyneleittä en kuunnella sanojas' vois.

Lapsi:
Jos on maa aivan niin kuin on palloni mun,
tiedän sen onnen tuon sitten syliisi sun.

Isä:
Pienoinen sitä ei löydä kulkiessaan
-kerran luoksesi lintuna lentää se vaan.

Lapsi:
Missä sen pesä on, kunhan neuvoisit sen
syliis' toisin ja pois sitä päästäisi en.

Isä:
Pienoinen se on piilossa sydämen vain
ja sen löysin mä silloin kun sinut mä sain."

Alkuperäiset sanat ja sävellys: Shanklin Wayne
Suomalaiset sanat Sauvo Puhtila

Sanat löysin täältä, koska en enää muistanut ulkoa. Saman voi kuunnella ranskaksi täällä.

Pukeudun punaiseen

Joskus 80-luvulla minulla oli punainen kesätakki ja muitakin punaisia vaatteita, kengätkin. Sain silloin kommentteja punaisista vaatteistani aatteen värinä. En minä mitään nappeja kauluksissani kantanut enkä kuulunut mihinkään aatteelliseen järjestöön. Olinpa vain tavallinen opettajanplanttu, joka sattui opettamaan myös venäjää.

Terapioiden kyllästämässä ajassamme puhutaan myös paljon väreistä. Mikä niistä voimaannuttaa, mikä rauhoittaa, mikä viilentää, mikä mitäkin. Ehkä en enää pukeutuisi ihmisten ilmoilla kokopunaiseen. Kotona voin sen tehdä. Tänään ainakin, kun Suomen Sydänliitto ry viettää Pukeudu punaiseen  -päivää.

Paljon, ehkä liikaakin tietoa punaisesta löytyy täältä.

Preussinpunaista (Yölintu) Hyvää viikonloppua!

Jälkipeliä

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt.

Hyvää viikonloppua kaikille marjastajille! Ja muillekin.

Tarkkaillen

Voikukkien keltaiset auringot täplittävät jo vihertyneitä nurmikoita aurinkoisissa paikoissa, vaikka toisaalla varjoisin kohdin on vielä likaista lunta. Innokkaimmat auringonpalvojat ovat ulkosalla päivät pitkät. Itse olen kävellyt keskimäärin joka toinen päivä edes pientä ympyrää tai kahdeksikkoa lähistöllä. Ensi viikolla alkaa onneksi lyhyt allasjumppasarja.

Koivun lehti näyttää itse asiassa jo melkein täysikokoiselta. Vaahteran kukat ovat avautumassa varjoisalla rantapolulla. Tuomessa tässä vähän ylempänä näkyy jo hiukan alkukesän valkeaa unelmaa. Osa syksyllä uuden paikan saaneista vuorenkilvistä kukkii, muuten penkki on sinisenään kevätkaihonkukkia. Tulppaaneja näkyy nousevan vain yksi, narsisseja oli neljä. Mihin ne talven aikana katoavat? Lipstikka löytyi ja vaihtoi paikkaa pohjolanukonhatun kanssa. Pääsi raparperin kanssa samaan nurkkaan.

Olisikohan ukonhattu pitänyt hävittää, koska sekin on myrkyllinen kasvi? Olen käynyt kurkkimassa puistossa, alkaako maasta nousta isohirvenjuurta. Tekisi mieli siirtää sekin karkulainen pihapenkkiin. Miten sitkeä kasvi se mahtaa olla? Viime kesänä en nähnyt sen kukkivan ja sen jälkeen puistoa on perattu. Ettei vain olisi jäänyt uuden polun alle.

Iltaisin ja aamuisinkin tulee katseltua tyyntä järvenselkää, mutta jonnekin on kaikonnut jokakeväinen into lähteä kuvaamaan.  Joka tapauksessa se rusakko on aina liian kaukana, nokkos- ja sitruunaperhoset viipyvät vain hetken auenneilla kukilla, tielle on liian pitkä matka ja askellus on hankalaa. Ja se kaunis valo on  tipotiessään, ennen kuin saan tarpeelliset vermeet päälle. Jo kenkien jalkaan laittaminen on sellainen operaatio, etten oikein viitsi vaivautua.

Juuri nyt on sen kauneimman hennon vihreyden aika. Viipyisivät vielä helteet, jotta tämä jakso saisi kestää pitempään. Toisaalta mustikkakin jo kukkii...

Radiossa soi entisten nuorten sävellahja. Laitan kuitenkin kuunneltavaksi uudempaa. Sama kappale on soinut täällä ennenkin.

Sämpläystä kaikenlaista

Nyt on kysyntää sinivalkoisuudella. Taivas varjele!  On edelleen koleaakin, mutta se ei näyttänyt haittaavan kesäpukeissa hyppelehtiviä MM-juhlijoita. Itse katsoin sunnuntain ottelusta ensimmäisen erän. Heräsin eilen aamulla varttia vaille viisi enkä mistään osannut päätellä, että mitään sen kummempaa olisi tapahtunut.

Kunnes avasin radion ja hain lehden postilaatikosta. Päivän soitetuin kappale saattoi olla jonkun sämpläys Antero Mertarannan selostusnauhasta. Palasi elävästi mieleen se edellinen l. ensimmäinen kerta. Kun olen kertonut tästä, minua on moitittu populistiksi. Tällä kertaa veikkailin, että ehkä heillä nyt on jo uudet laulut. Vain osin oli. Kyllä jokainen suomalainen osaa ruotsia niin paljon, että laulaa Ruotsin kaaduttua jääkiekossa Den glider in. Kaikki muut uutiset jäivät eilen lapsipuolen asemaan. Suomeen mahtuu vain yksi iso uutinen kerrallaan.

Vihdoinkin saimme sen pitkään odotetun sateen tänne. Kävin iltapäivällä kaupungissa. Parkkipaikka löytyi helposti. Jostakin syystä auton oikeanpuoleinen takavalo jäi palamaan, kun kiirehdin hoitoon. Ja sekä meno- että paluumatkalla edessäni ajeli sama vanha mersu, jonka takalasissa oli tarra: Saatan olla hidas, mutta olen edessäsi! Emme todellakaan kiirehtineet. Kummallinen sattuma, koska ajoin eri reittiä paluumatkalla.

Enkä ollut kuulla kännykän ääntä sen hornetin lähtiessä jylisten leijonia vastaan juuri sillä hetkellä, kun kävelin kohti kotiovea ennen puoli neljää. Ja olin taltioinut kameraani jostakin lehdestä löytämäni Nauruklubin osoitteen. Jos ei kotikutoinen tilannekomiikka riitä tervehdyttävään nauruun, sitä voi nykyisin kokeilla ihan ilmaiseksi vaikka Skypessä.

Omaa ja lainattua

Leikin Picnikillä näin helmikuun 14:n eli Ystävänpäivän aamuna. Liimailin sillä sydäntarrat tuohon kuvaan. Hyvää ystävänpäivää vain jokaiselle lukijalle. Liisa Luomukuvaaja alkaa siis lipsua. Picasan tällä hetkellä käyttämäni versio ei kollaasien kohdalla päästä minua valitsemaan pohjan väriä. Sen sijaan tuo Picnik on ujuttautunut sinne Picasan kaveriksi.  Kuvaajaa houkutellaan entraamaan kuviaan tällä osittain ilmaisella ohjelmalla. Juuri ne mieluisimmat efektit saisi, jos ostaisi sen Premium-version.

Kyllä minä vähemmälläkin ymmärrän, että mikään ei tässä maailmassa ole ilmaista. Ikkunat pomppaavat  eteeni ja pyytävät minua upgreidaamaan eli ostamaan lisätilaa valokuville. No, tätä kuvaa entrasin ja aika kauniin verhoputouksen se tekikin.Värit "natsaavat saletisti". En ole varma tästä viimeisestä uussanonnasta, jota alakoululaiset kuuluvat käyttävän.

Toinen vaihtoehto kuvaksi tänään pakkaspäivänä olisi ollut viimekesäinen hellepäivän kuva Laura Voutilaisesta, jonka maalaismarkkinoillakin esittämä kappale Kerran sopii hyvin päivän teemaan. Se kuva olisi pitänyt etsiä jostakin ulkoisen kovalevyn kätköistä.
__

Ystävänpäivämietelmät olen lainannut  Helen Exleyn toimittamasta pienestä kirjasesta For A Good Friend, jonka on suomentanut Taija Mård (Ystävyys..., Kolibri, 1997)

Ystävä on henkilö, jonka edessä voin olla vilpitön. Hänen kanssaan voin ajatella ääneen. Olen vihdoinkin päässyt niin aidon ja tasavertaisen ihmisen seuraan, että voin pudottaa yltäni teeskentelyn, kohteliaisuuden ja harkinnan alimmaisetkin verhot, joita ihmiset eivät ikinä riisu, ja olla hänen kanssaan yhtä yksinkertaisesti ja kokonaisvaltaisesti kuin toisensa kohtaavat kemialliset hiukkaset.
Ralph Waldo Emerson (1803-1882)

Ystävät ovat niitä ihmisiä, joiden kanssa voi olla tavallinen ihminen.
George Santayana (1863-1952)

Mikä on ystävä?
Minäpä kerron.
Se on henkilö, jonka kanssa uskallat olla oma itsesi.
Frank Crane (1861-1928)

Ystäväsi on se ihminen, joka tietää sinusta kaiken ja pitää sinusta silti.
Elbert Hubbard (1856-1915)

Ei hätäpäivää

112 on hätänumero. Olen muutaman kerran joutunut soittamaan siihen. Ei niistä nyt.  112-päivää sivuavaa asiaa on tullut radiosta pitkin päivää. Tämän vuoden hätänumeropäivä on myös suosittu vihkimispäivä. Lappeenrannassa kuuluu vihittävän ainakin 20 paria tänään. Luulisi hääpäivänsä muistavan, vaikka se ei sattuisi olemaan näitä symmetrisiä.

On aika tai ei. Silloin kun muistan vilkaista mustanmerenruusuja pimeässä talvisäilytyskomerossaan ja huomaan, että niiden käpyset ovat alkaneet versoa uutta elämää, minä sen teen: alan vaihtaa uutta multaa huonekasveille. En toki kaikille, mutta tarvitseville. Tämä talvi on ollut huonekasveille kovaa aikaa. En ole muistanut suihkutella niitä. Ikkunalaudoilla olevat kukat ovat saaneet varmaankin liikaa lämpöä suhteessa valoon.

Poistettavien kasvien listalle joutui ikäväkseni yksi saintpaulia, niistä vanhoista. Onneksi on yksi vielä jäljellä. Sitten seuraavaksi pakattiin biojätteeseen toinen olohuoneen seinää vuosia koristaneista kultaköynnöksistä ja  amppelikukista ylikasvanut rönsylilja. Ruukku pursusi juuria. Ei mahtunut enää kastelemaankaan. Uusi aseteltiin tilalle. Passifloran, sen kolmihaaralehtisen, olin leikannut jo aiemmin ihan juurta myöten. Kuin ihme se on sieltä noussut uuteen alkuun. Tänään kuritin sitä räpylälehtistä.

Kymmeniä vuosia metritolkulla pituutta kasvanut kaktus askarruttaa. Kiintymyssuhde huonekasviin saattaa estää siitä luopumisen. Eräs tuttavapariskunta oli aikoinaan kyllästynyt siihen ja toi sen meille. Se on sitkeä kasvi, koska se elpyy kasvamaan, siis sitä pituutta, vaikka leikkaa sen veitsellä poikki ja sellaisenaan istuttaa ruukkuun. Se olisi huomattavasti kauniimpi, jos sen saisi jotenkin haarautumaan. Ei kai kaktuksia nyt sentään varteta.

Piikkikruunuja typistelin, laitoin yhden uudenkin pistokkaan. Melkoista mystiikkaa on tämä huonekavien hoito. Yleensä lahjaksi saadut  kukat kuoliintuvat. Varastettuja minulla ei taida olla. Rahapuu aina välillä kukoistaa, välillä taas tiputtelee pehmenneitä lehtiään ihan pienestä hipaisusta. Kesken jäi vielä tuo työ, kun kirkas talvipäivä kutsui ulos (lue: rankaa särki niin vietävästi, että oli ihan pakko lähteä kävelemään). Kävin sillalla saakka, vaikka viima puri poskiin.
____

Laulun Dneprille voi kuunnella ukrainaksi täällä tai suomeksi täällä (Matti Salminen).

Mummulan taivas ei tummu

Ota maitoa 1,75 dl, luomukaurahiutaleita 0,75 dl. Anna maidon kuumeta kiehuvaksi, lisää hiutaleet, keitä reilu minuutti, laita kansi päälle ja hauduta vähintään kaksi minuuttia. Ota Maisa- tai Muumi-lautanen ja laita puuro jäähtymään jonnekin , vaikka kahvikeittimen taakse. Anna lapsen touhuta aamuleikkejään ja kata aamiainen myös aikuisille.

Jos selkä taipuu, voit siinä samalla nostella astianpesukoneesta pestyt astiat paikoilleen. Alva auttaa, jos annat hänelle mahdollisuuden. Säästät selkääsi, kun annat hänen ojentaa lautasen kerrallaan käteesi. Varo kuitenkin koko ajan, ettei hän nouse pesukoneen luukun päälle. Se ei ole tarkoitettu astinlaudaksi ja astianpesukone saattaa alkaa vuotaa luukusta. Sitä paitsi aterinlokerikossa on myös teräviä veitsiä.

Marjoilla tai marjasoseilla maustettu puuro maistuu vaihdellen. Syöminen itse tai vanhemman avustuksella vie noin puolisen tuntia. Sitten on aamupuuhien aika. Pesut, vaipanvaihdot, päivävaatteiden pukeminen. Välillä on mukava livahtaa nakuna kirmaamaan huoneesta toiseen. Seuraavaksi voi syventyä kirjojen katseluun tai musiikin kuunteluun. Tietyt tutut musiikkikappaleet saavat polvet notkumaan. Tanssii mummun kanssa.

Mummu tutkii ruokalistaa ja Alvan on aika päästä ulos. Onneksi on vaari, joka pystyy nostelemaan ja pysyy tarvittaessa taapertajan perässä. Mummu miettii tarkkaan, millä maustaa mitäkin. Suolaa pitää välttää, mutta makua pitää olla. Joka kerta lopputulos on arvoitus, koska kotiruuanlaitto kahden seniorin huushollissa on ihan toisenlaista. Mummu on iloinen, kun Alva tykkää. Ja jälkiruuista ja välipaloista hän tykkää kovasti. Tiputtelee tahallaan esim mandariinin tai luumun lohkoja lattialle. "Tippu."  "Ei haittaa." Katseensa kiertää kuin kysyen, kuka nostaisi ylös. Muutaman "tippumisen" jälkeen on "kiitos". Käsien ja kasvojen pesun jälkeen käy napsimassa suuhunsa "tippuneita" herkkuja, ellei niitä ole ehditty siivota pois.

Rauhallinen musiikki ja tutut kirjat saattelevat häntä päiväunille ulos. Sen ajan, tunnista kolmeen tuntiin, on oltava kuulolla ja voi lajitella pyykkejä koneeseen tai narulta, siivottava, käytävä kaupassa jne jne. Heräämisen jälkeen leikitään ja kohta on välipalan aika. Sitten alkaa seuraavan aterian valmistaminen ja siinä sivussa lapsen pukeminen iltapäiväulkoilua varten. (Ks. edellinen kappale.)

Vahdi, ettet ole unohtanut jakkaroita vääriin paikkoihin. Kaikki mielenkiintoisimmat tavarat ovat ylhäällä. Oma tuoli on sopivan melkein sopivan korkuinen, mutta siihen istuutuminen vaatii suoranaista akrobatiaa. Kirjastosta lainattuja kirjoja ei saa syödä. Luukkukirjat ihastuttavat.

Ja sitten vielä iltapuuro. (Ks. ensimmäinen kappale.) Lapselle tavallisen päivän ilta. Mummulle epätavallisen. Vielä kotiin palattuaan mummu ensimmäisenä aamuna luulee heräävänsä siinä huoneessa, jonka ovelle Alva aamulla tepsuttaa katsomaan, joko mummu olisi hereillä. Mummulla on hiuslenkki päässä. Olkoon se vaikka se naurunuttura. Mummulan taivas ei tummu. Ja ne muut mukavat uudet lastenlaulut.

Kuuntelimme myös vanhoja. Olivat ihan erilaisia kuin uudet. Muistanette: Ikävän nyt kerron teille, Mirri sairastui. Mikki-hiiri merihädässä, Karhunpoika sairastaa..., Neljä Kissanpoikaa.

Ja paljon muuta siinä ohessa. Kivunhallintaa parhaasta päästä sopivina annoksina. Suosittelen.
___

Edit.3.2. Kännykällä ottamani kuva on jäänyt näköjään pienentämättä. Valoa näin Valon päivänä.

Liikutuksia

Olisin luullut, että sota-ajan laulujen kuunteleminen ja laulaminen ei olisi niin koskettavaa. En ole sotaa nähnytkään, sodanjälkiä kyllä kotimaassa ja muualla. Syvimpien tunnejälkien täytyy olla lapsuudesta. Ei niinkään sanoina kuin sanattomina vihjeinä. Äitinä ja isoäitinä eläydyn nyt tietenkin eri tavalla lapsuudesta tuttuihin sanotuksiin ja melodioihin. Ymmärsin siis sanatkin. Paitsi yhtä. Mikä on pajunetti? Netti jo silloinkin?

Juontaja Jaakko Salonojan hauskat vitsit ja tahalliset tai tahattomat kommellukset tekivät konsertista kotoisan lämpimän. Oli hyvä olla suurimmaksi osaksi itseäni vanhemmassa seurassa. Sovin sinne kyllä hyvin, koska olen ollut iso jo pienenä. Kuuntelin ja lauloin mukana mm. Kynttilöiden syttyessä, Anna arpisten haavojen olla, Eldanka-järven jää ja sitten niitä lauluja, joiden lyriikoita hakiessa löytyy varoitus, että sanat saattavat sisältää jotakin kansaa loukkaavaa aineistoa.

Mielenkiintoinen oli Vartiossa-laulun syntytarina.

'Vartiossa'-laulun sävellyksen syntymisestä on olemassa seuraava tieto (Helsingin Kaupunginkirjasto, 2010):Elli Tuomisto kirjoitti talvisodan alkupäivinä runon vartiossa seisovasta sotilaasta, jolla on seuranaan vain kirkas tähti. Vuonna 2004 Elli Tuomisto-Pajukanta (82) kertoi lehtihaastattelussa näin: "Eräänä tähtikirkkaana iltana katselin yksin ulkona harvinaisen suurta tähteä ja ajattelin, että siellä jossain vartiomies näkee saman tähden ja katseemme yhtyvät tähden kautta." Siitä lähti runo syntymään. Tuomisto-Pajukanta oli runon kirjoittaessaan 16-vuotias. Hänen mukaansa aika oli sellainen, että ajatukset hakeutuivat väkisin rintamalle.Lassi Utsjoki sai runon käsiinsä lähtiessään Jyväskylästä Petäjävedelle pakoon kaupungin pommituksia. Hän osti Työn Voima -nimisen lehden, jonka lastenpalstalla oli runo Vartiossa. Runo kiinnitti Utsjoen huomion, ja hän pani lehden huolellisesti talteen junamatkan ajaksi. Samana iltana Utsjoki ryhtyi pirtin pöydän ääressä tapailemaan sävelmää runoon, jonka oli aamulla lukenut. Kun hän seuraavana päivänä palasi pommitettuun Jyväskylään, laulu oli valmis. (Lähde)

Konsertti päättyi kuoron esittämän Veteraanin iltahuudon jälkeen koko konserttiyleisön yhdessä laulamaan Finlandiaan. Taputuksista ei ollut tulla loppua ja minulle jäi kiitollinen mieli.

Etsin illalla enoni Rintamalla 12.12.-39 päiväämän kirjeen ja luen siitä: "Terveiset teille kaikille siellä kotona, jos ehkä nämä saatte sinne korven komeroihin, täällä sitä myös olemme korven suojassa, joskaan ei siltä aivan varmassa turvassa...jos jäämme tänne on se kohtalomme...täytynee lopettaa tähän kun on niin kylmä kirjoittaa. Parhainta teille kaikille toivoen lämpimin terveisin, jos vaikka viimeiset toivottaa V."

___

Edit. 1.12.

Vaihdoin kuvan viimetalviseen pakkashippusia-kuvaan. Tämäntalvisia lumiaiheita olisi jo ollut tarjolla yllin kyllin, mutta luomukuvaajalla tuntuu olevan luova tauko valokuvaamisessa.

Perkaamista ja valmistautumista

Aamupäivä meni suolasilakoita liotellessa ja peratessa. Puolet laitoin suutarinloheksi, loput tuunattuun vanhanajan silakkalaatikkoon. Miten tuunasin? No en laittanut munamaitoa, vaan juustoista ruokakermaa ja hiukan silputtua tilliä. Muuten meni vanhan kaavan mukaan. Olisi vain kaivannut kaverikseen etikkapunajuuria, mutta niitä ei nyt sattunut olemaan eikä aina toinna joka asian perään kauppaankaan tormata. Näin pakkasilla. Syödään sitä mitä on. Hyvää oli.

Reilun viikon uutispimento aukenee hiljalleen, kun silmäilee kasaantunutta isoa lehtipinoa sieltä täältä. Ihmettelen kyllä, miksi Kanarialla isohkossa hotellissa kaikki televisiokanavat olivat espanjankielisiä. Meni luullun ymmärtämiseksi. En ole näköjään ihan kokonaan verkkoon sotkeutunut, kun maltoin pitää näppini irti maksullisista tietokoneista. Yhden kymmenminuuttisen (vai oliko se vartti) ostin 50:llä sentillä ja vilkaisin Suomen uutisia. Ja kirjoitin yhden kommentin. Muutapa siinä ajassa ei ehtinytkään. Hetkittäin kävi mielessä, että pian mobiiliverkkoyhteys on pakollinen kaikille. Oli guideonline. Ja olisi ollut sanakirjakin siinä kätevästi hollilla. Ei meitä sentään myyty eikä ostettu, vaikka kerran sain vääränlaista kahvia. Sen sieti vielä hyvin.

Onneksi tänään pääsin jo lehtipinon pohjalle ja löysin etsimäni eli adventtikalenterin. Huomenna avataan ensimmäinen luukku. Tuntuu olevan puhetta enemmän pikkujouluista kuin uuden kirkkovuoden alkamisesta.

Opin aamupäivän ruuanlaiton kuluessa yhden uuden käsitetteen. Puhuttiin kosmeettisesta älystä. On tunneälyä, parviälyä, sosiaalista älyä ja kuuluu siis olevan kosmeettistakin. Kosmetiikan, johon lasken myös hiusvärit, haitat ovat olleet näkyvästi esillä. Älyn kosmeettisuus on kuitenkin myönteistä, vaikka se on tavallaan teeskentelyä. Tarkoitus on antaa itsestään fiksu vaikutelma. Siksi minun nyt täytyy nyt lukaista noita lehtiä, että tiedän mistä puhutaan, koska olen huomenna menossa Sota-ajan lauluja -konserttiin.

Movember

Pyhäinpäivän aikaan on yleensä huonoimmat ajokelit. Autoa pitäisi pestä koko ajan, mutta itse asiassa se ei juuri kannata, koska teiden suolaus pitää huolen siitä, että liikennevirrassa kulkee paljon rekisterinumerottomia autoja ja rekkoja. Lasinpesunestettä kuluu ja sen nykyisen hajusteillakin peitetty pistävyys tunkeutuu silmiin ja hengityksen kautta verenkiertoon. Kemikaaleja riittää.

Kun kuljen useamman kerran samaa reittiä, minulle alkaa muodostua tietyt matkustusrutiinit. Löytyvät omaan rytmiin sopivat pysähdyspaikat, vaikka välistä ne ovat kyllä ihan tavallisia linja-autopysäkkejä tai tienhaaroja, kun selkä sanoo niin. Silloin olisi hyvä olla varustautunut termarikahveilla ja retkieväillä. Tällä kertaa emme olleet ja se varattu Juhlapöydän kohvehti-rasiakin jäi kotiin viileäkaappiin. Olisiko herra Alzheimer ollut asialla?

Huomaan vihdoin, että näkyy noita kallioleikkauksia olevan tasamaallakin jossakin Hööpakan tienoilla. Raamatun tienhaara osuu jokaisella matkalla silmään ja muistan aina sen, miten ensimmäisillä matkoilla tuntui, että Pohjanmaalla on taivasta metsä- ja suosuomalaiselle ihan liikaa. Ei tarvitse enää taivaita tähyillä. Voi ihailla tienvarren siirtokivilohkareita, ojien pajukkojen viehkoa tummaa lilaa ja hätkähtää lehtikuusten varastoitunutta valovoimaa. Ja kolmea komeaa joutsenta jollakin sänkipellolla. Ja on viisastunut sen verran, että tietää isojen kaksikerrosten talojen olevan suurelta osin tervatuloilla rakennettuja. Isotalot ja rannanjärvet.

Perille ehdimme ihan ajoissa ennen päivänsankarin heräämistä päiväunilta. Unen rippeet ja pienoinen hämmästys haihtuivat hetkessä. Mitähän pikku-Alvan päässä liikkui, kun joutui juhlamekossaan kymmenen silmäparin ja muutaman kameran etsimen kohteeksi? Ei ainakaan pelottanut. Askeleet olivat jo reippaat ja lahjojen mieluisuus mitataan joskus myöhemmin. Kortit maistuivat ja kauniin barbapapakakun kerma. Ahh! Minä sain palan Barbalalaa.

____

Tiesitkö muuten, että nyt onkin Movember? Ajattelin tuon muunnoksen nähdessäni asian liittyvän jotenkin liikkumiseen, mutta se onkin aivan muuta. Hyvällä asialla ollaan.

Kuvan poikkeavan sininen pilvi toi lumen. Tänään on jo pakkasta. Paikoilleen ei silti sovi jäädä. Ja on mentävä itse, konstilla millä hyvänsä, sillä nopeimmat junat eivät enää pysähdy täällä.

Maailmaa mittaamassa

Millä tätä kesää ja syksyä mittaisi? Millainen se oli. Siis muulla kuin helle-ennätyslukemilla ja pohjaveden alhaisella tasolla. Joku laskee rantapäiviä, joku matkapäiviä, toinen taas mökkipäiviä tai asuntoauton kilometrejä. On kai meillä jokaisella omat mittarimme. Ainakin joskus olleet. Vaaka. Askelmittari. Vieraskirjan nimet. Kivuttomat hetket. Mittareita riittää.

Sitä tahtoo unohtaa viikko toisensa perään dosettiin täytettävät pillerit ja aina vain kuvittelee olevansa vain jollakin lääkekuurilla, kun taas uusi lääkelista tai purkki tyhjenee. Ja kuvittelee taas palaavaansa aikaan, jolloin pääsi itse marjaan ja tuli pidetyksi kirjaa siitä, kuinka monta maijallista keitettiin mehua, miten monta litraa pakastettiin lakkoja, mustikoita, puolukoita, vadelmia, herukoita. Hillottiin omenoita, puristettiin mehua. Ja muistaa kaikki ne tuoksut ja palaneet sormenpäät.

Ihmettelin viikolla pikku-Alvan maailmaa. Yritin kuvitella miten isolta sen aidan raosta kurkkivan ruskeaturkkisen lampaan pää näyttää ja miten kovalta sen bää tuntuu korvan tärykalvolla. Miten vaikea on seitsemänkymmensenttisen ponnistaa tuolille tai sohvalle. Ja miten musiikki saa pienet silmät loistamaan ja koko kehon tanssahtelemaan. Ja miten pieninkin murunen mitä hyvänsä hakeutuu pikkuruisiin sormiin ja heti suuhun. Ja tavuja ja sanoja on ja miettivää hiljaisuutta. Miten minäkin osaisi nähdä ja kuunnella maailmaa lapsen silmin? Ei tässä enää niin suuria mittareita tarvita. Männynneulanen riittää. Tai lehtikuusen. Niitä oli jo paikoin maassa.

Hiiri mittaa maailmaa männynneulasella
Hiiri mittaa maailmaa männynneulasella
Heinänkorrella punnitsee,
kovin miettii mittailee
järkeänsä käyttää
isolta maailma näyttää (Hannele Huovi)

Pikapikaa

Taisi olla eilen kun rannanpuoleiseen ikkunaan jysähti räkättirastas sellaisella voimalla, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Keväällä toinnuttelimme puoli päivää parvekkeella todennäköisesti vastaavaan onnettomuuteen joutunutta punatulkkua. Se näytti tokeentuvan. Olisi ehkä pitänyt heti haudata eilinen kirkkaan syyssään uhri.

Tässä aamulla vilkaistessani pihalle ihmettelin mikä harakkain syyskokous siellä oli meneillään. Laskin paikalla olevan kahdeksan komeaa harakkaa. Yksi istui karviaispensaan tukikehikon nurkalla ikäänkuin vartijana. Meni tovi ennen kuin tajusin mitä oli tekeillä. Nehän raatelivat terävine kynsineen ja nokkineen rastasta palasiksi. Näin ensimmäisen kerran harakat mielestäni variksen töissä.

Luomuluontokuvaaja heräsi taas henkiin ja pokkari kädessään hiipi alakertaan. Näin se on nähtävä. Luontokappaleet tulevat pihaan kuin tarjottimella kuvattaviksi (tosin kolminkertaisten ikkunalasien läpi ja säleverhon raosta), kun kuvaajasta ei ole lähtijäksi niitä kauempaa etsimään. Tarkkakuuloisia ovat mokomat. Tai sitten vain ahneimmat kaksi ja lopulta yksi jäi paikalle. Ja pikapikaa rastaasta ei ollut jäljellä kuin pienoinen höyhenkasa keltaisten lehtien laikuttamalla nurmikolla.

On tuo harakkakin komea lintu, mutta kurjet ovat kyllä lintujen aatelia. Harakasta tulee ensimmäiseksi mieleeni se yksi ihana Lauri Pohjanpään runo:

Piti harakka puhetta vierailleen:
"Tilapäinen ihan on pesä,
- älä putoa, varis! - tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä mointa, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!"

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon -
sai valmiiksi harakanpesän!

Kurjista taas tämä laulu. Tässä toinen versio alkuperäisellä kielellä.

Live

Tummanpuhuvat pilvet lupasivat eilen sadetta. Samoin sääennuste. Omat aurinkolasit jäivät kotiin, kun oli olevinaan kiirekin, että ehtisimme saada siedettävät istumapaikat. Kiersimme mennessä lossitonta reittiä. Jo puolimatkassa aurinko päätti juhlistaa pyhäpäivää.

Silmiini koski. Onneksi autosta löytyi yhdet vanhat klipsit. Jo varttia vaille kirkko oli täysi. Täynnä puheensorinaa. Odotusta. Rollaattoreita. Lastenrattaita. Tummia pukuja. Valkoisia paitoja. Kansallispukuja. Hattuja. Kenkien kopinaa. Elämää. Maalla kaupungissa. Käsiä ja jalkoja kylmää. Sivuovesta vetää.

Tasan kello 13. Tervetuloa. Lauri Pohjanpään Lapsuuden maa täytti koko tilan ja minut. Käsi haki kättä ja nenäliinaa. Eino Leinon Meri kuutamolla porautui yhtä syvälle tunnemuistiin. Sitä luulee käyneensä tarinansa läpi ja päässeensä yli olleista ja menneistä, mutta sitten ykskaks sitä onkin taas takaisin niissä ikävissä ja raskaissa. Tarvitaan vain yksi sana, ele, katse. Vai onko se tuo tila? Sitä ei tiedä eikä saakaan koskaan tietää. Ja sitten sen tuntee, miten musiikki huuhtelee sielua väljällä, sopivan haalealla, mutta kuitenkin silmiä polttavalla vedellä ja antaa sen viedä ja tahtoo taas kerran unohtaa vaikka tietää iäti muistavansa. Semminkin kun ihan kohta on äidin, jo edeltä menneen, syntymästä kulunut 90 vuotta.

Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.

Minun mieleni on niin korkea
kuin taivahan tähtivyöhyt,
sen alle mahtuvi maailma
ja yhdessä päivä ja yöhyt.

Oi, äitini armas, kun eläisit,
nyt itkisin helmassasi!
Sinä anteheks antaen pyyhkisit
pois kyynelet poskiltani.

Oi, ihmiset, miksi on ilkeyttä
ja veljesvainoa miksi,
kun luonut on Luojamme lempeä
maan kaiken niin kaunihiksi?

Miks ihmiset astutte allapäin,
vaikk' korkea taivas on yllä?
Ylös silmänne luokaa ystäväin,
niin mielenne yhtyy kyllä!

En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.

Ja veri kiertää taas sormissakin ja sitä pääsee alas ne uudet kirkonportaat ja päättää, että mökkihöperöityminen ei kannata. Että tahtoo kuulla elävää musiikkia ja ainakin harkitsee kausikorttia. Elossa sentään.