K(i)erroksia

Kaksi päivää sitten tunsin ensi kertaa tämän kevään lämmön, kun kosketin peltistä postilaatikkoamme kämmenselällä. Tuli kesäinen olo. Kävelin tuossa jäällä. Mies oli pilkillä sen aikaa. Pilkkiminen ei ole minua koskaan kiehtonut. Aurinkoihottuman pelossa olin suojautunut pankkirosvoa muistuttavaksi. Oli tyyntä, vihdoin yksi päivä.

Moottoritieltä kuului jatkuva liikenteen melu. Suuntasin niemen nokkaa kohti, peräti sen taakse kuullakseni kunnolla jään ääntelyn. Jääkentän kutsun vai vaikerruksen? Raikasta ilmaa etsin.

Siellä täällä kelkkojen ja latujen ja jalanjälkien korkeammalle nousseiden alueiden välissä jään pinta on luistelijan unelma. Tai potkukelkkailijan. Sauvoista oli tukea huonosta tukirangasta kärsivälle. En tosin ollut varautunut railoihin. Jouduin punnertamaan välillä luvattomista kohdin vieraille tonteille. Selitys valmiina, tietenkin.

Tolppasaaresta löytyi ehjiä kaisloja. Rannan kaislat olivat murtuneet jään liikkeistä. Juuri muita ei tällä kohtaa enää liikkunut jäällä. Pidin itseäni oikeastaan rohkelikkona.

Tänään oli se auringonpimennys. Minulla kävi sikäli huono tuuri, että istuin TK:n odotusaulassa ja kuuntelin sen radiosta. Säästyivätpä kevätkirkkauden kipeyttänyt silmäni. Olimme toki aamulla suunnitelleet vipstaakia, millä seurata ja ehkä myös kuvata sitä. Lääkärin päivystysaikaa ei voi valita.

Kumppani sai kuvatuksi neulanreiästä heijastuksena jonkinlaisen otoksen.  Tämä päivä palautti  mieleeni edellisen vastaavan ilmiön. Vanhempani olivat käymässä meillä. Se oli se kesä, joka käänsi kertaheitolla tavallisen entisen elämäni päälaelleen. Luulin menehtyväni muutamassa kuukaudessa. Uskomatonta, että olen vielä täällä.

Edit 21.3.

Joku lukija on saattanut havaita, tämä postaus oli vasta luonnos. Se on niin tätä, siis nämä hipaisunäytöt. Ja kun minulla ei ole niitä sormenjälkiäkään. 

Hitaasti hyvä tulee

Kovin pitkään viipyy koleus. Edellisten postausten ojien sulamistilanne ei ole muuttunut kovinkaan paljon varjopaikoissa. Jotakin uutta sentään. Västäräkki on nähty jo reilu viikko sitten ja ihmetelty pikkulintujen kevätlaulantojen hiljaisuutta hyytävässä tuulessa. Viimeksi katselin telkkää lammella ja ajattelin, onkohan lintujen höyhenpuvusta otettu mallia uusiin teknisiin vaatteisiin.

Eilisten ja viimeöisten sadekuurojen jälkeen tämä aamu oli vihdoin erilainen. Koko metsä raikui lintuelämää ja pitkään kukkivien valkovuokkojen rinnalle olivat nousseet ketunleivät. Ja rantojen ruttojuuret. Tuomen kukkanuput ovat jo melko isoja. Yllättäviäkin lintuääniä kuunnellessa harmitti, ettei tullut lapsena koulussa opeteltua niitä kunnolla. Kasvit opin paremmin, koska piti kerätä se 120 kasvin kokoelma. Ei silloin ollut tosin mitään äänitteitä ja vanhemmilla oli varmaankin tärkeämpää tekemistä. Luonto oli ja me elimme sen keskellä. Ei siitä tehty suurta numeroa. Koulussa opetettiin kasvioppia ja eläinoppia. Kuvamuistan lintuja ja senkin, etteivät ne silloin kiinnostaneet.

Merkittävimmät luontoelämykset olen kokenut korvessa. Älänteen kaunis kuikkapari, poikasiaan ruokkivat kalasääsket, karhunpennun näkeminen metsätiellä. Hirven kanssa miltei kasvotusten olen ollut tässä kaupungissa. Yksi on juossut vauhkona ihan tuossa rannassa. Tuli kai mieleeni siitä, kun kuulin uutisista Seinäjoen keskustan karhusta.

Mainitsemani kohtaamiset ovat vain muistikuvia, hyviä sellaisia. Nyt pilaisin tällaiset kohtaamiset yrittämällä ottaa niistä valokuvia. Kaikki pyritään nykyään kuvittamaan. Usein sanoittaminen olisi parempi vaihtoehto. Itse teen sitä samaa. Bloggaamisen alussa ei liittänyt tekstiin lainkaan kuvia, sitten yhden pienenpienen. Vähitellen suuremman ja lopulta useampia kerrallaan. Jopa joskus videopätkänkin.

Mistä tulee hyvä? Toivottavasti alkavasta kesästä.

Eteläpiha ei kerro kevään etenemisen totuutta. Norjanangervo on saanut nauttia auringon lämmöstä ja siksi kukkii näin varhain. Koivujen hento vihreys sen sijaan on muuttunut kellertäväksi, ehkä pitkään jatkuneesta kuivasta ja kylmästä jaksosta johtuen. Lehdet ovat vielä hiirenkorviakin pienempiä.

Havaintoja

Tänä aamuna aurinko pilkisti pimennysverhon reunasta ensimmäisen kerran kukonlaulun aikaan. Sitten yllättäen nousi tai laskeutui sumu. Lämpötila oli aamupäivälenkin ajan nollassa tai peräti pakkasen puolella, koska tuuli on edelleen hyytävää aukeilla paikoilla. Usva katosi, mutta taivas pysyi päättäväisesti pilvessä siihen saakka kun palasin kotiin.

 

Lunta ja räntää satoi viime viikolla muutamia senttejä. Vanhan lumen surmaksi. Kaikki uusi lumi suli pois heti, mutta onneksi se sitoi edes hetkeksi jo ongelmaksi muodostunutta katupölyä. Puijon rinteen varjoisat kävelyreitit ovat kevään nopeasta etenemisestä huolimatta edelleen täynnä vaarallisia jääpolanteita. Lähiojista on jouduttu särkemään jäitä, koska päivän sulavedet jäätyvät öisin yllättäviin paikkoihin. Rannat ovat railoja täynnä ja jää jo paikoin pettävää.

Pentti-myrsky natisutti rakenteita ja kaatoi siellä täällä joitakin puita. Sähkökatkoja oli myös. Miltei jokaisella kävelyretkellä löytyy uusia tuulenkaatoja. Taitaa maapallo pyöriä entistä vinhempaa vauhtia. Tai sitten se on tämä tandbergnauhuri-ilmiö. Elämän kelanauhan lyhetessä kelan pyörimisvauhti kiihtyy. Saattaa se katketakin. Vanhoilla tutuilla paikoilla luonnossa tuntee itsensä jotenkin pieneksi. Mikä nämä puut ja pensaat hetkessä kasvatti näin korkeiksi?

Etsisin mieluiten kauniita kevään merkkejä: sinivuokkoja, krookuksia, scilloja. Ainakin ensimmäiset oman pihan tulppaanin piipat ovat kadonneet jänöjussin suuhun. Lumeton vielä routainen maa on rujon näjöistä. Löydän mm. tyhjiä juomatölkkejä, karamellipapereita, pudonneita käsineitä, hylättyjen polkupyörien raatoja ja kokonaisen sohvan tästä aivan läheltä. Keneltä lie unohtunut?

Sotshi, Sotji, Sochi, Сочи

Vielä näkyy löytyvän ainakin yksi suomalaisia yhdistävä asia, talviolympialaiset. En tiedä tarkalleen, miten katsojamääriä lasketaan. Jos puhutaan yli kahdesta miljoonasta katsojasta, puhutaanko silloin avoinna olevista vastaanottimista vai jostakin keskiarvomäärästä katsojia yhtä televisiovastaanotinta kohti. Ja lasketaanko mukaan mobiilit katselulaitteet?

Myötätuntoni on valtavien odotuspaineiden jälkeen epäonnistuneiden urheijoiden puolella. Oikein tekee pahaa, kun toimittajat piirittävät heitä kysymyksillään. Ovatko huippu-urheilijat samalla tavalla koko kansan edustajia kuin poliitikot? Vastuussa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään meille jokaiselle?

Tänään on kai se kaikkein jännittävin päivä penkkiurheilijoille. Miten käy Suomen miesten jääkiekkojoukkueelle? Entä jatkuuko naishiihtäjien menestys parisprintissä? Onhan siellä toki muutakin ohjelmaa. Eilen illalla katselin, miten Antti-Jussi ländäsi huippuranin jossakin lumikourussa. Lumisateessa vielä. Olen pudonnut ihan pihalle näistä uusista lajeista. En ymmärrä selostustakaan. Pitäisi olla sanakirja lähellä.

Edellisessä postauksessa oli kuvia lumitykeistä. Koska luomulunta ei satanut, laitettiin Puijon montussa tykit jauhamaan tekolunta. Tykkejä olisi kai ollut useampikin, mutta läheisen sairaalan vedensaanti olisi ollut vaarassa, jos kaikki olisivat olleet käytössä yhtäaikaa. Edelleenkään täällä ei ole lunta kuin n. kymmenen senttiä, metsässä ei sitäkään. Tänään on kuitenkin pakkasta sentään 3,5 astetta, joten jäämaraton onnistunee. Laturetket on jouduttu perumaan.

Kaksi kertaa olen käynyt kokeilemassa hiihtämistä jääladulla. Sitten tulikin tämä lauha jakso ja vesi nousi jäälle. Toivon, että sataisi vielä edes muutaman sentin lunta, vaikka talitintit jo laulavatkin kilvan titityytään. Kunnon latu pitäisi saada, sillä pelkkä tampattu luistelubaana tai moottorikelkan jälki ei sovi helposti kovinkin kipeäksi ärtyvälle selälleni. Ja ikävä flunssakin pitäisi päihittää ensin.

PS. Jos Sotshi kiinnostaa muutenkin kuin olympiakaupunkina, Ylen Areenasta voi kuunnella sarjan Amatöörioppaat Sotshissa.

Kevään värejä ja ääniä

Eilisellä kävelyretkellä kuulin käen kukkuvan ensimmäisen kerran täällä. On se joka kerran niin sykähdyttävä kesän merkki, että kukuntaa täytyi ihan pysähtyä kuuntelemaan. Löysin tänään 8v-syntymäpäiväänsä viettävästä YouTubesta tuon linkin takana olevan videon. Kutakuinkin tuolla tavalla rantapuisto raikaa aamuisin, kun suodattaa pois liikenteen melun. Harvennushakattu Puijon pohjoisrinne ei niinkään. Lintuset etsiä entisiä laulupuitaan. Mustikka kukkii, samoin käenkaali, rentukka, orvokki ja moni muu. Myös lemmikki. Vanhat vaahterat ovat täydessä kukassa, tuomi vasta nupulla.

Melkein helle kävi kaupungissa helluntaiviikonvaihteessa. Toivottavasti ei käy kuten viime kesänä. Helatorstain, joka oli vuosi sitten suunnilleen samaan aikaan kuin helluntai nyt, helle jäi kesän miltei ainoaksi lämpimäksi päiväksi. Vasta elokuun alussa oli toinen lämmin jakso.

Puutarhamyymälät pursuavat puita, pensaita, kukkia ja taimia ja tietenkin kaikkea muuta oheistuotetta. Olisi aika harkita, mitä kuumalle etupihalle oikein hankkisi kesäkukiksi. Varmaankin jotakin välimerellistä, jos vain vielä löytyy. Portulakka? Pelargoniat tietenkin. Pohjoisparvekkeen mikroilmasto muuttui koivun kadotessa niin, että huonekasvit eivät ole siellä enää turvassa auringon poltteelta. Eli tarvittaisiin paremmalla  viherpeukalolla varustettu ihminen valitsemaan kukat sinnekin.

Porokeitto, tosin kaapista löytyvin raaka-ainein sovellettu (= riisuttu) versio, porisee parast´aikaa hellalla. Ei nyt satu olemaan kirsikkatomaatteja eikä jaksa lähteä hakemaan. Ja koska lipstikka työntää jo yli puolimetristä versoa, tuli mieleen lisätä sitäkin hiukan mausteeksi.