Polkuja

Venlojen kirmailua katsellessa äsken tuli mieleen, miten valtava kasvuvoima luonnossa on. Aukkohakkuiden ja myrskykaatojen jäljet peittyvät alkukesästä melko pian sakeaan vihreään. Kaikki näyttää kauniilta, mutta valitettavasti istutuskuopat ovat ikäviä loukkuja. Olen niihin "pudonnut" useammin kuin kerran.

Kaksi kulkijaa ei vielä tee polkua. Kolmas sen jo tekee. Suunnistajat saivat hetkessä aikaan mustat polut maastoon. Kostea maa tietenkin vielä edisti asiaa. Jotta jokin vanha karttapolku säilyy, se vaatii kulkijoita. Ihmisiä ja eläimiä. Kaksikin ihmistä riittää, jos he kulkevat samaa reittiä säännöllisesti. Ikäpolveni muistaa aitta- ja navettapolut maaseudulla. Ja oikopolut naapureihin.

Huomenna on luonnonkukkien päivä. Kotoisten ja kai se saa olla tulokkaidenkin. Jostakin ne alkuperäisetkin kukat ovat aikoinaan tulleet näille leveysasteille. Ymmärrän toki, että valtaisia lupiinikasvustoja täytyy rajoittaa, etteivät kissankäpälämme ja kissankellomme vallan kuole. Sama koskee jättipalsamia.

Tämänvuotinen teemalaji on valkolehdokki. Olen vain yhden kerran elämässäni törmännyt siihen luonnossa - sen kaksin auki pidetyn polun varrella. Mitähän sille esiintymälle mahtaa kuulua?

Kuopio on kesäisin tapahtumia täynnä. Varmaankin koko Suomi tietää, että täällä tanssii ja soi. Ja juostaan Jukolassa. On viinijuhlat ja taitavat Kalevan kisatkin olla tänä vuonna täällä. Toissapäivänä kävelin tuolla mäellä. Laavulla näkyi sateisesta säästä huolimatta elämää.  Jalkasen patsaalla oli peräti kolme linja-autoa odottamassa Viherympäristöliiton päivien osanottajia laavukahveilta.  Ihan tavalliset nuotiokahvit ne eivät olleet, kuten kuvista näkyy.

Olisi minullekin maistunut, mutta minulta puuttui se osallistujarintamerkki. Pullaviipaleet oli varmaankin laskettu.

Perkaamista ja valmistautumista

Aamupäivä meni suolasilakoita liotellessa ja peratessa. Puolet laitoin suutarinloheksi, loput tuunattuun vanhanajan silakkalaatikkoon. Miten tuunasin? No en laittanut munamaitoa, vaan juustoista ruokakermaa ja hiukan silputtua tilliä. Muuten meni vanhan kaavan mukaan. Olisi vain kaivannut kaverikseen etikkapunajuuria, mutta niitä ei nyt sattunut olemaan eikä aina toinna joka asian perään kauppaankaan tormata. Näin pakkasilla. Syödään sitä mitä on. Hyvää oli.

Reilun viikon uutispimento aukenee hiljalleen, kun silmäilee kasaantunutta isoa lehtipinoa sieltä täältä. Ihmettelen kyllä, miksi Kanarialla isohkossa hotellissa kaikki televisiokanavat olivat espanjankielisiä. Meni luullun ymmärtämiseksi. En ole näköjään ihan kokonaan verkkoon sotkeutunut, kun maltoin pitää näppini irti maksullisista tietokoneista. Yhden kymmenminuuttisen (vai oliko se vartti) ostin 50:llä sentillä ja vilkaisin Suomen uutisia. Ja kirjoitin yhden kommentin. Muutapa siinä ajassa ei ehtinytkään. Hetkittäin kävi mielessä, että pian mobiiliverkkoyhteys on pakollinen kaikille. Oli guideonline. Ja olisi ollut sanakirjakin siinä kätevästi hollilla. Ei meitä sentään myyty eikä ostettu, vaikka kerran sain vääränlaista kahvia. Sen sieti vielä hyvin.

Onneksi tänään pääsin jo lehtipinon pohjalle ja löysin etsimäni eli adventtikalenterin. Huomenna avataan ensimmäinen luukku. Tuntuu olevan puhetta enemmän pikkujouluista kuin uuden kirkkovuoden alkamisesta.

Opin aamupäivän ruuanlaiton kuluessa yhden uuden käsitetteen. Puhuttiin kosmeettisesta älystä. On tunneälyä, parviälyä, sosiaalista älyä ja kuuluu siis olevan kosmeettistakin. Kosmetiikan, johon lasken myös hiusvärit, haitat ovat olleet näkyvästi esillä. Älyn kosmeettisuus on kuitenkin myönteistä, vaikka se on tavallaan teeskentelyä. Tarkoitus on antaa itsestään fiksu vaikutelma. Siksi minun nyt täytyy nyt lukaista noita lehtiä, että tiedän mistä puhutaan, koska olen huomenna menossa Sota-ajan lauluja -konserttiin.

Goldi ja Jilk?

Mitä ihmeen Goldia ja Aromatic Jilkiä? Onkohan niillä jotakin tekemistä sokerin kanssa? Leipomisen kuitenkin, koska vanhan Goldi-peltipurkin kannesta löytyy oheiset selkeät ohjeet.

Muistan kun isä kantoi kotiin sokerin sokeritoppana paksuun ruskeaan paperiin kiedottuna. Näin niitä toppia osuuskaupassakin eikä niitä kai olisi tarvinnut kokonaisina ostaa. Topasta sokerisaksilla lohkotut palat olivat epämääräisen muotoisia ja kokoisia. Tuota lohkomista muistan itsekin tehneeni. Sittemmin siirryttiin valmiiksi puristettuihin palasokereihin. Oli hitaammin liukenevan Sirkun ja pehmeämmän Pulmun ystävät.

Kahvipöydissä käytettiin siis sokerikkoa. Siitä miltei jokainen kahvin, miksei teenkin juoja, otti muutaman palan. Joku saattoi sekoittaa sokerin juomaansa, useammin kuitenkin muistan nähneeni miten se sokeripala asetettiin huulten tai hampaiden väliin, kuuma kermalla täytelöity kahvi kaadettiin tassille, josta se sitten ryystettiin suuhun. Oli siis se kermakkokin. Nykyään kermakko/sokerikko-setit näyttävät olevan kirpputori- ja antiikkikamaa. Minullakin on jokin ikivanha Arabian Kolmio-nekka. Aika harva tuntemani ystävä juo enää kahvinsa kerman ja sokerin kanssa. Toisaalta tilalle ovat tulleet erikoiskahvit. Erikoisia nimiä ja makuja. Minulle käy tavallinen suodatettu kahvi tai ihan pannujauhatuksesta hellalla keitetty sumppi, josta jää porot kupin pohjalle. Jälkimmäinen tosin tahtoo polttaa suun.

Tässä huushollissa sokerikossa on kidesokeria ja sekin saa olla ihan niin rauhassa, että joutuu ajan kanssa käytön puutteesta vanhetessaan biojätteisiin. Sinne menivät myös viimeiset kaapistamme löytyneet sokeripalat. Itse juon kahvini ja teeni, maustetutkin, rasvattoman maidon kanssa sokeritta, leikkilattena, sanon. Mieheni juo kahvinsa mustana ilman sokeria. Imelän etsimme muualta. Leivonnaisista, tummasta suklaasta, hunajasta, hedelmistä, makeista marjoista.