Mustaa ja valkoista

 

Sain viime yönä sähköpostia f-securelta käsittääkseni ihan rapakon takaa. Vastasivat chattiini ihan meilitse aikaerosta johtuen. Tuli yllättävä ongelma nimenomaan tähän blogiin liittyen. En päässyt kännykällä edes lukemaan omaa blogiani, saatikka kirjoittamaan sinne mitään. En selaimen enkä googlenkaan kautta. Etusivu vain vilahti sekunnin sadasosan aikaa ja päälle lävähti ihan äidinkielinen teksti, mikä varoitti minua siirtymästä tähän osoitteeseen. Oletin että näin kävisi jokaisen lukijan kohdalla. Blogi on toki hiljainen, mutta sattumoisin sitä nettiä selatessa saattaa joutua vaikka Ihan pihalle. Miksi niin kaukaa kyselin, onhan Suomessakin vastaava palvelu. Meillä oli kuitenkin tietty työaika jolloin neuvoja voi kysellä. Toisaalla tarjottiin sama palvelu 24/7. 

Olin jostakin syystä joutunut mustalle listalle, koska F-securen viimeisen  meilin mukaan  blogini oli tarkistettu tai jotain vastaavaa (your blog was whitelisted). Itse asiassa olin kysynyt miksi näin tapahtuu ja mitä minun pitää muuttaa blogin asetuksissa. Helpompi tietenkin näin, että hoitivat asian kuntoon, vaikka ilman selityksiä ja vastauksia kysymyksiini. Varmaan tiesivät minusta ikäni ja paljon muuta. Itse en kyllä vetänyt mummokorttia esiin saadakseni nopean ja helpon ratkaisun ongelmaan. 

Onkohan kenellekään toiselle bloggaajalle käynyt näin?

Kuva ei liity aiheeseen muuten kuin siksi että siinäkin on jotakin epätavallista. Kuukauden verran kesästä on mennyt katsellessa tuota nyt tyhjää mustarastaan pesää linnunpöntön katolla. Se siirrettiin tuohon poikasten lähdettyä maailmalle. Pesintä tapahtui noin metrin päässä olohuoneen ikkunasta ja parin metrin päässä lasiterassista. Toki osin piippuköynnöksen alla katseilta suojassa. 

K(i)erroksia

Kaksi päivää sitten tunsin ensi kertaa tämän kevään lämmön, kun kosketin peltistä postilaatikkoamme kämmenselällä. Tuli kesäinen olo. Kävelin tuossa jäällä. Mies oli pilkillä sen aikaa. Pilkkiminen ei ole minua koskaan kiehtonut. Aurinkoihottuman pelossa olin suojautunut pankkirosvoa muistuttavaksi. Oli tyyntä, vihdoin yksi päivä.

Moottoritieltä kuului jatkuva liikenteen melu. Suuntasin niemen nokkaa kohti, peräti sen taakse kuullakseni kunnolla jään ääntelyn. Jääkentän kutsun vai vaikerruksen? Raikasta ilmaa etsin.

Siellä täällä kelkkojen ja latujen ja jalanjälkien korkeammalle nousseiden alueiden välissä jään pinta on luistelijan unelma. Tai potkukelkkailijan. Sauvoista oli tukea huonosta tukirangasta kärsivälle. En tosin ollut varautunut railoihin. Jouduin punnertamaan välillä luvattomista kohdin vieraille tonteille. Selitys valmiina, tietenkin.

Tolppasaaresta löytyi ehjiä kaisloja. Rannan kaislat olivat murtuneet jään liikkeistä. Juuri muita ei tällä kohtaa enää liikkunut jäällä. Pidin itseäni oikeastaan rohkelikkona.

Tänään oli se auringonpimennys. Minulla kävi sikäli huono tuuri, että istuin TK:n odotusaulassa ja kuuntelin sen radiosta. Säästyivätpä kevätkirkkauden kipeyttänyt silmäni. Olimme toki aamulla suunnitelleet vipstaakia, millä seurata ja ehkä myös kuvata sitä. Lääkärin päivystysaikaa ei voi valita.

Kumppani sai kuvatuksi neulanreiästä heijastuksena jonkinlaisen otoksen.  Tämä päivä palautti  mieleeni edellisen vastaavan ilmiön. Vanhempani olivat käymässä meillä. Se oli se kesä, joka käänsi kertaheitolla tavallisen entisen elämäni päälaelleen. Luulin menehtyväni muutamassa kuukaudessa. Uskomatonta, että olen vielä täällä.

Edit 21.3.

Joku lukija on saattanut havaita, tämä postaus oli vasta luonnos. Se on niin tätä, siis nämä hipaisunäytöt. Ja kun minulla ei ole niitä sormenjälkiäkään. 

Siihen aikaan kun markka euroksi muuttui

Vuoden vaihtuessa katsotaan taakse päin ja jotkut saattavat ennustaa tulevaa. Jälkimmäinen on tietenkin vaikeampaa. Muisti kyllä huononee tätä menoa. Kaikki ns. triviaalitieto, joka ennen oli muistin varassa, löytyy verkosta. Vastaukset ao. kysymyksiinkin. Enää ei olekaan televisisossa Haluatko miljonääriksi -ohjelmaa.

Radiossa kyselevät parhaillaan, muistaako kukaan kuinka kauan ns. jarrutuskeskustelu kesti eduskunnassa. En muista. Entä mitä muistoja tuo mieleen EU:niin liittyminen? Ei kovin tarkkoja, mutta euroon siirtyminen on jäänyt elävästi mieleen. Oli se kuuden kertotaulun sääntö. Pyöristäen.

Muistan miten pankista sai matkalle mukaansa valuutanvaihtotaulukot. Kun en ollut vielä ehtinyt sisäistää markkahintoja euroiksi ja siihen sotkettiin kolmas valuutta, peseta, niin aika vaikeaksi kävi hintavertailu. Ei ollut silloin vielä digikameraa enkä ollut kuullut blogi - sanaakaan. Internetin ajokortin olin kyllä ajanut, mutta ei siitä ollut apua. Lyijykynä ja paperia ja päässälaskua. Niitä tarvittiin. Kolmella valuutalla pelattiin.Kun maksoi yhdellä, saattoi saada vaihtorahana kahta muuta. Tänään on liettualaisten vuoro kerrata kertolaskua.

Toisaalta se olisi nykyisin helpompaa, kun on nämä älyttömän älykkäät kännykät, joita ei sitten kuitenkaan uskalla ulkomailla tyhmempi ihminen käyttää valtaisten tiedonsiirtolaskujen pelossa. Viime reissulla kävin etukäteen henkilökohtaisesti DNA:n toimipisteessä kysymässä ohjeet. Lopputulema oli se, että perillä vasta toisena tai kolmantena päivänä huomasin, että puhelimella ei voinut edes soittaa. Onneksi en ollut yksin matkalla. Tuli tenkkapoo. Sitten keksin että onhan minulla toinen älylaite mukana ja siellä se feisbuukki. Sen kautta sain puhelimeen perustoiminnot. Siis tavallaan tärkeät oppaiden tekstiviestit.

Tuolta ensimmäiseltä Teneriffan matkalta on matkamuistona edelleen toimiva sykemittari. Patterit vain puuttuvat. Laite kuuluu sarjaan digitaalisia härpäkkeitä, joille olisi järkevää käyttöä, kun vain joskus joku muistaisi pukea sen päälleen. Ei ole hintaansa tienannut se. Helposti puettavissa, ei kiristävissä älyvaatteissa taitaa sittenkin olla ideaa.

Tuolloin otettiin vielä oikeita valokuvia. Muistan miten kehitytimme siellä pari rullaa ja saimme toisessa kuvakuoressa väärät kuvat. Onneksi matkaa ei ollut monta kilometriä eikä ko. kuvien omistaja ollut yrittänyt lunastaa omiaan, niin ehdimme löytää omamme.

Oikein suotuisaa uutta vuotta itse kullekin! Terveyttä ja pitkää ikää!

Kuvien kertomaa

En enää jaksa kovin pitkään keskittyä lukemaan juuri mitään tekstiä. Johtuuko se liian runsaasta netin selaamisesta l. linkkiloikinnasta , mikä kuulemma tyhmentää? Lukeminen on muuttunut silmäilyksi. Jos linkin takaa avautuva teksti näyttää pitkältä, saatan jättää sen kokonaan lukematta. Kuvia jaksaa katsella paremmin.

Tavaan toki aamuisin vielä sanomalehteä aika kauan, vaikka sen uutiset ovat eilisiä. Saa siinä sentään paperin tunnun sormiinsa ja painomusteen tuoksun, ellei ole juuri nuha. Savon Sanomat on vielä entisen kokoinen, siis riittävän iso, jotta siitä voi myöhemmin taitella sen biojätepussin tänä aikana, jolloin jopa biohajoavista muovipusseista on tullut melkein kiellettyjä. Miltei päivittäin yleisön osastossa vaaditaan lehden muuttamista tabloidiksi. Kai siihenkin tottuisi.

On sitten tekstejä, kuten henkilökohtaiset kirjeet, joista luen kaikki rivien välitkin. Ja luin ihan jokaisen sanan Sirpa Kähkösen Hietakehdosta. Kipein silmin. Samalla ihmettelin, miten erilaista on kaupunkilaisten ja maalta kotoisin olevien lasten elämä. Ainakin joskus ollut. Eräässä vertaispiirissä olimme aiemmin ihmetelleet samaa asiaa.

Muistelimme itsellemme merkittävän kuvan tai esineen kautta menneitä. Merkillistä, miten toisen ikioma kokemus tai tunnemuisto kirvoittaa sielun sykkyröistä uuden oman muiston. Merkillinen kovalevy on nämä ihmisen aivot. Linkkejä ja kytköksiä eri suuntiin. Suurin ihme oli, että eri puolilta ryhmään tulleista ihmisistä kahdella oli mukanaan täsmälleen sama ikivanha kuva. Sellainen seepia, pahville "tulostettu",  Victor Barsokevitschin ottama. Ihailtavan kaunis konkreettinen studiokuva, joita näinä digikuvien kuvatulvan aikana alkaa arvostaa entistä enemmän.

Kaupunkilaislapsista ja ehkä kirkonkyläläisistä ikätovereista löytyy valokuvia. Toivoisin että niitä olisi omastakin lapsuudesta. Ei juuri ole. Nyt on kone ja kovalevy pullollaan valokuvia, joista haluaisi tehdä kuvakirjoja. Yhtä kirjaa äskettäin yritin koostaa, mutta en muistanut tallentaa joka välissä ja koko aherrus meni hukkaan. Jään odottamaan uutta kipinää.

Kuvat ovat tätä marraskuuta, miltei lumetonta. Keskimmäisessä on menneen talven lumista tehty ensilumenlatu Puijon montussa.

Aleksis Kiven päivänä

Viikkojen viikko. Näitä teemaviikkoja ja -päiviä riittää. Tänään liputetaan, koska on Aleksis Kiven päivä ja tästä päivästä on tullut myös Suomalaisen kirjallisuuden päivä alkaen jostakin, mitä en nyt jaksa tarkistaa. Tänään vietetään myös Maailman Mielenterveyspäivää. Kansalliseen epäonnistumisen päiväänkin on vain kolme päivää jäljellä.

Vanhusten ja eläinten viikkoa vietetään yhtäaikaa. Olin ajan tasalla siinä, että lokakuun ensimmäisestä sunnuntaista alkaa vanhusten viikko, johon mielestäni hyvin sopii viikolle sattuva Hiljan päivänä vietettävä Hiljaisuuden päivä. Tuolloin olisi tarkoitus tai tavoite välttää melu- ja kuvasaastetta.

Itse lähdin kokeilemaan hiljaista pyöräretkeä tuonne pohjoisen suuntaan. Miksi sinne moottoritien äänisaasteen vaikutusalueelle? Siksi että siellä on tasaisimmat pyörätiet. Kävi kuitenkin niin, että tuuli idästä l. suoraan tehtaalta. Moottoritien liikennemelu ei haitannut lainkaan, kun tehtaan melu porautui aivoihini. En ollut koskaan ennen kokenut vastaavaa.

Keskiviikkona ja torstaina oli sitten syysmarkkinat. Kuljin torin poikki molempina päivinä, koska oli  muuta asiaa keskustaan. Etsin karpaloita. Minulle tyrkytettiin metrilakua joka nurkalla ja niitä pakollisia viipurinrinkeleitä. Eniten väkeä näytti olevan ravintolateltalla, jossa oli tapahtuma Odottamattomia kouluruokia. Siellä tarjottiin tuunattua kouluruokaa kymmenen euron hintaan, josta puolet meni Kirkon Ulkomaanavulle. Koska isäntä oli omalla gourmet-lounaalla toisaalla, päätin mennä telttaan minäkin.

Yllätyin, kun tarjottimelle lastattiin haukimurekepihvit tillikermaviilikastikkella juureslisäkkeineen ja kaaliporkkanaraasteineen, siis prikulleen samanlaista ruokaa, mitä olemme syöneet kotona viime päivinä. Itse asiassa ainoa ero oli se, että käyttämässämme haukimassassa on mukana myös ruodot, heillä ei.

Annos oli runsas ja sen ohessa tarjottiin pikkuruisessa kulhossa mautonta maissipuuroa muistutukseksi siitä, miten huonosti asiat ovat monessa muussa maassa. Huonolla omallatunnolla vein ylijäämäruuan roskiin paperilautasineen, koska minulle ei ollut mukana mitään rasiaa, johon olisin voinut sen laittaa kotiin tuotavaksi. Eihän nyt ruokaa roskiin.

Lopulta löysin niitä karpaloitakin ja näin miten savolaiset harrastavat rahanpesua. Torin kulmalla oli nosturiauto ja sen korista suihkutettiin vettä pankin seinässä olevaan taideteokseen Pennejä taivaasta.  Puhdasta tuli. Uudempi kävelykeskustan kiihkeääkin polemiikkia aiheuttanut patsas Oksapoika oli yöllisen sateen puhdistama.

Huomenna on sitten Kansainvälinen tyttöjen päivä. Ehkä päivät pitää nimetä ja ihmiset lokeroida milloin minkin otsakkeen alle nykyään. Nyt tämä teemapäivien muidenkin harrastama päivittely saa kohdaltani loppua.

Hyvää viikonloppua!

Syystuumauksia

 
On jo lokakuu.  Aika tuntuu laukkaavan. Uutisten seuraamiseen menee liian paljon aikaa eikä niistä tule hyvä mieli, mieluummin huoli. Postilaatikko on pari kertaa viikossa täynnä toinen toistaan suurempia mainoslehtiä. Kilpailu on armotonta. Jokohan sitä lakkaisi maksamasta paperilehdestä? Sen uutiset kun tuppaavat olemaan eilisiä. On se aika kallis biojätepusseiksi taiteltavaksi.

Aamut aukeavat pehmeään usvaan kietoutuneina. Postilaatikkoreissulla pihlajien ja syreenin alla on kuin sataisi kastepisaroiden luopuessa lehdistä. Laituri ei enää ehdi kuivua päivän aikana, vaikka usva ja pilvet karkaavat kauas. Aurinko porottaa matalalta, mutta ikkunatuntuma narraa. On jo pukeuduttava kunnon vaatteisiin. Sitten tuleekin liian kuuma aika pienestä liikkumisesta. Siitä pääsee helposti tuossa järvessä. Tänään vielä uskalsin käydä kastautumassa.

Ruska on huikaisevan kaunis. Vasta muutama puu on puoliksi lehdetön, joten syksyn siveltimen sävyjä riittää. Kirkkaimmin ne hehkuvat vasten kuusikon vihreää. Jättipalsamit kukkivat edelleen, joten pakkasta ei ole vielä ollut. Se yksittäinen lumikuuro jäi Puijon laelle ja sen eteläpuolelle ja suli melkein heti. Tässä kohden lumihiutaleet ja ruskalehdet kieppuivat kilpaa ilmassa, mutta maahan ei jäänyt mitään valkoiseen viittavaa.

Ei tuosta lankapuhelimestakaan osaa päästää irti. Ja miten tämä yhteiskunta sitten pyörii, kun palvelimet takkuavat ja sähkökatkot toistuvat? Viimeksi eilen olin yhdessä puodissa, jossa kassa ei toiminut. Olisi pitänyt olla käteistä ja tasaraha, jos halusi jotakin ostaa. Jäi ostamatta. Samoin aiemmin kesällä torin alla.

Ikävämpiä digiongelmia ovat olleet kadonneet sähköiset lähetteet. Asiakas menee puoli vuorokautta paastottuaan laboratorioon eikä sieltä löydykään tietoa, mitä kokeita pitäisi ottaa. Kello on aamuseitsemän eikä lähettävää lääkäriä tavoiteta. Kahvihammasta pakottaa. Kotiin siis.  Asiaa selvitään puhelimitse, osapuolet syyttävät toisiaan. Lopulta tunnustetaan, että jonkin päivityksen yhteydessä lähetteitä on kadonnut.  Aloitetaan sama asia alusta.

Aurinkoista syksyä!

Kesää kukin

 

Useana päivänä Puijo on ollut pilvien peitossa. Rinne on kuivaa polkua ja hidasta kulkea, mutta notkelmissa on isoja lammikoita. Purot solisevat ja täyttävät jo normaalikorkeudessa olevaa Kallavettä.

Erikoisen talven jälkeen on ollut merkillisen pitkä ja kolea hiirenkorvakevät, joka vaihtui yhdessä vuorokaudessa helteeksi. On tässä ollut ikäihmisillä, ainakin minulla, sopeutumista. Jos ei aurinko ole porottanut kirkkaalta taivaalta, niin sitten ykskaks lämpötila on pudonnut lähes kaksikymmentä astetta yhdessä yössä. Vuoristorataa mennään.  Riittää ihmettelemistä.

Ilmankosteus on railakkaiden sateiden vuoksi pysynyt yli 80 prosentissa ulkona. Kesäinen mattojen pesu saa odottaa. Eihän niitä saisi mitenkään kuiviksi. Ellei ilmasto ole todella muuttunut, minä en enää muista mitään. Pikakesä. Melkein kaikki luonnonkukat, pensaat ja puut ovat kukkineet jo ennen juhannusta. Alkukesän hento vihreä on vaihtunut jo syvempään, vahvempaan. Sateet huuhtoivat tuomenkukat pois, syreenikin sai jo osansa. Pihlajat kukoistavat parhaillaan. 

Puutarhat ovat  kesäkukkia täynnä. Tarjontaa riittää, mm. monena keväänä loppunutta portulakkaa näkyi olevan nyt runsaasti tarjolla. Tänä aamuna hain pelargoniat, lobeliat, gerberan, ahkeraliisat ja jotakin muutakin. Kaikki nimet eivät jääneet mieleen. Istutin niitä laatikoihin ja tulin siinä ylittäneeksi kipurajani. Sää muuttui helteiseksi ja lopulta taas sateeksi. Sataa sataa ropisee. Maa on entuudestaan upottavan märkää tuolla metsä- ja rantapoluilla.

Lapsena ja vielä nuorena kesät tuntuivat pitkiltä.  Ja olivathan lomat pitkiä suhteessa silloiseen omaan ikään. Nyt ajantaju on aivan erilainen. Päivät ja viikot kuluvat nopeasti. Enimmäkseen ihmetellessä. Aikoinaan sitä sai sentään jotakin aikaiseksi.

PS. Vaihdoin kuvat. Saapa nähdä, miten nyt onnistui. Anteeeksi turhat päivitykset ja päivittelyt!

Suoraan vai mutkan kautta

Istuin aamulla noin puoli tuntia sairaalan aulassa odottamassa pääsyä laboratoriokokeisiin. Olin toki varannut ajan etukäteen, koska sellainen mahdollisuus on olemassa. Kovin moni ns. varausaika tuntui menevän ohi. Järjestelmässä on sellainen aukko, että jotkut asiakkaat ottavat jonotusnumeron jo varatun ajan lisäksi. Sitten kokeillaan, kumpaa reittiä pääsee nopeammin sisälle. Tämä jojoilu hidastaa palvelua selvästi.

Varsinaisesti tarkkailin, miten ihmiset kuluttavat odotusaikansa. Hiljaista oli, mikä on toisaalta ymmärrettävää. Kukaan ei oikeastaan selaillut edes lehtiä. Sen sijaan noin joka kymmenes asiakas hiplasi älypuhelintaan. Samaa näkyivät tekevät bussipysäkillä linjakasta odottavat. Useat jopa kuulokkeet korvissa. Tunnustan, että itsekin avasin kerran puhelimen, koska piti varmaankin seitsemännen kerran tarkistaa se varausnumero. Onneksi toimenpidehuoneessa on vielä vastassa ihan oikea ihminen tässä digitalisoituvassa ja robotisoituvassa maailmassa.

Luin juuri uudesta Suomen Kuvalehdestä Veera Jussilan artikkelin Tykkää tästä, jos olet yksin. Se herätti minussa monenlaisia ajatuksia.  MIT:n professori Sherry Turklen mukaan sosiaalinen media saa meidät odottamaan ihmissuhteilta vähemmän, tekniikka etäännyttää meitä toisistamme: puhelu alkaa tuntua jo liian intiimiltä ja arvaamattomalta verrattuna Facebook-viestiin. Olisiko lyhyt suora reitti sittenkin pitkää reittiä parempi? Puhelin soi nykyään niin harvoin, että sen ääntä melkein säikähtää.

Ylin kuva on ladattu ns.suoraan kamerasta (sic), kaksi alempaa olen onnistunut pienentämään blogiin sopivan kokoisiksi. Itse asiassa ne taitavatkin olla liian pieniä.

Edit. 3.6.

Kirjoitin uuden postauksen ja kokeilin kuvien liittämistä iPadin kautta. Jostakin syystä kuvat pienenevät matkalla minulle vielä käsittämättömällä tavalla. Eli en osaa säätää kuvien kokoa siellä. Päätin poistaa koko postauksen, kunnes saan kuvat esiin haluamallani tavalla. Tai sitten minulta loppuu kärsivällisyys uuden opettelemiseen...

Juna vislas

Kuopion juna-asemalla oli tavanomaista leppoisampi tunnelma kolmoslaiturilla eilen aamulla ennen kymmentä.  Osa museojunan odottajista oli pukeutunut 50-luvun muotia tavoitellen. Oli pliseerattuja hameita, jenkkikassi, tuolloin hankittuja käsilaukkuja, koruja. Eräällä miespuolisella matkustajalla näkyi olevan nahkasaappaat ja vanhanajan kankainen selkäreppu nahkaisine viilekkeineen. Joku näytti pukeutuneen vanhaan harmaaseen sotilaspukuun. Hänen kaltaisiaan minäkin muistan vielä 60-luvun höyryveturijunien olleen täynnä matkatessani opiskelupaikkakunnalta kotiin ja takaisin. Totta puhuen, olisin kyllä odottanut näkeväni enemmänkin historiaan hurahtaneita paikalla. Ehkä toisilla asemilla niin olikin.

Odotettu juna oli hiukan myöhässä aikataulustaan, mutta se ei tuntunut haittaavan lainkaan. Toisilleen entuudesta ventovieraat ihmiset antautuivat juttusille auliisti. Kaikki muistelivat nuoruusajan matkojaan vastaavanlaisella junalla, kuka missäkin päin maata. Paikallisen päivälehden toimittaja joutui tekemään aikamoisen työn  suostutellessaan erään nuoren junabongarin haastateltavaksi.Kaikki eivät halua julkisuutta.

Sen sijaan vanhemmat retkeläiset eväineen kuvauttivat mielellään itseään tunnistettavasti, vaikka pyysin lupaa saada kuvata vain jotakin reksvisiittaa. Oli se monenlaisia muistoja herättävä tuokio asemalaiturilla. Semminkin kun sain kuulla, että matkaliputkin olivat olleet niitä vanhoja pieniä pahvipalasia.

Pakkaspäiviä

Joulukuinen harmaus on tipotiessään. Kannattaa pistäytyä ulkona, jos vain jotenkin jalat kantavat. Kaikki, aivan kaikki puut, pensaat ja heinänkorret ovat muutaman päivän aikana muuttuneet kimalteisen valkoisIksi. Lähiössä on ilo elää pumpulimaisessa kuuralumihattarataikamaailmassa, kun ei katso maahan. Miksikö? Maahan lunta on kertynyt vain ohut kerros. Aurinkolasit on pitänyt ottaa jo käyttöön, osin toki siksikin, että ne ovat muoviset, siis lämpöisemmät pitää näillä 20 asteen paikkeilla pysyvillä pakkasilla.

Maanantaina oli asiaa keskustaan. Sanoin kuskille, että nyt olisi sellainen sää, että voisi nähdä halon. Ensin ihmettelimme varavoimalan savupiipusta suoraan ylös tupruavaa savua tai vesihöyryä. Korkeiden piippujen päästöistä voi määrittää tuulen suunnan. Oli siis tyyntä. Heti kohta seuraavalla mäellä näkyi kuin näkyikin halo. Haloja bongatessa olisi hyvä olla aukealla paikalla. Auton ikkunasta ei pääse näkemään kuin yhden sivuhalon. Kummasti sekin ilahduttaa.

Eilen halovalo yllätti ilman, että tarvitsi lähteä edes ulos. Keittiön ikkunasta näki talvisen "sateenkaaren" pään viipyvän hetken vasten kuusikkoa. Tänäänkin sai ihailla samaa ilmiötä eilistäkin napakammassa pakkasessa. Taas auton ikkunasta. Minusta tuntuu, että keinolumen tykityksellä on jotakin tekemistä yllättävän taajaan ilmaantuvien halojen kanssa. Luomulunta on alle kymmenen senttiä eikä latuja ole vielä voitu avata.

QWERTY

Otsikon sanalla l. tutulla  tiettyjen näppäinten asettelulla nimenomaan tähän järjestykseen on tarinansa, josta voi lukea myös täältä.  Olen oppinut käyttämään tätä näppäinjärjestelmää, mutta olisi se varmaankin voinut olla myös aivan toisenlainen. Työssäni jouduin usein vaihtamaan kyrillisiseen näppäimistöön. Siinä qwerty:n tuttuudesta oli vain haittaa.

Puijolle on tehty valmiita latupohjia ja kävelyreittejä. Niiden lisäksi vuosien mittaan näkyy ilmaantuvan aina uusia oikopolkuja. Uusilla asuinalueillakin kannattaisi ehkä odottaa jonkin aikaa ennen kuin lopulliset kävelyreitit määritetään. Luontaisesti syntyvät polut olisivat asukkaiden mielestä parhaat reitit. Katujen huoltotöiden suunnittelu vaikuttaa. Siksi työpöytien ääressä vedetyt viivat, reitit, kuitenkin yleensä voittavat.

Hyvin opittu ja hyväksi havaittu asia ei välttämättä vaadi uudistuksia.  Paperittomuuteen pyrkimisessä ei olla onnistuttu toivotullla tavalla.Tämä asia tuli mieleeni luettuani sähköisissä lääkemääräyksissä ilmenneistä ongelmista, joihin olen itsekin törmännyt. Paperittomuus ei ole suinkaan hävinnyt, koska potilaalle annetaan aanelonen muistuttamaan, mitä lääkkeitä hänelle on määrätty. Toki asialla on paljon hyviä puolia, mutta tietoverkkojen kaatuessa nykyisin kai apteekit siinä kuin kaupatkin joutuisivat sulkemaan ovensa.

Hinnoista vielä. Viime viikolla kävin ostamassa minulle määrättyjä silmätippoja. Jos olisin ostanut tuotteen e-reseptilläni, se olisi maksanut enemmän kuin suoraan hyllyltä ostettuna. Onneksi kohdalleni osui farmaseutti, joka kertoi tämän asian. Aika usein tuntuu siltä, että innovatiivisuushuumassaan maamme ryntää uusiin järjestelmiin liian nopeasti. Vanhat hyviksi koetut järjestelmät puretaan ja entiset niihin tottuneet ja niitä sujuvasti käyttävät työntekijät tuupataan koulutusputkeen. Uusi-sanasta on tullut hyvä-sanan komparatiivimuoto. Ainakin mainonnassa. Aika kuitenkin näyttää miten järjestelmät todellisuudessa toimivat.

Elämä ja kansantalouskin vaikuttavat olevan enemmän ja vähemmän sattuman kauppaa. Varsinkin ensiksi mainittu saattaa muuttua äkkinäisesti sellaiseen suuntaan, joista elämänhallinnan avainten kauppaajat ja asiantuntijat eivät juuri isoa ääntä pidä.

PS.

Kuten yleensäkin kuvani eivät liity juuri mitenkään aiheeseen. iGoogle-palvelu oli minulle yksi "qwerty". Uutisselaus on käynyt työläämmäksi kuin ennen. Ilman  Arnoya Arin blogia olisin ihan pihalla.

Ruska maalaa maisemaa

Pohjoisen ja koillisen välinen tuuli hyytää lämpötilan lähelle nollaa. Tästä päivästä on tulossa eilistä kylmempi. Eilen illalla ennen pimeää siirsin nuppuilevan joulukaktuksen ja täydessä kukassa olevan kärsimyskukan sisälle. Niitä en raaski jättää hallan armoille. Muotopuoli rahapuukin pääsi vielä sisälle ja ihan vain siksi, että sen on niin vanha.

Varsinaisesti tajusin vuodenajan lopultakin muuttuneen siitä, että aurausviitat, muoviset, olivat ilmaantuneet kadun varteen. Eivät olleet pihlajakeppejä enää. Tietenkin aistin viiman myös kehossani. Sitä ehtii pitkän kesän aikana unohtaa, että tällaiset aamut olisivat oikeastaan vaatineet jo auton moottorilämmittimen virittämistä. Jotenkin asia ei ollut tullut vielä mieleen. Mutta aurausviittoja varmempaa syksyn merkkiä ei mielestäni ole.

Ihmisten vaatetuksesta ei voi nykyisin päätellä mitään säästä. Toiset tarkenevat vielä sukitta, toiset ovat jo siirtyneet toppavaatteisiin, kevytsellaisiin, ainakin tuulenpitäviin. Itse kuullun jälkimmäisiin. Lämmintä vaatetta pitää olla kiireestä kantapäihin. Ei riitä se, että kaulan ja hartoiden ympärille on kiedottu muutama muhkea villahuivi.

En osaa ostaa vaatteita nettikaupoista enkä tykkää yhtään kierrellä kauppoja, varsinkaan vaatekauppoja. Sen kerran kun niihin sitten on mentävä, kokee olevansa kuin toiselta planeetalta. Muoti ja materiaalit ovat muuttuneet ihan kummallisiksi. Entisen oman numerokoon mukaiset vaatteet tuntuvat päällä ahtailta, vaikka paino on pysynyt samana jo kymmeniä vuosia.

Miksiköhän neuleet ovat nykyisin sellaisia napittomia liehukkeita? Tai sitten villavaatteeseen on ommeltu kylmänkalsea metallivetoketju. Sikäli monet nykyiset vaatteet ovat hyviä, että ne menevät täydestä, vaikka pukisi jokanaisentunikansa aamulla päälleen nurinpäin. Saumat saavat näkyä eikä helmaa ole päärmätty.

Tulin eläkkeelle jäätyäni antaneeksi suuren osan vaatteistani pois. Hyväänkin tarkoitukseen. Kuvittelin, etten tarvitsisi niitä itse enää. Nyt olisi kyllä helpompi "kierrättää" omia vanhoja vaatteitaan kuin haalia jostakin toisten käyttämiä tai uusia. Olisihan sitä tarjolla personal stylistia siinä missä personal organizeria ja traineria ja life coachiakin. Jos kuitenkin vielä yrittäisi itse.

Rompetta kerrakseen

Reilu viikko sitten Kuopiossa oli antiikkimessut, viime viikonloppuna muiden tapahtumien lisäksi Rompetori. Tulevana viikonloppuna on vuorossa mm. elonkorjuujuhlat. Vuodenkiertovauhti tuntuu nopealta ja tapahtumista ei ole puutetta. Itselle riittää useimmiten, kun saa vaikka seurata oravan touhuja ikkunasta. Näin syksyllä se näyttää hamstraavan ruokaa talveksi. Nämä semiurbaanit oravat ovat ympäristöönsä sopeutuneita. Lauantaisten talkoiden aikana sama puuha nimittäin jatkui. Ne pysähtyivät vain hetkeksi ihmettelemään moottorisahan ja halkaisukoneen meteliä. Kuivattaakohan orava omenanpalasia talvipiiloihinsa? Jotakin valkoista niiden hampaissa aina on, kun ne kipittävät kaapelia pitkin takaisin omakotitaloalueelta.  Rusakko näkyy myös hiippailevan ylös rannasta juuri ennen auringonlaskua.

Oman kaupungin kulttuuritarjonta on niin laaja-alaista ja runsasta, että jo päivälehden Tänään-osaston lukeminen nostattaa  hien pintaan. Kannattaa siis jättää lukematta, ellei etsi jotakin tiettyä tietoa. Reilun viikon olemme pitäneet omaa "rompetoria" kotipihassa varaston siivoamisen seurauksena. Puskaradio on tehokas. Banaanilaatikot ovat melkein tyhjät. Jäljellä olisi vielä esim. yhdet länget ja hierin. Rompetorilla en muuten sunnuntaiaamuna nähnyt yhtään länkiparia. Muita tunnetavaroita kyllä, joitä näkyy kuvissa.

Separaattori, enemmän ja vähemmän kolhiintuneita oranssinpunaisia kattiloita, posliinisia seinälle kiinnitettäviä kahvimyllyjä, maitotonkkia, puhelimia, astioita, lasitavaraa, todella paljon tuhkakuppeja, kirjevaa´an punnukset, vanhoja lehtiä, levyjä, kirjojakin. Vanhan pyhäkoululaulukirjan olisi ehkä voinut ostaakin.  Mopoja, polkupyöriä, traktoreita ja autoja. Jotenkin metrilakun ja uusien tuotteiden myyjät eivät sopineet kuvaan.

Kävijöitä riitti. Olin joukossa ensimmäistä kertaa. Myyjähenkilöistä enemmistö näytti olevan nykyajan nomadeja, asuntoautoilla markkinoilta toisille siirtyviä uuden tai vanhan ja vähän vanhemman tavaran kaupitsijoita. Kiireettömiä, harmaantuneita, ystävällisiä. Luultavasti eläkeläisiä. Asiakkaat näkyivät suurelta osin olevan samaa sorttia. Eräs Torniosta saakka tullut vanhan posliinin myyjä kertoi, että täkäläiset eivät osaa arvostaa vanhaa ruotsalaista posliinia.

Eilen

Neljän maissa kävin postilaatikolla. Ei ollut lehti vielä tullut.Sääennusteen mukaan odotin sumuista aamua. Ilma kyllä tihkui kosteutta ja selvimmin kaste kimmelsi lupiinien lehdillä. Elokuista on. En ehtinyt rantaan ennen auringonnousua. Matalalta paistava aurinko suorastaan viilsi silmänpohjiani, kun yritin saada kuvaa auringonsillasta. Ei onnistunut. Usva alkoi nousta alavilla mailla vasta iltakymmenen jälkeen. Kuvaamista ajatellen liian kaukana.

Viiden kieppeillä näkyi ensimmäinen koiran ulkoiluttaja tulevan polulla vastaan. Hän oli puheliaalla tuulella. Ei ollut vielä nukkunut lainkaan, koska oli ollut rokkitapahtumassa. Tyynessä säässä veden äärellä olisi pitänyt melkein kuiskailla. Maistelimme vadelmia ja muistelimme, miten kumpikin oli aikoinaan poiminut piirakkamustikat hetkessä parin sadan metrin päästä. Nyt meitä kummastutti se, miten rantapuistoa nykyisin hoidetaan. Paikoin melkein kaikki aluskasvillisuus on niitetty ja vesottu ja vapaa vesi näkyy.  Tässä kohtaa puisto alkaa muistuttaa pöpelikköä. Hänellä olisi ollut toivomus yhden tietyn pensaan poistamisesta. Ei näy vesi enää keittiön ikkunasta, vaan pitää katsella naapuritalon autorivistön kattoja. Ei kai siitäkään mitään tulisi, että jokainen asukas kävisi oman käden oikeudella kaatamassa juuri haluamansa puun tai pensaan. Ainakin aiemmin siitä on seurannut satikutia.

Linnut ovat  vaiti, muut paitsi lokit. Pari varista käy silloin tällöin muurahaispesän kimpussa. Pikkuorava on joinakin päivinä syöksyillyt sähkökaapelia pylväältä toiselle ja sitten kadonnut hulppeasti pituutta kasvaneiden puiden oksien pimentoon. Harakkakin on ollut nykyisin harvinainen näky. Lokkeja on entistä enemmän. Jokunen tiira.  Minne ovat käpytikat kaikonneet? Matkan varrella pientareilla päivysti muutama varis ja jokin sorkkaeläimeltä näyttävä pieni otus ylitti tien. Hirvivaaramerkkejä riitti koko matkalle. Onneksi näimme vain yölaiduntavia lehmiä.

Hellepäivänä oli hyvä pysytellä sisällä suojassa auringon paahteelta ja istua, vaikka se tiukkaa tekeekin, ilmastoidussa autossa. Eilinen ilta oli aamua kauniimpi. Liekö viisaampikin.

Seuraa

Jos ei muut, niin ainakin Google. Se jaksoi muistuttaa pitkään, että Reader lopetetaan. Ja lakkasihan se toimimasta ehkä kolmas päivä, vaikka heinäkuun ensimmäisestä puhui koko ajan. Kehotti tallentamaan tiedot. Me siis seurustelemme melkein päivittäin. Olen kyllä vaihtanut hakukoneen usein toiseksi, koska Google syöttää koko ajan samoja vanhoja hakujani. On siis lukevinaan ajatukseni. iGoogle on myös katoamassa. Tottumus on toinen luonto. iGoogle on ollut etusivuni vuosia.

On Bloglovinia, Old Readeriä, Feedlyä ja vaikka mitä. Itse asiassa esim. Firefoxin live-kirjanmerkkipalkin osoitteet riittävät, mutta kyllä minä Readeriä jäin kaipaamaan. Tai seuraamieni blogien tähtipostauksia. Jostakin syystä ei tee mieli jaella sähköpostiosoitettaan sinne tänne. Ja onhan tässä Bloggerissa oma lukuluettelo.. Readerin syötteet sai sinne siirretyksi yhdellä klikkauksella. Joten tallessa olette, kaikki vanhat ja nuoret, siis vanhat ja uudemmat blogiystävät.

Aiemmin harmittelin G+:n pakkokytköstä Picasaan. Vaikka löysinkin uuden kuvapeiton alta vanhemman version näköisen Picasan, olen  kyllästynyt siihen. Miksikö? Neljä vuotta olen käynyt silloin tällöin kuvaamassa uusien Kallansiltojen syntyä ja samalla vanhan maiseman katoamista. Eilen latasin muutaman uuden kuvan sinne. Olin ollut olevinani nokkela ja kääntänyt kuvat (yli 400) järjestykseen: uusimmat ensin. Arvaatte ehkä, mitä tapahtui uusimmille kuville? Ne latautuivat sinne viimeisiksi. Piti mennä taas siirtelemään kuvia paikasta toiseen. Minun arkijärjelläni kuvien olisi pitänyt latautua alkuun.

Tavallaan tässä minua tuli vastaan ns. kipukynnys tässä asiassa. Olkoonkin, että tietyö on luvattu valmiiksi vasta ensi vuoden puolella, päätin lopettaa kuvaamisen tähän. Käänsin kuvat takaisin kronologiseen järjestykseen. Tuolta sivupalkista tämä projektini (Mikä on projekti?) (Wikipedia) löytyy. Koska hankkeeni ei ole saanut eikä hakenutkaan  EU:lta rahoitusta eikä muutakaan tukea, keskeneräisyys ja loppuraportin vaatimattomuus ei varmaankaan haittaa.

Helteinen kesä on tuonut tänne myös railakkaita ukkossadekuuroja. Tämän postauksen kuvat kertovat niistä tai pikemminkin niiden jäljistä lähiympäristössä. Luonto kiittää. Marjat kasvavat kokoa ja kypsyvät. Rentunruusu, mesiangervo, pietaryrtti ja jopa jättipalsami kukkivat. Kanervan kukkanuput ovat avautumaisillaan. Jos on kesä ollut koko ajan etuajassa, niin näyttävät olevan syyskesän kukatkin. 

____

Edit. 10.7. 

Mainostin tuolla ylhäällä Bloggerin lukuluetteloa, jonne siis siirsin kaiken Readerin sisällön. Nyt sieltä ovat kadonneet kaikki entisetkin, ja siis tietenkin ne uudet, seuraamani syötteet.

Olen entistä enemmän pihalla.