Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää

Helvi ja Hermanni olivat kesälomamatkalla keskisen Suomen ja Ruotsin poikki Norjaan. Meren äärelle. Elettiin 70-luvun puoliväliä, jolloin teltta tykötarpeineen ei ollut vielä menettänyt suosiotaan yöpymispaikkana leirintäalueilla. Retkikeitin, astiat, taittuvat pöydät ja tuolit, kahden aikuisen ja kahden alle kolmevuotiaan lapsen vaatteet, kaikki mahtuivat Simca tuhatsatasen peräkonttiin.

Ensiksi loppui sprii. Se sininen neste, jolla keitin toimi. Itse ne perunatkin keitettiin, vaikka otti se kyllä aikansa. Löydettiin kauppa ja kierrettiin hyllyjä useampaan kertaan. Tai Hermanni kiersi. Oli vain punaista vastaavan näköistä nestettä. Avun pyytäminen ei tullut kuuloonkaan. Suomalainen mies pärjää itse. Helvi kävi kuitenkin tarkistamassa kauppiaalta, että kyse oli samasta aineesta. Väliäkös värillä.

Jo rinnasta vieroitettu nuorimmainen joi pullomaitoa. Piti ostaa tuoretta, koska kotimainen oli jo loppunut. Sen ei pitänyt olla hankalaa. Kierreltiin maitohyllyn luo, joka ei lainkaan muistuttanut nykyisiä sadan metrin mittaisia maitotaloustuotenäyttelyitä värikkäine ja kuviollisine purkkeineen, laulavine ja tanssivine lehmänkuvineen. Tuote nimettiin selvällä tekstillä "Melk". Joo, "mjölk" on ruåtsiksi maitoa ja norja on sukulaiskieli. Sanat samaa kantaa. Ostettiin se purkki ja jatkettiin ajoa yöpymisleirintäalueelle jonkin tunturin kupeeseen.

Kunhan teltta saatiin pykättyä pystyyn ja asettauduttua vaakatasoon, avattiin se melkkipurkki ja piti kaataman sitä tuttipulloon. Poika oli iltapulloaan vailla. Mutta, hertsileijaa, purkista valui piimää. Selvää piimää. Tunsi siinä suomalainen maitotyttö ja maitopoika itsensä huijatuksi. Eikä sen puoleen, samoin varmaankin tunsi se allevuotinen Miikael. Ilmeensä kertoi kaiken. Ei ole hän sen koommin piimästä pitänyt.

Edit kello 12.22.
Purkissa luki ehkä " surmelk", joka viittaisi hapatettuun tuotteeseen. Lisäys tuli reissussa mukana olleelta. Hätäpäissään sitä tulee ostetuksi vaikka mitä. :)

Pakinaperjantain 171. haaste on "Maitopoikana/tyttönä maailmalla".

Tarinamaanantain 75. aihe on "Vahinko".

Olen valitettavasti joutunut laittamaan kommenttien moderoinnin päälle, koska roskakommentit ovat olleet kiusana kaksi päivää.

Näkemyksiä

Lastenlasten ensi piirroksia katsellessa innolla tarkastellaan, mitä ihmisen osia niissä on. Yleensä pää on suhteettoman suuri, kädet saattavat alkaa korvien kohdalta ja pitkät jalat kaulasta. Jotakin tunnistettavaa heidän näkemyksissään on, esimerkiksi minulla kikkarahiukset ja vaarilla pystytukka. Heti tietää kenestä piirroksessa on kyse. Vihreät silmätkin!

Vuosien varttuessa lasten näkemys ihmisestä täydentyy kaikilla yksityiskohdilla napaa myöten. Neljävuotias saattaa osata piirtää jo siluetin. Piirrettyjen ihmishahmojen koosta voi päätellä tai olla päättelemättä jotakin vaikka perheen sisäisiä valtasuhteista. Oman kehon oikea hahmottaminen on tärkeää. Rajat löytyvät liikkeen kautta. Kolhujenkin.

Nyky-yhteiskunta palvoo kauneutta ja terveyttä. Minulle yritetään siukkaasti myydä aikakauslehtiä lupaamalla, että joka numerossa on ainakin 20 sivua molempia edellä mainittuja. En tartu enää bonussyötteihin. Keski-iän näennäiskiireessä näkemys omasta kehosta alkoi hämärtyä siinä määrin, että kehonkuva alkoi vääristyä. Luonnollinen tapa liikkua ja käyttää kehoaan peittyi opittujen virheellisten tottumusten alle. En ymmärtänyt liikkuvani väärällä tavalla, vaikka perässähiihtäjä tai-juoksija toistuvasti neuvoi kiertämään lantiota. Suututti. Enkö muka osaa?

Lopulta olin ihan hukassa ja ulkona omasta kehostani. Elämänkokoisen repun laskisin niin mielelläni vaikka maitolaiturille. Nyt en enää pane pahakseni, vaikka minua ohjataan hengittämään oikein. Kävelemään myös. Onhan tässä aikaa koko loppuelämä. Jos tässä prosessissa löytyisi nimettömälle ja näkymättömälle lapselle minussa nimikin. Pääsisin seuraavalle luokalle - ehdoitta.

____

Tarinamaanantain 63. sana-aihe on näkemys.
Pakinaperjantain 125. aihe on nimetön.

Keskiviikko

Tupa on hiljainen. Kuuluu vain kiikkustuolin tasainen unettava keinunta ja kissan kehruuääni. Pappa rapisuttaa sanomalehteä öljylampun hämärässä valossa. Kellokin raksuttaa raukeasti. On vielä viileää, vaikka hellaan on viritetty valkea. Pannukahvi tuoksuu.

Pikku-Helvi nukkuu hetekan pohjalla pitkällä seinällä. Jostain syystä sitä ei ole nostettu illalla ylös. Punaviolettisiniruutuisen täkkinsä alla Helvi alkaa kuitenkin heräillä. Hän kuulee kevyen unen läpi, miten äiti tulee jo sisään navetalta. Lehmät on lypsetty. Samalla kylmänvire hivuttautuu kynnyksen yli lattiatasossa olevaan yösijaan. Nuoremmat sisarukset nukkuvat pönttöuunin kupeessa kamarissa. Oven ollessa kiinni sinne ei kylmä kiiri joka oven aukaisulla.

"Miksi ette ole herättänyt Helviä. Alkaa tulla kiire." hätäilee äiti isälleen.

Pappa kopaisee Helviä jalasta täkin läpi. Helvi ei ole heräävinään. Häntä väsyttää niin kovasti. Tuvan lattia on kylmä. Keskellä lattiaa on kantikas jakkara, jonka päällä on pesuvati, saippua ja hammasharja. Ne odottavat pientä koululaista. Paitsi keskiviikkona. Se on vapaapäivä kansakoulun ensimmäisen luokan oppilailla. Helvi kyllä muistaa, mikä viikonpäivä tänään on. Vaikka koulussa on ihan mukavaa, vapaa keskiviikko tuntuu hyvältä. Ajavat naapurin tukkeja koulumatkan varrella. Rekiteitä menee ristiin rastiin. On seurattava puhelinlankoja, ettei eksy. Jännittää vähän, milloin on hypättävä hankeen alta pois.

"Antakaa minun nukkua vielä. Nythän on keskiviikko", vastaa Helvi ja kietoo täkin tiiviimmin ympärilleen. Nuoremmat sisaruksetkin nukkuvat vielä. Kunhan hellassa on palanut vielä pari uunillista klapeja, on lämpimämpi nousta päivän puuhiin.

- Niinpäs onkin. Miten se pääsi unohtumaan? Kukahan lapsista herää tänään ensimmäisenä?, tuumaa äiti ja ottaa ahkeruuskupillisen kahvia hellan kulmalla aina lämpimänä olevasta kahvipannusta ja etsii samalla esiin ompeluksiaan. Pappa avaa radion.

______

Tarinamaanantain 61.aihe on Keskiviikko

Punainen

Punainen on väritetty sana: Punainen tupa ja perunamaa. Punainen viiva. Punakynä. Punakone. Punainen Risti. Ruusut tulipunaiset. Punamulta. Mutta nyt sanoista tositarinaan.

Olen lähtöisin punamullalla maalatusta mökistä. Talvisin hiihdin posket punaisina kouluun. Yhden vuoden yksin. Toisella luokalla veljen kanssa. Poikkesimme usein naapuritalossa koulumatkalla, koska meille tarjottiin siellä punakylkisiä omenoita. Kotonamme niitä ei kasvanut.

Lähdin oppikouluun. Se tarkoitti kohdallani kiertokoulua, koska kouluaikana perheeni muutti niin monta kertaa, etten ehtinyt juurtua minnekään. Siksi punamullalla maalattu kotimökki muuttui vuosien mittaan aina vain tärkeämmäksi.

Vanhempani patistivat opiskelemaan, koska heillä itsellään ei ollut ollut siihen mahdollisuuksia. Lukion jälkeen keräsin kamppeeni yhteen matkalaukkuun ja muutin Helsinkiin opiskelemaan. Olin tuonaikainen uusavuton, liian nuori maalaistyttö suureen kaupunkiin. Mitä alkaisin opiskella?

Yhdeksi aineeksi valitsin venäjän kielen, koska en osannut sitä entuudestaan sanaakaan enkä edes tuntenut ketään joka olisi osannut. Oudot aakkosetkin kiehtoivat. Suorastaan rakastuin tuohon kieleen ja kulttuuriin. Politiikasta en ymmärtänyt mitään. Se ei minua kiinnostanut.

Työssä kieli ja politiikka alkoivat kummasti hiertää toisiaan. Yllätyin kun keskiseen Suomeen palatessani oppilaat alkoivat nimitellä minua ryssäksi ja kommunistiksi. Venäjä, ryssä ja kommunisti olivat heille synonyymeja. Selvittelin heille sanoja ja niiden merkityksiä. Ja tulimme hyvin toimeen. Englannin tunneillakin he pyysivät opettamaan jonkun sanan venäjää. Yhteiseksi iloksi. Joskus hajamielisyydessäni saatoin aloittaa oppitunnin reippaasti väärällä kielellä.

Aloin harrastaa hölkkäämistä jossain vaiheessa. Sen seurauksena painoni putosi ja piti ostaa uusia vaatteita. Jotenkin silloin satuin tykästymään punaisiin pitkiksiin ja puolipitkään punaiseen takkiin. Luultavasti kaipasin piristystä. Hätkähdin, kun uuden lukuvuoden alkaessa eräs työkaveri tokaisi minun hankkineen aatteeni väriset vaatteet. Onneksi kahden kesken. Taas seurasi sanan selitystä. Totta se oli, että hän näki punaista. Olinhan pukeutunut punaiseen. Punainen oli hänelle kuin punainen vaate. Minulle vain väri värien joukossa.

____

Tarinamaanantain aiheesta Punainen.

Ruudun takaa

Malviinalla on ikävä ulkoilmaa. Kevät on hiirenkorvalla ja nuoret norjavartiset rouvat rapsuttelevat kukkapenkkejään. Etsivät esikoita ja poistavat pensailta ja perennoilta loputkin talvisuojaukset. Sitähän Malviinakin haluaisi tehdä. Vaan kun ei kanna kintut eikä kierry selkä. Pää sentään kääntyy sen verran, että hän voi ikkunastaan ihailla vihreästä silmin nähden vehmastuvaa puistoa.

Yhtäkkiä tuttuihin puihin ja pensaisiin tykästynyt Malviina huomaa liikettä rannassa. Muutama vuosi sitten syntyi valtava kalabaliikki puistopuiden luvattomasta kaatamisesta. Malviinalle tuli hätä. "Ei kai ne taas. Antakaa niiden nyt olla rauhassa ja kasvaa", huokaa Malviina ja tajuaa, ettei ajatuksen voima nyt yksin riitä.

Varovasti hän taiteilee saunalle hätiin. "Sattuipa kaunis sää talkoisiin. Jokos ne loppuivat, kun ehditte jo tänne asti? Miten on? Ovatko nyt luvat kunnossa?" tiedustelee Malviina muina miehinä. Ihan häneltä on luu mennä kurkkuun, kun sanan säilät alkavat viuhua. Eivät osu ihan kohti, kun puhutaan kolmannessa persoonassa. "On se kumma. Eikö mokomalla mustilaisella ole muuta tekemistä kuin kyylätä ikkunasta toisten tekemisiä?", raikaa keväinen duetto. Malviina seisahtuu säikähtäneenä nojaamaan koivunrunkoa vasten ja antaa ryöpytyksen valua ylitseen. Vihdoin tulee hengenvedon mittainen tauko ja hän saa puheenvuoron.

"Kuulkaas, ihan oikeassa te olette! On tullut aika, jolloin minulla on päiviä, että ainoa yhteyteni ulkomaailmaan on nuo ikkunat. Postilaatikollekaan asti en aina pääse. Ehkä kolmenkymmenen vuoden päästä ymmärrätte mitä se tarkoittaa. On mahdotonta elää vilkaisematta välillä ulos. Etukäteen en voi tietää, sattuuko joku juuri silloin olemaan ikkunani kohdalla", vuodattaa Malviina. "Jos se on kyyläämistä, niin sitten on. Ja kai se on vastavuoroista, jos te sen kerran huomaatte."

Nykyään Malviina ei juuri etupihalle katsele. Takapihalle avautuukin avarampi maisema. Etupihalle hän voi vilkaista säleverhojen suojasta kastellessaan kukkia. " Miten tuonne ikkunoiden väliin on päässyt kärpänen?", ihmettelee Malviina. Jollei ketään näy, Malviina kiskaisee säleverhot ylös ja antaa valolle tilaa. Ei pidä välittää. Kannattaa pitää hyvät välit naapureihin, vaikka se merkitsisi sitten välinpitämättömyyttä kaikesta muusta. Talkookahvit saavat jäädä taas väliin. Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä.

Asunnonvälittäjä tulee tulee muuten tulevalla viikolla arvioimaan Malviinan asunnon hinnan.

_____

Tarinamaanantain 50. aihe on Välinpitämättömyys

Ei lähde kulumallakaan

Oli kesäkuun alku joskus 60-luvulla. Helvin kesäloma oli alkanut ja hän oli halunnut jäädä viikoksi yksin maalle. Kyllä hän pärjäisi itsekseen, kolmetoistavuotias jo. Toiset sisarukset ja pappa tulisivat myöhemmin. Oli ostettu litratolkulla harmaata maalia. Helvin oli määrä ajankulukseen maalata tuvan pinkopahviset vihreät seinät ja sitten kääntää kasvimaa. Tokko maalaustelaa ollut vielä keksitty, koska hänellä oli käytössään vain pensseleitä. Ja jälki oli tietenkin sen mukaista.

Huonekalut oli toki siirretty valmiiksi sivuun. Maalauspuuhassa aika kului joutuisasti ja jälkeä syntyi. Kaikki sujui kuin leikki. Laulellen Helvi suti seiniä. Vaikka oli mitä kaunein alkukesä, Helvi ei käynyt ulkona muutoin kuin navetalla ja ulkohuussissa. Hän halusi saada työn valmiiksi nopeasti, jotta pääsisi sitten kasvimaan kimppuun. Saisi sitten aurinkoakin.

Mökin ikkunat antoivat neljään suuntaan. Tuvankin kolmeen. Viikon puolivälissä yhtäkkiä kesken työn Helvi huomasi, että joku vieras mies kurkki kädet kasvoilla kamarin ikkunasta sisään. Hän ei ollut varma, oliko mies huomannut hänet. Vaisto sanoi, ettei kulkija voinut olla oikealla asialla. Eteistä lukuun ottamatta alakerrassa ei ole ikkunatonta tilaa. Sinne Helvi hiippailikin ja laittoi oven säpin kiinni. Mies meni onneksi menojaan, todennäköisesti muutaman kilometrin päässä olevalle metsäkämpälle.

Nyt yksinolo ei enää ollutkaan mukavaa. Ikävä tuijotetuksi tulemisen tuntu jää vaivaamaan Helvin mieltä. Unikaan ei tahtonut tulla iltaisin. Oven hän piti visusti kiinni koko ajan ja vilkuili pihamaalle vähän väliä. Se oli hankalaa, koska tuttuja naapureitakin liikkui. Kun naapurin isäntä karautti hevospelillä pihaan, Helvi kiirehti avaamaan säpin, ettei tämä vain huomaisi mitään outoa ja alkaisi kysellä joutavia. Juotiin kahvit ja vaihdettiin kuulumiset. Hiippailijasta Helvi ei maininnut. Isännän lähdettyä Helvi laittoi oven taas heti säppiin.

Tuvan seinät oli maalattu ja maalia oli vielä paljon. Jotta ajatukset eivät karkailisi pelottaville poluilleen, Helvi soitti vanhemmilleen ja kysyi, mitä muuta hän voisi maalata. Ulos ei tehnyt mieli. Niinpä tuvan vaatekaappi, pöytä, penkit, kamarin pöytä ja tuolit, kirjahylly, tuvan jakkarat ja nojalliset puutuolit eli melkein kaikki puumööpelit saivat tuon saman ankean harmaan sävyn. Siihen Helvi maalasi kiinni pelkonsa ja itselleen käsittämättömän häpeäntunteen. Tiukkaan maalasikin. Suu viivana. Ovi koko ajan säpissä.

-----

Tarinamaanantain 41. aiheesta Kiinni.

Oppia ikä kaikki

(Kuva Uukan.)

Koulun nurkalla oli pienenpieni kioski. Olihan koulussa ruokala, mutta silti nallekarkit ja hillomunkit tekivät kauppansa. Nallekarkkeja sai ostaa kappaleittain. Helvikin osti joskus muutaman vähillä rahoillaan. Hän oli usein kuullut puhuttavan jostakin salmiakista. Siis lukiossa vasta. Sitä ei kioskissa myyty, mutta sitä voisi käydä ostamassa läheisestä apteekista. Onkohan se jokin lääke, mietti Helvi.

Riitta asui kirjakaupan yläkerrassa koulukortteerissa. Hän lähti Helvin kaveriksi apteekkiasialle. Kun kerran kaikki sitä salmiakkia kehuivat, pitihän sitä edes kerran maistaa. Tummanpuhuvan apteekkitiskin takaa kysyttiin: "Mitä saisi olla?" " Kaksikymmentä grammaa salmiakkia, kiitos." Apteekkari otti pikkuruisen paperipussin, punnitsi siihen neliön muotoiset voimakasaromiset salmiakkipalaset. Hän taittoi pussin kauniisti kiinni ja löi rahat kilinän ja asianmukaisen ronksutuksen kera kassaan.

Helvi käveli aarteineen Riitan kanssa takaisin koululle. Oli ruokatunti. Sen aikana sai koulun alueelta luvallisesti poistua. Salmiakkia piti heti maistaa. Jos Helvin makunystyrät pitivät nallekarkeista ja suklaasta, niin salmiakin ärhäkkä maku oli niille kerta kaikkiaan liikaa. Makuasioista ei voi kiistellä eikä pidä kiistelemän. Riitta sai sen pussin oitis itselleen eikä Helvi ole sen koommin omasta mielestään salmiakkiin koskenut.

Vuosia on vierinyt ja perhettäkin siunaantunut. Muu perhe pitää salmiakista. Tietävätkö he syövänsä ammoniumkloridia? Maistuisiko se sillä nimellä yhtä hyvältä? Wikipediaa tutkiessaan Helvi suorastaan sävähtää, kun Sisu-pastillit mainitaan salmiakin yhteydessä. Niitä hän on kyllä syönyt. Onko hän tietämättään syönyt sittenkin salmiakkia? Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Ajatuskin nostaa verenpainetta. Eivät ne Sisu-pastillit kyllä hyvälle maistukaan. Kiitos Tarinamaanantain tuli tämäkin asia vihdoin selväksi.

----

Tarinamaanantain 39. kuva-aiheeseen.

Sattus vuonna kuuskytyks

Mustisse, ehkä pari numeroo liia suurii, hiihtohousuihi ja sähkönsinisse ruffelitakkiin pukeutunut Veera, 14v, seiso jalat tiukasti yhres helmipakkases lumisel Haapamäen asemalaituril täsä ny ja orotti etelään lähtevää junaa. Se oli palaamas hiihtolomareissult kotisse. Häne oli tosihankala olo.

- Tarttis pääst pissal. -

Veera oli jo kerran käyny aseman viereises vessarakennukses ja torennu, et jokaine koppi oli visusti lukittu eikä suinkka hänel ollu sopivaa kolikkoo. Ei kyl ollu seteleitäkään.

- Mahtaks sitä sanokka kehrata, ett ol vaan se junalippu kotisse. Rahast oli ain, kui mun nysse tarttis sano, tiukkaa. Pikajunas olis sitte kyl kumminki ves. Juna oli ainaki varttitunnin myähäs. Tulis jo! -

Suures häräs Veera tarkkaili avaraa asema-aluetta. Häne ol pakko alkaa liikehtiä.

- Mihi vois mennä? Voi, ku olis kotona maal. Vois kui vaa kyykistyä tienposkeen kaikes rauhas. Tääl ku o täsä ny ihmissi joka pualel, hevossi ja autoi. Ei metsän, kui mun nysse tarttis sano, suojaa missää. -

Veera puristi yhä tiukemmin reisiääs yhteen. Se tiätty mietti kuumeisest ratkasua polttavaan onkelmaan. Lopult se käveli simmottos sit vaa ristiaskelin uurelles vessarakennukse. Sem pare vaa ties, ett jottan peruuttamatonta tapahtuis.

- Toi lavuaari o aivan liian korkeal. Ei ees viemäriä missään. Enhän mää ny voi tähän lattial. -

Turkikssi pukeutunu rouvashenkilö kävi peilaamas nimpal pitkää itseään. Veeran rakko ol revetä. Ja silloin se simmottos sit vaa tapahtus. Onneks se naine ehti poistuu. Kuuma pis ko pesuves alko valua pitki Veeran reissi. Tiätty vaatteet kastuivat kenkiä myäten. Kyl mar sit olo helpottus, mut vaa hetkeks. Pikajuna kumminki saapuis kohta. Ei ollut mil sem pare kuivata vaatteit. Tiätty parist nenäliinast ei juuri olt apua. Onneks housut olivat mustat.

Ulkona pakkane melko nopiast tärkkäs märät vaatteet. Usean täsä ny tunnin junamatka oli eres. Puupenkki kastus Veeran al. Se totanoi peitti puumerkkinsä simmottos sit vaa hualellisesti laukulas siks aikaa, ku vihro kävi junan vessas. Veera tunsi tiätty ikävän hajun vaatteissas. Häpeän syvä puna hehkus ja säilys Veeran poskil kotisse asti.

- Mahtaks sitä sanokka kehrata koskaan kellee…-

-----

Tarinamaanantain 35. aiheesta Silloin osin turkuraattorilla mukailtu tarina.

Jotakin vihdoin

(Kuva Kaisan.)

On puolukka-aika. Kostean kesän puolukat ovat kookkaita ja mehukkaita. Aili ja Veeti ovat aina poimineet talven marjat täältä. Vaiti ovat. Oikovat välistä selkää kumpikin vuorotellen. Ikä alkaa painaa. Ailin tekisi mieli nousta ylös mäelle asti. Puhuvat kylällä, että entisen kotitalon katto vuotaa. Ja se on taas myynnissä. Siitä on kohta viisikymmentä vuotta. Huutokaupasta. Isä pisti talon vasaran alle. Kaikki myytiin mitä meni kaupaksi. Lapsille ei isän mielestä tointanut mitään antaa. Hän oli nuuka mies. Aili oli pyytänyt edes lehmänkelloa muistoksi. Ei antanut. Kun isän tarkka silmä vältti, Aili otti yhden luvatta. Aili vilkaisee Veetiä. Tohtisiko?

- Veeti, kuuleppas! Mitä jos käytäis katsomassa mäellä miltä siellä näyttää. Ollaan niin lähelläkin ja noita marjoja on jo aika lailla.
- No, mennään nyt sitten. Ei kai siellä ketään ole.

Astuvat autoon ja ajaa karauttavat kilometrisen ylämäen. Veetin pulssi nousee. Kärrinpyöräportti. Aitan kylki jo näkyy pihlajan takaa. Umpeen ovat kasvaneet vanhat kaskimaat. Aili huomaa liikettä tuvassa. Autokin on pihassa.

- Hei, ei me kai nyt voidakaan mennä. Täällä on omistaja paikalla.
- Kun kerran tänne asti tultiin, niin mennään kyllä sisälle asti. Ei ne meitä pois aja. Luulevat ostattelijoiksi.

Isäntäväki on käymäseltään hakemassa tärkeimpiä kamppeitaan ja yllättyvät vieraista. "Talohan on jo myyty. Kuka tänne nyt vielä? Ei ole edes kahvipullaa mukana." Tuttu porstua ja tupa pitkine pirtinpöytineen avaavat tulijoiden tunnelukot ja riisuvat roolit heti. "Tuossa se on tuo kaappi. Onko ne isontaneet tuota ruokahuonetta? Kammarin puolella oli äitipuolella vaatekaappi tuossa." Kierretään kellarit, vinttikomerot, aitat ja palaneen savusaunan rauniot. Ollaan kuin samaa perhettä siinä hetkessä. Koti on koti, vaikka muistot olisivat kuinka kipeät.

- Oli se isäukko ankara mies. Ja nuuka. Tuskin saimme syödäkään tarpeeksi eikä kouluihin salolta lähdetty. Halkometsään heti kun kynnelle kykenimme. Vaikka ei kouluihin päästy, niin hyvin on pärjätty. Äitipuoli se opetti meidät lukemaan ja laskemaan. Käytiin koululla tenttimässä.

Kotituvan näkemisen laukaisemaa tunnetulvaa ei suitsi enää mikään. Saa vihdoinkin sanoa selvällä suomen kielellä, millainen jäärä se ukko oli. Isäntäväki seuraa lapsuustantereillaan kulkevien muistijäljissä. Heitä oli ollut kuusi sisarusta. Kolme tyttöä ja kolme poikaa. Yksi tytöistä on jo kuollut. Yksi veljistä taas ei mäelle enää nouse. On se niin kova paikka. Pienemmän aitan ovi on auki. Siellä on enää vain vanha heteka ja seinällä peili. Ikkunattoman aitan piiluhirret ovat säilyneet melko vaaleina. Orsiin on naulattu lankarullia. Rautanaulat ovat ruostuneet, mutta vain pari rihmarullaa on halki. Vanhat puuhenkarit kertovat tämän päädyn olleen äitipuolen vaateaittana. Se oli äitipuolen aikaan se. Veeti ei mene ovesta sisään. Hän muistaa kun äiti kuoli. Se oli talvea. Tuossa aitassa äidin maallinen maja lepäsi ennen kirkkomaan multiin pääsyä. Hän muistaa sen kuin eilisen päivän ja hänen silmäkulmaansa kihoaa jostakin syvältä suolainen kyynelhelmi.

----

Tarinamaanantaille kuvasta ja sana-aiheesta Alku

Tärkeä kortti

Anna Emilialla on kirjahyllyssä mustakantinen raamattu, jonka kanteen hänen nimensä on painettu kultakirjaimin. Lahjaksi saatu. On se läpi luettu. Alleviivattukin. Eniten ohuet lehdet ovat kipristyneet psalmien kohdalta. Niitä hän lohdukseen tavaili pian pari vuosikymmentä sitten taistellessaan sairauden kourissa. Oli jotakin mistä pitää kiinni, mihin tarttua kun tuntui, että matto ja maakin kiskaistiin jalkojen alta.

Nyt vuodenvaihteessa hän tutkii pitkästä aikaa vetoketjulla suljettavaa aarrettaan. Raamatun välissä on kirjeitä ja lappusia. Lattialle putoaa vanha postikortti, jonka on aikoinaan lähettänyt eräs ystävä Zagrebista. Postikortti kuvasi upeaa auringonlaskua meren rannalla ja alareunassa luki: Put your hand in the hand of the man who stilled the water.

Mieleen tulvahtaa muisto eräästä uudenvuodenyöstä keskussairaalassa. Kaupunki eli elämäänsä, sykkivää ja räiskähtelevää, sairaalahuoneet omaansa, hiljaista mutta täyttä. Viereisellä vuoteella kahden hengen huoneessa lepäili elämään väsynyt potilas. Hoitajien ja lääkärien toivottaessa hyvää uutta vuotta, hän toivoi, ettei siitä tulisi pitkä. Anna Emiliakaan ei voinut kovin hyvin, mutta mieli paloi kotiin puolison ja lasten luo. Hän ei ollut vielä luovuttanut. Syöpäosastolta kotiutetaan potilas vaikka yöllä, jos hän niin haluaa. Jos Luojan käsi myrskynkin tyynnytti, eikö hän kannattelisi yhtä väsynyttä maan matkalaista. Anna Emilia päätti nousta ja lähteä. Ja se yö oli kaunis.

-----
Tarinamaanantain aiheesta Kortti

Arkipäivää

On perjantai. Helmiina konttaa pitkin tuvan lattiaa. Kuhmurainen alumiinivati on puolillaan rusehtavaa vettä, koska lattiarievuksi päätynyt kapaloliina on huuhdeltu siinä jo useaan kertaan. Hän tuntee rivakoiden liikkeiden nostattaman lämmön lihaksissaan. Polvia hiukan korventaa. Kangaspuiden alta on hankala kurkottaa. Matot ovat tuultumassa verannan kaiteella. Hellalla hautuu ruispuuro. Kohta on huoneet siivottu.

Uuninpankolla odottaa noussut pullataikina. Vesirieskat on jo paistettu. Leivinuunin lämpö on tasautumassa kipakasta sopivaksi. Nopsaan Helmiina juo ahkeruuskupillisen Sirkku-sokeripala suussa ja vilkaisee samalla ulos. Lapset näkyvät viihtyvän lumileikeissään. On nuoskakeli ja pihalle on noussut kolme hiilisilmäistä lumiukkoa.

Annanpa porkkanat neniksi. Jos sitten jaksaisivat nyt vielä leikkiä tunnin verran, niin saisin nuo pullat nousemaan. Sitten laitan sen silakkalaatikon viimeiseksi uuniin. Olisi pitänyt olla kumisaappaat, mutta kun ovat jääneet pieniksi.

Samalla hän kertaa mielessään, miten sitten kaulaisi lakanat. Iltapuuron ja navettahommien jälkeen saisi sitten rauhassa kutoa sukkaa puhtaassa huushollissa, kun lapset nukkuvat.

Mikäs meidän tässä on ollessa. On lämmintä ja riittävästi ruokaa ja tilaa. Ensi viikolla täytyy kyllä muistaa laittaa Jussin mukana voita Heinon porukalle. On se niin ikävä, että kuusilapsisen perheen pitää mahtua yhden huoneen mökkiin. Meillä on onneksi lisänä tuo iso kamari. Ja yläkertaankin saisi lisähuoneen.

Porstuasta kuuluu pienten jalkojen kopinaa. Punaposkiset lapset tulevat tupaan lumisine huopikkaineen ja liukastelevat vastapestyllä matottomalla lattialla. Helmiina kiskoo töppöset pois ja auttaa lapsiaan ripustamaan ulkovaatteet kuivumaan. Ulkoleikit ovat tehneet tehtävänsä ja lapsilla on nälkä.

Helmiinalla tuntuu olevan jalkoja ja käsiä kaksi paria ja silmät selässäkin, koska niin moni työ hoituu yhtä aikaa. Tänään on nyt sellainen päivä. On niitä toisenlaisiakin ollut, mutta niitä hän ei välitä muistella. Mennyttä ja ollutta. Hyvä, että nyt on näin. Huomenna olisi mieskin taas kotona.

Muistaisi nyt tuoda niitä Singerin neuloja tai muuten siirtyy ompeluhommat taas viikolla eteenpäin. Laitoin solmunkin nenäliinan kulmaan. Kukas sieltä nyt? Taitaa Saimi tulla hakemaan postia. Eilen ei kukaan käynytkään. Voi ei! Se onkin Veikko ja metso olalla. Ei lopu työt tekemällä. En kyllä ilkeä sanoa, että vieköön jonnekin muualle. Hohhoijaa!

------

Tarinamaanantaille 31. aiheesta ahertaja.

Pimeäajoa

Isä kiertää ikkunasta toiseen hermostuneena. Ei hän mitään puhu, mutta tytär tietää. Isä odottaa illan pimenemistä. Toivoo, että taivas pysyisi pilvessä. Hänen ajokorttinsa on vieläkin kuivumassa. Onneksi talo on mäennyppylän päällä. No, nyt on jo sen verran pimeä, että lähdetään, isä vihdoin sanoo. Heittää repun selkäänsä ja hiljaa ovia kolisuttamatta työntää moottoripyörän ulos vajasta. Ketään ei näy. Onneksi katuvalo on vain risteyksen puolella. Talon taitse voi pyörän antaa rullata pimeässä reilun puoli kilometriä. Ja se riittää. Kirkonkylä jää taakse katuvaloineen ja isä uskaltaa käynnistää pyörän, sytyttää ajovalon.

Vauhti kiihtyy nopeasti vilpillisen vapauden huumassa. Tytär tietää leikin luvattomuuden, mutta ei hän silti ymmärrä sitä. Isä on kyllä sanonut, että kukaan ei saa nähdä hänen ajavan. Mutta miksi isä sitten ajaa kuitenkin? Tytär tarraa vain tiukemmin kiinni isän vyötäröstä ja painaa väsyneen päänsä isän selkää vasten. Hän on todella väsynyt, sillä tätä on jatkunut jo jonkin aikaa. Yöt jäävät luvattoman lyhyiksi, koska aamulla on aina aikainen lähtö takaisin. Kirkonkylä vielä nukkuu, kun isä työntää pyörän takaisin vajaan. Vilkuilee ympärilleen, menee sisälle aamukahvin keittoon. Asiasta ei puhuta. On oltava kuin ei olisi missään ollutkaan. Sammutetuin lyhdyin, yöllä ja päivällä.

-----

Tarinamaanantain aiheesta Lyhty.

Kun isä auton osti

Muistan hyvin perheemme ensimmäisen auton. Se oli sininen, joku Austin. Mitä merkistä, kunhan värin muistan. Kovin se oli käytetty eikä siis millään muotoa takuuvarma kulkupeli. Kerrankin jäimme jossakin keskisessä Suomessa erään korkean mäen päälle. Onneksi kyydissä oli silloin konekorjaustaitoinen vieras. Isä ja kyytiläinen viettivät aikansa konepellin alla ja pääsimme kuin pääsimmekin taas liikkeelle. Ja lopulta perille. Tosin läheisestä talosta piti soittaa kotiin, koska olimme niin paljon myöhässä. Tähän autoon liittyy seuraava tositarina, jonka aioin kirjoittaa, mutta johdannosta tuli turhan pitkä.

Tällä Austinilla isä suorastaan pakotti minut kokeilemaan ajamista. Olin alaikäinen, keskikoulun viidesluokkalainen. Maasto oli turvallisen tasaista ja omakotialuetta kiersi kapea hiekkatie. Oliko silloin päällystettyjä teitä tai asvalttia muualla kuin kaupungeissa, en muista. En ollut vielä kovin pitkä ja tuskin yletin näkemään tuulilasista. Eikä isä ollut kaikkein rauhallisin opettaja. Ja melkein ojaanhan se auto meni viimeisessä risteyksessä, pientareelle niin reippaasti, että kallistui jo vaarallisesti oikealle. Onneksi ei käynyt sen kummemmin.

Ei minulle kuitenkaan jäänyt autonajamiseen liittyvää traumaa, vaan ajoin aikanaan kortin pääkaupungissa. Sen sijaan en käsitä vieläkään, oliko autolla ajaminen isästä niin hauskaa, että hän siksi laittoi alaikäisen tyttärensä rattia vääntämään. Ymmärtäisin, jos kokeilu olisi tehty suljetulla alueella. Enää en voi kysyä. Silloin en uskaltanut.

------

Kirjoitettu Tarinamaanantain kuva-aiheesta.

Temppuja kerrakseen

Eihän se ole temppu eikä mikään laittaa ruokaa, kun on kunnon raaka-aineita. Nykyään kauppojen, minimarkettienkin, hyllyt tursuavat kaikenmaailman eineksiä ja puolivalmisteita. Toisin oli ennen. Muistan, miten kuiva-ainekaapistamme löytyi kidesokeria, palasokeria, suolaa, pippuria, kaurasuurimoita, mannasuurimoita, riisiryynejä ja ehkä joskus rusinoita. Hiivaa ostettiin myös. Muuten olimme melko omavaraisia. Jauhot säilytettiin vilja-aitassa. Maito lypsettiin omista lehmistä. Maidosta separoitiin kerma, joka hapatettiin ja kirnuttiin voiksi. Muutama temppu voin valmistamiseen vaadittiin, mutta nekin jo pieninä taidettiin. Liha kasvatettiin kotona. Siis se särvin leivän päälle.

Eräänä kesänä isä ja äiti jättivät meidän asiaksemme teurastuttaa juottovasikka. Niitä oli kaksi kasvamassa. Kommunikaatiossa taisi olla pahanlaatuinen katkos, koska teurastutimme Jänis-Vihtorilla molemmat vasikat. En vieläkään käsitä, miksi tämä teurastaja ei varmistanut asiaa vanhemmiltamme. Olihan meillä puhelin. Numero 19. Oli kesäkuuma ja sähkötön huusholli. Vanhemmat tulivat viikonlopuksi kotiin ja aitassa riippui parin juottovasikan ruhot.

- No, johan te tempun teitte? Piti teurastaa vain toinen vasikoista.

Tosisuuttua ei enää isänkään kannattanut, koska hengetöntä elikkoa ei saisi sillä eläväksi. Mutta vaistosinhan minä sanattomankin suuttumuksen ja vanhimpana lapsena otin syyt niskoilleni. Mutta millä tempulla tuollainen lihamäärä saataisiin säilymään syömäkelpoisena kellarittomassa huushollissa? Liha-aitan lankkulattian alla oli viilein paikka ja kaivossa. Eikä jäitä missään.

Alkoi Ilves-lasitölkkien vimmainen metsästys lähikaupoista, joita 50 vuotta sitten vielä onneksi oli, ja ruhot paloiteltiin sopiviksi keitinpaloiksi. En tiedä, mitä mausteita keitinliemeen oli saatavilla, mutta niin vain viikonlopun aikana kaksi juottovasikan ruhoa muuttui säilykelihaksi. Tuhattaitoinen äiti taikakauhoineen! Säilykettä riitti ja riitti kyllästymiseen asti eikä ruuan kanssa saanut tietenkään temppuilla. Hilipulootakin olisi jo maistunut mieluummin kuin ainaiset liharuuat. Samaa vaaleaa lihaa riitti keittoihin, kastikkeisiin, laatikoihin, leivän päälle. Saattaa johtua tästä tositarinasta, etten ole ollut juottovasikan lihasta järin innostunut sitten lapsuuden. Enkä muutenkaan säilykelihoista. Ja Ilves-tölkkejä, litraisia ja kaksilitraisia, on vieläkin ehjinä runsain määrin. Ovat muuten hyviä kukkavaaseja tai kauhatelineitä.

----

Tarinamaanantaille sana-aiheesta temppu.

Päivänavaus

Aitan pikkiriikkisestä ikkunasta paistaa päivä. Helvi hieraisee silmänsä auki. Tuvan ulko-ovi kolahtaa tutusti. Pappa se siellä kopistelee ja hetken päästä tyttö kuulee hänen kolauttavan aitan hakaa. Lempeästi. Aina ei neljäntoista ikäinen Helvi ole valmiiksi hereillä. Nuorena nukkuminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin, Pappa aina sanookin. On Helvin aamulypsyvuoro.

Nurmikko tuntuu kostealta paljaisiin varpaisiin. Viivyttelemättä Helvi kietaisee ruutuhuivin päähänsä ja ottaa navettatakin eteisen naulakosta ja sujauttaa kumisaappaat pohkeista sierettyneisiin jalkoihinsa. Huomenia enempää ei sanoja vaihdeta. Karjokeittiön oven avatessaan Helvi kuulee lehmien lempeän yninän. Häntä odotetaan. Pappa on jo käynyt laittamassa valkean padan alle, joten Helvi pääsee heti pesemään Mansikin utareet. Lehmän kylki on lämmin ja pehmeä. Sitä vasten on hyvä painaa otsa ja herutella ensimmäiset maitotipat emaliämpäriin. Mansikki on Helvin nimikkolehmä ja helppolypsyinen. Kohta lämmin tuoksuva maito laulaa ja soi osuessaan tyhjän ämpärin pohjaan. Navettakissa istuu ojennuksessa kuppinsa vierellä. Se lipaisee kieltään.

Lypsettyään vielä Murun ja Pimpulan Helvi päästää lehmät laitumelle. Hän palaa pesemään astiat ja siistii navetan ja itsensä. Maitotonkka numero 2037 odottaa viejää parin kilometrin päässä olevalle maitolaiturille. Helviä odottaa ansaittu aamukahvi hellan reunalla. Päivä voi alkaa.

-----

Tarinamaanantaille 22. aiheesta muisto.

Tunnelma

Vieno ruusuntuoksu ottaa meidät vastaan, kun astumme kappeliin. Näiden piti olla pienet hautajaiset. Yllätykseksemme kappeli onkin melkein täynnä. Istuudumme oikealle puolella toiseksi takimmaiselle penkkiriville. Tilaisuuden alkuun on vielä varttitunti aikaa. Tumma-asuiset hautajaisvieraat, sukulaisia ja ystäviä, käyvät tervehtimässä leskeä ja hänen lapsiaan ja lastenlapsiaan.

Viisi minuuttia ennen H-hetkeä kappeli hiljenee, kolmen minuutin kuluttua kappelin kellot alkavat soida ja pappi astuu sakastin ovesta saliin. Hän kättelee lähimmät omaiset. Albinonin Adagio täyttää syvillä sävyillään akustisesti kauniin tilan. Virsitaululla on kolmen virren numerot. Kaikki sivupöydät ovat täynnä kukkalaitteita ja niiden laskeminen vie runsaasti aikaa. Viimeisenä laskevat kukkansa veteraaniveljet.

Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet jälleen tuleva.

Missä kantajat viipyvät?

Kerätkää jo kukkalaitteenne. On päästävä liikkeelle.

Viimeinen matka alkaa. Avatulle haudalle on 800 metriä. Aurinko helottaa kirkkaalta toukokuiselta taivaalta. Kukkalaitteiden ruusut tuoksuvat ulkonakin kevään ensimmäisenä hellepäivänä. Yli sadan saattajan kulkue on polveilevassa maastossa vaikuttava näky. Tempo on hidas, mutta monelle saattajalle silti liian nopea. On pysähdyttävä välillä lepäämään. Perillä itsekin hakeudun männyn alle voidakseni tukeutua sen runkoon. Siirryn sopivan korkuisen hautakiven luo ja otan tuen siitä. Hitaasti valkoinen arkku lasketaan hiekkaisen maan poveen. Sitten asetellaan laudat päälle ja kansi kukkalaitteita varten.

Sun haltuus rakas Isäni.

Saattoväki hajaantuu eri reiteille muistotilaisuuteen mennessään. Edessäni kävelee nainen, joka on mielestäni laittanut liikaa hajuvettä. Minun on päästävä nopeasti hänen ohitseen.

------

Vuoden takainen tunnelma (sana-aihe) Tarinamaanantaille.

Pyykkirannassa

Kesäisin pyykki pestiin lammen rannalla. Mustakylkinen muuripata höyrysi, kun valkopyykkiä keitettiin lipeävedessä. Laiturin virkaa ajoi mutapohjaisen suolammen rannassa puolisen metriä leveä kaiteeton lankku. Sitä pitkin taiteillen pesuvesi kannettiin pyykkisaaveihin. Äitini oli pyykillä. Ehkä kolmevuotias pikkuveljeni Sakari oli hänen mukanaan. Minäkin olin, luultavasti hänen vahtinaan. En kyllä muista hoitovastuuta saaneeni, mutta se ehkä lankesi tuohon aikaan luonnostaan. Ei kai minusta lakanoiden huuhtelijaksikaan sen ikäisenä olisi ollut.

Muistan, miten yhtäkkiä näin äidin säntäilevän laituria edestakaisin. Hän kutsui kutsumistaan Sakaria. Ei vastausta. Äiti alkoi itkeä ja valittaa ääneen. Hän tarkkaili mustanpuhuvaa vettä eikä pystynyt pysähtymään ja haroi hiuksiaan. Ehkä hän oli hetkeksi vaipunut omiin ajatuksiinsa ja unohtanut, että Sakari oli hetteisessä rannassa hänen mukanaan. Rannassa oli lähdekin. Jos hän oli ottanut lipon juodakseen siitä ja pudonnut lähteeseen. Äiti selitti minulle kaikki pahimmat mahdolliset vaihtoehdot. Ei hän minua syyttänyt. Sen osasin jo silloin itse.

Tuvalle oli yli puoli kilometriä matkaa ja sekin puolet matkasta tuskin korkeasta saraheinikosta erottuvaa kinttupolkua, märkää ja mutaista. Sen verran äiti kauhultaan tokeni, että ymmärsi lähettää minut tuvalle katsomaan, oliko veli lähtenyt omin luvin kotiin. Hän oli saattanut kyllästyä rannan ainaisiin hyttysiin ja mäkäräisiin. Minä juoksin minkä jaloista pääsin. Muta roiskui pitkin paljaita kinttuja. Edes kyitä ei sellaisessa menossa tarvinnut enää varoa. Sen verran tämän tytön jaloista riitti tärinää tantereelle.

Märkänä hiestä syöksyin tupaan kysymään, onko veljeä näkynyt. Mikä helpotus! Sakari oli osannut kotiin ja leikki tuvan lattialla autuaan tietämättömänä aiheuttamastaan paniikista. Pappa lähetti minut vielä viemään iloviestin äidille rantaan. Äitini kauhu ja lamaannuttava hätä piirtyivät niin eläväksi ja varoittavaksi muistikuvaksi mieleeni, että vedestä tuli minulle vuosiksi pelottava elementti. Uimakoulukin oli aivan kauhea koettelemus. En oppinut uimaan. Mutta eihän sitä sopinut vanhemmille kertoa. Häpesin.

-----

Haastesanaan märkä.

Toivon näkökulma

Toivo Vinkkeli asuu vaimonsa Lempin kanssa tilavahkoa kolmiota eräässä entisessä kauppalassa. Vanhankeltaiseksi maalattu rapattu kivitalo on kolmekerroksinen. Siinä ei ole hissiä. He ihastuivat asuntoon ja ajattelivat hissittömyyttä hyötyliikunnan kannalta. Pariskunta on eläkkeellä, mutta kuitenkin vielä suhteellisen hyvässä kunnossa. Ja hissien rakentamiseen vanhoihin taloihin saa avustusta. Kyllä se sinne aikanaan tulee, he uskovat. Onneksi on tuuletusparveke portaikossa.

He asuvat pytingin ylimmässä kerroksessa, itse asiassa vintillä, koska talon ullakkokerros on saneerattu asumiskäyttöön. Vanha ruosteenpunainen peltikattokin on uusittu. Samalla lisättiin räystäysiin pituutta. Joku insinööri oli keksinyt, että lumet eivät pudotessaan kasautuisi aivan seinustalle eivätkä näin aiheuttaisi nykyään niin yleistä salakavalaa ylöshiipivää kosteusvauriota. Siinä hötäkässä ei tullut kenenkään mieleen, miten pitkät räystäät vievät valon ja näkyvyyden ylimmän kerroksen asunnoista. Kaikenlaisia arkkitehteja. Pillilupiaskin kanteenko ne vieläkin suunnitelmansa piirtävät?

Hienot ovat parketit ja kaakelit kiiltelevät niin kylppärissä kuin keittiössäkin, mutta vain keinovalossa. Vaikka verhoja on aseteltu vain nimeksi, ei päivä sisään paista eikä kuukaan kumota. Niska jäykkänä Toivo yrittää tirkistellä ulos ja ylös taivaalle, että näkisi edes, sataako vai paistaako. Ei näy. Muuta kuin pikkuruisen pihan toisella puolella punatiilinen seinä ikkunoineen, jokunen puunoksa siinä edessä. Silmät sikkarallaan Toivo yrittää tummaa seinämää vasten ottaa säästä selvän. Sehän on jo monesti nähty, että radion ja television säätiedotuksiin ei voi luottaa kuin kehäkolmosen sisällä. Kyllä varminta on avata ikkuna ja työntää kätensä ulos. Mutta kun ei riitä kädessä pituus. Eikä jaksaisi alvariinsa ravata portaita alas ja ulos vain tarkistaakseen, mitkä vetimet nyt pitäisi pukea päälle.

Toivo ja Lempi ovat vasta tänä talvena muuttaneet uuteen osakkeeseensa, joten pakkasmittarikin on hankkimatta. Mutta varainsiirtovero, vai mikä se nyt onkaan, on kuitenkin maksettu ja yleensäkin isosti uudesti kodista. Miten sitä ei asuntoa hankkiessa hoksaakaan ottaa kaikkea huomioon. Hekin katselivat pistokkeet, komerot, laatikostojen liukuvuudet, kaakelien saumat ja listat kyllä ihan tarkkaan, mutta esittely ja asunnon hankinta tapahtui talvella, kaamosaikaan. Kirkkaat valot olivat päällä joka huoneessa.

Vasta luonnon valon voittaessa Toivo on tajunnut, miten kapea suikale ulkomaailmaa on heille enää sisällä tarjolla. On kiivettävä keittiöjakkaralle ja niska jupassa alaviistoon tirkisteltävä, jotta näkisi, minkä sortin kuteissa muut ulkona liikkuvat ovat. Asioilla on kuitenkin puolensa. Toivon ojentajalihakset ovat huomattavasti vahvistuneet tästä päivittäin muutamia kertoja toistuvasta liikesarjasta, vaikka hän on välttänytkin portaiden turhaa kuluttamista.

Saunomatta jäi

Syyskuinen ruska vasta kultaa kahden korkeimmalle kurottuvan vaahteran latvalehtiä pyhien pihapihlajien jo pakahtuessa oranssisten marjaterttujen painosta keltaisen koivikon ympäröimässä erämaamökin pihapiirissä.

Mape ja Anna Emilia ovat mökin keittiössä valmistamassa herkullista sieniateriaa melko isolle porukalle, joista osa on suolla poimimassa puolukoita.

Mape: "Minäpä menen pyytämään sen saunavahdin syömään."
Anna Emilia: "Sopii, kyllä ne muutkin sovitusti tulevat sieltä suolta, elleivät ole vallan hyvää marikkoa löytäneet. "

Mape avaa ulko-oven ja ryntää välittömästi kauhistuneena takaisin keittiöön huutaen, että nyt se sauna palaa. Anna Emilia syöksyy apen asuntoautolle hälyttämään palokunnan ja juoksee saman tien liiterin taitse saunalle todetakseen, että hän ei pysty pelastamaan enää yhtään mitään ilmiliekeissä palavasta satavuotiaasta savusaunasta.

Ahnaat lieskat nuolevat ikivanhoja saunan hirsiä ja vieressä kasvavia puita tyynessä syyssäässä savun noustessa tummana patsaana pystysuoraan korkealle kirkkaansiniselle syystaivaalle kertomaan marjastajille ikävän uutisen reaaliajassa.

------

Kirjoitettu Tarinamaanantaille kuva-aiheesta vapaasti soveltaen Kirjailijan häiriöklinikalta joskus löytämääni haastetta kirjoittaa 7 virkkeen novelli.

1. Maisemakuvaus
2. Joku tekee jotakin
3. Joku sanoo jotakin
4. Joku sanoo jotakin
5. Yllättävä käänne
6. Joku tekee jotakin
7. Maisemakuvaus

_____

Sopinee, kun laitetaan linkki, myös Pakinaperjantain 111. haastesanaan Sauna.

Unia

Rakastan metsän suojaavaa syliä, suon tuoksuja ja luonnon ääniä. Olen metsäntyttö. Taas on metsää kadonnut ja noussut kyliä ja kaupunkeja kotikorpeen. Itken kaadettuja puita, hirvien kaluamaa pihapihlajaa. Palaan vaivihkaa lapsuuskotiini. Kansakoulutaipaleeni varrelle on ilmaantunut jokin hiihtokeskuksen tapainen, jonka asukkaat asuvat vierivieressä olevissa datsamaisissa mökeissä ja ovat jollakin tavalla pelottavia.

Mutkainen hiekkatie on saanut uusia liittymiä, mäet ovat kasvaneet korkeutta, liikenteen ja uusien asukkaiden äänet pelottavat. He ovat muukalaisia, jotka edustavat jotakin outoa uskonlahkoa. He ovat vallanneet jo suon ja ovat hiljakseen tunkeutumassa yhä lähemmäksi korkealla mäellä olevaa kotipaikkaa. Milloin rallimainen autojen virta kiertää piha-alueen taitse lammen suuntaan. Tai sieltä pimeästä tyhjyydestä kiiluvat autojen valot. Ne tulevat eimistään. Talvella. Kinoksissa. Milloin minun on taas piiloutuakseni paneuduttava matalaksi sotilaskoneiden ja helikoptereiden kierrellessä tässä kohtaa taivasta. Valokiilat halkovat pihamaata. Minua etsitään kuumeisesti. Jatkuvaa meteliä ja mekkalaa, vieraita, outoja, muukalaisia. Navetta on ilmiliekeissä. Pakoon juostessani huomaan kantavani kapaloitua sylilasta.

*****

Istuin kolmen automyyjän kanssa saman pöydän ympärillä. Pöydällä oli kauniin sininen pienoismalli ostamastani autosta. Siinä oli takana siniset sulkasiivekkeet. Käsiraha oli jo maksettu, mutta jostakin syystä myyjät istuivat minua vastapäätä vaivautuneen näköisinä. Ihmettelen miksi.

Auto on ns. uusia malleja, joista ei ole vielä vuosien tuomaa kokemusta käyttövarmuudesta ja tyyppivioista. Selvästi myyjillä on jotakin salattua tietoa hallussaan. Ex-opettajuus ponnahtaa unessa pintaan ja esitän yksinkertaisen kyllä/ei-kysymyksen: ”Onko tässä kaupassa jotakin hämärää? Haluan selkeän yksisanaisen vastauksen.” ”No, kun tämä malli on sellainen sisäänvetomalli. Eli sen avulla yritetään saada asiakkaita ostamaan parempia autoja. Auto ei ole arvoltaan puoltakaan siitä, mitä maksatte siitä meille!” ”Ja nyt sen vasta sanotte, kun kaupat on allekirjoituksella sinetöity! Tästä te saatte vielä kuulla jotakin muuta kautta”, sanon ja revin kauppakirjan silpuksi heidän edessään.

Marssin ulos autokaupasta ja samalla se muuttuu yliopistoksi, jossa olen ollut jollakin luennolla tai seminaarissa. On kevät. Unohdan takkini Fabianinkadun puoleiseen naulakkoon. Palaamme tässä vaiheessa uneeni tupsahtaneen äitini serkun kanssa hakemaan takkiani. Virkapukuinen yliopiston vahtimestari on entisensä, kohtelias ja avulias. Korkeat ovet raskaat avata. On lämmin keväinen päivä eikä serkullani ole takkia. Liukenemme katuvilinään Stockmannin suuntaan, vaikka olen menossa Kruunuhakaan, Rauhankadulle. Herään.

-------

Tarinamaanantaille aineena uni. Ensimmäinen on toistuva painajainen, jälkimmäinen viimeöinen.