Näytetään tekstit, joissa on tunniste Leikit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Leikit. Näytä kaikki tekstit

22. kesäkuuta 2014

Kannettava tabletin kuorissa


Otsikko on mainos. Mainosten iskevyys ja osuvuus on tärkeää. Mutta onko se aina järkevää? En osaa sanoa, johtuuko aivojeni vastaanottokyvyn alenemisesta vai tiukoista suodattimista, että aina ei sanoma mene perille. Eli mainoksen nähtyäni en aina ymmärrä, mistä siinä olikaan kysymys. Ilmeisesti en muista, koska en pidä sitä tärkeänä. Tosin joskus ihan tärkeätkin asiat unohtuvat.

Tabletti sanana tarkoittaa nykyään kai useammin jotakin muuta kuin sitä mitä dosettiin laitetaan.

Tapahtui tosielämässä: Keittiön korkealla tasolla on xylitolpastillipurkki. Siitä otetaan illalla ja aamulla yksi pastilli sen jälkeen kun hampaat on harjattu. Nämä pastillit muistuttavat minun mielestäni tiettyjä lääkkeitä. Laittelimme aamupalaa. Pienin vunukka sanoi: "Mummu, saisinko tabletin? " Minä: "Ensin syödään aamupala ja pestään hampaat." Sama kysymys ja vastaus toistui muutaman kerran, kunnes tajusin, että ei hän mitään xylitolpastillia vailla ollutkaan, vaan mummun tabletilla eli iPadilla olisi mukava tehdä niitä Pikku kakkosen juttuja.

Sanoilla on mukava leikkiä. Tabletti ja tabletti ovat kaksi eri asiaa eri ihmiselle. Itse asiassa on ihmeellistä, että kommunikaatio yleensä onnistuu, koska jokaisella sanalla on "oma" merkityksensä meille jokaiselle. Jos nyt jättää pois partikkelit eli apusanat. Vieraista kielistä puhumattakaan.

Kieli kehittyy: rikastuu tai köyhtyy. Jokin aika sitten tuskin kovinkaan moni olisi tiennyt mikä on #selfie, #shelfie, puhumattakaan #fjelliestä.  Yrittäkäämme pysyä mukana.




14. kesäkuuta 2012

Sattuu ja tapahtuu



Liian isoiksi kasvaneet koivut kaadettiin pari vuotta sitten eikä uusia puita ole istutettu tilalle. Sähköjohto piirtyy jokaiseen ikkunasta otettuun kuvaan. Rannassa on tehty tänä keväänä niin paljon äänekästä puiston raivaustyötä, että oravat näyttävät vaihtaneen maisemaa. Käpytikkaakaan ei ole näkynyt aikoihin. Saunapuita on tuotu isoilla autoilla ja traktoreilla muutaman kerran. Rungot on siirretty nostureilla puiden oksia ja linnunpesiä säälimättä.

Kuvan  rastas sen sijaan ei ole välittänyt melusta ja melskeestä. Se tuntuu tuijottavan suoraan ikkunaamme, satoi tai paistoi. Onkohan sillä syyhy, kun se jatkuvasti sukii itseään tuossa langalla? Lennähtää se tietenkin välillä nurmelle kuuntelemaan, olisiko syötävää tarjolla. Polulla käväisee myös västäräkkejä ja peippoja.

Ongella saisi ahvenia ja särkiä. Alkuviikosta kolme koululaista käväisi luonamme ja ottipaikka tuli testatuksi. Kolmesta ahvenesta ja viidestä särestä oli jo mistä maistaa. Pelasimme mm. mukautettua kävelyjalkapalloa, Othelloa, viivyimme hetken netin peli- ja maalaussivulla, testasimme ompelukoneen, käänsimme ja väänsimme senat sakaisin eikä tarinoista tullut loppua ennen kuin joku meistä hoksasi sanoa piste. Ja naurua riitti.

Tuolla kalasääksi ( alla videolta kaapattu kuva) valvoo ympäristöä ja näkyy vaihtavan asentoa aika usein. Emon vastuu jälkikasvusta näkyy toisaalta tuimana haukankatseena ja toisaalta liikuttavana huolenpitona siitä, että haudottavilla munilla on kaikki hyvin. Kannattaa laittaa kuulokkeet korviin ja avata tuo ikkuna. 

Luonnossa vahvat voittavat.  Sinitiaisen pönttö on kuulemma jo tyhjä. Milloin emo lakkaa huolehtimasta pesueestaan?

http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html
_____
Edit. klo 14.51 Pienensin kollaasikuvan.

24. tammikuuta 2012

Jos ma leikille rupean


Vuonna 1930 WSOY:n julkaisemassa Kansakoulun lukukirjassa II  (toim. K.A.Horma, Hilda Huntuvuori ja E.A. Saarimaa) jo valitetaan, että "unholaan tai hämärään muistokammioon ovat vähitellen peittyneet enimmät vanhanaikaiset leikit, joilla kansa ennen ilosti ja sulosti pirttisten joulunpyhäinsä viettoa."  Jos ovat katoavaa kansanperinnettä 1950-luvun leikit nykyään, niin alla mainituista en ollut kuullutkaan eikä minulla ole niiden kulusta minkäänlaista käsitystä.

On ollut runojen laulamista, pari- ja piiritansseja, arpaleikkejä, urheiluleikkejä ja voimainkoetuksia. Naurua herättäviä pilaleikkejä kerrotaan leikityn paljon: Markuksen tervehtäminen, otavan kääntäminen, uunin muuttaminen, kukon kengitys, pippurin punnitus, kurjen kuljetus.

On leikitty kotoisia kuvaannollisia leikkejä kuten  "sudennuottaa", oltu "myllysillä", "paistisilla", "nauriisilla".  Täällä Savossa päin kerrotaan leikityn "hapanlohkoleikkiä". Siinä on yksi keittäjänä, toinen hierimenä ja muut piirissä. Keittäjä heitä vuoroon pyörittää, mutta hierimen on koko aika pyörittävä, ettei hapanlohkokeitos pala pohjaan.

Mainitaan myös "laivasilla olo" ja "hanhisilla olo". Hanhisilla oltaessa leikkijät asettuvat pitkään jonoon, tyttö pojan ja poika tytön eteen. Jono on olevinaan hanhia ja jonon eteen vastapäätä asettuu yksi pari joutseniksi, pitäen toisiaan kädestä kiinni ja niin muodostaen portin.

Kaikki 41. lukukappaleessa mainitut leikit ovat minulle vieraita. Viimeksi mainitun kuvaus tuo kuitenkin  mieleen omasta lapsuudesta tutun "viimeinen pari uunista ulos"-leikin, koska siinä kaikki pääsevät vuorollaan joutseniksi.

Mainitsemaani laivasilla oloa kirjoittaja pitää kauniina näytelmäleikkinä. Siinä ostetaan laivaa. Nuoret menevät lattialle istumaan, tyttö pojan ja poika tytön syliin. Sitten he alkavat käsillään soutaa laivaa ja laulaa runon säkeitä. Laivan ostajat tulevat tupaan. Kysellään laivan hinta, tekijät ja lopulta tehdään kaupat.

Kyll´ on pursi purjeinensa
sorea kuin Suomen sorsa.
Sen on kaula kaarellansa
niinkuin neidon kenokaula.
Sen on laidat laadullansa
kupuvat kuin taivaan kaari.
Mastot ovat muhkeammat
korven kuusta korkeammat.
Hinta vain on hiukan kallis.

Mitä maksaa meren kukka,
kuta Samponen sorea?

Kaksi kattila rania,
kolme lehmän kompsukkata,
viisi Viipurin rahoa,
kuusi kultatynnyriä.

Tämäkin leikki vaatii runojen ulkoa osaamista ja laulamista. Ihminen on luotu laulamaan. Jostakin sielun sopukoissa viimeisinä säilyvät lapsuusaikana opitut laulut ja virret sanoineen.


Ns. ulkolukuoppimista ei kai nykyään pidetä kovin hyvänä opetusmetodina. Itseäni ei ainakaan lainkaan kaduta, että olen aikoinani joutunut opettelemaan ulkoa jopa proosaa.

Kuva on julkaistu aiemmin täällä.

30. joulukuuta 2011

Voi sentään!


Mistä näitä tuulia oikein riittää? Hannu-myrskypäivänä äkkinäinen puuska sai minut tuntemaan itseni melkein lentokykyiseksi ja pakotti auton turvaan. On ollut vesisadetta, räntää, loskaa ja kirkkaita päiviä välillä. Ihan jokaiseen makuun. Luntakin tuprutti juuri sopivasti aatoksi, niin paljon, että Puijon laella olisi luullut talven olleen tavanomaisempi.

Mihin tämä pimeä syksy ja kokonainen vuosi taas solahti? Olisi inventaarion paikka. Jätän sen väliin, koska ei sitä kyllä saa, mitä tilaa. Parempi olla tilaamatta. Jouluajassa on ollut parhainta lasten ja vunukoiden tapaamiset ja yhteiset hetket. Ystävien kortit, kirjeet ja puhelut. IT-aikana myös sähköiset viestit. Niistä kaikista tämä minulle uudella i-kielellä nimetty Liisi-mimmi on iloinnut.

Olisiko ollut aatonaatto, kun tarkoitukseni oli ostaa jouluksi voita. Lähikaupan voihylly oli tyhjä. Ylemmältä hyllyltä löysin viimeisen pienen paketin luomuvoita. Ihan riittävästi meille, koska remontin keskellä jätin jouluvalmistelut suosiolla sikseen.

Joulupukkia odotettiin keskimmäisen perheessä jo hiukan edellisvuosia rennommin eikä pienimmäinenkään toisten joukossa arkaillut. Alvan ensimmäinen yövisiitti ilman vanhempia onnistui myös hyvin. Mummu kelpasi kylvettäjäksi, mutta toki joutui selittämään, miksi valmiilta näyttävään saunaan ei voinut mennä. Eikä aamupalalla kastunut vaatteetkaan, koska joimme maitoa ihanasti siemaillen.

Postilaatikolle on ollut iljanteisten polkujen vuoksi liian pitkä matka aamuisin. Eilen illalla päivän posti ehdittiin hakea vasta iltaseitsemältä. Selasin uutta Kodin Kuvalehteä ja silmiini osui heti artikkeli "Mummu on in". Se oli lyhyt juttu maatuska-puunukeista. Olin juuri konttaillut pitkin lattioita ja etsinut puuttuvia puunukkien puolikkaita. Jokainen tytöistä haluaa leikkiä juuri niillä. Ovat in, aina olleet.

Netistä löytyy tietoja kyseisten nukkien historiasta ja symboliikasta. Lapset eivät historiasta välitä ja ymmärtävät symboliikankin heti ihan itse.

Alakuvassa pilven sisässä lepäävän Puijon jouluyön tunnelmaa. Lämpötila oli nollassa, ilmankosteus korkea. Kallaveden pinnan tasosta katsellen taivas oli niin kirkas, että tähdet näkyivät. Joulun tähdet.

29. lokakuuta 2010

Riittääkö


Meneillään ja tulossa olevia oikeusjuttuja seuratessa ihmetyttää käsiteltävien ja tietenkin hallittavien aineistojen valtavat sivumäärät. Onneksi minun ei ole koskaan tarvinnut perehtyä yhdenkään riita- tai rikosasian esitutkintamateriaaleihin, mutta perimmäisen totuuden paljastumiseksi olettaisin, että tarkkaa työtä niissä tehdään ja on tehtävä. Onko kirjoitettu sana sanottua painavampi?

Kuihtuuko, kutistuuko kieli? Arkiavautumisen sanoitus sosiaalisessa mediassa muistuttaa melkein puhetta. Ajatusvirtaa. Ei sitä innostuksissaan aina muista, että sanottu sana on kuin ammuttu nuoli. Sitä ei saa takaisin, aiheuttaa se sitten tunnereaktioiden lumivyöryefektin tai on se kuuluisa perhosen hento siivenisku. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Muistan miten keskikoulussa jollakin suolaustunnilla leikittiin juorua vai oliko se huhua. Opettaja kuiskasi ensimmäiselle oppilaalle jonkin lauseen tai virkkeen. Hänen piti kuiskata sama lause seuraavalle ja tämän sitten taas seuraavalle. Viimeinen oppilas sai sanoa ääneen kuulemansa. Ei siinä yleensä ollut jäljellä enää yhtään sanaa alkuperäisestä. Ja sehän sitten nauratti kovasti, mikä sinänsä oli terveellistä, suorastaan kustannustehokasta mielialahoitoa. Näin ollen vastaavia harjoituksia olisi kannattanut tehdä pitkin lukukautta eikä vasta viimeisillä tunneilla, jolloin nauruhepuli oli kai jo muutenkin herkässä.

Eikö muuten yhtä virkettä muista ja pysty toistamaan samanlaisena vai onko joukossa aina velmuja, jotka tahallaan muuttavat viestin sanoja ja sitä kautta sen sisällön? Olkoon kuinka päin vain, kirjoitettu sana on siis painavampi. m.o.t.

Kuva on toissa-aamuinen. Otettu auringonnousun aikaan. Eilinen tuuli ehkä sulatti tuon rannan riitteen.

23. lokakuuta 2010

Huviksi ja hyödyksi


Perkasin omia kuvatiedostojani reippaalla kädellä. Klikkailin kokonaisia turhia kansioita roskikseen ja samalla ajattelin, että kuva päivässä olisi oikeastaan hyvä henkilökohtainen päiväkirjaidea. Ei tosin kovin omaperäinen (ks. sivupalkin Vuosi kuvina). Olisi ehkä realistisempaa ajatella saavansa aikaan edes yksi säällinen kuva viikossa.

Kuvat tai edes kansiot kannattaisi nimetä mahdollisimman pian niiden ottamisen jälkeen. Varmuuden vuoksi säilytetyistä otoksista, joita ei oikein voi valokuviksi sanoa, kertyy, sanotaan vaikka kolmessa vuodessa, valtavan iso ja hallitsematon bittimassa. Jokunen hyvä kuva hukkuu siihen joukkoon. Itse asiassa oli se ennen helppoa, kun vei sen filmin kehitettäväksi ja sai valmiit kuvat käteensä.

Jaksoin tarkastella otoksia parin viime vuoden ajalta. Suunnilleen samaan aikaan vuodesta näytti esimerkiksi ensi lumi tulleen, passiflora kukkineen. Tuohon viimeiseen tulin kiinnittäneeksi huomiota, koska juuri nyt on taas sen kukinnan aika. Hellekesän parvekkeella viettänyt huonekasvi nuppuilee ja avasi toissa päivänä ensimmäisen kukkansa.

Tilastovisaa voi käydä pelaamassa ajankulukseen tai menettelee se kai muistipelinäkin. Tilastonoviisiksi moitti minua aluksi, mutta kun hetken jatkoin ja onnistuin hiukan paremmin, kone alkoi puhutella minua jo aktuaarina. Tunnustan, että olen aiemmin pelannut tietokoneella vain kuntavisaa. Onkohan kuntavisa päivitetty? Matkatyössä olevat tai olleet saattaisivat pärjätä tässä visassa parhaiten. Minun maantietoni on ajalta, jolloin esimerkiksi Kouvola ja Hyvinkää olivat kauppaloita.

Muuten, viime yönä satoi toisen ensilumen. Jokohan tämä jää?

11. kesäkuuta 2010

Päivä mikrohistoriaa


Luulen löytäneeni piisamiystäväni pesän. Taisi olla toissa-aamuna, kun koleahkosta säästä ja äksyilevästä tukirangasta huolimatta hiivin katsomaan. Siellä se kaislamatollaan pureskeli tuoretta vesikasvia. Eikös vain sattunut vene juuri silloin ohittamaan paikan. Piisamille tuli kiire, tällä kertaa kohti rantaa. Se suunnisti tietyn veneen alle. Sinne olisi voinut viedä Nooran ja Oskarinkin, mutta kun ei voi taata luontokappaleen näyttäymistä.

Sitäpaitsi heidän aamupäivänsä oli ollut jo sen verran aktiivista, että teimme sisähommia. Pelattiin afrikantähteä, rekkakuskia. Sitten teimme yhdessä vanhanajan lihapullia. Meillä on kuulemma sopivan korkuinen hella. Vaarilla riitti vientiä kerroksesta toiseen. Minä välillä vain venyttelin selkääni.

Vunukka vietti hetken vierelläni ja kyseli, millaisia hassuja arvoituksia ja vitsejä koululaiset kertoivat toisilleen a) silloin kun mummu oli koulussa ja b) silloin kun isä oli koulussa. Tyyliin: "Mikä on pienuuden huippu?" " Mannaryyni kyykyssä." " Mikä on vihreä ja menee ylös ja alas?"
" Herne hississä." Ihmettelimme kuka tällaisia oikein keksii. Emme itse oikein onnistuneet naurattamaan itseämme. Hersyvä nauru on hyvän vitsin merkki. Vain hepulivaiheessa huonotkin vitsit naurattavat. Aika pian hän päätti, että nyt on mummu venynyt tarpeeksi.

Siirryimme hamahelmitaiteiluun, sudokuihin ja kuvaristikoihin, joita ei tyhjinä tästä huushollista juuri löydy. Krypton ratkaiseminen oli aluksi kivaa, mutta ei minullakaan riitä kärsivällisyyttä etsiä kaksisivuisen ruudukon jokaista 21-numerolla merkittyä ruutua ja kirjoittaa siihen A. Puuduttavaa. Sai jäädä kesken.

J. Karjalaisen Keitä ne on ne sankarit oli saanut uudet sanat eskarin päättäjäisiin. Hienosti vedetty, kuten nykyään kuuluu sanoa.

31. toukokuuta 2010

Korvasta ja sienestä ja muustakin


Kaikesta on kokemusta. On ollut kipeitä korvia, poimittu sieniä, korvasieniäkin joskus kauan sitten muovikassikaupalla. Ruopattu ne ties kuinka moneen kertaan, kun nykyään riittää vain kaksi kertaa. Ruokapuhetta siis. Korvasienikeitto on tehty korvasta ja sienestä. Ja muut syötävät samaan malliin. Karjalasta ja paistista. Lindströmistä ja pihvistä. Merestä ja miehestä ja pihvistä. Nämä sanaleikit eivät lopu sanavalmiilta pikkuisilta ennen kuin puheenaihe siirtyy ihan muihin.

Parin paketin avaamiseen löytyy kuusi käsiparia, auttamaan, nopeuttamaan. Varsinainen sankari mieltyy eniten korttiin ja kahvalliseen pallokassiin, kun jo kävelläkin osaa. Portaat houkuttelisivat, niin alas kuin ylös. Keittiöjakkarankin. Ja leikkimisten ja syömisten ja kymmenminuuttisten salajuhlien ja kaikkeen uudelleen tutustumisen jälkeen sitä väsyy niin, että melkein nukahtaa siihen valkoiseen vanhanmalliseen, siis vanhaan syöttötuoliin, ja lopullisesti uuvahtaa vaarin syliin.

Isommat muistavat, että onkiakin voisi. Sataa, paistaa, tuulee niin korkeita laineita nostattaen, ettei laiturille voi mennä. Ja matoja löytyy. Yhdestä koukusta mato syötiin, mutta saalista ei ruokavaraksi nyt saatu. Mutta on niitä siellä. Jos sitten kesemmällä. Lemmikkikimpun saa vaivatta. Se kaunistaa kahvipöydän. Iso salajuhlien ruusukimppu saa antaa sille tilaa.

Sitten pelataan Trophy Huntia, the game of fun and skill, vuodelta 1969. Eskarilainen laskee satoja pisteitä päässälaskuna ihan oikein ja muistaa jokaisen neljän pelaajan saldot. Eniten pisteitä saa, jos kuula osuu tiikeriin. Toinen haluaa muovailla. Kolmas etsii kenkiä ja villasukkia Pirkko-nukelle, kun nyt on leikisti talvi.

Ja sitten sitä taas kohta kuulee kellon, linnut, sateen ropinan, miten kirjan tai lehden sivu kääntyy ja oman sydämensä sykkeen. Ja tuntee haikeuden.

9. joulukuuta 2009

Enkeleitä

Tarjuska-ystävä lähetti joulumieltä enkelikuvan myötä. Kiitän ja laitan kauniin tunnustuksen ja joulumielen tuojan kiertoon. Jaan sen eteenpäin kaikille tämän blogin ja kuva- ja tarinablogieni lukijoille. Jos haluat jakaa sitä eteenpäin linkittämällä haluamasi blogit, säännöt löytyvät Tarjuskan ja tietenkin Christmas Spirit Awardin luojan, Mistyn, blogista.

_____

Kokoonnumme toivon mukaan perheinä yhteen jouluaikaan. Minä olen arki-ihminen ja juhlat valmisteluineen tahtovat tuoda stressilisää. Kannan mukanani lapsuuden yksinkertaista joulua imellettyine perunalaatikkoineen ja pipareineen. Kinkku, perinteiset laatikot, joulupuuro ja sekametelisoppa ( ja aikoinaan myös lipeäkala), ja ah niin ihana rasvasilli, jonka esittelaitto oli minun tehtäväni siinä kuin voipalleroiden pyörittäminenkin.

Joulukuisia lehtiä katsellessa löydän ihan kauniita koristeluideoita ja valkoisia ja sinisiä ja kultaisia ja vaikka minkälaisia muotijouluja. Ja blogeista löydän varsinaisia jouluihmisiä. Olemme erilaisia, jokainen on kai oman kotijoulukulttuurinsa tuotos. Kun pidän sen mielessä, en ehkä vertaa omaa melko askeettiselta vaikuttavaa joulunviettoa toisten runsautta pursuaviin ruokapöytiin.

Yhdessäolo on tärkeintä. Ja leikki ja laulu. Lastenlasten kirkkaat silmät lahjakääröjen avautuessa alta aikayksikön. He tarvitsevat konkretiaa, so. kovia ja pehmeitä paketteja, mutta mielestäni meille aikuisille oikeastaan riittää joulun sanoma yksinkertaisuudessaan.

Itse muuten kuulin viime viikolla ensimmäisen kerran leikistä Antiikkikauppias ei myy mitään uutta. Sitä olisi hauska kokeilla vaikka tänä jouluna. Leikkimistä kannattaa kokeilla joulupukkia odotellessa, koska silloin ainakin lasten mielestä aika suorastaan matelee. Saattaa olla, ettei leikitkään silloin luonnu, kun ovat niin täpinöissään.