Ultrakevyet kalapyörykät

Maalaismarkkinoilla oli lauantaina tunnelmaa, kun lähes 5000 osallistujaa ahtautui koulukeskusaukiolle seuraamaan työnäytöksiä, tutkimaan paikalle kuljetettuja vanhoja varstoja, silppureita, puimakoneita, pienkoneita, yhtä ponia, vasikkaa, kolmea lammasta, kahta kissanpentua ja kolmea pystykorvan pentua.

Paikallisten käsityöläisten tuotteet olivat ihan oivallisia, mutta tavanomaisesta markkinarihkamatarjonnasta en saata olla ihmettelemättä kymmenen euroa maksavaa saippuakuplapyssyä. Eivät muuten tehneet kauppaansa. Lapset saivat onkia eurolla, kasvomaalauksen parilla eurolla. Pääsymaksuun sisältyi osallistuminen yhden palkinnon arvontaan. Kuvan kuhat taas sai se, joka arvasi niiden painon oikein. Minä tunnistin lasipurkeissa olevat jyvät, mutta arpaonni ei suosinut. Oli muuten ihan mukava retki.

Koska kuhat menivät muualle, piti onkia syömäkalat kotirannasta. Kaikki säret ja ahvenet tarttuivat vaarin onkeen, joten Oskari kyllästyi siihen puuhaan. Mielenkiintoista oli kuitenkin päästä pyörittämään lihamyllyä, koska saalista (14 pientä onkikalaa) ei taaskaan sopinut heittää hukkaan. Etsin pari vanhinta keittokirjaa esille ja löysin helpon kalapyörykkäohjeen.

Kalapyörykät

annos kalamureketta
vettä
1 rkl suolaa vesilitraa kohden

kalamureke:
500 g kalanseläkkeitä
2,5 tl suolaa
1 kananmuna
2 rkl perunajauhoja
5 dl maitoa (kermaa)
(muskottipähkinää)

Kalanseläkkeet huuhdotaan nopeasti ja jauhetaan lihamyllyssä suolan ja perunajauhon kanssa. Jauhamisen jälkeen lisätään kakanmuna ja seosta vaivataan voimakkaasti hetken ajan ja sitten ohennetaan vähitellen maidolla tai kermamaidolla kiisselimäiseksi. (Lisätään hippusellinen muskottipähkinää.)

Suolattu vesi kiehautetaan. Murekenokareita sellaisenaan tai pyöreiksi muotoiltuna keitetään noin 10 minuuttia. (Älä laita liian monta kerrallaan, koska yllätyksekseni pyöryköiden koko ainakin kaksinkertaistui keitettäessä. Samalla ne nousivat kypsyessään pintaan kuten rasvassa keitettävät munkit.)

Ohjeen mukaan pyörykät voi tarjota vaikkapa keitettyjen perunoiden, papujen tai herneiden ja sieni- tai katkarapukastikkeen kanssa. Minä höyrytin kukkakaalin, tein kermaviilikastikkeen ja salaatin. Voisula maustoi pyörykät maistuviksi. Tämä nyt oli taas tällaista luovaa ruuanlaittoa. Emme me mitään seläkkeitä jauhaneet, vaan ne peratut onkikalat ruotoineen päivineen. Jauhettiin neljään kertaan, jotta ruodot eivät tuntuisi. Varsinaista dieettiruokaa. Annoksesta riitti hyvin neljälle.

Edit. 7.9.2025

Kuvan perusteella ties milloin julkaistu postaus on nyt kierrätyksessä. Vanha teksti oli jollakin älylaitteen sormen painalluksella muuttunut luonnokseksi. Ajattelin julkaista sen takaisin paikalleen. Äkisti huomasin, että se taitaa tulla uusimmaksi postaukseksi. Siksi tätä tekstin pätkää naputtelen tähän loppuun. Missään Varpaisjärvellä en ole nyt tietenkään käynyt, mutta muuten asiat piyävät paikkansa. Ja tuo kuva on omasta mielestäni aika kiva. Hyvää kesäisen lämmintä syyskuun sunnuntaita! 

Kun ei sanotuksi saa

Oppilaiden hälistessä minulla oli tapana alkaa puhua hiljaisemmalla äänellä ja lopulta vaieta tyystin. Viimeistään siinä vaiheessa oppilaat hoksasivat, että opettajalla saattoi olla jotakin asiaa heille. Yleensä se toimi hyvin. Ei tosin aina. Ehkä olisin voinut lopulta vaikka poistua luokasta sanomatta sanaakaan. Ei sentään, koska valvontavastuu esti. Huutamaan minusta ei koskaan ollut eikä ole.

Hiljaisella äänellä puhuminen tarttuu ainakin pieniin lapsiin. Isommat lapset hoksaavat aika pian, ettei heidän tarvitse alkaa kuiskailla tai supattaa, jos keskustelukumppani on tilapäisesti puhekyvytön. Puhekipsissä ei saisi edes kuiskata, koska se rasittaa äänihuulia aivan yhtä paljon kuin puhuminen. Joutonomina olen jo kauan käyttänyt ääntäni hyvin vähän ja siksi olin unohtanut, että flunssaisena tulee säästää ääntään.

Ääntä tulisi hoitaa. Onhan se ihmisen ominta minuutta. Viikonloppuna ääneni nimittäin yllättäen katosi.  Toisaalta on ihan terveellistä ja hyödyllistä kokea, millaista seurustelu on ilman puhekykyä. Kynä ja paperi kädessä  pitää pitää vuorovaikutusta yllä, koska itsekeksimäni viittomat eivät oikein mene perille eikä fläppitauluakaaan ole. Jos olen luonnostaankin hiljaisen sorttinen, mykkänä tunsin seurassa kutistuvani entisestään. Ilma tuntui olevan sakeanaan sanoja ilman minuakin. 

Edellisessä postauksessa mainittu talvi on näköjään peruttu. Vain aivan vähäisiä lumilämpäreitä näkyi ojissa ja linja-autopysäkkien kohdalla niillä seuduilla, jossa lumentulo oli ollut runsainta. On tullut istutuksi auton ratissa ja pelkääjän paikalla satoja kilometrejä. Ja vastapainoksi tanssituksi villasukkasillaan innokkaiden ikiliikkujien kanssa. Lumentulo pakkasineen sai joutsenet liikkeelle. Varsinaisina joutsenbongauspäivinä en niitä nähnyt, mutta perjantaina kyllä. Kymmenien joutsenten näkeminen pellolla einehtimässä on aina sykähdyttävä näky. Ja talvea tietää myös harsokorennon ilmaantuminen sisätiloihin. Lehtipuut ovat täällä jo  miltei alastomia. Viimeisinä värivaloa talviajan hämärään tuovat lehtikuuset siellä täällä.

Joutsenbongaus BirdLife Suomi

Maailman STROKE-päivä 29.10.

Över natten

Jag måste bry om mig så mycket, att jag försöka att skriva denna text på det andra inhemska, som kallas också tvångsvenskan. Jag är tvungen att erkänna, att skrivande på svenska kräver mera och mera tid varje gång. Varför? Jag vet, att några av mina "följare" pratar flytande svenska. Förlåt, jag vill göra så här ibland.

För några dagar sedan var det riktig höst med färgrika träd och buskar och höstblommor, och jag var med en lövkratta i mina händer och försökte att kämpa mot vinden och jättestora lönnlöver på gräsmattan. Det är underligt, att man kan glömma smärtan, när man  använder sina händer (eller sin hjärna) på något sätt. Smärtan lindras, när det finns tillräckligt trafik i nerverna. Om hade det inte regnat och varit så kallt på natten,  jobben skulle ha varit lättare.

Lyckligtvis, jag var inte ensam och denna jobb var inte en huvudsak. Mina lilla kompisar hade väntat på snö och frost ivrigt. Det gjorde ingenting, fastän vinden blåste så hårt och  nästan i en ögonblick regnvatten blev hal is. Det var väldigt intressant att titta på glittrande isdroppar på gräset och trampa på  ny is så länge som möjligt och sedan hitta mera och mera hal is. Svanor tyckte, att det var hög tid för dem att flyga bort. Ett par hälsade oss på morgonen. Hejsan! Vi ses!

Jag vet, att vintern kan komma över natten, men det hade jag inte känt i min gamla kropp för en lång tid. Åtminstone, för ett år. Sommaren var lång. I dag kan man säga, att vintern är också här i Savolax. Och finnar kan köra enligt hastighetsbegränsningar och även långsammare, om det krävs. Vi såg ingen trafikolycka på vägen hem, fastän vädret var inte det bästa möjligt.  Snötäcken blev tjockare och tjockare hela tiden.

Poikkeuspäiviä

Jaakko ei heittänytkään kylmää kiveä järveen tänä vuonna. Hetken kylmät puhurit ravistelivat luontoa siihen malliin, että sää vaikutti syksyiseltä. Lämpötila putosi muutamaksi päiväksi alle viidentoista,  alimmillaan kahteentoista asteeseen. Viime viikon puolivälissä normaali heinäkuinen sää palasi. Järvessä pystyi taas pulikoimaan, tosin mieluummin saunalämpimänä.

Virtuaalimaailma on saanut elää omaa elämäänsä, koska on ollut talon täydeltä tätä vanhanaikaista, siis tavallista elämää, tosin tavanomaista hektisempää. Viikonpäivä on pitänyt muutaman kerran  kysyä tai tarkistaa lehdestä, koska olen elänyt koko ajan ikään kuin etuajassa. On tuntunut lauantailta tai pyhältä melkein joka päivä. On maisteltu mansikoita, vadelmia, mustikoita puuron kanssa. Lakkojakin. Karviaiset alkavat kypsyä.

On ollut hiekkalaatikkotouhuja, leikkipuistoretkiä, kävelykierroksia talon ympäri pienimpien kanssa. Iltasatuja. Luettuja ja keksittyjä. Pelleilyä hissitärinäsängyllä, kylpykikatusta, uusia sanoja. Isoja haleja. Hikisiä jalkapallon pelaajia. Pieniä videokuvaajia. Ja kameran lainaajia. Isompien kanssa etsin varmaan talteen laittamiani paperinukkeja. Ei löytynyt. Perustettiin neljän hengen tehdas, jota voisi kutsua melkein työleiriksi, aloittamaan kaiken alusta. Paperi, värikynät ja sakset riittivät. Yhden päivän aherruksen tuloksena syntyi pieni pahvilaatikollinen paperinukkeperheitä muistoksi kotiin. 

Neljänneksi vanhin vunukka oli myös laatinut oman noppapelin. Auringolta suojaavan kolmiovarjon alla sieti istua pihalla ja pelata yksi testikierros. Lopputulos yllätti laatijansakin. Ensimmäisenä maaliin päässyt ei voittanutkaan, vaan jännitystä riitti pitkään. Kaikkien pelaajien piti tulla maaliin, sillä reitin varrella kertynyt raha ratkaisi voittajan. Pelin kiehtovuus innoitti laatijat kehittämään pelistä jo toisen, parannetun version.

Talon tyhjennettyä ja hiljennyttyä aivoni ilmeisesti vinksahtivat normitilaan, koska ne etsityt paperinuket löytyivät juuri sieltä, mihin muistin ne laittaneeni. Ja tässä äkkihiljaisuussa kuulen taas ajan kulumisen. Hitaammin, paljon paljon hitaammin. Hyttyset tanssivat ilta-auringossa kauniisti, mutta niitä kuten muitakin hyönteisiä on ollut viiem kesään verrattuna todella vähän.

Buustit

Istuin eilen kuumalla pihalla tovin ja kuuntelin pihakeinussa leikkiviä lapsia. Kuului: "Anna buustit." Kului hetki ennen kuin tajusin, että lapset pyytävät näin(kin) nykyisin lisää vauhtia. Aiemmin viikolla oma vunukka oli ottanut siinä niin kovat vauhdit kuin vanha keinu kesti. Mummoa hiukan hirvitti. Miten saada se leikki loppumaan, ettei vain tapahdu vahinkoa.

Keksin alkaa laskea sekunteja, kuinka kauan kestää keinun pysähtyminen itsestään, kun ei enää buustaa. Ehdin laskea kahteen ja puoleen minuuttiin. Sen pidemmälle ei kummankaan kärsivällisyys riittänyt, vaan otettiin jalat avuksi jarrutukseen. Vaihdettiin maanvalloitusleikkiin. Pienempi voitti, koska hän oli erittäin notkea. Omat maapalamme muistuttivat milloin mitäkin, lopulta ihan suunnitellusti Suomen karttaa. Tuuli riepotti kuivuneita lehtiä pitkin kenttää. Luulin keltaista koivunlehteä perhoseksi.

Porukan lisääntyessä liikunnallisten leikkien lisäksi harrastettiin aivovoimistelua l. pelattiin uutta Uusi Alias-peliä. Ensin omilla säännöillä, koska kukaan ei ollut pelannut juuri tätä pelia aikaisemmin ja ajan rajallisuuden vuoksi emme ehtineet sisäistää ohjeita. Luultavasti lopulta pelasimme kai ihan sääntöjen mukaan.

Sehän on sitä samaa saman aaltopituuden eli keskinäisen kommunikaation onnistumisen etsimistä, mitä kilpahenkilöt harrastavat joskus myös Uutisvuodossa. Toinen yrittää selittää tiimalasin uhkaavan tyhjenemisen aikana niin monta sanaa kuin ehtii. Joukkuekaveri arvuuttelee sanaa parhaan kykynsä mukaan. Jokaisesta oikeasta sanasta saa pisteen ja luvan edetä pelilaudalla.

Tällainen aivojen aktiivinen käyttäminen kävi melkein työstä, koska sanastoa riitti hankalista verbeistä, yhdyssanoihin ja adjektiiveihin. Mukava oli huomata, että joukkueissa alkoi löytyä yhteinen sävel ja selityssanavararastoa riitti. Kaikilla oli hauskaa, kun otettiin liike mukaan. Kilpailuvietiltä ei vältytty, mutta olimme hyviä häviäjiä.  Ehdotin vaarille, että opettelisimme pelin kaikki sanat varastoon tulevia koitoksia varten.

Kuvina kesän ainoat perhoskuvani. Niitä kuivia tuulen lennättämiä koivunlehtiä on näkynyt huomattavasti enemmän.

Kokonaisena

Pitkähköön blogitaukoon on syynsä. Harmaan helmikuun pilvet pudottelivat kevyttä lunta. Ihan sopivasti vain muutama sentti kerrallaan. Tartuin siis lumentyöntimeen ja muutamana päivänä kuvittelin harrastavani hyvääkin selkäjumppaa. Sain samalla seurustella naapureiden kanssa.

Joskus vähäkin on liikaa. Ehkä. Tai kukaan ei osaa sanoa eikä tietää. Vasen hartiakylkiseutu ja käsi kipeytyivät täysin toimintakyvyttömiksi. Löysin vain yhden kylliksi venyvän puseron, jonka sain itse vedetyksi päälleni. Oikealla kädellä. Onneksi oli avustajia laittamaan sukkaa, kiskomaan ja työntämään muita vaatekappaleita, että ihan pukeissa tässä on saanut olla.

Ensimmäisellä lääkäreissulla sain kokeeksi uutta kipulääkettä, koska entiset eivät tehonneet. Ei auttanut sekään. Viikko sitten pyhänseutuna oli vain pitkästä aikaa mentävä yhteispäivystykseen. Soitin ensin. Minulla ei ole harmainta aavistusta, miksi minulta jo siinä vaiheessa kysyttiin sotu-tunnus. Ilmoittautuessa aloitin keskustelun kertomalla, että olen se henkilö joka soitti juuri ja kehotettiin tulemaan tänne. Ei heillä ollut tietoa mistään puhelusta. Nykyään ei voi tietää edes julkiseen terveyspalveluun soittaessaan sitä, missä puheluun vastataan, saatikka kuka vastaa. Kai sekin työ on ulkoistettu.

Tällä alueella alkoi nyt hiihtoloma. Harvemmin muistan käyneen näin päin, että maaliskuun alkupäivinä sää kirkastuu ja pakkaset tulevat. Kello näyttää jo yhtätoista. Pakkasasteita on vielä viisitoista. On huikaisevan kirkas sää. Vaikka käsi on jo piikistä tai kylmähoidosta tai jostakin muusta syystä parempi, hiihtäjäksi minusta ei ole.  Jos vaikka kävelemään. Loman jälkeen tutkitaan, onko käsi ns. jäätymässä vai onko kyseessä entisten vaivojen uusi ilmentymä.

Mummulassa on kuulemma mukavaa esim sen takia, kun siellä näkee mummun kokonaisena. Skypessä ei näe.

Создатель долго наблюдал, как мы играем в Ангрибёрдс. Вот, решил сам поиграть. В Челябинске... Lähde: anekdot.ru

Hyvälle tuulelle

Blogeissa kiertää hyväntuulenkirjahaaste. Haavetar haastoi minutkin listaamaan kymmenen. Remontin jälkeen kirjat ovat vieläkin lajittelematta. Hetken mietittyäni, huomaan, että melkein kaikki mieltäni ilahduttavat kirjat ovat ns. lastenkirjoja. Ja eläimellisiä. Tai satuhahmoja, kuten muumit, nallepuhit ja peukaloiset, myyrät, barbapapa...

Ensimmäiseksi tulevat mieleeni lastenkirjat, loruttelut, sanailoittelut kuten Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1) ja Hanhiemon iloinen lipas(2).  Lasten omakätisten ylimääräisin piirroksin kuvitetut ja nurkista nuhjaantuneet kappaleet ovat käsittääkseni lähteneet jo heidän matkaansa maailmalle.

Vunukoiden kanssa olen tutustunut uusiin lastenkirjoihin. mm. Aimo Havukaisen ja Saku Toivosen Tatu ja Patu -kirjoihin. Niistä voisi mainita Tatu ja Patu työn touhussa (3). Tatu ja Patu ovat kotoisin Outolasta. Siksi he eivät tiedä miten heidän tulisi oikein toimia. Kaikkihan haluavat olla tärkeitä ja tarpeellisia kuten esim. mikroaaltouunitukihenkilö ja talouspaperiasiantuntija.

Mauri Kunnaksen Koiramäen talossa, joka kuvaa ennenvanhaa (mutta minulle lapsuudesta tuttua ja nyt niin hauskalta tuntuvaa) maalaistaloelämää (4). 

Minulle uusi hyväntuulen tuttavuus on ollut Jujja Wieslanderin Mimmi Lehmä Ja Varis-kirjasarja(5). Mimmi on optimistinen ja uskoo suoriutuvansa mistä vain. Vieressä kraakkuu Varis aina pahinta peläten, mutta ystävyys säilyy kaikista seikkailuista ja kommelluksista huolimatta. Mimmi lehmä kiipeää puuhun. Lehmä saa laastarin. Lehmä kelkkamäessä.  (Ja Mummuhan on uudella i-kielellä Mimmi ja se se vasta hauskaa on ja alkukielinen Mamma Mu myös.)

Tietenkin pidän niistä, jos kerran palaan aina silloin tällöin Mirja Tervon tietokirjaan Lehmä (6), joka  hauskalla tavalla ja perusteellisesti kertoo ihmisen ja lehmän yhteiselosta. Toki meidän jokaisen pitää tietää ja lapsille opettaa, mistä on lähtöisin se raakamaito (sic), josta ne kaikki 80 erilaista maassamme myynnissä olevaa maitovalmistetta tehdään.

Jukka Parkkisen Karhukirjeet ovat myös riemullista luettavaa tai kuunneltavaa (7).

Kennet Grahamon Kaislikossa suhisee ja Robert C. O´Brienin Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat kuuluvat ehdottomasti tähän luetteloon (8-9).

Ja kyllähän minä tulin hyvälle tuulelle kuunnellesani ensimmäisen kerran Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (10). Se ruskea kastike ei enää yhtä paljon hykerryttänyt.

Kuljetuspelit

 

Jonkin radiokanavan puheohjelmasta kuuntelin, miten lapsille annettiin ihan tavallisia kodin tarvekaluja ja hyötyjätettä, kuten talouspaperi- ja vessapaperihylsyjä, ja heitä pyydettiin keksimään niistä jokin leikki. Kului hetki innokkaan puheensorinan täyttämää visiointia ja innovointia. Lapset keksivät oitis montakin erilaista leikkiä. Leikittäväksi valittiin kuljetuspeli.

Ihmisen luontaisen kilpailuvietin vuoksi lasten keksimä leikki päätyi kuitenkin kuljetuspelikilpailuksi. Siinä piti siis kuljettaa eri ruumiinosilla em. tarvekaluja paikasta toiseen. Taisin ostaa ihan turhaan uusia hiekkaleluja. Keittiön kaapeista löytyvät puiset ja muoviset ruuanvalmistusvälineet olisivat ehkä olleet mieluisampia.

Tyttö istuu lätäkössä, hiekkaa hiuksissaan, se hakkaa muovilapiolla kylmää maailmaa/ älä tule paha kakku...  (Tuure Kilpeläinen)

Pelaaminen ja kilpaileminenkin on ihan mukavaa. Ainoa vaikea asia tuntuu olevan häviäminen. On pelattava ja kilpailtava, että oppii häviämään. Aina ei voi voittaa. Kyllä minäkin tunsin itseni vallan surkeaksi, kun kokeilin viime viikolla ensimmäisen kerran pelata vihaisia lintuja. Siinä piti osata käyttää virtuaaliritsaa. On se merkillistä, miten yksinkertaisesta ideasta saadaan aikaan miljardibisnes. Miten niin surkeaksi? No, sain varmaankin lähes satatuhatta pistettä, mutta en läpäissyt edes alinta tasoa.

Sain onneksi heti revanssin. Olin ostanut tavalliset pahviset Angry Birds -kortit. Siinä voitin yhden pelin. Ihan vahingossa tietenkin.

Parast´aikaa ympäristössä kolisee ja pörisee. Tietyömaan maankuljetusoperaatiot taitavat olla suurelta osin ohi. Nyt saa lähiympäristö muodonmuutoksen. Naapuritontin vanhat koivut ovat vuorostaan tulleet tiensä päähän. Oranssipukuiset kypäräpäät kiipeilevät katkomassa oksat, sitten pudottelevat latvasta alkaen  rungonpätkät. Lopuksi jyrsitään kannot ja kaikki kuljetetaan jonnekin pois. Ja sillä siisti. Siistiä? Siitä ollaan tasan kahta mieltä.

Luulin, että rauduskoivuista olisi saanut edes yhden kunnon vastan. Koko seutu nimittäin tuoksuu vastaksilta. Lehvät ja riipat ovat niin rennonnotkeita ja täynnä norkkoja, ettei niistä ole edes siihen. Tosin oksia traktorin lavalle nostolaitteella keräävä mukava mieshenkilö tuumasi: "Kyllä niistä eukolle hyvän vastan saisi!"  En saanut vastaa.

Sattuu ja tapahtuu

Liian isoiksi kasvaneet koivut kaadettiin pari vuotta sitten eikä uusia puita ole istutettu tilalle. Sähköjohto piirtyy jokaiseen ikkunasta otettuun kuvaan. Rannassa on tehty tänä keväänä niin paljon äänekästä puiston raivaustyötä, että oravat näyttävät vaihtaneen maisemaa. Käpytikkaakaan ei ole näkynyt aikoihin. Saunapuita on tuotu isoilla autoilla ja traktoreilla muutaman kerran. Rungot on siirretty nostureilla puiden oksia ja linnunpesiä säälimättä.

Kuvan  rastas sen sijaan ei ole välittänyt melusta ja melskeestä. Se tuntuu tuijottavan suoraan ikkunaamme, satoi tai paistoi. Onkohan sillä syyhy, kun se jatkuvasti sukii itseään tuossa langalla? Lennähtää se tietenkin välillä nurmelle kuuntelemaan, olisiko syötävää tarjolla. Polulla käväisee myös västäräkkejä ja peippoja.

Ongella saisi ahvenia ja särkiä. Alkuviikosta kolme koululaista käväisi luonamme ja ottipaikka tuli testatuksi. Kolmesta ahvenesta ja viidestä särestä oli jo mistä maistaa. Pelasimme mm. mukautettua kävelyjalkapalloa, Othelloa, viivyimme hetken netin peli- ja maalaussivulla, testasimme ompelukoneen, käänsimme ja väänsimme senat sakaisin eikä tarinoista tullut loppua ennen kuin joku meistä hoksasi sanoa piste. Ja naurua riitti.

Tuolla kalasääksi ( alla videolta kaapattu kuva) valvoo ympäristöä ja näkyy vaihtavan asentoa aika usein. Emon vastuu jälkikasvusta näkyy toisaalta tuimana haukankatseena ja toisaalta liikuttavana huolenpitona siitä, että haudottavilla munilla on kaikki hyvin. Kannattaa laittaa kuulokkeet korviin ja avata tuo ikkuna. 

Luonnossa vahvat voittavat.  Sinitiaisen pönttö on kuulemma jo tyhjä. Milloin emo lakkaa huolehtimasta pesueestaan?

http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html

_____
Edit. klo 14.51 Pienensin kollaasikuvan.

Viikon verbit

Perjantaina pakkasin liian paljon tavaroita pientä viikonloppupyrähdystä varten. Muistui mieleeni anoppini, jolla oli tapana matkustaa moniksi talvikuukausiksi Etelä-Eurooppaan vähin matkatavaroin. Hänellä oli sellainen periaate, että aina voi ostaa uutta paikan päällä. Itse olen toisen sorttinen ihminen.

Lauantaina laittelin itseäni edustuskuntoon. Siinä meni melkoinen tovi. Onhan se kohteliasta edes yrittää parhaansa, ettei pilaisi valokuvia, joita nykyään otetaan niin runsaasti. Huomasin muuten niistä kuvista, että hiukseni ovat selvästi alkaneet harmaantua.

Sunnuntaina suunnittelin ja näpräsin vunukoiden kanssa yhden kaulakorun, mutta kiinnityssolkea en saanut millään pysymään napakasti kiinni langan päässä. Se askartelumme jäi kesken, mutta ei meiltä tekeminen loppunut.

Maanantaina matkustin puoli päivää. Oli mielenkiintoista seurata lumitilannetta. Jossakin Orimattilan tienoilla näin vilaukselta kolme joutsenta. Lauantaina olin kuullut mustarastaan heleän laulun ja sunnuntaiaamuna sitten jo näin tämän lurittelijan.

Tiistaina totesin, että maanantai oli ollut hyvä matkustuspäivä. Täällä oli vuorostaan yön aikana satanut lunta. Ei kuitenkaan ole ollut niin lämmintä, että voisi sanoa uuden lumen olleen vanhan surma. Toisaalta sulamisvedet sitovat katu- ja tiepölyä. Maanantaina ilmanlaatu oli täällä välttävä, ellei peräti huono.

Keskiviikkona kävin kaupungilla aamupäivällä ja illalla kokouksessa. Sihteeri tekaisi pöytäkirjan kokouksen kuluessa ja pöytäkirja tarkistettiin saman tien. On se niin näppärää touhua nykyään tuo työnteko.

Tänään torstaina tallustelin kumisaappaissa katsomaan, miten paljon lunta on tähän mennessä kasattu Jalkasen patsaan kohdalle. Bongasin pari sähkömiestä latureitin varren valotolpista. Yksinäinen varis kraakkui minulle ja yksi pulupariskunta näkyi ja kuului kuhertelevan kerrostalon katolla. Taitaa sittenkin olla kevät, vaikka ei oikein siltä näytä ikkunan takaa katsoen.

 
___

PS. Idean viikon verbeistä sain Senioriopettajalehdestä. Taas Bloggerissa näkyy tapahtuneen muutoksia. Toinen kuva katosi jonnekin. No löytyihän se lopulta...

Home Sweet Home

Kännykästäni puuttuu yksi tarpeellinen ominaisuus. Sillä pitäisi voida etäkastella kukat. Tällä kertaa kävi niin, että kukkien kastelusopimus ehti olla voimassa vain muutaman tunnin. Minulla ei ollut varajärjestelyä. Kuvassa ei kuitenkaan  ole kuolleita huonekasveja, koska sain kasteluasian järjestykseen. Nämä versot olin itse leikannut passiflorasta jo aiemmin.

Tosin mustanmerenruusut olivat venähtäneet pituutta liikaa säleverhojen suojassa. Luulen niiden vahvistuvan latvomisen jälkeen.

Elämä virtaa koko ajan ja tuo tullessaan yllättäviä käänteitä. Liikkeellä ja liikenteeessä aistin sen voimakkaimmin.Olen aina ollut sitä mieltä, että autoilu ei ole ihmiselle luontainen tapa liikkua.

Apostolinkyyti olisi sitä hohdokkainta ja hiihtäminen, mutta ne ajat ovat jääneet taakse. Samoin polkupyöräily. Jokaisen pidemmän automatkan jälkeen minulla on tunne, että perille päästyäni osa minusta on vielä matkalla. Jännitän kuoppia, mustaa jäätä, loskaa tiellä, polanteita, vaarallisia uria kapeilla väylillä ja kaarteita ja rekkoja ja liukkautta ja pimeyttä. Ja tuota kaikkea oli. Minua keinutti kuin maakrapua merellä.

 "Ja pikkuinen sanoi, että keinutaan." Ja me keinuimme ja leivoimme ja kävimme pulkalla kaupassa ja me ostimme tarra-arkin ja teimme vaikka mitä. Ja nyt on jo iso ikävä.

Sääennuste lupaa suorastaan täydellistä hiihtolomasäätä tulevaksi viikoksi. Muistan, kuinka joskus työaikana tämän vyöhykkeen hiihtolomaviikko vaikutti olevan liian myöhäinen. Ladut olivat roskaisia ja jäisiä. Jospa talvi on siirtynyt hiukan myöhemmäksi. Vastahan se vuodenvaihteessa alkoi.

PS. Tarvitsisin tällaisen laitteen - joskus ehkä tai sitten en.

Voi sentään!

Mistä näitä tuulia oikein riittää? Hannu-myrskypäivänä äkkinäinen puuska sai minut tuntemaan itseni melkein lentokykyiseksi ja pakotti auton turvaan. On ollut vesisadetta, räntää, loskaa ja kirkkaita päiviä välillä. Ihan jokaiseen makuun. Luntakin tuprutti juuri sopivasti aatoksi, niin paljon, että Puijon laella olisi luullut talven olleen tavanomaisempi.

Mihin tämä pimeä syksy ja kokonainen vuosi taas solahti? Olisi inventaarion paikka. Jätän sen väliin, koska ei sitä kyllä saa, mitä tilaa. Parempi olla tilaamatta. Jouluajassa on ollut parhainta lasten ja vunukoiden tapaamiset ja yhteiset hetket. Ystävien kortit, kirjeet ja puhelut. IT-aikana myös sähköiset viestit. Niistä kaikista tämä minulle uudella i-kielellä nimetty Liisi-mimmi on iloinnut.

Olisiko ollut aatonaatto, kun tarkoitukseni oli ostaa jouluksi voita. Lähikaupan voihylly oli tyhjä. Ylemmältä hyllyltä löysin viimeisen pienen paketin luomuvoita. Ihan riittävästi meille, koska remontin keskellä jätin jouluvalmistelut suosiolla sikseen.

Joulupukkia odotettiin keskimmäisen perheessä jo hiukan edellisvuosia rennommin eikä pienimmäinenkään toisten joukossa arkaillut. Alvan ensimmäinen yövisiitti ilman vanhempia onnistui myös hyvin. Mummu kelpasi kylvettäjäksi, mutta toki joutui selittämään, miksi valmiilta näyttävään saunaan ei voinut mennä. Eikä aamupalalla kastunut vaatteetkaan, koska joimme maitoa ihanasti siemaillen.

Postilaatikolle on ollut iljanteisten polkujen vuoksi liian pitkä matka aamuisin. Eilen illalla päivän posti ehdittiin hakea vasta iltaseitsemältä. Selasin uutta Kodin Kuvalehteä ja silmiini osui heti artikkeli "Mummu on in". Se oli lyhyt juttu maatuska-puunukeista. Olin juuri konttaillut pitkin lattioita ja etsinut puuttuvia puunukkien puolikkaita. Jokainen tytöistä haluaa leikkiä juuri niillä. Ovat in, aina olleet.

Netistä löytyy tietoja kyseisten nukkien historiasta ja symboliikasta. Lapset eivät historiasta välitä ja ymmärtävät symboliikankin heti ihan itse.

Alakuvassa pilven sisässä lepäävän Puijon jouluyön tunnelmaa. Lämpötila oli nollassa, ilmankosteus korkea. Kallaveden pinnan tasosta katsellen taivas oli niin kirkas, että tähdet näkyivät. Joulun tähdet.

Kehu lapsi päivässä

Muutama vuosikymmen sitten työntelin Lahden torilla rattaissa esikoistani. Eräs vanhempi kollega sattui  kävelemään vastaani ja alkoi leperrellä juuri kävelemään oppineelle lapselleni. Hetken kuluttua hän kuitenkin sanoi, ettei pidä liikaa kehua lasta pienenä ja jatkoi matkaansa. Se oli sitä aikaa. 

Tänään on vietetty Lasten oikeuksien päivää, jonka tiimoilta esim. sytytetään taikalamppuja eri puolilla maata ja järjestetään useita muitakin tapahtumia. Tämän vuoden teemana on päästä eroon kasvatuksen kuritusväkivallasta. Nollatoleranssi väkivallalle. Itse sanakin on kammottava.

Lapsen oikeuksien sopimus on sisällytetty perus- ja lukio-opetuksen opetussuunnitelmiin.  Jostakin syystä kouluille on annettu aikaa aina vuoteen 2016 saakka ottaa ko.määräyksen mukaiset opetussuunnitelmat käyttöön. Tuntuu melko pitkältä ajalta. Sitä toivoisi, että sanoista tekoihin olisi lyhyempi matka.

Luin tänä aamuna Katja Hedbergin artikkelin (SS) Kristina Kouroksen toimittamasta pamfletista Iloisen talon kellareissa. "En muista koskaan istuneeni äitini sylissä." En minäkään muista. En muista edes kävelleeni hänen kanssaan kertaakaan käsi kädessä.

Yhteisöjä ovat isot perheetkin. Meilläkin kotikotona oli Koivuniemen herralla  oma paikkansa tuvan oven päällä ja sitä myös käytettiin. Isovanhempana tuntuu todella mukavalta, kun lapsenlapsen kädet kiertyvät mummun kaulaan tai sormet sormien lomaan ja yhdessä onnistumme saamaan jotakin aikaan. Materiaaliksi kelpaavat paperi ja värit, muovailuvahat, puupalikat, soittimet, sanat, liike. Teippi on myös must. Pikkuiset ovat ideapankkeja. Vain hetki ja esitys tai näyttely tai kauppaleikki on valmis. Ja lopuksi aplodit. Kun/jos omat lapsenlapset ovat kaukana, voi kehua pihan lapsia.

Hyvä taikalamppu on muuten otsalamppu. Sen voi pukea taaperon vyötäisille ja voi sitä iloa mikä siitä seuraa. Kannattaa kokeilla näin marraspimeillä.

Matkalla marraskuussa

Suomi on iso maa. Koska reporankani ei anna istua kerrallaan kuin tunnin, matka-aika pitenee. Siinä ehtii seurata maisemia ja piennarten jäkälät ja kukkaset. Ja tutustuu muutamaan taukopaikkaan. Lupiineja olisi ollut poimittavaksi asti. Samoin siankärsämöitä ja saunioita. Jokunen pelto oli jäänyt puimatta ja liika märkyys näytti vaatineen uusia ojituksia. Sateet ovat vaatineet veronsa.

Paikannimiä on myös mukava seurata. Tällä kertaa jäi mieleen Kumpumäki. Vaikka paikka on aika korkealla, puusto estää näkemästä kauas. Sen sijaan toissakesäiset myrskytuhoalueet ovat edelleeen avaria paikkoja. 

Lakeuksien ladot ovat huonokuntoisia ja näyttävät ajan myötä muuttuvan pyöröpaaleiksi. Niitä on joko ripoteltu pitkin peltoja päällystettynä tai päällystämättöminä tahi kauniisti helminauhoiksi aseteltuna. Näin yhden pyramidirakennelmankin. Karjaa ei enää näkynyt ulkona.

Täällä kotona on nyt viimeistään poistettava tuuletusikkunoiden hyttysverkot, koska tintit käyvät etsimässä niistä mahdollista syötävää ja samalla isontavat verkon silmät hyttysenmentäviksi. Muuten linturintamalla on hiljaista aikaa. Marraskuinen pimeys tuntuu vieneen linnut mennessään. Reissulla näin yhden fasaanin, muutaman naakan, harakoita ja variksia ja bonuksena joutsenpariskunnan. Perillä oli vallan muuta puuhaa. Mummu ei ollut mummu ennen kuin oli aamuisin "laittanut silmät päähän".

Ikäpolvet yhdessä

Jo vuodesta 1985 alkaen lokakuun kolmatta lauantaita on vietetty isovanhempien päivänä ja ainakin vuodesta 1992 on valittu vuoden isovanhempi. Valinnan suorittaa Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto ja tänä vuonna valituksi tuli Mummila-toiminta.  Tulee mieleen entinen naapuri, joka heitti tiskit sikseen, kun ovelle tuli läheisestä omakotitalosta lapsi kysymään: "Tulisiko teidän mummo ulos?"

Lapsuus on lyhyt näin jälkikäteen ajatellen. Ensimmäiset vuodet ovat tärkeimmät. Sen oikeastaan tajuaa vasta sitten, kun oma elämänkaari alkaa väistämättä kiertyä kohti viimeistä rantaa. Jokainen on jonkun lapsi. Milloin äiti lakkaa olemasta äiti? Ei kai milloinkaan. Vaikka lapset ovat lainaa vain.

Lapset tietävät enemmän kuin arvaamme. Kysymyksiä riittää ja kaikki vastaukset jäävät heidän mieleensä. Kannattaa pysähtyä kuuntelemaan ja olemaan läsnä ne hetket, jolloin tavataan. Tuntui todella mukavalta muutaman kuukauden paussin jälkeen tuntea pienten käsien luottava ja luja puristus sormessaan.  Valitsemani vanha laulu, 50-luvulta, sopii isovanhemmillekin. Vastaa aina kun lapsi kysyy, ettei hän lakkaisi kyselemästä.

Isä ja lapsi

Lapsi:
"Kerrohan, isä oi onko pyöreä maa
enkö onnensa lintua myös kiinni saa
miksi taivas niin kaunis ja siintävä on
sano, ootko sä toisinaan myös onneton?

Kerrohan, missä aurinko nukkua saa
onko tuutuna sen meri, taivas vai maa
miksi pääse en lintujen luo lentämään
miksi kyyneleet nuo isä silmissäs' nään?

Isä:
Pienoinen, kerron sen niin on pyöreä maa,
onnen linnunkin kyllä sä voit saavuttaa
siksi taivas on kaunis ja siintävä niin,
ettei lintusi joutua voi kadoksiin.an

Mutta aurinko ei nuku vaipuessaan,
tietä kuulle ja tähdille antaa se vaan
ja jos lentää sä voisit ei lintuja ois
kyyneleittä en kuunnella sanojas' vois.

Lapsi:
Jos on maa aivan niin kuin on palloni mun,
tiedän sen onnen tuon sitten syliisi sun.

Isä:
Pienoinen sitä ei löydä kulkiessaan
-kerran luoksesi lintuna lentää se vaan.

Lapsi:
Missä sen pesä on, kunhan neuvoisit sen
syliis' toisin ja pois sitä päästäisi en.

Isä:
Pienoinen se on piilossa sydämen vain
ja sen löysin mä silloin kun sinut mä sain."

Alkuperäiset sanat ja sävellys: Shanklin Wayne
Suomalaiset sanat Sauvo Puhtila

Sanat löysin täältä, koska en enää muistanut ulkoa. Saman voi kuunnella ranskaksi täällä.

Minäkin olen joskus

Olen kuunnellut Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Se oli niin hauska, että seuraavaksi luin 700 grammaa. Hänen Urheilukirjansakin luin, vaikka en olekaan urheiluhullu. Vanhin vunukoista sanoo minua valokuvahulluksi. Tunnustan kuitenkin, että olen nuorena ollut sen verran intoutunut urheilusta, että jopa harjoittelin sisarusteni kanssa maastojuoksua äidin tekemissä verkkareiden tapaisissa. Se kangas ei silloin vielä ollut edes joustavaa eivätkä jalkineemme olleen millään muotoa urheiluun sopivia. Kangastennareissa juoksimme ja hyppäsimme korkeutta sahanpurukasaan, jonka tuoksun ja ne palopukit muistan vieläkin.

Maataloustyöt ja karjanhoito olivat riittävää lihaskuntoharjoittelua. Hiihtäminen oli luonnollinen tapa liikkua paikasta toiseen, siis kotoa kouluun tai postinvientireissulle lähinpään naapuriin. Kilpailuhenki tartutettiin vasta koulussa. Kilometrien metsästys jatkui lukiossakin. Jos päivä alkoi kaksoisliikuntatunnilla, opettajan määräämän hiihtolenkin ehti kiertää aivan hyvin kahdesti, ja niin me, tosin vain harvat, teimmekin ja istuimme sitten tulipunaposkisina kirkkohistorian tunnilla, kun jälkihiki kuumotti. Onneksi istuin etupulpetissa.

Ahtauduimme Innsbuckin talviolympialaisten aikaan jollakin tunnilla koulun kerhohuoneeseen seuraamaan jotakin hiihtoa ja olin pyörtyä, ilmeisesti hapenpuutteeseen, muistan. Ja paljon myöhemmältä ajalta muistan kyllä, miltä Juha Mieto näytti, kun hän nojasi aitaa vasten ja odotti Wassbergin tuloa ja seurasi kelloa ja hävisi sen historiallisen sadasosan siinä 15 kilometrin kisassa. Ja kävin minä ottamasta hänestä valokuvan lauantaisilla sunnuntaisilla maalaismarkkinoilla. Ja sain sitten selittää lapsenlapsille miksi. Selitin myös miksi jättiputkea pitää karttaa. Näimme niitäkin matkan varrella muutaman. Meillä oli mukava reissu, vaikka olikin helteistä.

Helsinkiin en suksia vienyt ja Kiovassa ihmettelin muutamia muista maista tulleita opiskelijoita, jotkä kävivät juoksemassa tai jumppasivat yhteisasuntolan aulatilassa avoimen ikkunan ääressä. Olen minäkin joskus, sitten myöhemmin.

Kukkia ja perhosia

Oli tyttöjen retki. Paitsi pienimmäisen. Pakattiin äidin reppuun juomia ja edellispäivänä leivottua herkullista pullaa ja lähdettiin kävelemään hiekkatietä peltojen halki, sitä tietä jolla seuraavana aamuna näin ne töyhtöhyypät ja josta kääntyi se toinen tie sinne lokin pesäkivelle. Vihreä vilja lainehti molemmilla puolilla mutta ei vielä tähkinyt. En tunnistanut mitä viljaa se oli, mutta kukkia päätimme poimia sitten tulomatkalla, erilaisia ja vaikka seppeleeksi. Isommalle pitemmällä varrella, pienemmälle lyhyemmällä. Ja molemmille samat ja ainakin sama määrä. Mutta  kyllä me poimimme ja tutkimme niitä jo menomatkalla. Ja oransseja perhosia lenteli ja joku sinisiipikin, mutta ne eivät pysyneet yhtään aloillaan.

Heti kohta maalaistalon pihan ohitettuamme olisimme voineet syödä ne kesäeväät. Säästettiin kuitenkin sinne koskelle, jossa oli vanha puusilta.Sillan alla kasvoi ja kukki tuntematon kukkanen. Oli meillä toinenkin uusi kukkatuttavuus sieltä kuusikon kohdalta. Ja siellä hiekkatiellä ihmettelimme, miten omat varjomme voivatkin olla niin pitkät ja miten äiti siinä yhteisvarjokuvassa saattoi olla mummua pitempi. Sellaisiakin me pohdimme, että tässä sitä voi kävellä keskellä tietä, kun ei ole mitään liikennettä,  ja me jaksoimme koskelle asti ja vähän ylikin, koska etsimme mukavaa istumapaikkaa.

Aurinkoisilta teiltä metsäpolulle poikkeaminen toi nokkoset, muurahaiset ja itikat, vaikka varjoisuus olisi  helpottanut oloa. Tien toisella puolelle pöyhittiin kuivuvia heiniä traktorilla, mutta se ei haitannut mitään, koska se jos mikä on maalaiselämää. Eikä sitä istumapaikkaa löytynyt ja me söimme ne eväät seisten. Kävi se niinkin. Ja kuin jälkiruuaksi löysimme kypsiä metsämansikoita, joita emme olleet tulomatkalla lainkaan huomanneet. Ja siinä kävellessä eivät paarmatkaan kiusanneet.

Ja sitten me kävelimme samaa reittiä takaisin ja taitoimme lisää kukkia mesiangervoista niittyleinikkeihin ja vain yhden sellaisen, jota emme tunteneet. Ettei se vain olisi rauhoitettu kasvi. Siankärsämöt tahtoivat väkisin mukaan juurineen. Jo kaukaa näimme miten grillistä jo nousi savu ja ne kukkaset laitettiin siihen vesiastiaan, koska meillä oli heti taas ihan muuta tekemistä ja seppeleitä on tehty ennenkin. Voikukista, apilasta, koiranputkista ja vaikka mistä. Ja se mukaan napsittu outo kukkanen (kuvassa) taitaa olla  pulskaneilikka. Onpa kukalla hauska nimi.

Niin kaunis on maa

Kirkonkellot soivat tänä aamuna yhdeksältä. Sen täytyy olla koululaisten kevätkirkko. On tämän kevään suvivirsi- ja gaudeamus igitur-päivä. Jo ennen kahdeksaa liehui ensimmäinen lippu.

Vain hetki sitten ojat, ranta ja metsänpohja olivat arkisen paljaat. Nyt ei tiedä, mihin jalkansa asettaisi sinisellä lemmikkimatolla. Pientareet loistavat keltaisenaan voikukkia, joita pienten kevätjuhlijoiden teki mieli poimia ja seppeleeksi sitoa. Kuollut rotta oli kadonnut ison kiven takaa. Linnut sirkuttivat. Pomppufiilis tarttui juhlasta mukaan ja ohjelmassa nähtyjä ihmispyramideja piti kokeilla jo kadulla juhlatamineissa.

Moni kevätjuhla oli aikaistettu arkipyhäviikon vuoksi. Koululaiset ovat ansainneet lomansa, eskarilaiset alkavat odottaa koulun alkamista. Onneksi on oma kotikoulu työjärjestyksineen, jossa päivään mahtuu useita koulupäiviä, välitunteja ja kotiläksyjä. Lyijykynät tylsyvät ja pyyhekumi on usein kadoksissa ja terotin, mutta se ei edistymistä haittaa. Ja Pirkko-opettaja ei edes itse ymmärrä kaikkia tehtäviä.

Miten helposti kaikki muuttuu kilpailuksi. Myös meillä aikuisilla. Ja vaikka allasjumpassakin. Mikä ihmeen kilpailuvietti meihin on rakennettu. Rantapalloon ei saa koskea käsin, vaan se on torjuttava veden alla käsiliikkeillä aiheutetuilla aalloilla ja olisi muistettava hengittääkin välillä. Ja me neljä paikalla olijaa yritämme parhaamme ja omat rajat tahtovat unohtua.

Sitä muistaa monenlaisia kevätjuhlia ja varsinkin niitä todistusten arvosanojen aiheuttamia reaktioita ja tunneryöppyjä. Ensin itse koululaisena koulussa ja sitten kotona, opiskelijana ja sitten taas koulussa siellä kateederin takana ja sitten vanhempana lastensa juhlissa ja nyt vielä isovanhempana. Ja toivoo oppineensa jotakin ja vieläkin oppivansa.

Ja sitä kirjoittaa kolmannessa persoonassa, vaikka tarkoittaa ihan vain itseään. 

Små saker är de bästa

Det finns en stor myrstacke bakom huset. För många många år har jag skyllt på olydiga barn för att ha slagit  sönder denna stacke. Det vat några dagar sedan när jag tittade ut och äntligen såg vem är att skylla för denna saken. En stor kråka, den samma kråkan, som syns att ha stulit den gamla skatnästen. Myrorna var i paniken för många dagar.

Det har varit så varmt och soligt, att snö och is försvinner på ögönblicket. Jag har hört, att det redan finns hästhovsörter. Jag personligen har sett bara blåsippor i den närmaste parken. ( Vårens första blåsippa måste fotograferas av en ordentlig bloggare varje år, tycker jag.). I morse hade två cityharar suttit på hemgården, i går bongade jag en ekorre. Dessa djur är för snabba för mig. Änderna brydde inte sig om mig. Vi stod orörliga och tittade på varandra.  De var vana vid att bli fotode i kvällljus på stilla vatten vid iskanten nära stranden.

Jag känner mig litet trött. Man försöker så mycket att förbereda sig för allt möjligt. Förgäves. Jag tycker, att psykiater Sinkkonen har rätt, när han säger i sin 60-års födelsedagsintervju, att de finns så många föräldrar och mor- och farföräldrar, som släsar pengar på extremehobby, men de meningfullaste sakerna barnen skall komma ihåg har varit fridfulla vardagssysslor med dem.

Det är fantastiskt att lyssna på vårens fåglar, samla kottar, titta på myror, smaka memma, äta en varm bulle med mjölk, hitta en docka efter en docka efter en docka i en traditionell matushka, dansa till egenvald musik, simma, pussla, pussa och krama och så vidare...  Det har vi gjort. Åtminstone. Tusen tack!

Maaliskuuta

Uusi lumi on taas kirkastanut jo mustuneet sulapenkat häikäiseviksi. Viikon varrella on pidellyt sen verran viimaista pakkasta, että pilkkijäät ovat näyttäneet melko tyhjiltä. Mitä huonompi sää oli, sitä enemmän näkyi väkeä liikkuvan kaupoissa, joihin pistäydyn vain puolipakosta. Perjantaina sain käydyksi  tilaamassa uudet lukulasit. Olin jo lähtiessäni päättänyt, että tilaan lasit ensimmäisestä liikkeestä. Niin teinkin. Tärkeintä oli saada niistä mahdollisimman kevyet.  Toimitusaika tuntuu pitkältä, mutta pääasia on, että asia on vihdoin hoidettu.

Viikko on vierähtänyt nopeasti. On pelattu Rekkakuskia, sanapelejä, leivottu korva- ja silmäpuusteja ja ommeltu Tilkku-niminen kissa, pidetty rattoisa lukuvartti vitsikirjan parissa, vaikka oli lomaa siitäkin. Mikä on hitauden huippu? Kun etana hiljentää vauhtia kaarteessa. Ja muuta hauskaa Mummo marjassa-kirjasta. Selitetty sanoja, vastattu kysymykseen kysymyksen jälkeen.

Voin sanoa käyneeni melkein pilkillä. Kävelin eilen erään lammen rantaan hauskaa polkua. Polku oli pulkan levyinen ja niin syvällä hangessa, että siinä ei päässyt kaatumaan. Itse avannoille asti, joita muu pilkkiporukka innokkaasti kairasi, en sitten päässytkään, koska rannassa oli jonkin verran vettä ja minulla kastuvat jalkineet. Kumisaappailla en jostakin syystä kerta kaikkiaaan tarkene.

Ei se mitään haitannut, koska ahti ei ollut antoisalla tuulella ja tuuli taas oli. Onneksi sen ainoan ahvenen sai innokkain kalamies sillä aikaa kun minä kävin tallaamassa metsätietä ja ihmettelemässä kuusten lumikuormaa. Yksi ainoa harakka lensi kraakkuen tien yli. Muuten kuulin vain omien vaatteitteni kahinan. Tuulen suojassa aurinko ja nuotio lämmittivät. Eväät söimme kyllä ihan sisätiloissa.

Missä viipyvät hankiaiskelit? Olisi mukava päästä poikkemaaan pois tutuilta poluilta. Aurinkoista sunnuntaita!