Jäniksenkäpälä vai linnunsiipi

Sen verran on satanut lunta tännekin, etä eilen havaitsin jäniksen loikkineen etupihan poikki. Eläinten jälkien tunnistaminen on ammattilaiselle helppoa, kuten eilinen elokuva Hukkamies (YleAreena) osoitti.  Susien kielenkin opetellut hukkamies Seppo Ronkainen vain mittasi lumihangesta suden tassunjäljen mitat ja osasi oitis yhdistää jäljet pannoittamiinsa ja nimeämiinsä susiin. Dokumenttia katsellessa omat tunteet ailahtelivat eri suuntiin. Kaikkea sitä metsistämme löytyy.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kuitenkaan olla kannanotto susikeskusteluun, vaan ajatus näkyy hyppäävän asiasta suoraan kolmanteen. Jäniksen jäljistä tuli mieleeni jäniksenkäpälä. Sanovat jäniksenkäpälää, kuivattua tietenkin, käytetyn ennenvanhaan leivonta-alustan tai -pöydän tai leipälautojen puhdistamiseen jauhoista. En minä ainakaan sellaista muista. Äitini bruukasi käyttää 50-luvulla linnunsiipeä siihen tarkoitukseen. Kanansiipeä kai, koska se oli valkoinen.

Tänään on ensimmäinen ns. kunnon pakkasaamu. Mittarimme näytti aamuvarhaisella peräti kymmenen miinusastetta. Ennusteiden mukaan sää kylmenisi vasta loppuviikolla. Kuinkahan minun jääennusteeni kanssa käy? Toissa-aamuna oli tyyntä ja tämäkin ranta oli hetken riitteessä. Itse en ehtinyt sitä ihmettä edes nähdä, koska nousi tuuli ja tummat raskaat laineet puskevat koko ajan selältä kohti rantaa. Vesi on noussut huomattavasti eikä routaa vielä ole. Eino-myrskyn tuulenkaatojen korjuujäljet Puijolla eivät maisemaa kaunista. Kone on uponnut paikoin syvälle.

Oravat ovat harmaantuneet. Jänistä en ole päässyt vielä näkemään paitsi pihassa vieläkin säästyneet jälkensä.

PS.
Mitä enemmän katselee toisten ottamia kuvia, sitä vähemmän tekee mieli enää julkaista omiaan.

Päikseen

Katsoin tänään 50-luvun mustavalkoista Suomea elokuvassa Kahden ladun poikki. Se kertoi kiertävistä tukkijätkistä, joita asutettiin ennen tukkikämppien aikaa taloissa. Nuoret komeat tukkijätkät saivat monen kylän ja talon sisäiset ihmissuhteet sekaisin. Jollakin sen ajan lentojätkistä saattoi olla soittopeli matkassa ja hetkessä pistettiin tuvan lattialla jalalla koreasti. Tuosta ajasta muistan äitini joskus kertoneen. Tosin hyvin vähän.

Maaseudulla oli ennen tapana järjestää perunannosto aina talkoilla. Olen sitä ikäluokkaa, joka sai ns. perunannostolomaa koulusta. Muistan vain yhden kerran olleeni naapurissa talkoissa. Ruuan siellä sai. Ja hyvän mielen, koska sääkin suosi. On sitä joskus joutunut nostamaan perunaa kädet kohmeessa tai vesisateella.

Tätini kertoi, miten hänen nuoruudessaan taloissa oli ollut tapana perunatalkoiden jälkeen järjestää tupatansseja. Parhaat talkoot hänen mielestään olivat olleet ehdottomasti Penttilässä. Ruokaa oli tarjolla koko yön. Kello viisi aamulla oli aamukahvit ja sen jälkeen talkoolaisten piti poistua. Varmaan ensin hiukan lepäämään ja sitten mahdollisesti seuraaviin talkoisiin. Samat talkoolaiset kiersivät talosta taloon ja loppuviikosta heitä tietenkin väsytti.

Täti kertoo pappani kehaisseen tanssineensa nuorena talkooviikolla viidet virsut puhki. Ja ahkera talkootanssija on tätikin ollut aikanaan. Äitinsä ei oikein hyväksynyt näitä nuortensa yöllisiä reissuja. Hän oli kasvattajana ankarampi kuin miehensä. Jos tädilleni oli sattunut jotakin ikävää, hän kääntyi aina ensin isänsä puoleen. Isä oli taitava sovittelija ja lempeällä huumorillaan sai asiat näyttämään usein paremmilta kuin ne itse asiassa olivat.

Nykyään tavallisimpia talkoita ovat taloyhtiöiden pihatalkoot. Verottajalla on sanansa sanottavana myös talkoista. Verohallinnon ohjeet talkootyön verotuksesta .

Entä onko aikapankkien tovi- vastikkeellinen pienpalveluiden tarjoaminen harmaata taloutta?

"Aikapankki on voittoa tavoittelematon, avoin, sitoutumaton, demokraattinen foorumi, jonka päätavoite on kehittää aikapankkeja, jotka toimivat kansainvälisesti tunnetun Timebanking-liikkeen periaatteiden mukaan. Suomen aikapankit toimivat osana Community Exchange Systems -verkostoa.
Suomen Aikapankkien verkkotorilla vaihdetaan palveluita aikaa vastaan. Periaatteena on, että kaikkien aika, työ ja avun tarve ovat yhtä arvokkaita."

Olisikin.

Pintapelastusta

Alkaa olla se aika, että valo voittaa ja titityyt kuuluvat korvalappujen lävitse, vaikka lumi vielä narskuu askelten alla. Pihabongauspäivänä oli niin harmaata, etten nähnyt ainuttakaan lintua. Nyt tutut harakat keikkuvat jo pihapuissa ja katoilla. Oravanpoikaset kiitävät keveinä helmikuisilla nietoksilla. Varikset miehittävät koivujen latvuksia ja tarkkailevat ympäristöä.

Läheisintä äänimaisemaa tosin hallitsee Kallansiltojen alle kaivettavan uuden laivaväylän junttaaminen. Yhtenä viimaisena päivänä kävelin uutta pyörätietä. Tarkoitus oli käydä vain ensimmäisellä sillalla, mutta uteliaisuus voitti, kun näin neljän ambulanssin, parin poliisiauton ja yhden paloauton kiitävän pohjoiseen. Jatkoin matkaa, koska aurinkokin päätti kurkistaa tummanpuhuvan pilviverhon lomasta.  Onneksi ei ollut kyse  mistään onnettomuudesta, vaan korkeimmalta sillalta harjoiteltiin pintapelastusta.

Toivottavasti naapurimaamme vähemmistökulttuurien pelastamisyrityksissä ei ole kyse vain pintapelastamisesta. Oma kieli on liima, joka pitää kulttuurin elävänä. Monin paikoin nuoret eivät enää osaa kantakieltä, esim. maria, mordvaa, ersää. Siis Volgan mutkan seuduilla asuvien sukulaiskansojemme kieliä.

Vielä ehdit mukaan seuraamaan Ville Haapasalon matkaa, jossa hän tutustuttaa meidät suomensukuisiin kansoihin. Ohjelmasarja on tehty viime toukokuussa. Olen seurannut sitä torstaisin keskiviikkoisin Yle Teemalta.  Esimerkiksi Marilaisiin varpajaisiin pääsee tutustumaan enää reilun vuorokauden ajan (edit. pe klo 9.00) muutaman tunnin ajan Areenasta.

Minua kiehtoo tässä sarjassa tietenkin venäjän kieli. Kaikkien venäläisten tuntema Ville Haapasalo on herkkä taitelija ja antautuu työhönsä koko sielullaan. Suomensukuisten katoamassa olevien kulttuurien esitteleminen ja mahdolliset suomalaisuutta avaavat vanhat uskomukset ja tavat ovat myös kiinnostavaa katseltavaa. Ainakin tuo mainittu varpajaisperinne on meillä muuttunut vallan muuksi.

Viimeisessä et:n numerossa Pirkko Arstila muuten kirjoittaa, että Venäjällä babushkat ovat pysyvä voima myllerrysten keskellä, ilman heitä Venäjä varmaan luhistuisi. Mummous, siis ikääntyminen on siellä arvokasta, kuten melkein kaikkialla muualla maailmassa paitsi meillä Suomessa.

Ludmila Zykina - Людмила Зыкина - Течет река Волга

Tälle nauroin viimeksi

Uattouamuna herätään ja sitten myö syyvvään. Sitten juuvvaan kahvit ja sitten myö männään torille ja sitten myö syyvvään lihapiirakat.

Sitten ostetaa joulukuus ja syyvvään munkkipossut. (ee myö aenakaan nuita syyvä meellä kotona...) Tai kuusta ee missää nimessä osteta, vuan haetaan metästä. Mielellään nuapurin puolelta.

Sitten myö tuuvvaan kuus sissään ja juuvvaan päeväkahvit, koristellaan kuus ja sitten myö syyvvään.
Sitten Suomen Turku julistaa jooluraahan ja sitten myö syyvvään ja otetaan joululökit ja sen piälle vähän syyvvään.

Sitten naesväki lähtöö käämään haovvoilla ja myö miehet sillä aekoo syyvvään ja kun naesväki tulloo takasin niin myö haokataan väljpalloo. Sitten myö kylypee ropsaatettaan joolusaanassa ja syyvvän makkaroo, juuvvaan saanakahvit ja syyvvän pipaarit.

Sitten myö outellaan jooluaterijjoo ja syyvvään outellessa parj kinkkuvoeleipee, sitten syyvvään jooluateria ja juuvvaan piälle torttukahvit ja sitten myö leekitään joolukuusen ympärillä ja sitten myö syyvvään.

Sitten kyttäellään joolupukkia ja napostellaan pähkinöetä. Sitten tulloo pukki ja myö vähän syyvvään pukin kansa. Sitten avataan lahjat ja sitten pittee kaevaa evakkoleka puulaatikosta ja tarjota pukille paakut ja sitten pukki talutettaan taksiin ja sitten myö syyvvään.

Sitten katellaan telekkaria ja syyvvään, sitten tirraatettaan iltakahvit ja syyvvään suklaata. Sitte otetaan vähän suolasta kun hiukoo ja sitten myö männäännii jo muata.

Mukavaa uaton ototusta ja muistakkee kansa se joolun totellinen sanoma. (Savolainen joulu)

____

Jaa, että miksi se nauratti. Olin viikon sydänkurssilla täysihoidossa, jossa opettelimme tietenkin mm. terveellistä ravitsemusta, siis jo ruokakaupassa valitsemaan ne oikeat sydänmerkillä varustetut tuotteet. Suolaa ei saa olla liikaa, rasvan pitää olla oikeansorttista, kuitua pitää saada riittävästi. Kyllähän te kaikki tiedätte vanhan ruokaympyrän, ruokakolmiosuositukset ja lautasmallit. Kauppaan pitää vain muistaa ottaa mukaan suurennuslasi.

Yksi sydänkurssin vetäjistä luki tämän meille ääneen lähtökahveilla. Onneksi kenelläkään ei kuitenkaan mennyt kakkupalan muru väärään kurkkuun. Koko viikon olimme opiskelleet niukkaslinjaa.

Sattui kuitenkin tämä Suomen 95. itsenäisyyspäivä juhla-aterioineen samalle viikolle. Juhlakattauksen ruokarunsauden äärellä tuli sellainen the biggest loser -olo. Tarjolla oli vaikka mitä ja jälkiruuaksi täytekakkua ja suklaata.

En muuten muista, milloin viimeksi olisin itsenäisyyspäivänä päässyt niin vähällä Suomen suosituimman televisio-ohjelman katsomisessa. Viikon lehdetkin on lukematta. Nyt on tarkoitus siirtyä takaisin arkeen.

Juhlapöydässä ei viitsi kameran kanssa heilua, joten ne herkut joudutte kuvittelemaan. Tuossa yläkuvassa on arkeen sopiva välipalajuoma, joka on valmistettu tehosekoittimella piimästä, banaanista, puolukoista ja makeutettu  tilkalla hunajaa. Vieressä näkyvien kahvileipien  päällä oli levitteen lisäksi tuttua lehtisalaattia, tomaattia ja vähemmän tuttuja ruisleivän päällysteitä kuten banaania, luumuja, viinirypäleita. Siinä mitään juustoja tai lihaleikkeleitä tarvita.

Talviaikaan

Tänä iltana se taas tehdään. Käännetään kellojen viisareita kohti kesää. Digitaaliset laitteet saattavat osata muuttaa ajan itsekseenkin, kuten viime viikolla uutisoitiin käyneen jonkin älykkään puhelinlaitteen kohdalla etuajassa.

Uusia entistä ehompia älylaitteita, jotka seuraavat askeleitamme väsymättä ja taltioivat henkilökohtaista dataamme kai jonnekin pilvipalvelimiin, putkahtaa maailmaan melkein päivittäin. Miten mahtaa olla yksilön tietosuojan kanssa? Pankit, vakuutusyhtiöt, Kela, sähköiset reseptit, kanta.fi....

Palveluja riittää. Mietityttää vain, onko tästä samojen uutisten linkittämisessä lähteestä toiseen ja kolmanteen mitään kansantaloudellista hyötyä. Siis kertyykö siitä niitä veroeuroja, joilla se sote, koulut ja kaikki muut hyvinvointipalvelut kustannetaan. Tuntuu, että on paljon puhetta, mutta vähän tekoja. Ilmeisesti olen seurannut hiukan liikaa vaalirallia eri kanavilla.

Itselläni ei älylaitetta vielä ole. Vai lasketaanko tämä oikkuileva läppäri sellaiseksi?

Pitkän tien katson näinkin kulkeneeni sähköttömästä korpimökistä nykyaikaan. Bloggaava isoäiti ei ole enää mikään kummajainen. Omana kouluaikana riitti kynä, kumi ja ruutuvihkot. Ja taulu ja liidut. Episkooppi, rainakone ja lopulta diaprojektori olivat jo valtavaa kehitystä. Nauhurin näin vasta lukiossa. Omaa mankkaa tai levysoitinta minulla ei koskaan ollut.

Ajankuva suorine linjoineen näyttää olevan, että nyt hiplataan tabletteja ja  älypuhelimia kotisohvilla, vaikka olisi vieraskin paikalla. Viikon nettipaasto tekisi varmaankin hyvää jokaiselle.   

Lumisateet ovat toistaiseksi kiertäneet Kuopion, mutta pienten lampien rannat ovat jo riitteessä. On aika siirtyä myös talvivaatteisiin. 

****

Katsoin eilen Kansankodin kuokkavieraat 1/8: Sauna vaatekomerossa -uusinnan. Dokumentti on esitetty aiemmin Teemalla, mutta en ollut sitä aiemmin nähnyt. Jos haluaa nähdä tämän ensimmäisen osankin, juuri ja juuri ehtii vielä.  Oli niin tutunoloista tarinaa, vaikka itse en ole Ruotsinkeikkaa tehnytkään. Muutama oman kotikylän poika teki. Suosittelen. Paljon on muuttunut, mutta moni asia on ennallaan. Ihminen on sama.

****

Hyvää alkavaa talviaikaa kaikille lukijoilleni. Ihmeellisesti tuo "lukijaraati" palautui näkyväksi ihan itsekseen.

Ashiaa

Tänään oli tässä kohtaa ensimmäinen aamu, jolloin naapuri näkyi raapivan jäätä autonsa ikkunoista. Ehkä viherkasvien olisi aika päästä sisälle. Auringon nousu oli kaunista katseltavaa valon hiipiessä puiden latvoihin. Pihan viimeinen ruskoliljan nuppu yrittää avautua. Etanat näkyvät vallanneen syyskrysanteemin. Ilmeiseti ruuakseen. Valkoinen syysleimu kukkii viimeisiään ja korkeakasvuinen kanadanpiisku on ehtinyt taas kukkaan kuten vuosi sitten. Kasvukausi on ollut pitkä, mutta liian kostea. Elämänlanka on siitä kyllä tykännyt ja kasvattanut tuuheat hiukset neiti Ex-Pihakoivulle.

Jättipalsamit näyttävät jo hiukan kärsineen, mutta sinnittelevät vielä. Olen havainnut niiden levittyneen maamme itäisimmästä kolkasta länsirannikolle  asti. Pohjois-Savon korkeudelta etelään. Pohjoisemmasta en tiedä.

Lupasin joskus aiemmin kertoa kokemuksia asahista. Kaikkien liikuntalajien esittelyt tietenkin lupaavat kymmenen hyvää ja kahdeksan kaunista. Asahiakin pidetään matalan (kunto)kynnyksen lajina, siis kaikille sopivana. Minun on kuitenkin todettava, että enhän minä pysty edes seisomaan oikein. Reisiä polttelee jo reilusti ennen tunnin puoliväliä, vaikka liikkeet ovat todella pieniä ja notkeille varmaankin hyviä ranganvenyttäjiä. Minun titaanilla muutamasta kohdasta vahvistettu jäykkä runkorakenteeni ei suostu niihin. Paras on kai pysyä kotilattialla. Väkisin yrittäminen tekee tästä lajista staattisen. Paljon mainostettu lempeys on siitä silloin kaukana. Staattisuudesta taas eivät sydän ja verenkierto tykkää lainkaan. Tavallinen käveleminenkin tuntuu paremmalta. Liikkumisen tulisi olla aerobista ja pitkäkestoista.

Tämä on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni ja kokemukseni ko. lajista. On ryhmässä toki sellaisiakin, jotka ovat siihen melkein hurahtaneet. Mitähän sitä voisi kokeilla seuraavaksi, että saisi vaihteeksi onnistumisen kokemuksia?

Tällaiset puolipakon edessä luovuttamiset eivät juuri mielialaani kohenna. Varsinkaan kun joka tuutista täällä hetkellä toitotetaan liikunnan terveysvaikutuksia ihan kaikkeen. Tässähän on koko ajan elämä pelissä. Jos ei päivällä, niin sitten yöllä unissaan, kroppani tekee ihan mitä vain. Viime yönä esim. voitin pronssia mäkihypyssä, jota "realityelämässä" olen kokeillut vain yhden kerran Wiillä. Eikä ponnistus osunut kohdalleen edes siinä. Oli meitä muitakin yrittäjiä, mutta hyppyasennon hallinta oli kaikilta hukassa.

Syksyn merkkejä

Eilen oli pilvinen ja sateinen päivä. Katselin ikkunasta, miten etupihalla harakkaperhe piti sadetta leikkikentän katoksessa. Enpä ollut ennen nähnyt sellaista. Muutama vaahteranlatva ja jokunen pihlajanoksa ovat punertuneet, mutta muuten en puhuisi vielä ruskasta. On vielä liian vihreää. Pihan viimeiset ruskoliljat kukkivat syysleimujen vieressä. Alkaisi kai olla aika siirtää viherkasvit parvekkeelta sisälle. Mutta mihin? Ikkunalaudat otettiin remontin yhteydessä pois eikä ole enää verholautojakaan amppeleille.

Aurinkoisina päivinä rannan puoleisten puiden oksien latvoissa ovat keinuneet  käpytikat ja räkättirastaat. Jälkimmäiset riehaantuivat yhtenä päivänä ryöstelemään puolet pihamme pihlajanmarjoista. Pihlajien oksat on sahattu poikki niin korkealta, että pienet lapset eivät enää pääse helposti repimään niiden houkuttavia marjoja puhalluspilliensä panoksiksi. Toivottavasti linnuille jäisi talvenvaraakin. Västäräkit ovat vielä täällä. Tietyömaan pusikkoiset penkereet näkyvät olevan niiden valtakuntaa. Yksinäinen silkkiuikku sukeltelee vielä rantavesissä.

Oravilla on kiire täyttää talvivarastojaan siinä kuin ihmisilläkin pakastimiaan. Tämä aamu valkeni aurinkoisena, joten perinteinen reissu Kalaryssäykseen tuli tehdyksi. Navakasta tuulesta huolimatta sataman seutu oli tupaten täynnä autoja, myyjiä ja markkinaväkeä. Joku stand up -koomikko hauskuutti yleisöää sanailullaan. Ostin puolukoita, silakoita neljässä eri muodossa, tyrnimarjajauhetta ja vastaloimutetun lohifileen. Vaatteisiin tarttuneen savun hajun sai ilmaiseksi.  

Eilen tuli televisiosta (Teema)  mielenkiintoinen dokumentti: Viipurin taidemuseon tarina.  En tiennytkään, että museon taideteokset evakuoitiin Rautalammille sodan jaloista. Rautalammilta ne on siirretty Hämeenlinnan ja Lahden taidemuseoiden arvokkaimmiksi taideaarteiksi. Ko. ohjelma on esitetty jo monta kertaa, mutta huomasin sen vasta nyt. Nykyään on niin paljon eri kanavia ja ohjelmia, että ohjelmistojen helmet hukkuvat ylettömän tarjonnan sekaan.

Edit. klo 18.15
Menikö tämä sinulta ohi? Virtuaalivallankumous 1/4. Sen voi vielä katsoa Areenasta.

Ruokasodan keskellä

Ruuasta tehdään lifestyleä ja sen seitsemää ohjelmaa erinäisille kanaville. Karpataan, skarpataan. On luomua, funktionaalista, vhh:sta jne. Ehkä jopa syömistä pantataan päivisin ja sitten illalla retkahdetaan reilusti.

Katselin eilen jonkin aikaa television ruokailtaa kouluruuasta. Kouluruokaa pulpetinkuluttajana syöneenä 50- ja 60- luvuilla ja kateederin toisella puolen ollen 70-90-luvuilla viime vuosituhannella minulla on tietty omakohtainen käsitys asiasta. En juuri valittaisi, mutta ajantasaista makutuntumaa minulla ei tietenkään enää ole.

Koko ruoka-asia askarruttaa senkin vuoksi, että vaikka olen luullut ravinneeni itseni ja perheeni jo vuosia suunnilleen oikeaoppisesti virallisten suositusten mukaan, valtimotauti päättää tulla. Ja taas syynätään ruokalautasta, -ympyrää, -kolmiota, mikä se nyt milloinkin on.

Ruista en ole koskaan hylännyt, vaan jokin lapsuudesta juontuva syy-seuraus-yhteys on vaatinut syömään ruisleipää koko ajan. Olen itsekin käyttänyt käsiäni leipätiinussa useita kertoja.


Ruista ranteeseen tarvittiin ennen maatöissä enemmän kuin tässä osin näppäily-yhteiskunnassa.  Ruis on ollut arvossaan ainakin 30-luvulla. Köyhäinhoitolautakunnat pitivät tuolloin "kaitsiakokouksiaan" pitäjien piireissä (kylissä). Eräänkin vuoden 1931 maaliskuisen kokouksen pöytäkirjasta luen seuraavat  pykälät:

1) Toivo M:n heinät jaa kyytipalkat päätettiin maksaa laskun mukaan. Ja L:lle 1/2 mittaa olkia päätettiin maksaa. Osuuskauppaan päätettiin maksaa 60 kg ruisjauhoja.
2) Hilda P:n pyyntö maksusitoumuksen antamiseksi Jyväskylän sairaalaan päätettiin myöntää.
3) Onni N:n 50 mk lasku jauhojen ostoon hyväksyttiin.
4) Lauri L:lle päätettiin myöntää 60 kg ruisjauhoja toukokuun aikana ja 200 markan avustus siemmenen ostoa varten.
5) Oskari L.lle päätettiin myöntää 60 kg ruisjauhoja toukokuun aikana.
6) Eetvi K:lle päätettiin myöntää 100 mk lisäavustus

Köyhät meillä ovat aina keskuudessamme - lähellä ja kaukana.

Totista viihdettä

Kun luin hykerryttävän pakinan Kirlahin mukavasta onkireissusta, muistui mieleeni eräs omista kalastamiseen liittyvistä retkistäni. En minäkään mikään kalastaja-eemeli ole koskaan ollut, mutta sopivalla säällä ja sopivaan vuorokaudenaikaan veneestä onkiminen on ollut ihan rattoisaa puuhaa. Varsinkin silloin kun Ahti on ollut antelias ja keskivartalossani oli vielä niin paljon voimaa, että pystyin istumaan veneessä. Soiden ympäröimän erämaajärven ahvenet olivat oudon rusehtavia, mutta porakaivoveteen päästyään kirkastuivat.

Anoppi oli varsinainen kalastaja ja hänen ohjeidensa mukaan särkikaloillekin löytyi todella herkullinen käyttö lähiruokana. Savustus, suolaus kypsentämisen jälkeen suolavedessä, perkaaminen kypsänä ja hiertäminen voin ja öljyn ja mausteiden kanssa maukkaaksi levitteeksi. Tästä ei kuitenkaan ollut tarkoitus kertoa.

Oli tyypillinen sateinen kesäkuun päivä. Olimme sähköttömällä mökillä vähin eväin. Olisiko ollut se sama kevät, jolloin rakensimme vanhan tulipalossa palaneen päärakennuksen uunin liuskekivistä alustaa pihagrillille. Elimme 90-luvun alkua. Oli vielä niin viileää, että kyyt olivat puolikohmeisina sen uunin uumenissa. Suorastaan sävähdin, kun niitä alkoi paljastua kivien raoista.

Kävimme ongella ja saimme muutaman sintin. Tihuutti koko ajan vettä. Savusaunan muuripadan vierellä oli vanhasta tynnyristä rakennettu savustusuuni. Hyttysiä hätistellen odottelimme kalojen kypsymistä ja mietimme, miten työlästä ruuan hankkiminen on aikoinaan ollut. Jos olisi ollut kaunis ilma, olisimme halstranneet kalat nuotiossa tai grillissä. Meitä oli onneksi sillä kertaa vain kaksi. Jos olisi ollut isompi pesue ruokittavana, olisi kyllä tullut äitiä ikävä.

Peruna ja juurikasvit olivat tuskin pinnalla. Suolta löytyi vain muutamia edelliskesän karpaloita, kotieläimiä ei ollut. Eikä kärpäslätkää kummempia ansoja tai aseita. Villivihannekset eivät vielä silloin edes kiinnostaneet. Nyt ehkä tietäisin hiukan paremmin, mitä luonnon vihreää uskaltaisin laittaa suuhuni. Vaikka tämän vuoden yrttiä vuohenputkea, jota löytyy melkein jokaisesta kukkapenkistäkin.

AVAlla on menossa kiinnostava kanadalainen realityohjelma Operaatio Lähiruoka, jossa

paneudutaan tiistaisin lähiruoan saloihin. Voiko perheen ruokkia pelkällä lähiruoalla? Kuusi perhettä ottaa haasteen vastaan. Lähiruokaa suosivat kelpuuttavat lautaselleen vain ruokaa, joka on valmistettu tai kasvatettu omalla lähialueella.Lähiruoan plussiin kuuluvat ruoan tuoreus ja se, että kuluttaja tietää, mistä lautasen sisältö on peräisin. Lisäksi se on ekologista ja tukee paikallista tuotantoa.

Aihe on tänä kesänä todella ajankohtainen. Minua kuitenkin kummastuttaa, että tämä ohjelma on viihdettä. Vakava asia. Olen siis sen sortin tosikko.

Voiton aika

Aamupalapöydässä mieheni luki minulle ääneen otteita Antti Tuurin romaanista Suuri viljajuna Siperiasta. Kirjastokaistalta löytyy alle kymmenminuuttinen kirjailijan haastattelu tämän kirjan synnystä. Taidan lukea sen itsekin, koska tekstifontti on kyllin kookas eikä sivujakaan ole kuin n.200.

Miten niin voiton aika? Lukemisensa lomassa mieheni kysäisi aina silloin tällöin joitakin sanoja vähän niinkuin ristikkoja tehdessään. Kuten maslenitsa (масленица). Sehän tarkoittaa laskiaisviikkoa ja laskiaistiistaita. Ajankohtainen sana. En uskalla väittää, että näillä perinnepäivillä olisi enää monillekaan juuri mitään merkitystä. Kerron nyt kuitenkin. Laskiaista juhlitaan syömällä tukevasti, koska siitä alkaa paasto ennen pääsiäistä. Minun mutu-etymologiani mukaan alkaa voiton aika. Ei voita leivän päälle. (voi = маслo). Paasto liittyy eri uskontoihin ja ravinto-oppiin. Nykyään voisi ajatella myös nettipaastoa. Vai voiko - enää?

Katsoin eilen illalla Davidin katoamistempun. Siinä David Bond tutkii, kuinka vaikeaa Ison-Britannian kansalaisen on kadota yhteiskunnan tavoittamattomiin. Hän on tuskastunut siihen, miten paljon tietoa hänestä on taltioitu eri rekistereihin ja miten jätämme vapaaehtoisesti (?) digitaalisia jalanjälkiä surffatessamme netissä ja puhuessamme kännykkäämme.  Tuli suorastaan puistattava olo sitä katsoessa. Ei todellakaan oikea kätemme enää tiedä mitä vasen kätemme tekee. Teknologia on ottanut ylivallan ja minullekin suositellaan luettavaksi mm. omia postauksiani. Isoveli siis tietää aika tarkkaan mistä minä pidän. Jos kiinnostaa, kyseinen dokumentti on nahtävissä kuukauden ajan Areenassa.

Dokumentti on pitkä ja katsottavissa valitettavasti vain Suomessa. Olen seurannut jonkin aikaa, avaavatko blogini lukijat tekstilinkkejä. Eivät yleensä avaa, joten kannattaa kopioida ja liittää lainaukset suoraan tähän ruudulle. Lähde on joka tapauksessa aina ilmoitettava. Kerroksellisuus l. linkitys on toisaalta blogien tyypillinen piirre. Videoita ei voi kopioimalla linkittää, joten tässä on kuitenkin taas kaksi linkkiä. Ei mahda mitään.

PS. Raivasin etusivua siirtämällä kaikki saamani kannustus- ja tunnustusnapit erilliselle sivulle tuonne sivupalkkiin jouduttaakseni sivun latautumista.
 ___

Edit klo 18.07
Huom! Ei tarvitse kuin väsyneenä klikata vahingossa väärää nappulaa ja keskeneräinen blogipostauksen aihio lehahtaa ainakin 55 lukijaan. Ja näkyy se pujahtaneen samassa sekunnin sadasosassa myös arvostamani lukijaraadin Blogger-lukijaan.  Pyydän nöyrimmästi anteeksi. Koko teksti oli vasta kopioitu meemipohja kysymyksineen ja vielä poistamattomine vastauksineen, jotka siis eivät ole minun. Olin ajatellut muotoilla siitä oman postauksen tai olla muotoilematta. Poistin  sen niin nopeasti kuin pystyin havaittuani virheen tapahtuneen. Se muuten liittyi noihin tunnustuspalkintoihin tuolla virtuaalisessa vitriinissä.


Siinä tuli taas kerran hyvä opetus itselleni, miten saattaisi olla viisaampaa vaieta kuin olla äänessä. Ainakin kerran minulta on kysytty, olenko koskaan katunut jotakin kirjoittamaani tekstiä, kommenttia, kirjettä, korttia tai vaikkapa sähköpostia. Vastasin, että olen. Poistettuja tekstejä en niinkään.

Menen nyt nurkkaan häpeämään ja toivotan saman tien hyvää laskiaista ja naistenpäivää ja hiihtolomaa.

Sesonkimorsiamet

Paikoin alkaa jo näyttää syksyltä. Sieniä näkyy olevan paljonkin, mutta niitä haluttuja kantarelleja ei ole näkynyt ensimmäistäkään. Sääennusteen yhteydessä ainakin kerran tänä syksynä on muuten näytetty ruskaraja. Hieskoivun lehden kellastumisesta se kai sitten määräytyy. Ja vaeltavan kansan täytyy saada tietää. Kysyntään vastataan. Kuvassa näkyy tämän leveyspiirin ruskatilanne.

Pihlaja, alkukesän valkeaan pukeutunut seppelepäinen morsian, on veitikkamainen. Nykyään morsiamet eivät enää välttämättä pukeudukaan valkoiseen. Pihlaja on syksyn punaiseen pukeutuva upea morsian. On itsenäinen tai itsepäinen, kukin vuorollaan haluaa kukoistaa. Ei ole laumasielu lainkaan, ei valtavirtaa. Tilhiparvet ovat tyhjentäneet pihapihlajat jo marjakruunusta, mutta lehdet vasta vaihtavat väriä omaan tahtiinsa. Paikasta riippuen jokin pihlaja on vielä melkein kauttaaltaan vihreä.

Olen muuten seurannut telkkarista Teemalta Ville Haapasalon junamatkaa Venäjän halki 30 päivässä ja eilen näytettiin miten Habarovskissa paikallisessa avioliittopalatsissa pariskuntia vihittiin pari toisensa jälkeen kuin liukuhihnalla. Sitten maan tavan mukaan kierrettiin ottamassa kuvia tärkeimpien nähtävyyksien luona ennen kuin varsinainen hääjuhla alkoi. Venäläinen vieraanvaraisuus näkyy toimivan Siperiassa asti. Pidetty näyttelijä pääsi kuokkimaan moneen hääjuhlaan. Olen joskus päässyt itsekin. Suomessa ei taitaisi onnistua.

Ikävää ja kaunista

Kun minusta ei ole mattojen kopistelijaksi eikä pölynimurin käyttäjäksi eikä sukankutojaksi eikä juuri miksikään, pakenin eilen purupolulle hetkeksi. Sitä solahtaa niin helposti siihen mustaan aukkoon, joka on ihan ohuen jaksamiskerroksen alla.

Ja kaivaa jostakin taas kerran sen tarvittavan adrenaliinin, jonka voimalla jaksaa takaisin. Ja katsoo illalla telkkarista, miten jotkut pyötätuolissa ja proteesiraajoin ylittävät mahdottomia l. itsensä. Ainoa lohtulause tulee yhden osallistujan suusta. Olin siis pitkästä aikaa yksin.

Luin sivupalkin Three Beautiful Things-blogipostauksia ja suunnittelin illalla muuttaa blogini sellaiseksi. Kolme hyvää ja kaunista asiaa joka päivä. Sitä tahtoo kaunistella asioita säästääkseen muita ja telkeytyä linnaansa. Kotini on linnani. Mutta Huvikumpu voi muuttua Kakolaksi. Ihan kaltereittakin.

3BT:

1) Jaksoin nousta koulun takaista polkua pilveen ja laskeutua Jalkasen patsaan kohdalta alas. Vain kolme muuta kulkijaa, ketunleivät kurkkivat virkeinä, samoin jokunen saniainen ja polku oli raivattu auki.

2) Kipeästä olkapäästä huolimatta suikaloin ison keräkaalin käsin. Yleiskone olisi, mutta en pidä sen tiskaamisesta. Porkkanaa, sipulia, lipstikkaa, pari kasvisliemikuutiota ja savukylkeä. Tuloksena viisi litraa (sic) tuoksuvaa kaalimuhennosta, josta saa keiton lisäämällä vettä.

3) Tein vielä helpon Gittas bärpajn, jota tosin paistoin ehkä viisi minuuttia liikaa. Tässä on helppo testattu piirakkaohje halukkaille. Mustikka sopinee parhaiten. Muistuttaa hiukan Roope-Ankan mustikkapiirakkaa. Et tarvitse edes vatkainta, puuhaarukka riittää.

Gittas bärpaj

150 g smält smör
1 dl socker
1 ägg
3 dl vetemjöl
1 tsk bakpulver

Allt rörs ihop och pressas ut i en smord pajform

Fyllning:
1/2 l bär
2 dl gräddfil
1/2 dl socker
! ägg
1 tsk vaniljsocker

Först sätts bären på bottnen, sedan resten av fyllningen som rörts ihop.
Grädda i 200 grader 30 - 40 minuter.

Kaunista syysvalssia voi käydä katselemassa ja kuuntelemassa täällä. Hyvää viikonloppua! Jaksamista!

Pula-ajasta aikapulaan

Näin tänä kesänä ensimmäisen kerran pula-ajan paperikengän erään keräilijän aitassa. Olin kyllä kuullut niistä. Tänä iltana tulee muuten viimeinen jakso 4-osaisesta ohjelmasarjasta Pula-aika TV1, 18.30. Kannattaa katsoa. Sarjaa on toivottu taltioitavaksi Elävään arkistoon. Tekijänoikeudellisisista syistä se ei sinne ehkä päädy, mutta kiinnostuneet löytävät sieltä muutamia pula-aikaan liittyviä mielenkiintoisia ohjelmia. Esimerkiksi radio-ohjelma vuodelta 1969: Ostoskierros 1940-luvulla. (Ohjelma kestää hiukan yli 35 minuuttia, ei siis kiireisille lukijoille.)

Tuolta ajalta on kai peräisin meidän suurten ikäluokkien hamstrausmentaliteetti, häpeän tunne jos joutuu heittämään ruokaa roskiin, omavaraisuusihanne ja kyky tulla toimeen todella vähällä jos on tarpeen. Viime viikkoisten myskytuhojen seurauksena monet ovat joutuneet elämään sähköttä, sulaneet pakasteet on jouduttu hilloamaan ja lehmiä on jouduttu lypsämään käsinkin. Kylissä naapuri- ja talkooapu on herännyt yhteisen onnettomuuden kohdatessa. Luonto on näyttänyt voimansa astana, veerana, lahjana ja sylvinä. Jotenkin uutisoinnissa metsätuhot ovat olleet näyttävimmin esillä. Katkenneiden puiden, liikenne- ja viestintäyhteyksien takana on kuitenkin aina tärkein kuitenkin se ihminen.

Itse tyttösenä hienostelin joskus kokeilemalla salaa äidin ainoita korollisia juhlakenkiä. Koska ne olivat aivan liian isot, tein aaltopahvista jalkani kokoiset pohjat, naulasin koroiksi puupalikat ja tein narusta kiinnitysnyörit. Olen myös omin käsin tehnyt esikoiselleni mm. suorat housut käännetystä kankaasta. Äidin opit kantoivat ainakin 70-luvulle asti. Silloin vanhat vaatteet leikattiin matonkuteiksi. Uusia varten tilasimme säkeittäin teollisuuden jämäkankaita. Koskaan ei etukäteen tiennyt, mitä niissä säkeissä oli, mutta melkein kaikelle löytyi hyötykäyttö. Sanottiin, että ompelukone maksoi itse itsensä. Tuollainen Taika-Singer.

Ruletti pyörii

Eilen tuli telkkarista ykkösdokumentti Venäjän asuntoruletti, joka kertoi miten Pietarissa edelleen juuri joukko ihmisiä asuu kommunalkoissa, joista eroon pääseminen on mitä turhauttavinta puuhaa. Tietäähän sen ihmisen luonteen. Monta omistajaa. Yksi ei sovi toiselle, toinen vaihtoehto kolmannelle ja rahaa pitäisi saada, niin asukkaiden kuin välittäjien. Ihailin nuorten naisten pitkää pinnaa ratkaisun etsinnässä. Ja taas näin miten kännykkäkausi antaa itse kullekin tilaisuuden valkoisiin(?) valheisiin. Lankapuhelimella kun soitti, tiesi missä vastataan.

Pimeä yhden keittiön ja kylppärin iso huonokuntoinen monihuoneinen arvoasunto saatiin lopulta myydyksi, vaikka vihonviimeiseksi esteeksi oli tulla yhden myyjän passissa nimen kohdalla oleva pieni mustetahra. Sattuuhan sitä kohdalle falskaavia kuulakärkikyniä, saatikka mustekyniä. Porukka ei poistunut pankista, vaikka aikaa kului tunteja.

Dokumentin lopuksi näytettiin, miten ko. tila oli remontoitu valoisaksi toimistotilaksi luksuskankaiden esittelyä ja myyntiä varten. Tilaa ei ollut samaksi tuntea. Asuntojen etsintäkiemuroita katsellessa muistelin vierailujani 70-luvun kommunalkoissa ja asuntoloissa. Nuorena itselläni ei ollut minkäänlaista hankaluutta jakaa huone koko opiskeluajan, naapurimaassa jopa neljän kesken. Mutta nyt katsoin asiaa aikuisen ja perheiden kannalta. Pakko on ollut sopeutua ja pitkään. Eipä tule hankituksi liikaa huonekaluja, kun kaiken pitää mahtua yhteen huoneeseen.

Aikoinaan sähköstä ja vedestä ei tarvinnut maksaa erikseen. Nyt näimme mielenkiintoisia viritelmiä esim. erillisistä omista lampuista vessassa. Kuka vahtii kenen sähkömittari pyörii milloinkin, kun vessan ovi on lukossa? Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Ohjelma löytyy Areenasta, jos kiinnostaa.

Mansikkapaikka

Tulee katsotuksi televisiota tavallista enemmän sattuneesta syystä. Mansikkapaikan (toistaiseksi uusintoja) löysin viime viikolla, kun siinä oli Virtasen Jukka Mikko Kuustosen haastateltavana.

Olipa leppoisaa katseltavaa. Ja hulvaton oli Hanna ja Niilo- laulukin ohjelman lopussa. Miksi moinen ohjelma kiinnosti? Keski-Suomesta on Jukka Virtanenkin lähtöisin. Muistan miten hän oli suosittu Yhtyneiden Paperitehtaiden pikkujouluissa tanssittajana. Ei kukaan naisimmeinen jättänyt mainitsematta, jos oli päässyt hänen kanssaan parketille. Minä en koskaan niissä juhlissa ollut, mutta teinpä juhlakampauksia niihin lähtijöille.

Ja Kuustosen Mikko on yksi harvoista ja valituista artisteista, jonka live-konsertissa olen ollut. Herkkäkuuloisena olisi tietenkin pitänyt olla korvatulpat mukana. Jo silloin. Ja sokerina pohjalla ohjelmassa Sonja Lumpeen lauluesityksen kitarasäestyksestä vastasi entinen luokkatoverini. Sen sijaan eilinen vastaava ohjelma Tapani Kansasta pikemminkin ahdisti kuin kiinnosti. Miten se matematiikassa menikään? Pienin yhteinen jaettava, suurin yhteinen tekijä? Siis mikä meitä yhdistää, ketä mihinkin?

Ja nyt menen kuuntelemaan Pirjo Rissasen Paju pientä. Helposti kuunneltavaa tekstiä. Hyvää viikonloppua! Kiertelen blogeissanne sitten myöhemmin.

Tilaamatta ja pyytämättä

Aivoista piti kirjoittamani. Celia lahjoitti minulle uudet. Kiitän kovasti, koska entiset ovat alkaneet pätkiä. Lupaan pitää niistä huolta vähentämällä näppäilyä ja alkamalla tehdä vaihteeksi jotakin muuta käsilläni. Ihan vaikka voisin silittää pyykit ja raivata kevätsiivousmielessä lipastojen laatikoita. Puutarhahommat olisivat mieluisinta puuhaa, mutta selkä ei anna myöten.

Kaikenlainen käsien käyttäminen hoitaa aivoja. Milloin viimeksi kirjoitin kirjeen käsin? Joululahjaksi saamani taulunpohja odottaa akryylivärejään. Pitkään aikaan en ole kokeillut maalata akvarellejakaan. Kuvannut vain digidigidigi. Tietenkin kaikilla asioilla on vähintään kaksi puolta. Kohtuus kaikessa on hyvä valinta.

Eilinen Voimala oli mielenkiintoista seurattavaa. Kyse oli sosiaalisesta mediasta. Sosiaalipsykologi Jaana Venkula, jonka nimihaulla tähänkin blogiin joskus ohjaudutaan yhden ainoan aikaisemman postaukseni takia, joutui yksin usean IT-alan ammattilaisen joukkoon puolustamaan omaa, minunkin maalaisjärkeeni menevää kantaansa nykyajan näennäisverkottumisesta. Ja siitä mitä staattinen käsien käyttö näppäillessä tekee aivoille. Tai oikeastaan jättää tekemättä. Siis nämä facebookit, jaikut, twitterit ja mitä niitä nyt onkaan. Skypet ja messengerit. Tekstarit ja sähköpostit.

Tarvitseeko ja jaksaako sitä olla koko ajan kaikkialla kaikkien kanssa? Ei tarvitse. Ja sitä paitsi virtuaalikommunikointi jää aina vajaaksi, koska laajakaistalla ei voi tunteita siirtää eikä hymiöiden (jotka eivät aina hymyile, joku voisi keksiä niille uuden paremmin kuvaavan sanan) viesteihin ole luottamista. 70 prosenttia viestistä jää puuttumaan. Itsekin olen kommenttieni jatkoksi näppäillyt :), jopa :)), vaikka naama on ollut vallan peruslukemilla. Ihmisen kädet on tarkoitettu vallan muuhun toimintaan kuin hiirellä näppäilyyn ja tanssimaan pitkin läppärin klaviatuuria.

En tiedä, mistä tämä tunnustus on saanut alkunsa ja onko mitään sääntöjä olemassa. Haluan kuitenkin ehdottomasti laittaa tämän eteenpäin seuraaville seuraamilleni blogeille. Niissä jokaisessa on mukana paitsi aivot myös sydän.

Ikkunaiines

Kolmas huone

Haavetar

HPY

Saaren taiga

Kamera yhdistää

Minä en tiennyt internetistä yhtään mitään, kun aikoinani pidin päivänavauksen informaatiotulvasta. Se oli joskus 80-luvulla. Nyt tietoa pukkaa entistä enemmän joka suunnalta. Kaapelitelevisiossa riittää maksuttomia kanavia liiaksi asti.

Jos luulet jääneesi jostakin ohjelmapätkästä paitsi, se saattaa löytyä YLEn Areenalta tai maikkarin Katsomosta. Jokaisella lehdellä on omat sivustonsa verkossa ja käsittääkseni ainakin tilaajat voivat rekisteröityä ja hakea tausta- tai lisätietoja niiltä. En ole ehtinyt. Yhden ainoan kerran olen lähettänyt radioon viestin toimittajalle.

Tutkailen silloin tällöin omien blogieni tilastoja. Kuvien katseleminen näyttää olleen huomattavasti suositumpaa kuin tekstien lukeminen. Yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Siitäkö johtuu kuvablogien suosio? Kamera siis yhdistää. Lapset tahtovat heti nähdä, millainen heidän kuvastaan tuli. Aikuiset eivät enää välitä. Digikuvaus on jokapäiväistynyt. Katselin äsken telkkarista viimeisen (13/13) jakson ohjelmasarjasta Luontokuvaajan matkassa (tiistaisin Luontohetki TV1). Harmi etten huomannut sitä heti alussa. Toivottavasti sarja tulee joskus uusintana.

Olin nukahtaa viiden maissa. Piti liikuskella. Keittää pikakahviakin. Mutta uni kaikkosi oitis, kun Travels to the Edge with Art Wolfe alkoi. Hän kiertelee kuvaamassa kameraltakin suurimmaksi osaksi piilossa säilyneitä paikkoja, kuvaa luontoa ja ihmisiä ja samalla kertoilee, mitä, miten ja miksi hän aikoo kuvata. Antaa kuvattaviensakin käyttää kameraansa. Siis opettaa ihan hauskalla tavalla. Nämä olivat todella kiehtovia matkoja maailman laidalle. Ehdin valitettavasti nähdä vain kaksi viimeistä osaa.

Teksti ja kuva voivat olla myös ristiriidassa. Olin juuri lukenut Leena Landerin romaanin Käsky. Romaanista on tehty elokuva ja katsoin YouTubesta sen trailerin saatesanoin "Aki Louhimiehen kaunein elokuva". Aihe mitä kauhein, elokuva mitä kaunein. Jouduin miettimään, olinko ymmärtänyt väärin. Pitäisi tietysti katsoa koko elokuva ennen kuin sanoo mitään. Tulipa nyt kuitenkin sanottua.

Itkettääkö sinua?

Mikä meitä itkettää? Minä itkin äsken katsoessani Teemalta ohjelman kiistellyn "Aikuiseksi terapiassa"-sarjan (uusinta) ensimmäisen osan. En nähnyt sitä aivan alusta. Käsittääkseni se on psykodraamaa. Tulin ohjelmaan mukaan kohdassa, jossa yksi miehistä kertoi aarteestaan. Se oli valokuva, jossa hän istui pienenä poikana isänsä sylissä. Hän ei ollut muistanut koskaan niin tapahtuneen. Nyt tuo kuva oli hänellä suurennoksena seinällä.

Juutuin ruudun ääreen, koska minullakaan ei ole yhtään valokuvaa eikä edes muistikuvaa, että kumpikaan vanhemmistani olisi koskaan pitänyt minua sylissään. On äidin varmaankin ollut pidettävä minua sylissään, jos/kun hän on minua rintaruokkinut. En tiedä sitäkään, koska kysellessäni omasta vauva-ajastani, hän ei muistanut mitään. Ehkä siksi minua niin vuolaasti itketti ohjelman miehen kokemus turvattomuudesta, avuttomuudesta. Isän- ja äidinikävästä.

Kannattaa lukea Irene Kristerin haastattelu, jossa hän kertoo ohjelman tavoitteista. Palautetta hän on saanut runsaasti ja googlettamallakin löytyi napakkaa tekstiä puolesta ja vastaan. Puhuttiin sosiaalipornostakin. Eikö kuitenkin ole niin, että meistä itse kukin katsoo näitä tilanteita omasta viitekehyksestään ja omien kokemustensa läpi ja kautta? Jos alkaa tuntua liian pahalta, voi vaihtaa vapaasti kanavaa.

Itku ja nauru ovat kumpikin hyväksi. Ei ehkä kuitenkaan ole yhdentekevää, mistä syystä itken tai nauran. Olen myötäitkijä. Itku tarttuu ja pureutuu syvälle. Itkekää itkevien kanssa. Älkää hyssytelkö ja kieltäkö itkemästä. Kyynelkanavien tulisi pysyä avoimina koko elämän ajan.

Ole hetken äiti.

Radio oli tavanomaisesti auki eilen aamulla. Kertoivat jotakin erikoista tapahtuvan torilla. Keskellä tyhjäntyhjää toria oli siniset lastenvaunut, joista kuului vauvan itkua. Tarkempaa selvitystä asiasta en ehtinyt kuulla, koska olin lähdössä hammaslääkäriin. Pitihän asia käydä tarkistamassa. Unicef oli asialla, kuten oheisesta puolisen minuuttia kestävästä videosta näette.

Aika rajua tunnettuuden hakemista tämä oli. Se aiheutti puhelinsoittoja mm. hätänumeroon. Ja heti alkoi ärtynytkin keskustelu asiasta esim. täällä. Koleana auringottomana maaliskuun päivänä tori oli kymmeneltä vielä melkein tyhjä. Yhteisvastuun ruispuuroa olisi ollut tarjolla. Ei jonoa sielläkään. Näin miten lastenvaunuja ja ohikulkevien ihmisien reaktioita kuvattiin etäältä. Mainoksista voi ja saa olla jokaisella oma mielipide, mutta arvauskilpailut eivät esimerkiksi minua kiinnosta. Ja harhaanjohtavuus suorastaan ärsyttää.

Mistä-näitä- senttejä- oikein- tulee-mainokset, koomisuudessaankin, ovat harhaanjohtavia. Soittaa minkä tahansa operaattorin kautta, senttejä menee eikä tule. Saunalahdenkin.

Paikka auringossa

Avara luonto ja yleensä luonto-ohjelmat ovat lempikatseltavaani. Melko kuuman saunan jälkeen istuskelin sohvalla ja katselin miten Aavikkojärven pelikaanit ruokkivat poikasiaan, suojelivat niitä auringon paahteelta. Näin miten parin tunnin ikäero saattoi koitua nuoremman poikasen kuolemaksi, koska emon kantamasta ruuasta vanhempi, siis isompi, vei leijonanosan. Raakaa luonnonvalintaa. Ei kuitenkaan niin raakaa, että olisi pitänyt minut hereillä.

Saunan lämpö rentoutti sen verran, että melatoniini alkoi vaikuttaa. Ihan oikeasti torkahdin sohvalle, tosin aika hankalaan asentoon. Eilen tuli mellastettua fysioterapiassa sen verran, että tänään on ollut palautumispäivä. Kun tulin maininneeksi melatoniinikokeiluni, keskustelu muuttui vallan hulvattomaksi. Yömaitoa saisi pimeiltä markkinoilta. Vähintäänkin tiskin alta. Ja parasta unimaitoa voisi kysellä äidinmaitokeskuksesta. Vauvathan nukkuvat suurimman osan ajasta. Miksi sitä ei tarjota kalliiden pillereiden tilalle? Olisikohan siinä aihetta vaikka väitöskirjalle?

Menin kaupunkiin kymmeneksi. Hoitohuoneen ikkuna oli auki ja kirkon kellot soivat. Olen aika harvoin kaupungin kattojen yläpuolella ja minun on vaikea hahmottaa suuntia sisätiloissa. Kurkistin ulos ikkunasta ja sain kuin sainkin kirkon silhuetin etsimeeni ja otin sadesäästä huolimatta kuvan. Ei siinä mennyt kuin hetki. Personal trainerini tarkisti muutaman uuden liikkeen sopivuuden kaula- ja rintarangalleni. Pitää vain malttaa rajoittaa toistomääriä. Täysi tunti piti taas ahertaa kroppansa kimpussa.

Jääveikkauksen olen tehnyt. Ajattelin, että tuo järvi saattaisi jäätyä joulukuun 21. päivänä. Taas sataa, sataa ropisee, mutta näyttäisi ennusteen mukaan pakkasta tulevaksi yöksi. Saa nähdä. Jos pakastaa, niin huomenna on todella liukasta. Ei ihme, että kumppani haikailee jonnekin aurinkoiseen paikkaan.