Siihen aikaan kun markka euroksi muuttui

Vuoden vaihtuessa katsotaan taakse päin ja jotkut saattavat ennustaa tulevaa. Jälkimmäinen on tietenkin vaikeampaa. Muisti kyllä huononee tätä menoa. Kaikki ns. triviaalitieto, joka ennen oli muistin varassa, löytyy verkosta. Vastaukset ao. kysymyksiinkin. Enää ei olekaan televisisossa Haluatko miljonääriksi -ohjelmaa.

Radiossa kyselevät parhaillaan, muistaako kukaan kuinka kauan ns. jarrutuskeskustelu kesti eduskunnassa. En muista. Entä mitä muistoja tuo mieleen EU:niin liittyminen? Ei kovin tarkkoja, mutta euroon siirtyminen on jäänyt elävästi mieleen. Oli se kuuden kertotaulun sääntö. Pyöristäen.

Muistan miten pankista sai matkalle mukaansa valuutanvaihtotaulukot. Kun en ollut vielä ehtinyt sisäistää markkahintoja euroiksi ja siihen sotkettiin kolmas valuutta, peseta, niin aika vaikeaksi kävi hintavertailu. Ei ollut silloin vielä digikameraa enkä ollut kuullut blogi - sanaakaan. Internetin ajokortin olin kyllä ajanut, mutta ei siitä ollut apua. Lyijykynä ja paperia ja päässälaskua. Niitä tarvittiin. Kolmella valuutalla pelattiin.Kun maksoi yhdellä, saattoi saada vaihtorahana kahta muuta. Tänään on liettualaisten vuoro kerrata kertolaskua.

Toisaalta se olisi nykyisin helpompaa, kun on nämä älyttömän älykkäät kännykät, joita ei sitten kuitenkaan uskalla ulkomailla tyhmempi ihminen käyttää valtaisten tiedonsiirtolaskujen pelossa. Viime reissulla kävin etukäteen henkilökohtaisesti DNA:n toimipisteessä kysymässä ohjeet. Lopputulema oli se, että perillä vasta toisena tai kolmantena päivänä huomasin, että puhelimella ei voinut edes soittaa. Onneksi en ollut yksin matkalla. Tuli tenkkapoo. Sitten keksin että onhan minulla toinen älylaite mukana ja siellä se feisbuukki. Sen kautta sain puhelimeen perustoiminnot. Siis tavallaan tärkeät oppaiden tekstiviestit.

Tuolta ensimmäiseltä Teneriffan matkalta on matkamuistona edelleen toimiva sykemittari. Patterit vain puuttuvat. Laite kuuluu sarjaan digitaalisia härpäkkeitä, joille olisi järkevää käyttöä, kun vain joskus joku muistaisi pukea sen päälleen. Ei ole hintaansa tienannut se. Helposti puettavissa, ei kiristävissä älyvaatteissa taitaa sittenkin olla ideaa.

Tuolloin otettiin vielä oikeita valokuvia. Muistan miten kehitytimme siellä pari rullaa ja saimme toisessa kuvakuoressa väärät kuvat. Onneksi matkaa ei ollut monta kilometriä eikä ko. kuvien omistaja ollut yrittänyt lunastaa omiaan, niin ehdimme löytää omamme.

Oikein suotuisaa uutta vuotta itse kullekin! Terveyttä ja pitkää ikää!

Aikamatkailua

Aika ei odota, vaan on. Ajan kulumisen vauhdista olen monta kertaa kirjoittanut. Tänä kesänä on kuitenkin tullut matkustetuksi ajassa taaksepäin, paikoissakin eri suuntiin.  Ensimmäinen aikamatka oli laulullinen. Tuuli hiljaa henkäilee, Arvon mekin ansaitsemme ja muutamat muutamat kansakoulusta ulkomuistiin jääneet laulut sujuivat vielä.

En päivääkään vaihtaisi pois sen sijaan olisi kirvoittanut kyyneleet, jos olisin ollut yksin paikalla. Onneksi vieressä istui samanhenkinen ystävä. Ei tarvinnut kuin vilkaista vieruskaveria, ja yhdessä olimme saada nauruhepulikohtauksen. Taisimme saadakin.

Lapsuusmaisemien koluaminen alkaa muistuttaa geokätköilyä. Paikat ovat tallella jossakin pääkopan koordinaatteina, mutta niiden ilmiasu on muuttunut miltei tuntemattomaksi. Pensaat, puut, pihlajat ovat joko kadonneet tai kasvaneet suuriksi. Kivet ovat kummallisella tavalla kutistuneet. Samoin rakennukset. Äänimaisemat ovat muuttuneet. Polut joko kadonneet tai muuttuneet maisemaan sopimattomiksi teiksi.

On tiettyjä muistin tukipylväitä, johon voi kiinnittää vielä muistamansa asiat. Koulut ja muut opinahjot. Muutot liian liian usein kouluaikana. Valmistumiset, häät, lasten syntymät. Kenellä mitkäkin asiat.

Vasta hiljan olen havahtunut siihen, miten paljoa vaille olen jäänyt siksi, että jouduin vaihtamaan teini-iässä koulua liian monta kertaa. Muistan ponnistelematta kaikki kansakoulukaverit ja lukioaikaiset luokkatoverit. Oppikoulua kävin neljässä eri koulussa. Ei siinä ehtinyt juurtua mihinkään. Ehkä juuri siksi olen nyt juuttunut paikalleni. Nuorena ei uskaltanut, koska tiesi kohta taas joutuvansa lähtemään.

Kuvat ovat tämän oikukkaan kesän niitä aurinkoisimpia hetkiä.

Hitaasti hyvä tulee

Kovin pitkään viipyy koleus. Edellisten postausten ojien sulamistilanne ei ole muuttunut kovinkaan paljon varjopaikoissa. Jotakin uutta sentään. Västäräkki on nähty jo reilu viikko sitten ja ihmetelty pikkulintujen kevätlaulantojen hiljaisuutta hyytävässä tuulessa. Viimeksi katselin telkkää lammella ja ajattelin, onkohan lintujen höyhenpuvusta otettu mallia uusiin teknisiin vaatteisiin.

Eilisten ja viimeöisten sadekuurojen jälkeen tämä aamu oli vihdoin erilainen. Koko metsä raikui lintuelämää ja pitkään kukkivien valkovuokkojen rinnalle olivat nousseet ketunleivät. Ja rantojen ruttojuuret. Tuomen kukkanuput ovat jo melko isoja. Yllättäviäkin lintuääniä kuunnellessa harmitti, ettei tullut lapsena koulussa opeteltua niitä kunnolla. Kasvit opin paremmin, koska piti kerätä se 120 kasvin kokoelma. Ei silloin ollut tosin mitään äänitteitä ja vanhemmilla oli varmaankin tärkeämpää tekemistä. Luonto oli ja me elimme sen keskellä. Ei siitä tehty suurta numeroa. Koulussa opetettiin kasvioppia ja eläinoppia. Kuvamuistan lintuja ja senkin, etteivät ne silloin kiinnostaneet.

Merkittävimmät luontoelämykset olen kokenut korvessa. Älänteen kaunis kuikkapari, poikasiaan ruokkivat kalasääsket, karhunpennun näkeminen metsätiellä. Hirven kanssa miltei kasvotusten olen ollut tässä kaupungissa. Yksi on juossut vauhkona ihan tuossa rannassa. Tuli kai mieleeni siitä, kun kuulin uutisista Seinäjoen keskustan karhusta.

Mainitsemani kohtaamiset ovat vain muistikuvia, hyviä sellaisia. Nyt pilaisin tällaiset kohtaamiset yrittämällä ottaa niistä valokuvia. Kaikki pyritään nykyään kuvittamaan. Usein sanoittaminen olisi parempi vaihtoehto. Itse teen sitä samaa. Bloggaamisen alussa ei liittänyt tekstiin lainkaan kuvia, sitten yhden pienenpienen. Vähitellen suuremman ja lopulta useampia kerrallaan. Jopa joskus videopätkänkin.

Mistä tulee hyvä? Toivottavasti alkavasta kesästä.

Eteläpiha ei kerro kevään etenemisen totuutta. Norjanangervo on saanut nauttia auringon lämmöstä ja siksi kukkii näin varhain. Koivujen hento vihreys sen sijaan on muuttunut kellertäväksi, ehkä pitkään jatkuneesta kuivasta ja kylmästä jaksosta johtuen. Lehdet ovat vielä hiirenkorviakin pienempiä.

Auvo K.

Tänään on Auvon nimipäivä. Olen tuntenut vain yhden Auvon. Luulin tapaavani miehen, mutta hän olikin nainen.

Mikään ei pelottanut maalaistyttöä enempää kuin yliopiston ensimmäiset suulliset tentit vieraalla kielellä. Abikevään suulliset tentit eivät pelottaneet, koska tiesi lukeneensa niihin kaiken tarvittavan ja muistikin oli tuolloin aivan toista luokkaa kuin nyt. Valinnan vapautta ei ollut, kaikki lukuaineet piti tenttiä. Luokanvalvoja piti historiasta ainakin kaksi, jollei peräti kolme eri tenttiä. Suomen historian tentti oli kohdallani viimeinen.

Professori Auvo Kurvinen tuli tutuksi yliopistossa. Olin hänen suullisessa tentissään kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli traumatisoiva tapaus. Meitä oli muutaman opiskelijan ryhmä approbaturin suullisessa tentissä. Ymmärtäminen oli helppoa, mutta kielen tuottaminen vaikeaa. Vielä 60-luvulla vieraan kielen opettaminen oli kielioppia ja kääntämistä. Ne kyllä sujuivat. Muistan kuin eilisen päivän, miten arvoisa professori kuulutti koko ryhmälle, että Miss S. doesn´t really know, kuunneltuaan lähinnä änkytystä muistuttavan vastaukseni. Miksi hän ei kuitenkaan reputtanut minua?

Hän oli myös toinen graduohjaajistani, toinen oli KGU:ssa, Kiovassa. Sen myötä laudaturin suullinen tentti piti suorittaa myös hänelle. Tuolloin Helsingin yliopiston professoreilla, ainakin joillakin, oli tapana kutsua opiskelijansa suulliseen tenttiin omaan kotiinsa. En muista hänen katuosoitettaan, mutta asunnon siisteys ja kalusteiden tahraton kiilto ovat jääneet mieleeni. Läpi meni sekin tentti, vaikka yksi kysymys oli tenttivaatimusten ulkopuolelta.

En osaa sanoa, miten toiset kokivat hänen persoonansa ja tapansa ohjata ja kuulustella. Hymynhäivääkään en muista nähneeni hänen kasvoillaan ennen viimeistä kädenpuristustamme. Siksi(kin) se, että hänen jäämistöstään löytyi 41 laulun sanoitukset serkkunsa Toivo Kärjen sävellyksiin, paljasti, ettemme itse asiassa koskaan tunne ketään toista ihmistä todella. Itseäni kiehtoo suuresti ajatus, että hänen väitöskirjansa ohjaanana toimi itse  J. R. R. Tolkien.

YouTubesta löytyi vain muutama hänen sanoittamansa kappale.

Kuvassa on teeruusu. Olkoon se kunnianosoitukseni ikimuistoisen opettajani muistolle. Mustanmerenruusun kävyt ovat jo siirtyneet uuteen multaan. Muuten vähäluminen ja enimmäkseen harmaa talvi vaikuttaa jatkuvan samanlaisena keväänä. Lämpöasteita on jokunen, mutta hyytävä tuuli saa sään tuntumaan kylmältä ja öiset pikkupakkaset jatkuvat.

Muistatko kun 50 vuotta sitten

John F. Kennedy kuoli? Minä muistan ja jopa melko tarkkaan. Lukioaikaista luokanvalvojaani olisi kai voinut pitää myös nykyaikaisena sanomalehtiopettajana. Hän opetti historiaa ja hänellä oli tapana teettää oppilaillaan viikottaisia uutiskatsauksia. Minullle osui tämä marraskuun viikko, jolloin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy ammuttiin. Siitä syystä muistan asian niin hyvin. Piti kuunnella uutisia, etsiä lehtileikkeitä ja esittää asia tiivistelmänä tunnilla.

Ei ollut silloin twittereitä aika facebookia eikä minkään sortin internettiä. Ei minulla kai ollut käytettävissä sanomalehteäkään, koska olin kirjoittanut toisella paikkakunnalla asuneille vanhemmilleni pyynnön säästää kyseisen viikon lehdet ja lähettää ne minulle linja-autokyydillä koulupaikkakunnalle.

"Hyvä kotiväkiseni!

Laitan tässä pienen lappusen tulemaan sinne päin. Olis hiukan asiaa. Nim. kun laitatte ne tämän viikon lehdet lauantaina, niin voisitteko laittaa siihen samaan pakettiin yhdet lapaset + pari laamapaitaa (niiden pitäisi olla siellä). Tuli talvi jo. Ostin talvikengät mk 32:-

....

Olin toki ujo ja arka, mutta näin jälkeen päin ajatellen olisi luullut, että olisin saattanut saada lehtiä lähempääkin, jos vain olisin ehtinyt ja uskaltanut kysellä. Tosin puhelintakaan ei ollut käytössä. Niin vain kotitehtävä tuli tehdyksi enkä muista, että olisin tavanomaista enempää ihmetellyt sen vaativuutta. Kirje postiin ja lehtien noutaminen matkahuollosta. Niin oli materiaali kasassa.

Talvi näkyy silloinkin tulleen näitä aikoja. Laamapaitoja minulla ei enää ole. Silloin ne kai olivat ihan tavallinen talvivaruste tytöillä. Mitähän nuo vuonna 1963 32 markkaa maksaneet talvikengät maksaisivat nykyeuroissa?

Ylin kuva on Riuttalan talonpoikaismuseosta. Kaksi muuta kaupunkimme uudesta kävelykeskustasta. Ne on otettu eilen. Näkyivät testaavan uusia jouluvaloja ennen huomista joulunavausta. Kävin hammaslääkärissä. Palatessani oli alkanut sataa lunta, joka suli heti pois. Em. vanhassa kirjeesäni ihmettelen myös Jämsän jouluvalojen aikaisuutta. Osattiin sitä ennenkin.

Kun ei sanotuksi saa

Oppilaiden hälistessä minulla oli tapana alkaa puhua hiljaisemmalla äänellä ja lopulta vaieta tyystin. Viimeistään siinä vaiheessa oppilaat hoksasivat, että opettajalla saattoi olla jotakin asiaa heille. Yleensä se toimi hyvin. Ei tosin aina. Ehkä olisin voinut lopulta vaikka poistua luokasta sanomatta sanaakaan. Ei sentään, koska valvontavastuu esti. Huutamaan minusta ei koskaan ollut eikä ole.

Hiljaisella äänellä puhuminen tarttuu ainakin pieniin lapsiin. Isommat lapset hoksaavat aika pian, ettei heidän tarvitse alkaa kuiskailla tai supattaa, jos keskustelukumppani on tilapäisesti puhekyvytön. Puhekipsissä ei saisi edes kuiskata, koska se rasittaa äänihuulia aivan yhtä paljon kuin puhuminen. Joutonomina olen jo kauan käyttänyt ääntäni hyvin vähän ja siksi olin unohtanut, että flunssaisena tulee säästää ääntään.

Ääntä tulisi hoitaa. Onhan se ihmisen ominta minuutta. Viikonloppuna ääneni nimittäin yllättäen katosi.  Toisaalta on ihan terveellistä ja hyödyllistä kokea, millaista seurustelu on ilman puhekykyä. Kynä ja paperi kädessä  pitää pitää vuorovaikutusta yllä, koska itsekeksimäni viittomat eivät oikein mene perille eikä fläppitauluakaaan ole. Jos olen luonnostaankin hiljaisen sorttinen, mykkänä tunsin seurassa kutistuvani entisestään. Ilma tuntui olevan sakeanaan sanoja ilman minuakin. 

Edellisessä postauksessa mainittu talvi on näköjään peruttu. Vain aivan vähäisiä lumilämpäreitä näkyi ojissa ja linja-autopysäkkien kohdalla niillä seuduilla, jossa lumentulo oli ollut runsainta. On tullut istutuksi auton ratissa ja pelkääjän paikalla satoja kilometrejä. Ja vastapainoksi tanssituksi villasukkasillaan innokkaiden ikiliikkujien kanssa. Lumentulo pakkasineen sai joutsenet liikkeelle. Varsinaisina joutsenbongauspäivinä en niitä nähnyt, mutta perjantaina kyllä. Kymmenien joutsenten näkeminen pellolla einehtimässä on aina sykähdyttävä näky. Ja talvea tietää myös harsokorennon ilmaantuminen sisätiloihin. Lehtipuut ovat täällä jo  miltei alastomia. Viimeisinä värivaloa talviajan hämärään tuovat lehtikuuset siellä täällä.

Joutsenbongaus BirdLife Suomi

Maailman STROKE-päivä 29.10.

Kesän jatkoaikaa

Vielä(kin) on kesää jäljellä, jos tarkkailee puita, pensaita ja pientareita, kukkapenkeistä puhumattakaan. Viime viikolla satoi vain yhtenä yönä. Silloin vettä tuli kyllä reippaasti, heräsin saderyöppyjen rummutukseen. Vielä eilen kävelyllä suuri osa vastaantulijoista tai minut ohittaneista oli pukeutunut kesävaatteisiin, monet enimmäkseen mustiin urheiluasuihin. Eikä siinä mitään kunhan liikkuminen ei jää tekstiiliurheiluksi. Tänään kävi itselleni sillä tavalla, että omat urheilutekstiilini unohtuivat kylpylän suihkuhuoneen lokerikkoon. Hyvä muistutus näin Muistiviikon kampanjan Välitä muista alkajaisiksi.

Pyöräilijät, rullaluistelijat ja potkulautailijat näyttävät löytäneen uuden hyvän treenitien silloilla. Meitä apostolinkyydillä kulkevia näin eilen itseni lisäksi vain neljä. Siihen on laskettu mukaan yksi kalojen narraaja. Polkupyöräilijöitä näkyi kahta sorttia, hitaammin ajavat silmäilivät maisemia. Olivat ilmeisesti mökkiläisiä matkalla täydentämään ruokavarastojaan. Useimmat kyllä kiisivät kuin viimeistä päivää hienoissa varusteissaan.

Syksyn koputellessa ovella koko viime viikko on ollut hyvää aikaa puuhata ihan vain pihalla. Siirrellä pitkän kuuman kesän runsastuttamia tai ränsistyttämiä kasveja paikasta toiseen. Vuorenkilvistä osa pääsi takapihalle, jossa niitä ennen remonttia oli ollutkin. Tosin uuteen paikkaan. Ystävien pihalta on saatu uusia perennoja molemmille pihoille. Osa vielä kukkivina. Halla ei ole tässä kohtaa vielä käynyt. Sumuisia aamujakin on ollut vain kaksi. Viherkasvit ovat edelleen parvekkeella. Ahkeraliisat ja orvokit ja marketat ovat edelleen täydessä kukassa. Tulilatvakin on innostunut kukkimaan. Pyytää kai jo päästä sisälle.

Polkuja ja pihoja toki värittävät  jo ensimmäiset puista pudonneet lehdet, mutta kaukaa katsoen Puijon rinne on vielä aika vihreä, tulleeko kunnon räiskyvää ruskaa lainkaan. Pientareilla sen sijaan kukkivat niin apilat ja sauniot kuin lupiinit jo toista kierrosta..

Vaikka unohdinkin uimapukuni väärään paikkaan, jotakin vielä muistan. Muistan kirjoittaneeni inkeriläisistä tänne blogiin  postauksen yli 20 vuoden takaisista asioista. Mitä heille nyt kuuluu? 

Ylen Areenassa on katsottavissa vielä 26 päivän ajan mielenkiintoinen Ulkolinjan dokumentti Jää hyvästi, Inkerinmaa.  Koska Areenan ohjelmaa ei voi katsoa muualla kuin Suomessa, samoja asioita voi lukea Inkerin kulttuuriseuran sivustolta. Esim. puheenjohtaja Helena Miettisen kolumnin: Etninen siivous. Sitäkö se olikin?

Rompetta kerrakseen

Reilu viikko sitten Kuopiossa oli antiikkimessut, viime viikonloppuna muiden tapahtumien lisäksi Rompetori. Tulevana viikonloppuna on vuorossa mm. elonkorjuujuhlat. Vuodenkiertovauhti tuntuu nopealta ja tapahtumista ei ole puutetta. Itselle riittää useimmiten, kun saa vaikka seurata oravan touhuja ikkunasta. Näin syksyllä se näyttää hamstraavan ruokaa talveksi. Nämä semiurbaanit oravat ovat ympäristöönsä sopeutuneita. Lauantaisten talkoiden aikana sama puuha nimittäin jatkui. Ne pysähtyivät vain hetkeksi ihmettelemään moottorisahan ja halkaisukoneen meteliä. Kuivattaakohan orava omenanpalasia talvipiiloihinsa? Jotakin valkoista niiden hampaissa aina on, kun ne kipittävät kaapelia pitkin takaisin omakotitaloalueelta.  Rusakko näkyy myös hiippailevan ylös rannasta juuri ennen auringonlaskua.

Oman kaupungin kulttuuritarjonta on niin laaja-alaista ja runsasta, että jo päivälehden Tänään-osaston lukeminen nostattaa  hien pintaan. Kannattaa siis jättää lukematta, ellei etsi jotakin tiettyä tietoa. Reilun viikon olemme pitäneet omaa "rompetoria" kotipihassa varaston siivoamisen seurauksena. Puskaradio on tehokas. Banaanilaatikot ovat melkein tyhjät. Jäljellä olisi vielä esim. yhdet länget ja hierin. Rompetorilla en muuten sunnuntaiaamuna nähnyt yhtään länkiparia. Muita tunnetavaroita kyllä, joitä näkyy kuvissa.

Separaattori, enemmän ja vähemmän kolhiintuneita oranssinpunaisia kattiloita, posliinisia seinälle kiinnitettäviä kahvimyllyjä, maitotonkkia, puhelimia, astioita, lasitavaraa, todella paljon tuhkakuppeja, kirjevaa´an punnukset, vanhoja lehtiä, levyjä, kirjojakin. Vanhan pyhäkoululaulukirjan olisi ehkä voinut ostaakin.  Mopoja, polkupyöriä, traktoreita ja autoja. Jotenkin metrilakun ja uusien tuotteiden myyjät eivät sopineet kuvaan.

Kävijöitä riitti. Olin joukossa ensimmäistä kertaa. Myyjähenkilöistä enemmistö näytti olevan nykyajan nomadeja, asuntoautoilla markkinoilta toisille siirtyviä uuden tai vanhan ja vähän vanhemman tavaran kaupitsijoita. Kiireettömiä, harmaantuneita, ystävällisiä. Luultavasti eläkeläisiä. Asiakkaat näkyivät suurelta osin olevan samaa sorttia. Eräs Torniosta saakka tullut vanhan posliinin myyjä kertoi, että täkäläiset eivät osaa arvostaa vanhaa ruotsalaista posliinia.

Kesä näkyy, kuuluu ja tuoksuu

Kesä on nyt. Helleraja meni tänään rikki. Metsäkurjenpolvet, kielot, ailakit ja koiranputketkin jo osin kukkivat. Kevät kääntyi kesäksi ennätysvauhtia. Koulunsa päättävät ja ammattiin valmistuvat saavat valmistella juhliaan helteessä. Toivottavasti lauantaina olisi sopiva juhlasää, hiukan viileämpi.

Samassa paikassa seisten voin aistia norjanangervon, syreenin ja pihlajan tuoksussekoituksen. On siinä hajureseptoreilla töitä kerrakseen. Perjantai-iltana viimeistään tähän tuoksujen sinfoniaan liittyy vastaleikatun ruohon tuoksu. Jos sää jatkuu näin lämpimänä, tuomi heittää kyllä huntunsa siihen mennessä. Ja lauantaina tuoksuvat ruusut, ne pitkät. Aika moni opettajakin saattaa saada ruusuja. Molemmat, sekä oppijat ja opettajat, ovat ruusunsa ansainneet.

 

Vielä juhlista ja yleisötilaisuuksista. Vieraat toivottavasti muistavat jättää parfyymit pois ja ymmärtävät, että valokuvaaminen voi olla häiritsevää. Olin joku aika sitten parissa konsertissa ja etupenkkiläiset videoivat konserttia. Heidän takanaan istuvilla ei välttämättä ollut silloin mukavaa. Onko se nykyään sallittua, ellei sitä nimenomaan kielletä? 

Kuva- ja videomuistot ovat tietenkin myöhemmin arvokkaita. Itselleni tuli mieleen yhdet äitini syntymäpäivät ajalta filmirullat/diat. Kuvattu rulla oli muistaakseni piilotettu auton käsinelokeroon ja yksi lapsistamme löysi sen sieltä ja katsoi tietenkin, mitä se piti sisällään.

Toisessa perhejuhlassa mummi oli sanojensa mukaan kuvannut jokaisen vieraan. Myöhemmin selvisi, että kamerassa ei ollut ollut lainkaan filmiä. Nämä nykykamerat sentään ilmoittavat, milloin kuvaaminen ei onnistu joko tyhjän akun tai muistikortin puuttumisen takia.
___

PS.
Pihlajakuvat löytyvät valokuvablogin puolelta.

Flickr on muuten muuttanut muotoaan ja tarjoaa ilmaista kuvatilaa vaikka kuinka paljon.

Päikseen

Katsoin tänään 50-luvun mustavalkoista Suomea elokuvassa Kahden ladun poikki. Se kertoi kiertävistä tukkijätkistä, joita asutettiin ennen tukkikämppien aikaa taloissa. Nuoret komeat tukkijätkät saivat monen kylän ja talon sisäiset ihmissuhteet sekaisin. Jollakin sen ajan lentojätkistä saattoi olla soittopeli matkassa ja hetkessä pistettiin tuvan lattialla jalalla koreasti. Tuosta ajasta muistan äitini joskus kertoneen. Tosin hyvin vähän.

Maaseudulla oli ennen tapana järjestää perunannosto aina talkoilla. Olen sitä ikäluokkaa, joka sai ns. perunannostolomaa koulusta. Muistan vain yhden kerran olleeni naapurissa talkoissa. Ruuan siellä sai. Ja hyvän mielen, koska sääkin suosi. On sitä joskus joutunut nostamaan perunaa kädet kohmeessa tai vesisateella.

Tätini kertoi, miten hänen nuoruudessaan taloissa oli ollut tapana perunatalkoiden jälkeen järjestää tupatansseja. Parhaat talkoot hänen mielestään olivat olleet ehdottomasti Penttilässä. Ruokaa oli tarjolla koko yön. Kello viisi aamulla oli aamukahvit ja sen jälkeen talkoolaisten piti poistua. Varmaan ensin hiukan lepäämään ja sitten mahdollisesti seuraaviin talkoisiin. Samat talkoolaiset kiersivät talosta taloon ja loppuviikosta heitä tietenkin väsytti.

Täti kertoo pappani kehaisseen tanssineensa nuorena talkooviikolla viidet virsut puhki. Ja ahkera talkootanssija on tätikin ollut aikanaan. Äitinsä ei oikein hyväksynyt näitä nuortensa yöllisiä reissuja. Hän oli kasvattajana ankarampi kuin miehensä. Jos tädilleni oli sattunut jotakin ikävää, hän kääntyi aina ensin isänsä puoleen. Isä oli taitava sovittelija ja lempeällä huumorillaan sai asiat näyttämään usein paremmilta kuin ne itse asiassa olivat.

Nykyään tavallisimpia talkoita ovat taloyhtiöiden pihatalkoot. Verottajalla on sanansa sanottavana myös talkoista. Verohallinnon ohjeet talkootyön verotuksesta .

Entä onko aikapankkien tovi- vastikkeellinen pienpalveluiden tarjoaminen harmaata taloutta?

"Aikapankki on voittoa tavoittelematon, avoin, sitoutumaton, demokraattinen foorumi, jonka päätavoite on kehittää aikapankkeja, jotka toimivat kansainvälisesti tunnetun Timebanking-liikkeen periaatteiden mukaan. Suomen aikapankit toimivat osana Community Exchange Systems -verkostoa.
Suomen Aikapankkien verkkotorilla vaihdetaan palveluita aikaa vastaan. Periaatteena on, että kaikkien aika, työ ja avun tarve ovat yhtä arvokkaita."

Olisikin.

Vaihdokkaat

Muistan lapsena lukeneeni kotona kirjahyllystä Elvi Sinervon romaanin Viljami Vaihdokas. Tämä palautui mieleeni lukiessani äskettäistä uutista vauvojen vaihtumisesta synnytyssairaalassa. Googlaamalla löysin tämän kuvauksen aikansa merkkiteoksesta. Tuo vanha kansikin näyttää tutulta. Minne on kirja mahtanut joutua? Onko kadonnut samoille teille kuin elämäni  ensimmäinen lahjaksi saamani kirja Pieni runotyttö?

Itse asiassa en muistanut koko kirjasta muuta kuin sen nimen. Ei vaikuttanut varsinaiselta lastenkirjalta. Ei meillä kukaan vahtinut, millaisia kirjoja luimme. Lukemaan opittuani luin kirjahyllystä mitä käteen sattui. Kansakoulussa oli myös pieni lainakirjasto, josta sai muistaakseni lainata kotiin enintään kolme kirjaa kerrallaan.

En muuten ihmettele lainkaan, että vauvat saattavat vaihtua sairaaloissa. Olen itse kerran sairaalassa joutunut "vaihdokkaaksi". Se oli vielä sitä aikaa, jolloin luulin, että voisin saada käsittämättömään kipuuni apua päivystyspolilta. Siellähän on valtava kiire ja potilaita kuljetetaan tutkimuksiin ja takaisin koko ajan. Oikein ilahduin, että kerrankin alkaa jotakin tapahtua, kun minua alettiin kärrätä jonnekin tutkimukseen.

Kyselin hoitajalta, mihin olimme menossa ja  miksiköhän he kuvaavat pääni. Selkäkivun vuoksi olin sairaalaan lähtenyt. Ei tullut mieleenkään, että minua luultiin aivan toiseksi henkilöksi. Vasta kuvauksen jälkeen jossakin vaiheessa lääkäri kertoi, että kuvattavaksi piti viedä yli eräs kahdeksankymppinen potilas ja pyysi anteeksi. En ollut tuolloin vielä kuuttakymmentäkään täyttänyt, joten asia piti ottaa huumorin kannalta. Minähän olin nuori ja nätti. Pappani sanoin:

Ennen minä olin nuori ja nätti. Nuoruus jätti, mutta nätti jäi.

Tyhmyydestä sakotetaan

 
Ennen lukioaikaa en ollut kuullutkaan slalom-suksista. Tuota sanaa silloin käytettiin. Muutamalla rinnakkaisluokkalaisella muistan olleen sellaiset. Pitkävuoren laskettelukeskus oli juuri valmistunut. Tavallisilla suksilla sinne ei kuitenkaan ollut menemistä.

Näin laskiaisena nousee mieleeni muisto, mikä ei todennäköisesti liity edes laskiaiseen, mutta mäenlaskuun kylläkin. Ehkä oli kyse ko. keskuksen avajaisista. Olisin tietenkin voinut vain sivusta ihmetellä mutkamäenlaskua. En muista, olinko ainoa, joka ei ymmärtänyt, että rinne olisi vaarallinen laskettava ilman jarrutusmahdollisuutta.  Ei ollut pulkkaa eikä kelkkaa. Ehkä olisi ollut vuokrattavia välineitä, mutta ei ollut rahaa. Oli vain aaltopahvipaloja.

Sellaisen päälle istahdin tyhmyyksissäni ja annoin mennä. Vauhti kiihtyi kiihtymistään. Kädeni pitivät kouristuksenomaisesti kiinni pahvin reunoista, koska kumpuileva rinne sai aikaan pyörimisliikkeen ja jarrutusyritykseni pahvin ja kenkien avulla vain nostattivat irtolunta. Hengitys salpautui kauhusta ja lumi tunkeutui vaatteiden sisälle. Ei ollut keksitty vielä näitä nykyajan kaikelta pahalta suojaavia teknisiä ulkoiluvaatteita. Onneksi ei käynyt sen hullummin. Hävetti. Ehkä tässä on perimmäinen syy siihen, etten ole koskaan laskettelusuksia jalkaani edes kokeillut.

 

Selkävaivaisena tämäkin muisto on noussut mieleen. Puolipökerryksissä palasin opiskelijakortteeriini enkä edes muista, uskalsinko kertoa, mitä tietämättömyys fysiikan laeista oli kielilinjalaiselle teettänyt.

Liukasta laskiaista kaikille, mutta älkää missään tapauksessa tehkö niin kuin minä tein. Ellette omista kunnollisia välineitä, pysykää kotona ja syökää vaikka laskiaispullia.

Suvi suloinen

Hetken jo luulin, ettei ketään lähipiiriin kuuluvaa juhlittaisi valmistumisen vuoksi tämän vuoden koulujen päätöspäivänä. Ei tarvinnut kuin eilen poiketa lähikaupassa, niin tapasin erään tutun kiireisen äidin, joka valmisteli kuopuksensa lakkiaisia. Ja sitten löytyi toinenkin. En vain ole ehtinyt lukea nimilistoja lehdistä.

Onnea näin tulppaanien kera jokaiselle koulutyönsä päättäneelle ja juhlamieltä huomenna, satoi tai paistoi. Kaikille isoille ja varsinkin pienille koululaisille. Olette juhlanne ja lomanne ansainneet, niin opettajat kuin oppilaat.

En muista enää, minä vuonna suvivirren laulaminen koulujen kevätjuhlissa kyseenalaistettiin. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Kaikilla maailman kielillä ja laululavoilla.


Jo joutui armas aika ja suvi suloinen on paljon enemmän kuin vain virsi. Se on käsite ainakin oman ikäluokkani kollektiivisessa muistissa siitä hetkestä, jolloin alkoi palavasti odotettu kesäloma. Toi se kesä tulleessaan sitten mitä tahansa.

Hätä keksii keinonsa. Täällä eräs koulu siirsi kevätkirkkonsa ulkotiloihin, pesäpallostadionille. Tilaisuus oli kaikille avoin. Näin jokainen sai laulaa sydämensä kyllyydestä kaunista virttä tai jäädä joukosta pois. Kaikkia ei voi koskaan miellyttää. Sinne olisin halunnut mennä, jos se olisi ollut mahdollista.

Itselleni koulun kevätjuhlaa edelleen symboloi Tuuterin puku ja Kesäillan valssi erilaisina versioina unohtamatta Gaudeamus igiturta. Sitä paitsi kansallispuku vaikuttaa kutistuneen, vaikka en ole edes pessyt tai pesettänyt sitä.

Edit. 2.6.2012

Lisää suvivirsiasiaa täällä HS:n kolumnissa.

Edit 10.6.2012

Ja täällä kauempaa katsellen.

Samalla ilmoitan, että en ole poistanut lukijaraatia enkä muuttanut blogini osoitetta itse. Sama ilmiö näkyy monissa muissakin blogeissa. Jotakin merkillistä on menossa Bloggerin blogeissa. Minä en vain ymmärrä mitä. Onko tämä blogialusta muuttumassa maksulliseksi? Tuntuu vain ikävältä, että itse ei pääse vaihtamaan oman bloginsa asetuksia haluamikseen. Onko siis aika kiittää ja väistyä muualle? Ehdotuksia? Neuvoja?

Jos ma leikille rupean

Vuonna 1930 WSOY:n julkaisemassa Kansakoulun lukukirjassa II  (toim. K.A.Horma, Hilda Huntuvuori ja E.A. Saarimaa) jo valitetaan, että "unholaan tai hämärään muistokammioon ovat vähitellen peittyneet enimmät vanhanaikaiset leikit, joilla kansa ennen ilosti ja sulosti pirttisten joulunpyhäinsä viettoa."  Jos ovat katoavaa kansanperinnettä 1950-luvun leikit nykyään, niin alla mainituista en ollut kuullutkaan eikä minulla ole niiden kulusta minkäänlaista käsitystä.

On ollut runojen laulamista, pari- ja piiritansseja, arpaleikkejä, urheiluleikkejä ja voimainkoetuksia. Naurua herättäviä pilaleikkejä kerrotaan leikityn paljon: Markuksen tervehtäminen, otavan kääntäminen, uunin muuttaminen, kukon kengitys, pippurin punnitus, kurjen kuljetus.

On leikitty kotoisia kuvaannollisia leikkejä kuten  "sudennuottaa", oltu "myllysillä", "paistisilla", "nauriisilla".  Täällä Savossa päin kerrotaan leikityn "hapanlohkoleikkiä". Siinä on yksi keittäjänä, toinen hierimenä ja muut piirissä. Keittäjä heitä vuoroon pyörittää, mutta hierimen on koko aika pyörittävä, ettei hapanlohkokeitos pala pohjaan.

Mainitaan myös "laivasilla olo" ja "hanhisilla olo". Hanhisilla oltaessa leikkijät asettuvat pitkään jonoon, tyttö pojan ja poika tytön eteen. Jono on olevinaan hanhia ja jonon eteen vastapäätä asettuu yksi pari joutseniksi, pitäen toisiaan kädestä kiinni ja niin muodostaen portin.

Kaikki 41. lukukappaleessa mainitut leikit ovat minulle vieraita. Viimeksi mainitun kuvaus tuo kuitenkin  mieleen omasta lapsuudesta tutun "viimeinen pari uunista ulos"-leikin, koska siinä kaikki pääsevät vuorollaan joutseniksi.

Mainitsemaani laivasilla oloa kirjoittaja pitää kauniina näytelmäleikkinä. Siinä ostetaan laivaa. Nuoret menevät lattialle istumaan, tyttö pojan ja poika tytön syliin. Sitten he alkavat käsillään soutaa laivaa ja laulaa runon säkeitä. Laivan ostajat tulevat tupaan. Kysellään laivan hinta, tekijät ja lopulta tehdään kaupat.

Kyll´ on pursi purjeinensa
sorea kuin Suomen sorsa.
Sen on kaula kaarellansa
niinkuin neidon kenokaula.
Sen on laidat laadullansa
kupuvat kuin taivaan kaari.
Mastot ovat muhkeammat
korven kuusta korkeammat.
Hinta vain on hiukan kallis.

Mitä maksaa meren kukka,
kuta Samponen sorea?

Kaksi kattila rania,
kolme lehmän kompsukkata,
viisi Viipurin rahoa,
kuusi kultatynnyriä.

Tämäkin leikki vaatii runojen ulkoa osaamista ja laulamista. Ihminen on luotu laulamaan. Jostakin sielun sopukoissa viimeisinä säilyvät lapsuusaikana opitut laulut ja virret sanoineen.


Ns. ulkolukuoppimista ei kai nykyään pidetä kovin hyvänä opetusmetodina. Itseäni ei ainakaan lainkaan kaduta, että olen aikoinani joutunut opettelemaan ulkoa jopa proosaa.

Kuva on julkaistu aiemmin täällä.

Puhelin tietää

Mitä  voi päätellä siitä, että käyttämästäni läppäristä A- ja S-näppäimissä on melko syvät kuopat? E-näppäin on kulunut F:ksi. N, R ja K ovat myös erittäin kuluneet. Luultavasti asia kertoo jotakin tiettyjen kirjainten taajemmasta esiintyvyydestä kirjoituksissani. Tai siittä että en kirjoita kymmensormijärjestelmällä. Tai että kone on jo vanha. Tai että en istu ergonomiseti oikein.

Avoimuutta ja läpinäkyvyyttä hehkuttavan somettuvan kansalaiskyhteiskunnan tunnetilat ja mielialat tullaan tulevaisuudessa ehkä päättelemään tällaisistakin vihjeistä. Tai tavasta, jolla hipaisunäyttöjä käsitellään. Itse kirjoitetut tilapäivitykset muuttuvat tarpeettomiksi. Miksi vaivautua, antaa tekniikan hoitaa.

"For example, it monitors certain inputs, such as the speed at which a user types, how often the "backspace" or "special symbol" buttons are pressed, and how much the device shakes. These measures let the phone postulate whether the user is happy, sad, surprised, fearful, angry, or disgusted, says Hosub Lee, a researcher with Samsung Electronics and the Samsung Advanced Institute of Technology's Intelligence Group, in South Korea. Lee led the work on the new system. He says that such inputs may seem to have little to do with emotions, but there are subtle correlations between these behaviors and one's mental state, which the software's machine-learning algorithms can detect with an accuracy of 67.5 percent."  (Lähde: technology review, published by MIT)

On toki turvallista tietää, että puhelimen avulla minut voidaan jäljittää, jos olen eksynyt. Jotenkin en silti pidä  ajatuksesta, että kantaisin mukanani jotakin piisirua (?),  joka piirtää kokoaikaista reittiä ja käyrää kulkemisistani, tekemisistäni, tunteistani ja mielialastani jonnekin kyberavaruuden tietokantoihin. Silti olen havainnut itsessäni jo pelon mahdollisesta nettimottiuhkasta.

Joko olen pudonnut kärryiltä? Ja haluaako yhteiskuntamme kaltaiseni ihmiset takaisin enää samoille rattaille lainkaan? Tällaisia asioita tuli mieleeni presidenttivaalikeskusteluja kuunnellessa, kun teeveeruudulla siirryttiin käden hipaisulla screenillä milloin facebookiin, milloin twitteriin. Ihanko totta sitä pitäisi joka paikassa olla yhtä aikaa?

Edit klo 17.30

Vaihdoin kielistudiokuvan toiseen, koska siihen liittyvä teksti oli kadonnut. Oikean käden alla on varmaan jokin mystinen näppäin, joka päättää puolestani ja sensuroi turhat jutut pois.  Rentouttavaa vaaliviikonloppua kaikille!

Sininen huivi (Souvarit)  ja sama alkukielellä Пoдари мне платок.

Kattojen päällä on lunta

Pakkasyö on, ja leiskuen
pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
aamuhun unta kiskoo. 

On pikkujouluaika. Kettusen nelilapsinen perhe nukkuu rauhallisesti. Vain rouva Kettunen kieriskelee sängyssään ja nukkuu kevyemmin. Verhojen lomasta näkyvät katuvalot. Harvakseltaan kulkevien autojen valotkin tuntuvat nyt häiritseviltä. Huomenna on lauantai ja opettajien koulutuspäivä. Ei siis mitään vapaapäivää tiedossa. On herättävä ajoissa. "Jostakin on jäänyt päähän soimaan tuo laulu. Ihana laulu. Loiri laulaa sen kauniisti.  Minä vaan olen nyt kuin se tonttu enkä saa unta!", ajattelee rouva ja kääntää tyynynsä.

Ääneti kuu käy laskemaan,
puissa lunta on valkeanaan,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.

Rouva on kuitenkin lopulta nukahtanut. Puoli neljän maissa hän kuitenkin herää siihen, että joku kolistelee sisälle. "Olikohan ulko-ovi jäänyt yöksi auki?"  Valot räpsähtävät päälle ja öiset vieraat keskustelevat harvinaisen kuuluvalla äänellä, joskin epäselvästi, samalla kun riisuvat kenkiään ja päällysvaatteitaan.

Säikähtänyt rouva herättää syvässä unessa olevan puolisonsa tarkistamaan tilanteen. "Ei kai nyt mitään tonttuja ole liikkeellä ja tule sisään noin vain keskellä yötä? Eivät ne kyllä varkaitakaan voi olla, kun noin reippaasti räväyttävät valot päälle ja pitävät noin kovaa meteliä."  Itse hän ei uskalla mennä katsomaan, ketä siellä on. Puolisokin kuulostelee unisena aikansa ja sanoo: "Ääni on siskon. Joo, se on Seija ja Reksa." Rouva ei ole samaa mieltä.

Löydettyään aamutakkinsa herra Kettunen menee olohuoneeseen, johon toinen öisistä yllätysvieraista on jo noussut. Rouva kuuntelee olohuoneen tapahtumia sydän pamppaillan. Herra Kettunen astuu pimeästä makuuhuoneesta olohuoneen valojen häikäisevään kirkkauteen. Hän tunnistaa vieraat oitis naapuritalon asukkaiksi. Virtauomien pariskunta on pikkujoulutunnelmissa erehtynyt taloyhtiöstä ja osunut Kettusten ovelle. Kun ovi oli sattumoisin auki, he astuivat sisään kuin omaan kotiinsa. Mitäs arkkitehdit suunnittelevat talot toistensa kopioiksi. Jokainen valokatkaisijakin on standardipaikalla.  Ja jos sitten sattuu pikkujoulussa ottamaan ilolientä hiukan liikaa, oma osoite unohtuu ja järjenvalo hiukan himmenee.

Muutama tovi siinä menee selvitellessä ja vakuutellessa, että Virtauomat ovat kyllä nyt väärässä huushollissa ja pitäisi laittaa ulkotamineet takaisin päälle ja jatkaa matkaa vielä vajaa parisataa metriä. "Hyssss! Hiljempaa! Etteivät lapsetkin herää." Herra Virtauoma hoksaa erehdyksen ensin ja alkaa houkutella hiprakanhilpeää vaimoaan mukaansa.  Kun rouvalle ykskaks valkenee totuus, hän ei enää jää kiskomaan talvisaapikkaita jalkaansa, vaan kipaisee pakkaseen sukkasillaan. Herra Kettunen huutaa heidän peräänsä, että kengät jäivät. Herra vitkastelee hetken, mutta kääntyy takaisin hakemaan rouvan saapikkaat.

"Kaikkea sitä voi sattuakin! Hohhoijaa!"

Tapaus oli melkoisen tehokas herätys ylimääräiseen työpäivään. Ei tullut uni enää herra Kettusellekaan. Keitettiin aamukahvit tavallista aikaisemmin ja nauraa kiherrettiin toisten tahattomalle erehdykselle. Kuviteltiin, mihin tilanne olisi kehittynyt, jos olisi vielä hetken katsellut ja kuunnellut. Yhdessä päätettiin, ettei yöllisestä vierailusta kerrottaisi lapsille mitään, koska he eivät olleet ääniin heränneet. Virtauomien lapsia oli näet samoilla luokilla kuin Kettusten. Näin he säästyisivät mahdolliselta kiusaamiselta. Suut siis sinetöitiin yhteisestä sopimuksesta.

Se ei estänyt rouva Kettusta pitämästä opettajainhuoneessa aamu-unisille kollegoille tavanomaisesta poikkeavaa päivänavausta. Ja päivän luentojen aikanakin kehräävä nauru pyrki esiin. Oli pokassa pitelemistä. Niin myös silloin, kun kyseisen illan jälkeen Virtauomat tulivat ensimmäisen kerran päivänvalossa kadulla vastaan. Ilmeisesti he olivat autuaan tietämättömiä koko episodista tai heillä oli vielä parempi pokka.  Lapsilleen Kettuset kertoivat asiasta vasta reilu vuosikymmen myöhemmin.

Kehu lapsi päivässä

Muutama vuosikymmen sitten työntelin Lahden torilla rattaissa esikoistani. Eräs vanhempi kollega sattui  kävelemään vastaani ja alkoi leperrellä juuri kävelemään oppineelle lapselleni. Hetken kuluttua hän kuitenkin sanoi, ettei pidä liikaa kehua lasta pienenä ja jatkoi matkaansa. Se oli sitä aikaa. 

Tänään on vietetty Lasten oikeuksien päivää, jonka tiimoilta esim. sytytetään taikalamppuja eri puolilla maata ja järjestetään useita muitakin tapahtumia. Tämän vuoden teemana on päästä eroon kasvatuksen kuritusväkivallasta. Nollatoleranssi väkivallalle. Itse sanakin on kammottava.

Lapsen oikeuksien sopimus on sisällytetty perus- ja lukio-opetuksen opetussuunnitelmiin.  Jostakin syystä kouluille on annettu aikaa aina vuoteen 2016 saakka ottaa ko.määräyksen mukaiset opetussuunnitelmat käyttöön. Tuntuu melko pitkältä ajalta. Sitä toivoisi, että sanoista tekoihin olisi lyhyempi matka.

Luin tänä aamuna Katja Hedbergin artikkelin (SS) Kristina Kouroksen toimittamasta pamfletista Iloisen talon kellareissa. "En muista koskaan istuneeni äitini sylissä." En minäkään muista. En muista edes kävelleeni hänen kanssaan kertaakaan käsi kädessä.

Yhteisöjä ovat isot perheetkin. Meilläkin kotikotona oli Koivuniemen herralla  oma paikkansa tuvan oven päällä ja sitä myös käytettiin. Isovanhempana tuntuu todella mukavalta, kun lapsenlapsen kädet kiertyvät mummun kaulaan tai sormet sormien lomaan ja yhdessä onnistumme saamaan jotakin aikaan. Materiaaliksi kelpaavat paperi ja värit, muovailuvahat, puupalikat, soittimet, sanat, liike. Teippi on myös must. Pikkuiset ovat ideapankkeja. Vain hetki ja esitys tai näyttely tai kauppaleikki on valmis. Ja lopuksi aplodit. Kun/jos omat lapsenlapset ovat kaukana, voi kehua pihan lapsia.

Hyvä taikalamppu on muuten otsalamppu. Sen voi pukea taaperon vyötäisille ja voi sitä iloa mikä siitä seuraa. Kannattaa kokeilla näin marraspimeillä.

Nattirlit

Koulussa tunneilla kirjoittelin vihkojen ja kirjojen marginaaleihin omaa nimeäni takaperin ja ylösalaisin. Harjoittelin sen niin hyvin, että osaan kirjoittaa tyttönimeni vieläkin sillä tavalla. Ei se mitenkään muuta tuntityöskentelyä haitannut, koska opettajat eivät sitä huomanneet. Ryhmät olivat isoja. Ainoa pieni ryhmä oli vapaaehtoinen kirjanpito.

Jäin oppikoulun neljännen luokan keväällä yksin paikkakunnalle. Silloin minulla oli pankkiin tietenkin ihan oikeaa asiaa. Tililtä nosto piti kuitata. Kirjoitin nimeni ylösalaisin. En sentään takaperin. Ymmärsin sen verran, ettei sitä hyväksyttäisi kuittaukseksi. Pankinjohtaja opetti meille sitä kirjanpitoa.  Hän vaikutti huvittuneelta, kun halusin näyttää taitoni.

Olen miettinyt kineettistä muistia paljon tällä viikolla. Oikeastaan siitä poisoppimista. Vessan varsinainen valokatkaisin ei remontin takia nyt toimi. Toisen karmin viereen on laitettu väliaikainen valaisin.  Toistaiseksi olen melkein joka kerta käyttänyt toimimatonta katkaisijaa ensiksi. Saa nähdä, montako viikkoa menee, että osaan heti hapuilla valokatkaisijaa uudesta paikasta.

Olen myös väännellyt tämän blogin ulkoasua siirtämällä sivut tuohon ylälaitaan. Selaa blogia uudella tavalla-sivu antaa lukijoille mahdollisuuden valita, millainen dynaaminen näkymä itse kutakin miellyttää. Sisätö ei  muutu miksikään, mutta blogin ulkoasu muuttuu lukijan valinnan mukaan. Linkkien takana on kolme eri versiota kahdeksasta mahdollisesta. Itse pidän tästä perinteisestä yksinkertaisesta mallista.

Back to Basics

Kummallisesti laajenevan remontin takia asumme tie kuinka pitkään ilman saunaa, suihkua ja pyykinpesukonetta. Tulee lapsuus mieleen, kun pesee nyrkkipyykkiä. Tosin viime viikonloppuna kävimme pyykkipussin kanssa kylässä. Siinä vierähti rattoisasti useampi tunti. Valmista odotellessa ehdimme käväistä tutustumassa sikäläiseen kirppariin. Kunhan tutkin, saatan löytää itsepalvelupesulan jostakin.

Onneksi on sentään vessa. Ei sitä aikoinaan opiskelijaboksissakaan Kampissa muuta ollut. Saunassa kävimme Leppäsuonkadulla, samoin pesemässä pyykit. Siis sen jälkeen, kun olin tajunnut, ettei lakanapyykkiä kannattanut raahata kotiin ja takaisin, vaikka siihen aikaan junat kyllä kulkivat melkein aikataulussa.

Nyt tallustelemme illan pimeydessä saunalle. Tuttua sekin. Sitähän lapsena teimme kaksi kertaa viikossa. Kotikotisauna oli vielä kauempana. Eikä sinne mennessä rävähtäneet mitkään liiketunnistinvalot päälle. Yhden lyhdyn kanssa siellä selvittiin. Tunnemuistista oli vain kadonnut, miten kylmä ralliton kesäsaunan lattia voi olla. Ehkä ostan tuttua vanhaa saippuaa. Jotenkin suihkugeeli on suihkuttomassa saunassa väärässä ympäristössä.

Saunahattu

Jääkaapin alimmassa lokerossa on muovipussissa vanhaa hoitoturvetta. Olen vuosia sitten ollut oikeaoppisessa turvesaunahoidossa. Kokemus oli sen verran miellyttävä, että turve luomuhoitoaineena "myytiin" minulle. Mutta tavaksi turpeen käyttö ei ole tullut. Nyt ehkä taas jaksaisin kokeilla, vaikka turpeen kanssa läträäminen tavallisessa saunassa on melko suttaista ja työlästä. Lopputulos ja -tuntuma iholla ja hiuksissa on kyllä hyvä, mutta saunan ja pesuhuoneen pesemisessä on suuri työ. Turvesotkua löytyy seiniltä ja lattialta vielä seuraavanakin päivänä, vaikka kuinka yrittää suojata paikat ja välttää turpeen kuivumisen. Ei nyt viitsi ihan muoviakaan asetella lattialle liukastumisvaaran vuoksi.

Turvesauna ei kuitenkaan ole erikoisin saunamuistoni. Se on saunominen muovisaunassa. Saunahan ei ole oikeastaan muuta kuin katettu kivikasa. Kuumien lähteiden alueilla riittää pelkkä kate. Ko. muovisauna sijaitsi tiettömän taipaleen päässä suolammen rannalla. Rakennelma oli pysyvä ja kesäkäyttöön tarkoitettu. Ko. kokemuksesta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. Se oli varsinaista muovin aikakautta.

Itse telttasaunaidea on varmaankin yhtä vanha kuin koko saunomistraditio eikä se ole mikään suomalaisten keksintö, vaikka ´sauna´ onkin ehkä laajimmin eri kieliin lainattu suomenkielinen sana. Mieheni on tuonut minulle tuliaisena huovasta ommellun saunahatun. Sekin on vielä testaamatta, koska kipuileva kroppa oikeastaan pitää joko kylmähoidosta tai sitten kuivasta lämmöstä. Sauna ei ole kumpaakaan.

Onko suolampien vedessä mahdollisesti samoja terveysvaikutuksia kuin syvältä suosta nostetulla turpeella, en osaa sanoa. Minä en pidä hetteisistä upottavista rannoista enkä siitä, että jalkani uppoaa mutaiseen rantaan. Tarvitsen tukevan laiturin porraspuineen. Onneksi kuvassa näkyvä irronnut alin porras on jo korjattu.

Erikoinen saunamuisto on myös tämä. Onko sinulla erikoisia saunamuistoja?