Aikamatkailua

Aika ei odota, vaan on. Ajan kulumisen vauhdista olen monta kertaa kirjoittanut. Tänä kesänä on kuitenkin tullut matkustetuksi ajassa taaksepäin, paikoissakin eri suuntiin.  Ensimmäinen aikamatka oli laulullinen. Tuuli hiljaa henkäilee, Arvon mekin ansaitsemme ja muutamat muutamat kansakoulusta ulkomuistiin jääneet laulut sujuivat vielä.

En päivääkään vaihtaisi pois sen sijaan olisi kirvoittanut kyyneleet, jos olisin ollut yksin paikalla. Onneksi vieressä istui samanhenkinen ystävä. Ei tarvinnut kuin vilkaista vieruskaveria, ja yhdessä olimme saada nauruhepulikohtauksen. Taisimme saadakin.

Lapsuusmaisemien koluaminen alkaa muistuttaa geokätköilyä. Paikat ovat tallella jossakin pääkopan koordinaatteina, mutta niiden ilmiasu on muuttunut miltei tuntemattomaksi. Pensaat, puut, pihlajat ovat joko kadonneet tai kasvaneet suuriksi. Kivet ovat kummallisella tavalla kutistuneet. Samoin rakennukset. Äänimaisemat ovat muuttuneet. Polut joko kadonneet tai muuttuneet maisemaan sopimattomiksi teiksi.

On tiettyjä muistin tukipylväitä, johon voi kiinnittää vielä muistamansa asiat. Koulut ja muut opinahjot. Muutot liian liian usein kouluaikana. Valmistumiset, häät, lasten syntymät. Kenellä mitkäkin asiat.

Vasta hiljan olen havahtunut siihen, miten paljoa vaille olen jäänyt siksi, että jouduin vaihtamaan teini-iässä koulua liian monta kertaa. Muistan ponnistelematta kaikki kansakoulukaverit ja lukioaikaiset luokkatoverit. Oppikoulua kävin neljässä eri koulussa. Ei siinä ehtinyt juurtua mihinkään. Ehkä juuri siksi olen nyt juuttunut paikalleni. Nuorena ei uskaltanut, koska tiesi kohta taas joutuvansa lähtemään.

Kuvat ovat tämän oikukkaan kesän niitä aurinkoisimpia hetkiä.

Juna vislas

Kuopion juna-asemalla oli tavanomaista leppoisampi tunnelma kolmoslaiturilla eilen aamulla ennen kymmentä.  Osa museojunan odottajista oli pukeutunut 50-luvun muotia tavoitellen. Oli pliseerattuja hameita, jenkkikassi, tuolloin hankittuja käsilaukkuja, koruja. Eräällä miespuolisella matkustajalla näkyi olevan nahkasaappaat ja vanhanajan kankainen selkäreppu nahkaisine viilekkeineen. Joku näytti pukeutuneen vanhaan harmaaseen sotilaspukuun. Hänen kaltaisiaan minäkin muistan vielä 60-luvun höyryveturijunien olleen täynnä matkatessani opiskelupaikkakunnalta kotiin ja takaisin. Totta puhuen, olisin kyllä odottanut näkeväni enemmänkin historiaan hurahtaneita paikalla. Ehkä toisilla asemilla niin olikin.

Odotettu juna oli hiukan myöhässä aikataulustaan, mutta se ei tuntunut haittaavan lainkaan. Toisilleen entuudesta ventovieraat ihmiset antautuivat juttusille auliisti. Kaikki muistelivat nuoruusajan matkojaan vastaavanlaisella junalla, kuka missäkin päin maata. Paikallisen päivälehden toimittaja joutui tekemään aikamoisen työn  suostutellessaan erään nuoren junabongarin haastateltavaksi.Kaikki eivät halua julkisuutta.

Sen sijaan vanhemmat retkeläiset eväineen kuvauttivat mielellään itseään tunnistettavasti, vaikka pyysin lupaa saada kuvata vain jotakin reksvisiittaa. Oli se monenlaisia muistoja herättävä tuokio asemalaiturilla. Semminkin kun sain kuulla, että matkaliputkin olivat olleet niitä vanhoja pieniä pahvipalasia.

Auvo K.

Tänään on Auvon nimipäivä. Olen tuntenut vain yhden Auvon. Luulin tapaavani miehen, mutta hän olikin nainen.

Mikään ei pelottanut maalaistyttöä enempää kuin yliopiston ensimmäiset suulliset tentit vieraalla kielellä. Abikevään suulliset tentit eivät pelottaneet, koska tiesi lukeneensa niihin kaiken tarvittavan ja muistikin oli tuolloin aivan toista luokkaa kuin nyt. Valinnan vapautta ei ollut, kaikki lukuaineet piti tenttiä. Luokanvalvoja piti historiasta ainakin kaksi, jollei peräti kolme eri tenttiä. Suomen historian tentti oli kohdallani viimeinen.

Professori Auvo Kurvinen tuli tutuksi yliopistossa. Olin hänen suullisessa tentissään kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli traumatisoiva tapaus. Meitä oli muutaman opiskelijan ryhmä approbaturin suullisessa tentissä. Ymmärtäminen oli helppoa, mutta kielen tuottaminen vaikeaa. Vielä 60-luvulla vieraan kielen opettaminen oli kielioppia ja kääntämistä. Ne kyllä sujuivat. Muistan kuin eilisen päivän, miten arvoisa professori kuulutti koko ryhmälle, että Miss S. doesn´t really know, kuunneltuaan lähinnä änkytystä muistuttavan vastaukseni. Miksi hän ei kuitenkaan reputtanut minua?

Hän oli myös toinen graduohjaajistani, toinen oli KGU:ssa, Kiovassa. Sen myötä laudaturin suullinen tentti piti suorittaa myös hänelle. Tuolloin Helsingin yliopiston professoreilla, ainakin joillakin, oli tapana kutsua opiskelijansa suulliseen tenttiin omaan kotiinsa. En muista hänen katuosoitettaan, mutta asunnon siisteys ja kalusteiden tahraton kiilto ovat jääneet mieleeni. Läpi meni sekin tentti, vaikka yksi kysymys oli tenttivaatimusten ulkopuolelta.

En osaa sanoa, miten toiset kokivat hänen persoonansa ja tapansa ohjata ja kuulustella. Hymynhäivääkään en muista nähneeni hänen kasvoillaan ennen viimeistä kädenpuristustamme. Siksi(kin) se, että hänen jäämistöstään löytyi 41 laulun sanoitukset serkkunsa Toivo Kärjen sävellyksiin, paljasti, ettemme itse asiassa koskaan tunne ketään toista ihmistä todella. Itseäni kiehtoo suuresti ajatus, että hänen väitöskirjansa ohjaanana toimi itse  J. R. R. Tolkien.

YouTubesta löytyi vain muutama hänen sanoittamansa kappale.

Kuvassa on teeruusu. Olkoon se kunnianosoitukseni ikimuistoisen opettajani muistolle. Mustanmerenruusun kävyt ovat jo siirtyneet uuteen multaan. Muuten vähäluminen ja enimmäkseen harmaa talvi vaikuttaa jatkuvan samanlaisena keväänä. Lämpöasteita on jokunen, mutta hyytävä tuuli saa sään tuntumaan kylmältä ja öiset pikkupakkaset jatkuvat.

Muistatko kun 50 vuotta sitten

John F. Kennedy kuoli? Minä muistan ja jopa melko tarkkaan. Lukioaikaista luokanvalvojaani olisi kai voinut pitää myös nykyaikaisena sanomalehtiopettajana. Hän opetti historiaa ja hänellä oli tapana teettää oppilaillaan viikottaisia uutiskatsauksia. Minullle osui tämä marraskuun viikko, jolloin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy ammuttiin. Siitä syystä muistan asian niin hyvin. Piti kuunnella uutisia, etsiä lehtileikkeitä ja esittää asia tiivistelmänä tunnilla.

Ei ollut silloin twittereitä aika facebookia eikä minkään sortin internettiä. Ei minulla kai ollut käytettävissä sanomalehteäkään, koska olin kirjoittanut toisella paikkakunnalla asuneille vanhemmilleni pyynnön säästää kyseisen viikon lehdet ja lähettää ne minulle linja-autokyydillä koulupaikkakunnalle.

"Hyvä kotiväkiseni!

Laitan tässä pienen lappusen tulemaan sinne päin. Olis hiukan asiaa. Nim. kun laitatte ne tämän viikon lehdet lauantaina, niin voisitteko laittaa siihen samaan pakettiin yhdet lapaset + pari laamapaitaa (niiden pitäisi olla siellä). Tuli talvi jo. Ostin talvikengät mk 32:-

....

Olin toki ujo ja arka, mutta näin jälkeen päin ajatellen olisi luullut, että olisin saattanut saada lehtiä lähempääkin, jos vain olisin ehtinyt ja uskaltanut kysellä. Tosin puhelintakaan ei ollut käytössä. Niin vain kotitehtävä tuli tehdyksi enkä muista, että olisin tavanomaista enempää ihmetellyt sen vaativuutta. Kirje postiin ja lehtien noutaminen matkahuollosta. Niin oli materiaali kasassa.

Talvi näkyy silloinkin tulleen näitä aikoja. Laamapaitoja minulla ei enää ole. Silloin ne kai olivat ihan tavallinen talvivaruste tytöillä. Mitähän nuo vuonna 1963 32 markkaa maksaneet talvikengät maksaisivat nykyeuroissa?

Ylin kuva on Riuttalan talonpoikaismuseosta. Kaksi muuta kaupunkimme uudesta kävelykeskustasta. Ne on otettu eilen. Näkyivät testaavan uusia jouluvaloja ennen huomista joulunavausta. Kävin hammaslääkärissä. Palatessani oli alkanut sataa lunta, joka suli heti pois. Em. vanhassa kirjeesäni ihmettelen myös Jämsän jouluvalojen aikaisuutta. Osattiin sitä ennenkin.

Tyhmyydestä sakotetaan

 
Ennen lukioaikaa en ollut kuullutkaan slalom-suksista. Tuota sanaa silloin käytettiin. Muutamalla rinnakkaisluokkalaisella muistan olleen sellaiset. Pitkävuoren laskettelukeskus oli juuri valmistunut. Tavallisilla suksilla sinne ei kuitenkaan ollut menemistä.

Näin laskiaisena nousee mieleeni muisto, mikä ei todennäköisesti liity edes laskiaiseen, mutta mäenlaskuun kylläkin. Ehkä oli kyse ko. keskuksen avajaisista. Olisin tietenkin voinut vain sivusta ihmetellä mutkamäenlaskua. En muista, olinko ainoa, joka ei ymmärtänyt, että rinne olisi vaarallinen laskettava ilman jarrutusmahdollisuutta.  Ei ollut pulkkaa eikä kelkkaa. Ehkä olisi ollut vuokrattavia välineitä, mutta ei ollut rahaa. Oli vain aaltopahvipaloja.

Sellaisen päälle istahdin tyhmyyksissäni ja annoin mennä. Vauhti kiihtyi kiihtymistään. Kädeni pitivät kouristuksenomaisesti kiinni pahvin reunoista, koska kumpuileva rinne sai aikaan pyörimisliikkeen ja jarrutusyritykseni pahvin ja kenkien avulla vain nostattivat irtolunta. Hengitys salpautui kauhusta ja lumi tunkeutui vaatteiden sisälle. Ei ollut keksitty vielä näitä nykyajan kaikelta pahalta suojaavia teknisiä ulkoiluvaatteita. Onneksi ei käynyt sen hullummin. Hävetti. Ehkä tässä on perimmäinen syy siihen, etten ole koskaan laskettelusuksia jalkaani edes kokeillut.

 

Selkävaivaisena tämäkin muisto on noussut mieleen. Puolipökerryksissä palasin opiskelijakortteeriini enkä edes muista, uskalsinko kertoa, mitä tietämättömyys fysiikan laeista oli kielilinjalaiselle teettänyt.

Liukasta laskiaista kaikille, mutta älkää missään tapauksessa tehkö niin kuin minä tein. Ellette omista kunnollisia välineitä, pysykää kotona ja syökää vaikka laskiaispullia.

Talviaikaan

Tänä iltana se taas tehdään. Käännetään kellojen viisareita kohti kesää. Digitaaliset laitteet saattavat osata muuttaa ajan itsekseenkin, kuten viime viikolla uutisoitiin käyneen jonkin älykkään puhelinlaitteen kohdalla etuajassa.

Uusia entistä ehompia älylaitteita, jotka seuraavat askeleitamme väsymättä ja taltioivat henkilökohtaista dataamme kai jonnekin pilvipalvelimiin, putkahtaa maailmaan melkein päivittäin. Miten mahtaa olla yksilön tietosuojan kanssa? Pankit, vakuutusyhtiöt, Kela, sähköiset reseptit, kanta.fi....

Palveluja riittää. Mietityttää vain, onko tästä samojen uutisten linkittämisessä lähteestä toiseen ja kolmanteen mitään kansantaloudellista hyötyä. Siis kertyykö siitä niitä veroeuroja, joilla se sote, koulut ja kaikki muut hyvinvointipalvelut kustannetaan. Tuntuu, että on paljon puhetta, mutta vähän tekoja. Ilmeisesti olen seurannut hiukan liikaa vaalirallia eri kanavilla.

Itselläni ei älylaitetta vielä ole. Vai lasketaanko tämä oikkuileva läppäri sellaiseksi?

Pitkän tien katson näinkin kulkeneeni sähköttömästä korpimökistä nykyaikaan. Bloggaava isoäiti ei ole enää mikään kummajainen. Omana kouluaikana riitti kynä, kumi ja ruutuvihkot. Ja taulu ja liidut. Episkooppi, rainakone ja lopulta diaprojektori olivat jo valtavaa kehitystä. Nauhurin näin vasta lukiossa. Omaa mankkaa tai levysoitinta minulla ei koskaan ollut.

Ajankuva suorine linjoineen näyttää olevan, että nyt hiplataan tabletteja ja  älypuhelimia kotisohvilla, vaikka olisi vieraskin paikalla. Viikon nettipaasto tekisi varmaankin hyvää jokaiselle.   

Lumisateet ovat toistaiseksi kiertäneet Kuopion, mutta pienten lampien rannat ovat jo riitteessä. On aika siirtyä myös talvivaatteisiin. 

****

Katsoin eilen Kansankodin kuokkavieraat 1/8: Sauna vaatekomerossa -uusinnan. Dokumentti on esitetty aiemmin Teemalla, mutta en ollut sitä aiemmin nähnyt. Jos haluaa nähdä tämän ensimmäisen osankin, juuri ja juuri ehtii vielä.  Oli niin tutunoloista tarinaa, vaikka itse en ole Ruotsinkeikkaa tehnytkään. Muutama oman kotikylän poika teki. Suosittelen. Paljon on muuttunut, mutta moni asia on ennallaan. Ihminen on sama.

****

Hyvää alkavaa talviaikaa kaikille lukijoilleni. Ihmeellisesti tuo "lukijaraati" palautui näkyväksi ihan itsekseen.

Kiskot veivät etelään

Koska VR juhlii tänään 150-vuotista historiaansa, muistuu mieleeni yksi ensimmäisistä, ellei peräti ensimmäinen oma pidempi junamatkani.

Elettiin 1950-lukua. Minun on täytynyt olla reippaanpuoleinen n.kymmenvuotias, kun isä laittoi minut P:n asemalta pääkaupunkiin matkaavaan yöjunaan enkä muista, että minua olisi lainkaan pelottanut. Monta kertaa aiemmin olin ollut saattamassa siskoa samaan junaan. Nyt olin itse yksin lähdössä käymään hänen luonaan.

Käsittääkseni suomalaisissa junissa ei ole koskaan ollut ns. vaunuhoitajia, jotka tulivat minulle tutuiksi myöhemmin itäisen naapurimaamme junissa. Suomalaisen konduktöörin työnkuvaan varmaankin kuului jonkinasteinen huolehtiminen alaikäisistä matkustajista. Herättäminen ainakin. Nukuin kiskojen kolkkeen keinuttamana niin hyvin, että itse matkasta ei ole jäänyt yhtään elävää muistikuvaa.

Ensimmäinen ja oikeastaan ainoa terävä muistikuva on saapuminen Helsingin rautatieasemalle, jossa minua oltiin vastassa. Tuolloin lapset eivät matkustaneet lappu kaulassa. Asemalaiturilla matkustavaisia odottavien ihmisten paljous hämmensi tovin unenpöpperöistä tyttölasta. Onneksi ei kestänyt kauan, kun sisko saattajineen löysi minut joukosta ja jatkoimme matkaa jollakin muulla kulkuneuvolla.

Kerrossängyt olivat uutta, samoin jossakin rautalankakoukun tapaisessa telineessä  riippuva vessapaperinippu. Irrallisia lehdyköitä. Ihmisen muisti on merkillinen valikoidessaan mieleen syvimmin painuneet muistikuvat. Joskus se on tunnelma, joskus esine.

Legendaariset lättähatut muistan hyvin. Seuraavalla vuosikymmenellä matkustin kaukojunilla opiskelija-alennuksella. Näistä matkoista on jäänyt mieleen lomiltaan palaavat sotilaat harmaissaan. Höyryveturien vislaukset tulivat tutuiksi monilla risteysasemilla.

Kylmäketjut

Muistan sähköttömän ajan ns. ruokahuoneet. Ne vastasivat 70-luvun kotikylmiöitä, sillä niissä riitti tilaa vaikka lipeäkalan liotussaaville sekä toisessa puutiinussa suolavedessä lilluvalle paksuihraiselle joulukinkulle. Hyllyt olivat niin leveät, että soikeat kiisselivaditkin mahtuivat niihin oikein hyvin.

Aitassa säilytettiin lihat, jauhot ja jäätynyt puolukkasurvos. Kesäisin oli hiukan hankalampaa. Kaivoon tai lähteeseen  laskettiin ketjun varassa ämpäri, jossa säilytettiin nopeimmin pilaantuvat ruuat.

Maito vietiin meijeriin joka päivä. Maitolaiturille oli pari kilometriä. Aiemmin suurin osa maidosta separoitiin kermaksi ja kurriksi. Kerma sai sitten hapantua huoneenlämmössä puulaatikon päällä hellan lähellä. Siitä kirnuttiin kullankeltaista voita, ensin pystykirnussa ja sittemmin rahiin kiinnitettävällä veivattavalla metallisella kirnulla. Voi pestiin ja suolattiin sopivaksi. Ylimääräinen lahjoitettiin naapurin kuusilapsiselle perheelle tai sillä ja kermalla maksettiin kansakoulunopettajalle yksityistunneista.

Opiskelija-asuntolassakaan ei ollut jääkaappia, vaan ns. kylmäkaappi ainoan ikkunan vasemmalla puolella. Se jäi verhon taakse kovaäänisen alle. Kaapissa oli reiät ulos enkä muista, että koskaan olisimme heittäneet  ruokaa roskiin. Jos ja kun saimme ruokapaketin kenen tahansa ystävän kotoa, se jaettiin. Muistan vieläkin Jaskan äidin leipomat herkulliset viinerit.

Lapsuus- ja nuoruusajan ruuan niukkuusko kasvatti minusta hamsterin? Pakastimessa on marjoja ja ruokaa yhtä paljon kuin lasten ollessa kotona. Nykyajan kodinkoneet tuppaavat kestävän maksimissaan kymmenen vuotta eikä niiden hajoamiseen osaa mitenkään varautua. Joka kerta se tulee yllätyksenä ja alkaa pakasteiden tai ruokien roudaus jonnekin.

Eilen aamulla kahvimaitoni oli nimittäin huoneenlämpöistä ja levite melkein juoksevaa. Jääkaappi oli sanonut sopimuksensa irti. Onneksi ulkona oli lähes jääkaappilämpötila. Mutta työtä se teetti. Ennen kahta iltapäivällä keittiössämme kuitenkin seisoi uusi jääkaappi. Ensimmäisen kerran elämässäni olin ostanut jääkaapin näkemättä sitä etukäteen. Valitsimme netistä sopivan perusmallin ja yritimme saada puhelimitse yhteyden kauppaan. Automaatti vain kehotti painelemaan numeroita. Liikkeissä ei vastata  puhelimeen, vaan tehdään kauppaa.

Ajoin Giganttiin, jossa oli kai vetäviä tarjouksia, sillä jo parkkipaikkaa joutui jonottamaan. Samoin myyjää. Kun sain varatuksi myyjän, asia hoitui sujuvasti. Koodinumerolla tarkistettiin laitteen saatavuus ja puhelimitse selvitettiin toimitusaika. Enää jonotus kassalla. I did it. Olisi ollutkin aika siivota jääkaappi.

Riittääkö

Meneillään ja tulossa olevia oikeusjuttuja seuratessa ihmetyttää käsiteltävien ja tietenkin hallittavien aineistojen valtavat sivumäärät. Onneksi minun ei ole koskaan tarvinnut perehtyä yhdenkään riita- tai rikosasian esitutkintamateriaaleihin, mutta perimmäisen totuuden paljastumiseksi olettaisin, että tarkkaa työtä niissä tehdään ja on tehtävä. Onko kirjoitettu sana sanottua painavampi?

Kuihtuuko, kutistuuko kieli? Arkiavautumisen sanoitus sosiaalisessa mediassa muistuttaa melkein puhetta. Ajatusvirtaa. Ei sitä innostuksissaan aina muista, että sanottu sana on kuin ammuttu nuoli. Sitä ei saa takaisin, aiheuttaa se sitten tunnereaktioiden lumivyöryefektin tai on se kuuluisa perhosen hento siivenisku. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Muistan miten keskikoulussa jollakin suolaustunnilla leikittiin juorua vai oliko se huhua. Opettaja kuiskasi ensimmäiselle oppilaalle jonkin lauseen tai virkkeen. Hänen piti kuiskata sama lause seuraavalle ja tämän sitten taas seuraavalle. Viimeinen oppilas sai sanoa ääneen kuulemansa. Ei siinä yleensä ollut jäljellä enää yhtään sanaa alkuperäisestä. Ja sehän sitten nauratti kovasti, mikä sinänsä oli terveellistä, suorastaan kustannustehokasta mielialahoitoa. Näin ollen vastaavia harjoituksia olisi kannattanut tehdä pitkin lukukautta eikä vasta viimeisillä tunneilla, jolloin nauruhepuli oli kai jo muutenkin herkässä.

Eikö muuten yhtä virkettä muista ja pysty toistamaan samanlaisena vai onko joukossa aina velmuja, jotka tahallaan muuttavat viestin sanoja ja sitä kautta sen sisällön? Olkoon kuinka päin vain, kirjoitettu sana on siis painavampi. m.o.t.

Kuva on toissa-aamuinen. Otettu auringonnousun aikaan. Eilinen tuuli ehkä sulatti tuon rannan riitteen.

Oppia ikä kaikki

Ihan lähipiirissä ei ole tällä erää koulukkaita, jotka joutuisivat pitämään koulussa esitelmiä. Minulle esitelmän pitäminen oli melko pelottavaa kouluaikana. Hankalaakin sikäli, että jo aiheen keksiminen oli vaikeaa, koska minulla ei ollut mitään erityisharrastusta lapsena. Yhden esitelmän muistan pitäneeni pirtanauhan valmistamisesta. Kotona oli vanha pirta, aloitin siinä nauhan ja vein sen keskentekoisen työn demonstraatiovälineeksi luokkaan. Olisiko ollut oppikoulun kolmannella tai neljännellä luokalla. Tästä esitelmästä ei ole jäänyt ikävää muistikuvaa, koska aihe oli hyvin konkreettinen ja samalla sai tehdä käsilläänkin jotakin.

Lukiossa osalleni sattui esitelmä Mikael Agricolasta. Ehkä minulla ei ollut esittää omaa aihetta. Nykyisin Agricola-esitelmän saisi helposti vaikka tuolta Wikipediasta. Ennen oli toisin. Ei ollut edes kirjoituskonetta. Äidinkielen opettaja antoi minulle kotilainaksi joko omansa tai koulukirjaston ison tietosanakirjan, jonka artikkelin pohjalta sitten väsäsin oman versioni. Itse esityksenkin muistan jollakin tavalla.

Vielä opiskeluaikana kaikenlaisten seminaariesitelmien pitäminen oli jännittävää touhua. Tarkoitus on varmaankin hyvä, mutta monen esitelmän kohdalla heikkouksien esiin nostaminen tuntui olevan tärkeämpää kuin rohkaisu. Onneksi koulumaailmassa siirryttiin arvioimaan oppilaiden edistymistä plus-pistein. Pelko oli suurin este oppimiselle. On edelleenkin.

Kuva on Kotilieden vuoden 1947 jostakin numerosta. Toivottavasti leipää riittää kauppujen hyllyillä hamstrauksesta huolimatta.

Murretarina

Lastu haastoi kirjoittamaan murteella. Tämä sama haaste on kiertänyt aikaisemminkin blogeissa, hiukan eri muodossa. Alla olevat virkkeet tulee ujuttaa jonkin omamurteisen tarinan sisään.

Olen sellaisen kiertokoulun käynyt, että oma "äidinmurre" ei enää saata löytyä kaikkien kerroksien alta. (Sen huomaa siitäkin, että näyn tulkanneen samat virkkeet pari vuotta sitten hiukan eri tavalla.) Yritän nyt kuitenkin. Lukija voi tarinan tyngästä yrittää päätellä, miltä murrealueelta olen lähtöisin.

• Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
• Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, minkä maantiedon opettaja antoi?
• Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
• Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
• Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
• Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta.
• Ostitko sen hameen, minkä näimme viime viikolla Hennes&Mauritzista?

Hanna pyrki oppikouluun kaks kertaa, kevväällä ja syksyllä. Ei siks ettei olis päässy het ensimmäisellä kerralla. Vanhemmat eivät oikein osanneet päättää, kumman kunnan kouluun tyttö pantas. Molempii oli suunnillee yhtä pitkä matka. Ja niinhä siinä ajan kanssa käviki, että tyttö tuli käyneeksi aikansa molempia. Ensin toisessa kaks luokkaa ja sitte toisessa seuraavat kaks. Anja on Hannan serkku ja siksi Hanna tykkää mieluummin käydä tätä koulua, vaikka koulumatka onkin aika hankala. Hanna ja Anja ovat nyt neljäsluokkalaisia ja kulukevat koulumatkat samassa linja-autossa. Se tulee halavemmaks kuin asuminen kirkolla jossakin kortteerissa.

Joulu oli tulossa ja linja-autoa oottaissa Hanna ja Anja harjottelivat viimestä kertaa illalla olevan pikkujoulun ohjelmaa. Bilsan opettaja, teinikunnan kuraattori, opetti tyttöjä laulamaan kaksiäänisesti. Laulaminen ei oikein lutviutunut ja lopulta opettaja onneks sano, että jätetään se laulu kuiteski pois. Tytöt jäivät kahestaan miettimään, keksisivätkö he jotakin muuta laulun tilalle. Enempi ku ohjelman suunnittelu heitä kyllä tuossa vaiheessa mietitytti, mitä laittaa illalla päälle.

- Mitä sinä laitat? Mulla on uus punane hame. Käytiin äijin kanssa kaupungissa ostamassa. Äijillä sattu olemaan sen verran ylimääräistä. Aika halapa se olikin.

- Senkö hammeen te ostitte, mikä me nähtiin viime viikolla hooetämmässä? Minä en saanu uutta. Siskon punane kolttu mahtuu kyllä mulle. Se on ihan hyvä. Minä en ole muuten vielä tehny sitä mantsan opettajan antamaa kirjotustehtävää. Oletko sinä?

- Joo. Tarviitko apua?

- No, en oikeestaa. Lähetää jo matkahuollon paariin, ettei myöhästytä linja-autosta. Minä voin autossa yrittää kirjottaa sen tehtävän, jos sinä mietit jotaki ohjelmaa sen laulun tilalle.

- No, kyllä se passaa, tehhää niinku sinä ehotit.

Vihreä linja-auto kiertää ossuuskaupan takaa matkahuollon eteen aikataulussa. Koululaiset ja muut kirkolla asioikseen käyneet nousevat sen kyytiin. Kuski jättää jotakin tavaraa matkahuoltoon.

- Mulle muuten tulee joskus huono olo autossa. Se o ihan hirveetä. Sillonki ku minä menin Helsinkii. Piti mennä linja-autolla, kun en kerenny junnaa. Junalla on paljo parempi matkustaa.

- Anna sitte sen mantsan kirjan olla. Linja-autossa ei toinna lukea ja on katottava koko ajan tietä. Parempi ku et ruppee kirjottamaan sitä tehtävää. Jutellaan vaan. Minä etin jonkin runon sen laulun tilalle. Tai arvotuksia. Ootko muute nähny minun isoveljen uutta matkapuhelinta? Se sai sen synttärilahjaks.

- No, en oo. Minkälaisen se sai? Nokianko? Meijän kaikki matkapuhelimet on nokioita. Matkapuhelin muuten hukkuu heleposti, mutta löytyykin. Soittaa vain siihe numeroon. Akku ei tietenkää saa olla tyhjä.

- No nyt minu pittää jäähä pois. Illalla tavataan. Soita sitte heti mulle, miten me mennään. Ja muista se mantsan tehtävä.

- Joo, joo. Hei sitte!

Rahastajaa ei tässä vuorossa ole. Hannan isä on sopinut kuskin kanssa päivätaksaksi sata markkaa. Hannalla on aina tasa-raha taskussaan. Kaikista koululaisista Hanna matkustaa kauimmaksi. Kotiin päästyään Hanna saa seleville, millä konstilla illanviettoon mennään. Niinpä hän soittaa Anjalle.

- Hei! Me päästään mummun kyyvillä. Se sano hakevasa meijät siinä varttia vaille kuus. Nyt mä meen kirjottaan sen tehtävän loppuun. Tulee vähä kiire. Hei sitte!

_____

Kuvan bussipysäkki ei liity mitenkään tähän tarinaan. Silloin niitä ei ollut. Linja-autosta pääsi pois silloin halusi. Ei ollut Hennes&Mauritziakaan... 60-luvulla.

Mansikkapaikka

Tulee katsotuksi televisiota tavallista enemmän sattuneesta syystä. Mansikkapaikan (toistaiseksi uusintoja) löysin viime viikolla, kun siinä oli Virtasen Jukka Mikko Kuustosen haastateltavana.

Olipa leppoisaa katseltavaa. Ja hulvaton oli Hanna ja Niilo- laulukin ohjelman lopussa. Miksi moinen ohjelma kiinnosti? Keski-Suomesta on Jukka Virtanenkin lähtöisin. Muistan miten hän oli suosittu Yhtyneiden Paperitehtaiden pikkujouluissa tanssittajana. Ei kukaan naisimmeinen jättänyt mainitsematta, jos oli päässyt hänen kanssaan parketille. Minä en koskaan niissä juhlissa ollut, mutta teinpä juhlakampauksia niihin lähtijöille.

Ja Kuustosen Mikko on yksi harvoista ja valituista artisteista, jonka live-konsertissa olen ollut. Herkkäkuuloisena olisi tietenkin pitänyt olla korvatulpat mukana. Jo silloin. Ja sokerina pohjalla ohjelmassa Sonja Lumpeen lauluesityksen kitarasäestyksestä vastasi entinen luokkatoverini. Sen sijaan eilinen vastaava ohjelma Tapani Kansasta pikemminkin ahdisti kuin kiinnosti. Miten se matematiikassa menikään? Pienin yhteinen jaettava, suurin yhteinen tekijä? Siis mikä meitä yhdistää, ketä mihinkin?

Ja nyt menen kuuntelemaan Pirjo Rissasen Paju pientä. Helposti kuunneltavaa tekstiä. Hyvää viikonloppua! Kiertelen blogeissanne sitten myöhemmin.

Maatiaiskasvi 1999

Lapsenlapset ovat saaneet jostakin sellaisen käsityksen, että tunnen paljon kasveja, kukkia, puita, heiniä. Oppikouluaikana piti kerätä ne vaaditut 120 kasvia ja opetella myös. Jotakin on jäänyt mieleen. Ainakin se, että kasvien kerääminen jäi aina tärkeämpien asioiden vuoksi viime tippaan. Olisi pitänyt ymmärtää ryhtyä työhön jo alkukesästä.

Tärkeämpää oli kuitenkin laittaa kasvimaata, kitkeä porkkana-, nauris-, punajuuri- ja lanttupenkkejä. Sipulipenkkien kitkeminen ja saviheinän ja pillesten nyhtäminen perunamaalta oli helpointa. Sitten heinätyöt ja koko ajan siinä sivussa muut pientilan askareet, kuten lehtikerppujen teko lampaille. Ei sitä silloin maalaistyttö osannut kukkia luonnonihmeinä arvostaakaan. Ne vain olivat ja niin kuuluikin olla. Kasvien kerääminen laskettiin kai ajanvietteeksi, koska se piti hoitaa vapaa-ajalla.

Tänä kesänä on tullut tarkastelluksi lähintä puistoa aiempaa tarkemmin. Aina tuntuu löytyvän uutta. Viikko sitten löysin elämäni ensimmäisen isohirvenjuuren. Illakoita näkyy olevan runsaasti. Aiemmin kesällä ihmettelin keltakukkaista kellukkaa.

Liisan nettikasvio näkyy jo olevan olemassa. Oman kouluaikaisen kasvioni heitin pari vuotta sitten mökillä roskiin, koska kasvien osat varisivat palasina pitkin lattioita. Olen nyt huvikseni laitellut joitakin kasveja painon alle elvyttääkseni kasvituntemustani ja malliksi miten niitä käsiteltiin. Löytyvätkö ne aikanaan parerille liimattuina nimilappuineen? En mene sanomaan, mutta onpa jotakin käsillä näpräämistä, kun on odotettavissa vielä vähemmän kävelemistä.

Maatiainen ei ole sitten mikään lintu. Kai?

...a giant leap...

"En kirjoita tästä mitään, koska tämän muistan muutenkin koko elämäni", kirjoitti 18-vuotias Esko Valtaoja päiväkirjaansa heinäkuun 17. päivänä 1969. (HS TV-Nyt) Televisio on kiitettävällä tavalla muistuttanut tuosta kuukävelystä useissa ohjelmissa. Minä olen miettinyt pääni puhki, missä olin kun. Siksi että en muista. Muistan paljonkin asioita 60-luvulta, mutta tässä kohtaa muistissani on ihmeellinen jättimäinen aukko.

Tuolloin ei uutisia tulvinut tuhansista lähteistä samanaikaisesti, vaan eri puolella maailmaa ehkä valikoitiin tarkkaankin mitä uutisoidaan ja miten. Taisin olla uutispimennossa itäisessä naapurimaassa. Kesäkuussa pidin ehtolaiskurssit(Joku saattaa vielä muistaa mitä ne tarkoittavat.) . Tienestillä ostin tummanruskeat pitkikset ja beigen nappikoristeisen puseron ja matkalaukun sävy sävyyn. Tuolloin maripaidat olivat hinnaltaan opiskelijallekin sopivia. Niitä oli mukana ainakin kaksi. Ja vihreät sammarit.

Olin siis loppukesän kielikursseilla. Asuimme neljän hengen huoneissa. Yksi yhteiskeittiö oli käytävällä. Pesutilat l. suihkut kellarikerroksessa. Oppitunteja ja ekskursioita päivät täynnä, illat kotitehtäviä. Tamara-opettajamme(kaan) en muista maininneen ko. asiasta. Meillä ei ollut radiota, saatikka televisiota. Jos halusi soittaa esim. kotiin, piti mennä lennättimeen ja tilata 3 minuutin puhelu ja odotella sitä sitten aikansa. Kun puhelu vihdoin tuli, ei tullut mieleenikään kysellä, mitä maailmalla on tapahtunut. Oli tärkeämpiä, siis henkilökohtaisia asioita ja pienoinen pelko puserossa, koska keskus pyytää lopettamaan puhelun.

Mukavia ovat nuoruusmuistot valkeiden öiden, nostosiltojen ja kauniiden kanavien kaupungista. Olin opiskellut kieltä alkeista alkaen kolme vuotta, mutta vasta Leningradissa opin puhumaan sitä. Läpäisin appron suullisen tentinkin, vaikka kirjallisuuskysymykseen olisi pitänyt vastata venäjäksi. Sanoin suoraan, etten osannut vielä puhua koko kieltä ja olin kesällä lähdössä kielikylpyyn, kuten nykyään sanottaisiin. Ihana Igor-proffa ymmärsi.

Lämpimikseni

Ulkomittari näyttää kahdeksaa ja sisämittari kahtakymmentä astetta. Kumman koleaa heinäkuun säätä. Eukonkannon MM-kisoissa, kesäteattereissa, herättäjäjuhlilla, häissä, sukujuhlissa ja lukemattomissa muissa kesätapahtumissa on varmaankin hytisty vilusta. Totesin juuri, että meillä ei talvellakaan ole näin vilpakkaa täällä sisällä. Kirjoitan nyt jotakin tässä lämpimikseni.

Luettuani Savon Sanomien SU-liitteestä ilmatangosta sain oivan aasinsillan muistella omia tanssikokemuksiani. En muista nähneeni isän ja äidin koskaan tanssineen. Mutta tuo ilmatango, vaikka en sitä siksi vielä lapsena tiennyt, ei kyllä ole mikään uusi keksintö. Olen katsellut sitä pienenä tyttönä kotona ja kirjoittanutkin siitä.

Lukiossa meillä oli hyvä voimistelunopettaja. Tietenkin suoritimme kaikki normaalit yleisurheilujutut, hiihtämiset ja telinevoimistelut permanto-osioineen. Ja kaikki mitattiin ja arvioitiin jollakin skaalalla. Hän opetti myös tansseja. Vanhat tanssit tietenkin, mutta myös esimerkiksi samban askeleet. Nauhuria hän ei käyttänyt eikä levysoitinta, vaan soitti itse kappaleet pianolla.

Ei minulla nuorena ehkä olisi rohkeus riittänyt mennä pyörimään ilmavalssia, -tangoa, -jenkkaa, -polkkaa tai -sambaa itsekseni perunajauhoilla liukastetuille tanssipaikkojen lattioille, mutta niin olisi pitänyt toimia, jos olisin halunnut päästä tanssimaan. 60-luvun alkuvuodet olivat ainakin maaseudulla vielä paritanssien aikaa. Sen verran sain tanssia, että muistan miten kaikki tuntui sujuvan hienosti, jos viejä oli taitava.

Muutama ikävään pettymykseen, siis seinäruusuna istumiseen, päättynyt tanssilavareissu vei sensortin tanssihalut. Eikä kotoa mitenkään kannustettu lähtemään. Mieluummin päinvastoin. Kypsemmällä iällä löysin itämaisen tanssin, josta pidin kovasti. Kävin harjoituksissa säännöllisesti muutaman vuoden, mutta tukirankaongelmani tulivat lopulta senkin esteeksi. Nykyään enää lapsenlapset kyselevät paljettitanssihuivieni perään. Sujuisikohan häävalssikaan enää?

Kuvan perhonen tanssi aikansa ja laskeutui lopulta polulle kuvattavaksi.

Oli kesä, kesä, kesä

Jotenkin utumaisia ovat juhannusmuistoni. Suursiivouksen muistan, permantokin saatettiin maalata juhannukseksi, koivut pystytettiin verannan kahtapuolen, saunottiin. Siis aattona. Kokkoa joskus viriteltiin lammen rannalle ehkä, koska kuivilla säillä ei olisi kaivossa riittänyt sammutusvettä. Hyttysiä hätisteltiin. Ei paistettu makkaraa. Saunakahvit juotiin. Tekiköhän äiti meille lapsille simaa, koska keitetyt mehut olivat todennäköisesti loppuneet juhannukseen mennessä? Vitivalkoinen pöytäliina teki juhlan, vaikka en muista mitään erityisiä juhannusherkkuruokia olleen. Kukkivia pihlajanoksia vietiin nukkuma-aittaan.

Juhannusaamun kiireen muistan. Isällä oli sellainen temperamentti, että lähdön (minne tahansa) piti tapahtua nopeasti. Mutta mutta. Meitähän oli penskoja puoli tusinaa ja kaikki emme tietenkään osanneet pukeutua kyllin nopeasti. Emme kuitenkaan myöhästyneet kertaakaan naapurin kuorma-autokyydistä juhannuskirkkoon. Kirkolla tuntui (lapsellisesti ajatellen) olevan koko pitäjä. Juhlaa ja kesähellettä. Ikäluokat olivat isoja ja vuoden ainoa konfirmaatiopäivä oli juhannus. Oli myös juhannushäitä. Nykyään suosituin konfirmaatiopäivä on viikko ennen juhannusta eikä häitäkään enää tanssita juhannuksena, koska silloin ihmiset kaikkoavat omille tai vuokratuille mökeilleen.

Kunnonkokoiset juhannuskokot olen nähnyt vasta kaupungissa. Nyt ei ole kiire minnekään. Antaa juhlan tulla, vaikka on koleaa ja tuulista. Pihlajatkin ovat pudottaneet kukkansa sateen piiskaamina, syreeni vielä sinnittelee. Kurtturuusu ja juhannusruusu ovat avanneet ensimmäiset kukkansa. Sateen rummutusta kuunnellen toivotan kaikille hyvää juhannusta V.A. Koskenniemen sanoin.

Kesäyössä

Minä kuljen tuttua polkuain,
suopursujen tuoksu niin huumaa, -
sydän, hiljaa hetkinen rinnassain!
Yö henkii kaihoa kuumaa.

Hämy vihreä verhoo hongikon,
suosilmät niin vietellen läikkyy -
en tule, en tule, mun kiire on:
mulle toiset silmät väikkyy.

Vie polkuni järven pohjukkaan
läpi nukkuvan kylän laidan,
siellä harmaa veräjä raollaan
on keskellä harmaan aidan.

Sen veräjän takana odottaa
ilo, onni ja unhon huuma,
sua odottaa, sua odottaa
sinä sydän rauhaton, kuuma.

_____

Edit 19.6.
Vaihdoin kuvan tänä aamuna otettuun.

"Kiertokoululaisena"

Ihmiset, tavarat ja taudit liikkuvat entistä nopeammin. Kun avaa lehden, radion, television, ensimmäisenä silmiin ja korviin kiirii tällä erää viimeisintä tietoa sikainfluenssasta. Ei syytä paniikkiin. Suomi on hyvin varautunut mahdolliseen pandemiaan. Nämä uutiset ja viikonlopun kiertoajelu ja -kuljeskelu vanhoilla asuinsijoilla toivat mieleeni asioita kymmenien vuosien takaa.

Muistikuviini verrattuna vuoden 72 kesän Keravan asunto näyttikin ulkoa katseltuna paljon isommalta kuin muistin. Olipa kaunis ja hyvin huollettu rakennus puiston laidalla. Koko talossa on vain yksi parveke. Sinne mentiin keittiöstä, jossa muistan olleen pyöreän pöydän ja ns. kylmäkaapin. Omia tavaroita oli muistaakseni vain edelleen käytössä oleva Lundia-hyllykkö, pöytä, pari selkänojallista puutuolia ja laverisängyt. Laverit ja punainen pöytä jäivät mökille, hylly ja tuolit ovat kodissamme edelleen.

Koska olimme oikealla puolella rataa, jatkoimme (tosin ajassa taaksepäin) katsomaan seuraavaa "kotia" ja koulua. Jokela oli yllättävän lähellä Tuusulajärven rantateitä. Niin lähellä, että ihmetytti miksei meitä koulusta viety sinne koskaan. Tai vanhemmat vieneet. Ehkä meillä ei ollut tarpeeksi monta polkupyörää. Surullisen kuuluisaksi tullut koulu oli kasvanut kokoa lukiosiiven verran. Kaksi joutsenta uiskenteli lammella koulun takana, jota en muistanut olleen olemassakaan.

"Koti" sen sijaan oli kutistunut ihan mitättömän kokoiseksi. Junalla kulkiessa olen aina vilkuillut nähdäkseni paikan. Nyt ajoimme autolla vanhan koulutieni. Piennar oli kaventunut rautateiden sähköistyksen myötä. 60-luvun alussa siihen mahtui latu. Kävelyteitä ei ollut, vaan tuolloin käveltiin vielä tien oikeaa reunaa. Viimeinen oppikoulutalvi oli influenssatalvi. Sairastuin kesken koulupäivän. Kuume hehkutti poskia ja vilu värisytti. Joku opettajista tajusi lähettää minut kotiin. Mutta hiihtäen! Se oli hankalin koulumatka mitä muistan. Ilmeisesti koko perhe oli taudin kourissa, koska meillä kävi lääkäri kotona.

Kultainen nuoruus

Tulin käyneeksi Saimaalla. Ja sillä aikaa oli postilaatikkoon ilmaantunut Suur-Saimaa-lehti. Saimaa oli (onkohan vieläkin) tupakkamerkki. Sitä rataa mieli matkaa taas menneille vuosikymmenille.

En muista, miten luokkaretkivaroja omana kouluaikana kerättiin. En muista ainakaan leiponeeni kahvikakkuja, kääretorttuja tai muuta vastaavaa, mitä omien lasten luokkaretkirahastojen kartuttamiseksi tuli tehtyä. Jostakin minunkin luokkani luokkaretkirahat sai, koska olin mukana matkassa. Luokkamme kiersi Saimaan. Käytännön asiat ovat tipahtaneet muistista, mutta tunneilmasto on taltioitunut syvämuistiin.

Useat koululuokat suuntasivat toukokuussa pääkaupunkiin. Jokelasta katsottuna Helsinki oli liian lähellä. En muista juuri mitään kiertomatkasta, sen pysähdyksistä, ruokailuista. Sää oli kesäinen. Yövyimme koulujen liikuntasalien lattioilla. Muistan Heinolan ja Savonlinnan. Langinkosken. Muistan, että istuin yhden Frimanin pojan vieressä linja-autossa. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi, kuten tuolloin hyvin saattoi olla. Oppikouluun pyrittiin vielä kansakoulun kuudennelta luokaltakin. Luokkien kertaaminen oli aika yleistä. Ehtoja annettiin kesätöiksi eikä niistä helposti päässyt läpi. Tämä Friman oli oikea gentlemanni. Niin olivat kaikki toisetkin pojat.

Mieleeni on jäänyt myös Savonlinna. Toiset, oikeanikäiset teinit, menivät jonnekin konvaan illalla. Minä väistelin sujuvasti sellaiset paikat. Ehkä sinne oli ikäraja. Kuusiston veljeksistä nuorempi ei myöskään välittänyt lähteä kyseisiin rientoihin. Jäimme kaksin kuljeksimaan outoon kaupunkiin. Oli ihana kesäinen toukokuun ilta, myöhäinenkin, koska aurinko alkoi jo painua mailleen. Odottelimme linja-auton luona konvasta palaajia. Valvovat opettajat olivat siellä luokan mukana.

Minulla on vanhassa albumissa kuva tästä kavaljeerista. Muistan miten hän poseerasi. Nojautui rennosti jonkun harmaaseen Taunukseen. Ikäänkuin omaansa. Kampasi lyhyeksi leikatun hiusrasvasta kauniisti kiiltävän vaalean tukkansa ja taikoi huulilleen hurmurin hymyn. Nyt se kuva näyttää siltä. En silloin lainkaan ymmärtänyt, että hän saattoi ihan mielellään viettää sen illan kanssani. Olimme hyviä ystäviä, kavereita. Sydämeni olin jättänyt edelliseen asuinpaikkaamme. Siitä ei ollut jaettavaksi.

Kalevala-sormukset olivat tuon ajan muotiluokkasormuksia. Omiimme kaiverrettiin 6.7.67. Silloin oli määrä tavata.

Koivubulevardin kohtalo?

Isomäki on jyrkkä. Puuportti kauniinharmaa. Lammashaan portti kahden valtavan ison kuusen välissä. Mutta äidin toivoma koivukuja puuttui. Muistan, miten useana vuonna hän siirsi sellaisia metrisiä koivunalkuja tien molemmin puolin ja pihaankin. Oli unelmana saada kaunis kotiin johtava koivukuja.

Se oli työlästä. Pettymys oli suuri, jos päivämies tai oman talon väki niitti edellisvuotiset taimet matalaksi. Kaivon luoksekin niitä istutettiin useampia. Ymmärrän hyvin hänen tunteensa. Minuakin on suuresti surettanut, kun ruohonleikkuri tai raivaussaha on syönyt harjaneilikkapehkon tai kaukaa tuodut ukonhatut. On niitä ollut muitakin ns. turhaan siirrettyjä kasveja, pensaita ja puita. Vaahtera ja syreeni ainakin.

Muistan miten olin istuttamassa kämpälle johtavan tien varteen ojitetulle suolle puuntaimia. Ainakin melko tasainen kärrytie on kadonnut, pehkuladon paikkaakaan en enää löytäisi. Mutta katoavatko lähteetkin suon kuivuessa? Monen monta kertaa lipoin lähteestä vettä janooni. Sitten jaksoin hyvin nousta sen jyrkimmän mäen.

Miltähän siellä nyt näyttää?

Melkein kuin Pöljältä Brysseliin

Kirlahin postaus herätti muistelemaan kansa- ja keskikouluaikaa. Pitempään blogiani seurannut tietääkin, että minut laitettiin oppikouluun vuotta liian nuorena. Kansakoulun (kuvassa) opettajan höykkyytyksestä vanhempani varmaankin saivat moisen kuningasajatuksen.

Opettajan lupailemasta koulumenestyksestä ei alussa ollut tietoakaan. Matikan kokeissa tuli aina nenästä verta, kun veli pelotteli opettajan ankaruudella. Ruotsin numerokin oli jossakin vaiheessa viitonen. Koulunvaihto ja elämäntilanteen rauhoittuminen käänsi kuutoset yseiksi ja suupielet ylöspäin siinä määrin, että hymypoika komeilee hyllyn päällä kunniapaikalla.

Oppikoulun teinikastajaiset eivät olleet kovin julmat, koska traumoja ei ole jäänyt. Ne pidettiin jo neljännellä luokalla, koska koulussa ei ollut lukiota. Olin siis kolmetoistakesäinen. Opettajilla eikä sen paremmin vanhemmillanikaan ollut minkäänlaista käsitystä, millainen oikeastaan olin. Eivät kuuliaisuus, hyvät numerot ja iloinen ilme riitä perusteiksi lähettää alaikäinen jonnekin Espooseen asti jollekin Suomen Teiniliiton Ohjelmatoimintakurssille. Osasin minä tietenkin junalla matkustaa. Sisko oli töissä Helsingissä ja tuli asemalle vastaan. Hänen työnantajansa vei minut kurssipaikalle mustalla kantti-kertaa-kantti henkilöautolla.

Mutta hotelliin! Siihen mennessä en ollut hotellia nähnytkään. Muistan, että minulla oli päällä keltainen itse kutomani villatakki.Vaatekomeroon ei ollut juuri mitään laitettavaa. Huonetoveristani en muista yhtään mitään. Tunsin olevani aivan väärässä paikassa. Kaikki osanottajat olivat minua vanhempia, lukiolaisia tietenkin. Ikähaitari oli iso. Enpä sieltä keskenkään pois päässyt. Illanviettoihin, jotka eivät millään muotoa muistuttaneet oman maalaiskoulun turvallisia piiritanssikonvia, en uskaltanut mennä. Odotin vain, että kurssi loppuisi ja pääsisin kotiin... Teiniliitosta viis.

Kurssin loputtua ilmoitettua aikaisemmin kaikki tuntuivat tietävän mihin suuntaan lähteä. Jäin yksin isoon hotelliin. Pienessä teinitytön mielessäni päättelin, että täältä olisi siis poistuttava mitä pikimmin. Oli kyllä sovittu, että minut haettaisiin Helsinkiin samalla autolla millä minut oli tuotukin. Pakkasin laukkuni ja lähdin muka kävellen vastaan. Maalla se olisi onnistunutkin. Mutta Espoossa (jolla siihen aikaan oli varmaankin ihan toinen nimi) tienviittoja oli liikaa enkä ollut lainkaan kartalla. Ei ollut karttaa, ei puhelinta, ei puhelinnumeroa.

Oli keväinen aurinkoinen päivä. Lähdin summassa väärään suuntaan, kohti Hankoa. En aavistanut lainkaan, millaisen paniikin aiheutin noutajalleni. Hän löysi minut lopulta tien varrelta. Olin kävellyt kilometrikaupalla ensin Hangon suuntaan ja lopulta kääntynyt takaisin, kun sitä Helsinkiä ei ollut alkanut näkyä.

Eikä hävetä yhtään. Vieläkään.