Tunnustuksia

Eläköityminen valmistautumatta johtaa usein parisuhteen palikoiden uudelleen järjestämiseen. Jos elämä on ollut työntäyteistä (a human doing) , yhtäkkinen pudotus tavalliseksi a human being -ihmiseksi on kulttuurishokkiin verrattava muutos. Olen siis aikoinani joutunut enkä päässyt eläkkeelle.Ihmisluonnolle tyypilliseen tapaan olen kadehtinut niitä ihmisiä, jotka ovat saaneet lopettaa työuransa kunniakkaasti täysin palvelleina.

Eräässä meille joutonomeille tarkoitetussa tilaisuudessa kyseltiin kolme tärkeintä suurten ikäluokkien pitkiin parisuhteisiin assosioituvaa r-alkuista sanaa. No, yleisö ehdotti rakkautta, riitaa, rahaa, romantiikkaa... Mitään niistä ei haettu, vaan Savossa kun olemme, ne kolme tärkeää ärrä-sanaa olivat riisi, ressi ja rosessi.

Parisuhde on eläköitymisvaiheessakin jatkuvaa prosessia, mutta kriisien ja stressin vähentämiseen kannattaa pyrkiä. Pesän tyhjennyttyä siinä ollaan ykskaks kuin kaksi muukalaista nenäkkäin saman pöydän ääressä. Toinen tahtoo puhua, toinen ehkä ei. Puhuminen ja puhumattomuus ei liity suoranaisesti sukupuoleen, vaan persoonaan.

Kronologinen ikä ei poista minusta sitä pientä tyttöä, joka olin vuosikymmeniä sitten. Ikä on hyvin häilyväinen käsite ja eri tunnetiloissa ja  -tarpeissa sitä huomaa käyttäytyvänsä milloin minkäkin ikäisenä ja milloin missäkin roolissa. Virpi Uotinen on väitellyt iän monikerroksellisuudesta I´m as Old as I Feel.

On siis biologinen ikä, sosiaalinen ikä ja subjektiivinen ikä em. kronologisen iän lisäksi. Puhutaan myös kolmannesta ja neljännestä iästä. Kai näitä kaikenlaisia käsitteitä ja rajauksia ja nimityksiä johonkin tarvitaan, kun niin kovin harva tahtoo vain tavanomaisesti vanhentua ja rupsahtaa rauhassa.

Iättömyyteen liittyy hyvin tämä Nuoruustango. Hyvää viikonloppua!

__

Kiitän samalla Inkivääriä tunnustuksesta ja haasteesta. Olen  paljastanut vastaavia seitsikkoja itsestäni aikaisemminkin. Ehkä en juuri näitä:

•  Vasta viime vuonna olisin päässyt normaalisti eläkkeelle.
•  Mieleenpainuvimmat kirjat viime vuodelta olivat Sofi Oksasen Puhdistus ja Tuomas Kyrön    Mielensäpahoittaja. Jälkimmäinen kuunneltuna.
•  Suosikkisarjani on House. Se alkaa taas ensi viikolla.
•  Meillä on vielä lankapuhelin.
•  Käytin tässä postauksessa ensimmäisen kerran  Googlen URL Shortener-kädjettiä. Se siis lyhentää pitkät URL-osoitteet. Opin siis vielä jotakin uutta.
•  Kuuntelen radiota mieluummin kuin katson televisiota.
• Kävelen pakkasilla pilkkihaalarissa harmaat villasukat vaelluskenkien päälle vedettynä.

Pitäisi nimetä ja haastaa 15 monipuolista ja tyylikästä blogia. En minä muita luekaan, joten, kaikki lukijani,  olette ansainneet nämä tunnustukset. Haastetta voitte jatkaa vapaasti.

Hollitalli

Kuvassa on Virtain perinnekylän hollitalli, hollikyytijärjestelmään kuulunut rakennus, jossa on kaksi tallia, kärryliiteri ja tallinylinen. Poikkesimme perinnekylässä yhtenä menneen kesän kuumista päivistä. Valitettavasti sesonki oli jo ohi l. koulut olivat alkaneet. Sai siellä kuitenkin katsella kauniita vanhoja rakennuksia ulkopuolelta. Pysähtyä.

Koulujen alkaminen rytmitti elämää vuosia. Syyskuun ensimmäisestä toukokuun viimeiseen oli ensimmäinen jaksotus. Koko Suomi hengitti samaan tahtiin. Nyt kunnilla on päätäntävalta syyslukukauden alkamispäivästä ja lomista. Koulut toki loppuvat keväällä samana päivänä. Omassa blogissani huomaan koulun alkamisen siitä, että sivulleni haetaan ja joudutaan hakusanalla ´päivänavaus´. Ja petytään. Ei täällä päivänvauksia ole. Ymmärrän kyllä oikein hyvin, että niitä etsitään vaikka netistä.

Päivänavauksen pitäminen oli minulle itselleni aina pysähtymisen paikka. Oli vihkosia ja kirjojakin joista sai valita tekstejä. Valitseminen vei aikaa eikä sopivia ollut löytyä. Musiikin valinta oli yhtä työlästä. Päivänavauksen valmisteluun kului helposti aikaa enemmän kuin varsinaisten oppituntien suunnitteluun. Se nyt kuitenkin kuului työhön, joten sitä yritti parhaansa. Ja halusi olla sanojensa takana. Palautetta sai hyvin harvoin. Taitaa edelleenkin olla samoin.

Pula-ajasta aikapulaan

Näin tänä kesänä ensimmäisen kerran pula-ajan paperikengän erään keräilijän aitassa. Olin kyllä kuullut niistä. Tänä iltana tulee muuten viimeinen jakso 4-osaisesta ohjelmasarjasta Pula-aika TV1, 18.30. Kannattaa katsoa. Sarjaa on toivottu taltioitavaksi Elävään arkistoon. Tekijänoikeudellisisista syistä se ei sinne ehkä päädy, mutta kiinnostuneet löytävät sieltä muutamia pula-aikaan liittyviä mielenkiintoisia ohjelmia. Esimerkiksi radio-ohjelma vuodelta 1969: Ostoskierros 1940-luvulla. (Ohjelma kestää hiukan yli 35 minuuttia, ei siis kiireisille lukijoille.)

Tuolta ajalta on kai peräisin meidän suurten ikäluokkien hamstrausmentaliteetti, häpeän tunne jos joutuu heittämään ruokaa roskiin, omavaraisuusihanne ja kyky tulla toimeen todella vähällä jos on tarpeen. Viime viikkoisten myskytuhojen seurauksena monet ovat joutuneet elämään sähköttä, sulaneet pakasteet on jouduttu hilloamaan ja lehmiä on jouduttu lypsämään käsinkin. Kylissä naapuri- ja talkooapu on herännyt yhteisen onnettomuuden kohdatessa. Luonto on näyttänyt voimansa astana, veerana, lahjana ja sylvinä. Jotenkin uutisoinnissa metsätuhot ovat olleet näyttävimmin esillä. Katkenneiden puiden, liikenne- ja viestintäyhteyksien takana on kuitenkin aina tärkein kuitenkin se ihminen.

Itse tyttösenä hienostelin joskus kokeilemalla salaa äidin ainoita korollisia juhlakenkiä. Koska ne olivat aivan liian isot, tein aaltopahvista jalkani kokoiset pohjat, naulasin koroiksi puupalikat ja tein narusta kiinnitysnyörit. Olen myös omin käsin tehnyt esikoiselleni mm. suorat housut käännetystä kankaasta. Äidin opit kantoivat ainakin 70-luvulle asti. Silloin vanhat vaatteet leikattiin matonkuteiksi. Uusia varten tilasimme säkeittäin teollisuuden jämäkankaita. Koskaan ei etukäteen tiennyt, mitä niissä säkeissä oli, mutta melkein kaikelle löytyi hyötykäyttö. Sanottiin, että ompelukone maksoi itse itsensä. Tuollainen Taika-Singer.

Enkeleitä

Tarjuska-ystävä lähetti joulumieltä enkelikuvan myötä. Kiitän ja laitan kauniin tunnustuksen ja joulumielen tuojan kiertoon. Jaan sen eteenpäin kaikille tämän blogin ja kuva- ja tarinablogieni lukijoille. Jos haluat jakaa sitä eteenpäin linkittämällä haluamasi blogit, säännöt löytyvät Tarjuskan ja tietenkin Christmas Spirit Awardin luojan, Mistyn, blogista.

_____

Kokoonnumme toivon mukaan perheinä yhteen jouluaikaan. Minä olen arki-ihminen ja juhlat valmisteluineen tahtovat tuoda stressilisää. Kannan mukanani lapsuuden yksinkertaista joulua imellettyine perunalaatikkoineen ja pipareineen. Kinkku, perinteiset laatikot, joulupuuro ja sekametelisoppa ( ja aikoinaan myös lipeäkala), ja ah niin ihana rasvasilli, jonka esittelaitto oli minun tehtäväni siinä kuin voipalleroiden pyörittäminenkin.

Joulukuisia lehtiä katsellessa löydän ihan kauniita koristeluideoita ja valkoisia ja sinisiä ja kultaisia ja vaikka minkälaisia muotijouluja. Ja blogeista löydän varsinaisia jouluihmisiä. Olemme erilaisia, jokainen on kai oman kotijoulukulttuurinsa tuotos. Kun pidän sen mielessä, en ehkä vertaa omaa melko askeettiselta vaikuttavaa joulunviettoa toisten runsautta pursuaviin ruokapöytiin.

Yhdessäolo on tärkeintä. Ja leikki ja laulu. Lastenlasten kirkkaat silmät lahjakääröjen avautuessa alta aikayksikön. He tarvitsevat konkretiaa, so. kovia ja pehmeitä paketteja, mutta mielestäni meille aikuisille oikeastaan riittää joulun sanoma yksinkertaisuudessaan.

Itse muuten kuulin viime viikolla ensimmäisen kerran leikistä Antiikkikauppias ei myy mitään uutta. Sitä olisi hauska kokeilla vaikka tänä jouluna. Leikkimistä kannattaa kokeilla joulupukkia odotellessa, koska silloin ainakin lasten mielestä aika suorastaan matelee. Saattaa olla, ettei leikitkään silloin luonnu, kun ovat niin täpinöissään.

Digitaalisia

Kun jouduin tk-eläkkeelle, riisuin vasemmasta ranteesta mustahihnaisen rannekellon olohuoneen hyllykön laatikkoon. Siihen jota lapsenlapseni sanovat aarrelaatikoksi ja kyselevät miksi tästä ei saa ottaa näitä kotiin. Se oli kunnon kello kaikkine kolmine viisareineen ja selvine arabialaisine numeroineen.

Kielistudiossa yleensä riisuin sen kädestäni ja asetin eteeni, jotta pystyin tauottamaan nauhalta tulevat kuullun ymmärtämiset oikein. 20 sekuntia vai oliko se 15 annettiin lukuaikaa per kysymys ja jokin aika oli 45 sekuntia. Viisarillisesta kellosta ajat oli helppo hahmottaa. Digitaalinäyttöinen kello olisi ollut vaativampi. Siinäkin kai istuin rintaranka kierteellä sen tuhannen tuntia, ymmärrän nyt. Silloin en ajatellut ergonomisia, oppilaat olivat tärkeintä ja ne tehokkaat 45 minuuttia. Aina.

Tänään on 09.09.09. Kihla- tai hääpäiväksi mainio numerosarja. Helppo muistaa. Minulla on ollut kaksi luokkasormusta. Jos niitä edelleenkin hankitaan, niihin luultavasti kaiverretaan oppilaan nimi ja ensimmäisen tulevan luokkakokouksen päivämäärä. En tiedä. Toisen omistani olen hukannut ties minne, toisesta olen vapaaehtoisesti luopunut. Kalevalakorun yksinkertaisen kauniita sormuksia olivat molemmat. 60-luvun alussa ei nollia lisäilty vielä päivämääriin. Eikä niitä ilmaantunut itsestään pankkitilien numeroihin, joita joutuu sitten tihrustamaan uudelleen ja uudelleen. Yksi tärkeä päivämäärä oli 6.7.67. Helppo muistaa tuokin. Tosin tapaaminen ei koskaan toteutunut, koska elämä viskeli oppilaat eri suuntiin.

Miksi ihmeessä latinan sormea tarkoittava sana digitus on kantana tässä digitaalisuudessa? (Ei se sieltä tulekaan, vaan englannin digit-sanasta, joka tarkoittaa ensisijaisesti lukua ja numeroa. Sormet ja varpaat ovat vasta toissijaisia merkityksiä.) Sormella osoittaminen on mitä analogisinta toimintaa. Audiovisuaalisuus tuli muotiin aloittaessani opettajan ohdakkeista polkuani. Oli siis yksi tai kaksi yliolanheitintä, rainakoneita ja epidiaskooppeja ainakin. Naapurikoulun lyhyiden kielten opettaja selvensi uuden käsitteen meille. "Kun minä kirjoitan sanan tai sanonnan liitutauluun, osoitan sitä sormella tai karttakepillä ja lausun sen, siinä on kylliksi audiovisuaalisuutta."

Kineettisyys l. liike tuli myös yhdistää oppimiseen. Minä kyllä niiailin esim. lattia-sanaa opettaessani vain rehtorin tai tarkastajan ollessa tunnilla. Tai venäjäntunnilla pölötin koko ajan sitä kieltä, koska tiesin ettei rehtori ymmärtänyt sitä sanaakaan, tai ymmärsi varmaan melkein kaikkien tuntemat Руки вверхь! Иди сюда! (Kädet ylös! Tule tänne!)

(Kuvan polku johtaa Pushkinin patsaalle mm.)

Melkein kuin Pöljältä Brysseliin

Kirlahin postaus herätti muistelemaan kansa- ja keskikouluaikaa. Pitempään blogiani seurannut tietääkin, että minut laitettiin oppikouluun vuotta liian nuorena. Kansakoulun (kuvassa) opettajan höykkyytyksestä vanhempani varmaankin saivat moisen kuningasajatuksen.

Opettajan lupailemasta koulumenestyksestä ei alussa ollut tietoakaan. Matikan kokeissa tuli aina nenästä verta, kun veli pelotteli opettajan ankaruudella. Ruotsin numerokin oli jossakin vaiheessa viitonen. Koulunvaihto ja elämäntilanteen rauhoittuminen käänsi kuutoset yseiksi ja suupielet ylöspäin siinä määrin, että hymypoika komeilee hyllyn päällä kunniapaikalla.

Oppikoulun teinikastajaiset eivät olleet kovin julmat, koska traumoja ei ole jäänyt. Ne pidettiin jo neljännellä luokalla, koska koulussa ei ollut lukiota. Olin siis kolmetoistakesäinen. Opettajilla eikä sen paremmin vanhemmillanikaan ollut minkäänlaista käsitystä, millainen oikeastaan olin. Eivät kuuliaisuus, hyvät numerot ja iloinen ilme riitä perusteiksi lähettää alaikäinen jonnekin Espooseen asti jollekin Suomen Teiniliiton Ohjelmatoimintakurssille. Osasin minä tietenkin junalla matkustaa. Sisko oli töissä Helsingissä ja tuli asemalle vastaan. Hänen työnantajansa vei minut kurssipaikalle mustalla kantti-kertaa-kantti henkilöautolla.

Mutta hotelliin! Siihen mennessä en ollut hotellia nähnytkään. Muistan, että minulla oli päällä keltainen itse kutomani villatakki.Vaatekomeroon ei ollut juuri mitään laitettavaa. Huonetoveristani en muista yhtään mitään. Tunsin olevani aivan väärässä paikassa. Kaikki osanottajat olivat minua vanhempia, lukiolaisia tietenkin. Ikähaitari oli iso. Enpä sieltä keskenkään pois päässyt. Illanviettoihin, jotka eivät millään muotoa muistuttaneet oman maalaiskoulun turvallisia piiritanssikonvia, en uskaltanut mennä. Odotin vain, että kurssi loppuisi ja pääsisin kotiin... Teiniliitosta viis.

Kurssin loputtua ilmoitettua aikaisemmin kaikki tuntuivat tietävän mihin suuntaan lähteä. Jäin yksin isoon hotelliin. Pienessä teinitytön mielessäni päättelin, että täältä olisi siis poistuttava mitä pikimmin. Oli kyllä sovittu, että minut haettaisiin Helsinkiin samalla autolla millä minut oli tuotukin. Pakkasin laukkuni ja lähdin muka kävellen vastaan. Maalla se olisi onnistunutkin. Mutta Espoossa (jolla siihen aikaan oli varmaankin ihan toinen nimi) tienviittoja oli liikaa enkä ollut lainkaan kartalla. Ei ollut karttaa, ei puhelinta, ei puhelinnumeroa.

Oli keväinen aurinkoinen päivä. Lähdin summassa väärään suuntaan, kohti Hankoa. En aavistanut lainkaan, millaisen paniikin aiheutin noutajalleni. Hän löysi minut lopulta tien varrelta. Olin kävellyt kilometrikaupalla ensin Hangon suuntaan ja lopulta kääntynyt takaisin, kun sitä Helsinkiä ei ollut alkanut näkyä.

Eikä hävetä yhtään. Vieläkään.

Tunnustus ja tunnustuksia

Ensiksi, sydämellinen kiitos Ellinooralle oheisesta tunnustuksesta. Mielessä käväisi lämmin ailahdus, kun sen sain. Bloggaaminen on minulle oikeastaan yksi kivunhallintakeino toisten joukossa. Tällainen tunnustus yllättää ja hämmentää. Sykkiköön tuo sydän tuossa nyt vuorostaan jokaiselle lukijalle!

-----

Ja sitten niitä tunnustuksia. Aiemmin mainitsemani shaktimatto on mielenkiintoinen. Kaikki haluavat kokeilla, voiko sen päällä todellakin levätä. Saatikka seisoa. Ja tietenkin, miten se vaikuttaa. Itse olen jo rohjennut kokeilla "kivunsiirtoa" lepäämällä sen päällä ilman rihman kiertämää. Yritän kuitenkin pysyä kohtuudessa. Se kyllä paljastaa selvästi, missä pahimmat jumit ovat, ja laittaa pintaverenkierron taatusti liikkeelle. Ei siitä ainakaan haittaa ole, mikäli ei ole iho-ongelmia.

Ikikipuinen on helposti höynäytettävä(kin). Ja vain itse tietää, mikä auttaa ja mikä ei. Siksi reseptejä kirjoitetaan herkästi ja sitten on vain itse titrattava sopiva yhdistelmä, jolla ja jotta pärjää. On kylmägeeliä, vanhanajan kamferivoidetta, mobilatia, kipukoukkua ja piikkimattoa. Ellei liike, hieronta ja em. aineet auta, on tartuttava pilleripurkkiin. Tarvittaessa. Ja toivoa, että ne auttaisivat edes hiukan.

Onneksi fysioterapeuttini ovat huumori-ihmisiä ja saavat minut näkemään tämän "Projektina keho"-ohjelmani naurattavat piirteet. Työkyvytön ihminen on työkyvytön. Siitä en pääse mihinkään. Jos olisin terve, olisin vielä työelämässä. Jatkuva kehonhuolto saattaa kuullostaa hienolta jutulta, mutta kun se on täysipäiväistä hommaa, siitä on välillä leikki kaukana. Siihen väsyy. Siksi telkkarin eliksiirit ja lifestyle-ohjelmat eivät oikein viehätä. Ja oletteko huomanneet, miten monta sairaalasarjaa eri kanavilla pyöriikään?

Kyllä minä Housea katselin aina silloin tällöin. Ja nyt olen muutaman kerran osunut telkkarin ääreen, kun jo radiosta tuttu maalaislääkäri Tapani Kiminkinen kertoo työstään. Siinä ohjelmassa minua viehättää eniten kai se tuttu murre.